Lapsuuden sankarille

Movie Monday haastoi tällä viikolla kirjoittamaan lapsuuden elokuvasta, joka vaikuttaa vielä tänäkin päivänä, tai on ollut ponnahduslautana elokuvaharrastukseen. Kerrotaanpa lyhyesti sitten muutamasta leffasta ja perehdytään lopuksi yhteen elokuvaan hieman syvällisemmin.

Disney-elokuvat ynnä muut piirretyt
Näihin varmasti kukaan lapsi ei voi olla törmäämättä, elettiin millä aikakaudella tahansa. Disney-piirrettyihin ovat ihastuneet molemmat vanhempani, minua 13 vuotta vanhempi isosiskoni sekä sittemmin minä, ja nyt nykypäivän naperot. On vaikeaa sivuuttaa näinkin suurta ja ennen kaikkea suloisen valloittavaa ilmiötä kuin Disney, ja nimenomaan Disney-klassikoita, ei niitä nykyajan animoituja hirvityksiä.

Omalla kohdallani suurimmat Disney-vaikuttajat ovat olleet prinsessa-saduista Tuhkimo, varhaislapsuudessa Viidakkokirja, Kaunotar & Kulkuri sekä Aristokatit. 7-vuotiaana ihastuin totaalisesti Leijonakuningas kakkoseen, jonka ihme kyllä näin ennen ykköstä. Yhä edelleen osaan kaikkien näiden elokuvien repliikit ja kappaleet ulkoa, puhumattakaan niihin liittyvistä roolileikeistä.

Lisäksi voidaan lisätä Kiki & Koko ja avaruusotus sekä Saku-sammakko ja Salainen disketti. Molemmat tosin ovat ehkä toteutukseltaan ja aiheeltaan vähän kummallisia, mutta ne olivat törkeän viihdyttäviä tapauksia, ja molempiin liittyy hauskoja muistoja veljeni ja serkkuni kanssa.

Babe-possu
Muistaakseni Babe-possu (1995) oli ensimmäinen elokuva, jonka kävin katsomassa elokuvateattereissa. Olin tuolloin kolmevuotias. Vauva-kirjassanikin lukee kommenttini kyseisestä elokuvasta: "pape-possu oli tosi tosi tosi kiva elokuva."


Sen paremmin Babea ei voikaan tiivistää, sillä elokuva on kaikin puolin mainio koko perheen elokuva. Eläimet ovat aina söpöjä, vetoavat sekä lapsiin, että aikuisiin. Näyttelijäntyö loistaa, ja musiikit ovat tajuttoman ihania. Tekninen toteutuskin on aikaansa nähden erittäin hyvää. Vaikka tarina onkin paikoin hyvinkin jännittävä ja julma, sen lopetus on saanut ainakin tämän pienen palleroisen liikuttumaan ja ihastumaan elokuvaan syvästi.
Pisteet täydelliselle katharsikselle.


Star Wars
Star Wars -saaga ei kuulunut siihen varhaisimpaan lapsuuteeni oikeastaan ollenkaan. Minulla ei ollut isojaveljiä eivätkä vanhempanikaan olleet liiemmin kiinnostuneet jedien ja sithien välisistä ikuisesta välienselvittelyistä. Pääsinkin tähtien väliseen sotaan käsiksi vasta kouluaikoinani pikkuveljeni kaverin kautta. Muistan kuinka melko pitkään inhosin Star Warssia, sillä veljeni hypetti sitä jatkuvasti, enkä voinut ymmärtää sen moninaisia juonenkäänteitä ja lapselle paikoin vaikeata politiikka-löpinää.


Kun kuitenkin viimein pääsin episode ykkösen äärelle, se jätti minuun lähtemättömän vaikutuksen. Kun päälle lisättiin vielä vanhat originaalit trilogiat ja Han Solon karisma, olin totaalisen myyty. Star Warssin puolelta törmäsinkin ensimmäisiin (julkkis)ihastuksiini: Qui Gon Jinnin hahmoon sekä yleisesti Obi-wanin näyttelijään eli Ewan McGregoriin. Myöhemmin päälle iski vielä Hayden Christensen, mutta onneksi se ihastus oli vain kakkos episodin aiheuttamaa huumaa.

Luulenpa, että tämän herran naama on niin monelle tuttu, ettei hän sen kummempia esittelyitä kaipaa. 90-luvun brittihuumorin ikoni Mr.Bean kokosi meidän koko perheen yhteen illalla katsomaan kyseistä tv-sarjaa ja nauttimaan Rowan Atkinsonin naamanvääntelystä. Aikuinen mies, joka tunaroi ja toimii kuin lapsi on jaksanut naurattaa silloin, ja tekee sitä tehokkaasti yhä edelleen. Haluankin nyt syventyä ensimmäiseen pitkään Bean-leffaan, Äärimmäiseen katastrogielokuvaan tai kuten sitä itse mielummin kutsun: Mr. Bean ja Taiteilijan Äiti.

Juoni lähtee käyntiin Beanin työpaikasta Royal National Gallerysta, jonka isot jehut päättävät lähettää museon historian surkeimman työntekijänsä, eli luonnollisesti Beanin, Amerikkaan edustamaan brittejä. L.A:n vastaavaiso taidemuseo kohtaa nimittäin historiansa merkittävimmän tapauksen, kun Ranskasta tuotu kallis maalaus Whistlerin "Taiteilijan äiti", palaa takaisin kotimaahansa Amerikkaan. Beanin valvojaksi uskoutuu taiteelle uskoutunut hermoheikki David Langley. Kohellusten ja vastoinkäymisten myötä epäilykset Beanin taiteen tohtoruudesta heräävät, ja elokuva luisuu hitaasti kohti vääjäämätöntä huippuaan eli 50 miljoonan dollarin arvoisen taulun tärvelemistä.

Tyypilliset Beanin eriskummalliset, lapsenomaiset ja tilannetajusta kaukana olevat kohellukset toistavat paljolti samaa kaavaa noudattaen kuin tv-sarjassakin, mutta toimivat kuitenkin mainiosti. Elokuvan rakenne, eli kommellusten kautta kohti äärimmäistä katastrofia, toimii tunnelmallisesti hyvin: jännitys pysyy yllä pitkin elokuvan. Kuten monissa muissakin katastrofi-komedioissa, herää kysymys, miten ihmeessä tästä nyt selviydytään? Onneksi Bean keksii keinot ja lopetus täydentääkin kaiken, nostaa tipankin linssiin. Tarinassa on myös draamallinen puoli, joka käsittelee Davidin perhepulmia. Vaikka tämä puolisko elokuvasta jääkin kovin pinnalliseksi, se toimii melko hyvin. Lisäksi ilman perhedraamaa elokuva olisi saanut aivan erilaisen lopetuksen, joka olisi varmaan ollut vähän alkuperäistä kehnompi.

Musiikit ovat elokuvan ehdoton plussa: sekä lainatut kappaleet, että Howard Goodallin säveltämät kappaleet sopivat elokuvan henkeen täydellisesti. Ne olivat suurin liikutuksen aihe minulle pirpanana, sillä musiikki jos mikä kruunaa muutoin hienon elokuvan. Näyttely toimii erittäin hyvin, Rowan Atkinson hallitsee naamanvääntelyn ja sisäistää täydellisesti Beanin hahmon. Varjoon ei tosin jää myöskään Peter MacNicol.

Elokuva vetosi minuun lapsena paitsi Beanin hullunkurisuuden ja elokuvan lapselle sopivan jännittävyyden takia, myös sen kautta opittujen pikkuasioiden kautta. Tämä elokuva nimittäin opetti minulle, miten lentokentällä tai taidenäyttelyssä ei käyttäydytä, puhumattakaan siitä, mitä keskisormen osoittelu tarkoittaa. Muistan, kuinka kysyimme veljeni kanssa isältämme, "miksi ne kaikki ihmiset suuttui niin paljon kun mistör Biin näytti niille keskisormea?" "No, se nyt on sellainen... Vähän niin kuin haukkuisi toista tyhmäksi. Se on ruma merkki, älkää ikinä näyttäkö sitä kellekään", selitti isämme vähän vaikeana. Ja arvatkaapa minkä sormen nostin pystyyn seuraavana päivänä koulussa.

Vaikka Beanin hahmo on yksinkertaisessa huumorissaan mainio ja oikeastaan aika liikuttavakin, ymmärrän hyvin, miksi hahmo on tuottanut nyttemmin Atkinsonille päänvaivaa juuri sen tunnettavuudesta. Herra ei haluakaan esiintyä julkisuudessa, sillä pelkää joutuvansa tuomituksi Beanin roolista. Jossain haastattelussa hän sanoikin, ettei ole luonteeltaan hauska mies, vaan on oikeastaan melko vakava perfektionisti. Uskon siis, että Beanina tehty pitkä rooli ärsyttää häntä, sillä hänet tunnetaan puhtaasti siitä roolista. Meneekö tässä hyvät näyttelijäntaidot hukkaan?

En tiedä. Kuitenkin voimme kaikki olla kiitollisia Atkinsonille hänen tekemästään roolista, joka on tunnettu käytännössä kaikkialla maailmassa. Itse olen ainakin tavattoman kiitollinen kaikista yhteisistä perhehetkistä tv:n ääressä, nauhoitettujen tv-pätkien katselemisesta jälkikäteen sekä loputtomista nauruista, joita olen saanut kokea sekä Mr.Bean tv-sarjan että elokuvien äärellä.

Mr. Bean kirkossa. Kuva originaalista tv-sarjasta.

Onko Mr.Bean mielisairas? Vai kärsiikö hän kenties aspergerista? Onko hänen äö:nsä alle sadan? Tarvitseeko hän laitoshoitoa tai vain vahvan lääkityksen? Ihan sama. Itse olen sitä mieltä, että meissä jokaisessa asuu pieni herra Bean, eikä siinä ole loppujen lopuksi mitään hävettävää.