Kaunis mies, kaunis maailmanloppu

Ennen kuin rupean säätämään yhtään mitään, tahdon ilmoittaa, että olen löytänyt unelmieni miehen. Flynn Ryder uusimmasta Disneyn animaatiosta Tangledista (suom. Kaksin karkuteillä) on sanalla sanoen upein disney-mies, jonka rinnalla kaikki prinssi philipit, aladdinit ja muut hottismiehet kalpenevat. Kuka nyt ei hurmaantuisi hauskasta, komeasta ja hieman höpsöstä rosmosta. Aivan, sitähän minäkin. Itse olin ainakin jostain syystä aivan pyörryksissä elokuvan alkupuolen kohtauksessa, jossa Tähkäpää ja Flynn tapaavat toisensa ensimmäisen kerran. Tajuton Ryder oli yksinkertaisesti syötävän suloinen tapaus. Pienempi kuin kolme.

Lyhyesti tiivistettynä Tangled on 2000-luvun parhaimpia Disney-animaatioita. Krafiikka (ah, hiuksia ja värikylläisyyttä!) on nättiä, hahmot suloisia (kameleontti ja hevonen!) ja mieleenpainuvia, huumori oikeasti toimivaa ("why is she smiling at me?") ja musiikit kauniita ("and at last I see the light!"). Mitä muuta toimivalta Disney-leffalta voi toivoa? Niinpä, eipä juuri muuta. Suosittelen tätä kyllä erittäin lämpimästi kaikille Disneyn, romantiikan ja huumorin ystäville. Mutta nyt kunnon arvosteluun eli vähän aikaan sitten leffateattereiin ilmestyneeseen Melancholiaan.

Tarina kertoo nuoresta naisesta Justinesta ja tämän sisaresta Clairesta. Tarina lähtee liikkeelle Justinen hääjuhlista, päivästä, jolloin jokaisen naisen tulisi olla onnensa kukkuloilla. Justine kuitenkin hymyilee väkinäisesti juhlaväelle, pakoilee väkijoukkoa yksinäiselle ajelulle golf-kentälle ja lukittautuu huoneeseensa kylpyyn. Hän sairastaa masennusta. Justinen sisar puolestaan taistelee omien pulmiensa parissa, koettaen kuitenkin olla nuoremmalle sisarelleen tuki ja turva, jota hän tarvitsee. Draaman taustalla pyörii scifistinen katastrofi: Melancholia-niminen planeetta uhkaa törmätä maahan.

Elokuva alkaa uskomattoman kauniilla taiteellisella kuvauksella (ks. kuvat ylhäällä). Äärimmäinen slow-motion, surumielinen orkesterimusiikki ja upeat avaruusklipit ovat erittäin jylhä ja visuaalisesti nautittava näky. Vaihdos tästä elokuvan vääjäämättömän surullisesta lopusta siirtyy taaksepäin aikaan, jolloin maailmanloppu on vielä kaukana. Tämä näkyy kätevästi kameran liki käsivaraisena kuvauksena. Ylipäätään elokuva kikkailee visuaalisesti erittäin paljon, itsekin huomasin pari taideviittausta, mm. Gustav Klimtiä sekä Sir John Everett Millaisin Ofelia-teoksen. Näin Ofeliasta ohimennen, se on todella kaunis teos, joka on melankoliassaan ja kuolemanläheisyydessään kiehtonut ja pelottanut minua samaan aikaan.

Coincidence? I think not.

Kiehtova ja pelottava on myös Melancholia. Elokuvassa on jatkuvasti painostava, raskas tunnelma, joka on saatu luotua suhtkoht taidokkaasti. Jos miinustetaan Kirsten Dunstin alastomana planeetan valossa paistattelu, draaman ja dynamiikan luominen toimii elokuvassa loistavasti, ei liian dramaattisesti eikä kliseisesti. Elokuvan teema-biisi on tässä vahvassa osassa, joka toistuu käytännössä jatkuvasti pitkin elokuvaa.

Meikäläinen oli elokuvassa jännittyneessä tilassa, sillä elokuva käsitteli kahta suurta teemaa, jotka ovat olleet, ja ovat yhä, monessa mielessä osana omaa elämääni: kuolemaa ja mielenterveyttä. Olinkin yllättynyt, kun vaikeaa masennusta kyettiin kuvaamaan elokuvassa todella toimivasti. En kommentoi asiaa sen kummemmin muuten kuin tiedän, miltä tuntuu olla jatkuvasti kuolemanväsynyt ja irrallaan muusta elämästä. Joku voisi pitää Kirstenin hahmoa raivostuttavana jukuripäänä, joka vain esittää sairasta ja käyttää sitä tekosyynä draama-queenina olemisessa, mutta henkilökohtaisesti tiedän ja ymmärrän miltä hahmosta tuntuu, ja miksi hän tekee kuten tekee. Ikävä kyllä tyhjään tujottelu, misantropia ja kuoleman toivominen onkin monelle ihmiselle arkipäivää, ja on surullista, ettei masentuneitten ihmisten taakkaa kyetä ymmärtämään tai antamaan anteeksi.

Juuri viimeyönä avauduin äidilleni päässäni pyörivistä ajatuksista. Jos olisin nähnyt Melancholian silloin, olisin oitis käyttänyt Justinen vertauskuvaa raskaasta taakasta, joka takertuu hänen jalkoihinsa kuin harmaa villalanka, täten estää hänen liikkumisensa eteenpäin. Hämmentävän monessa kohtauksessa Justine käyttäytyikin kuten minä huonoina päivinäni tai kuten ajatuksissani haluaisin käyttäytyä.

Mikä erityisesti pisti silmääni, oli hahmon tietynlainen ajatuksiinsa upottautuminen, keskittyminen luonnon pieniin ihmeisiin, kuten linnun lentoon tai putoaviin puiden terälehtiin. Itsekin rakastan yksinkertaisia asioita, kuten auringonvalon siivilöitymistä lehvistön läpi, aamuista petivaatteiden kahinaa ja lumen ratinaa. Baarissakin keskityn ihmisten katsomisen sijaan kattoon. Valoja, niiden tekniikkaa, kattorakenteita ja niiden suoria linjoja ylhäältä kun harvemmin katsellaan. Ne ovat yllättävän mielenkiintoisia.


Tietynlaista samastumista näin myös päähenkilöiden sisarsuhteessa. Näin heissä nimittäin itseni sekä veljeni suhteen. Hän kannattelee minua, auttaa minua nousemaan taas jaloilleni. Kuitenkin pelastaja on itse melko rauhaton ja hermostuu helposti. Hänellä on liikaa hävittävää. Katastrofi-tilanteessa voinkin kuvitella veljeni hysteerisenä, kun taas itse suhtautuisin päinvastaisesti, kylmän rauhallisesti.

"Joskus minä vain vihaan sinua niin paljon", sanoo Claire turhautuneena Justinelle. Olin liikutuksen partaalla. Veljeni on sanonut nuo täsmälleen samat sanat minullekin.

En siis ihmettele, jos tämä elokuva nousisi yhdeksi suosikeistani. Se puhuttelee minua niin monella eri tasolla.

Yleisesti Melancholia on tosiaan törkeän kaunis elokuva. Kaikki toimii, vaikka syventymistä esimerkiksi sisarusten keskinäiseen kanssakäymiseen olisi voitu enemmän panostaa. Vaikka tarina päättyykin surullisesti, se antaa ajattelemisen aihetta ja jättää kuitenkin pienen toivon kytemään katsojaan. Vaihtuivatko masentuneen Justinen ja järkevän Clairen roolit keskenään? Onko se hyvä asia? Kuvastaako Melancholia-planeetta jotakin, onko se kenties metafora yleisestä alakulosta, joka iskeytyy meihin joskus väistämättä? En tiedä, mutta oli miten tahansa, elokuva on kaunis kertomus maailmanlopusta, ja voittaa tässä jopa End of Evangelionin.

Omassa elämässäni olen törmäämässä myös maailmanloppuun, mutten suinkaan kauniiseen sellaiseen. DVD-hyllyni tila on nyt nimittäin totaalisen loppu. Ostin tänään tosiaan 5 DVD:tä, juuri postauksen alussa olevan Tangledin ja sen lisäksi mm. 300 ja Little Miss Sunshinen. En todellakaan tiedä mitä tehdä, heitänkö kirjoja menemään? Survon vanhoja/huonoja elokuvia laatikoihin pölyyntymään? Siinäpä pohdittavaa joskikin aikaa.

Ensiviikolla olen menossa taas viimeisen Potter-elokuvan fani-ensi-iltaan. Luvassa on varmasti taas hauska elokuvakokemus noin katsojana, mutta itse elokuvan laadusta en menisi sanomaan samaa.