Selviytyjät

Käytiinpähän sitten Khein kanssa katsomassa Hungergames. Lähdin elokuvateatteriin perusoletuksella, että massoille suunnattua selviytymis-draama -huttua on luvassa, en kä tule siitä kummemmin välittämään. Mutta kutenb melkein aina pidätellessäni sisälläni tälläisiä negatiivisa ennakkoluuloja, elokuva menee ja kumoaa ne. Hungergames oli nimittäin törkeän hyvä, näin lyhyesti sanottuna.

Elokuva perustuu Nälkäpeli-kirjasarjan ensimmäiseen osaan, jossa Katniss Everdeen uhraa itsensä sisarensa sijasta maan vuosittaiseen selviytymiskisaan, Nälkäpeliin. Ideana tässä selviytymispelissä on mennä ja lahdata peliin osallistuneet muut 23 nuorta, kukin pari edustaen maan eri vyöhykkeitä. Viimeinen psytyssäoleva nuori on voittaja, joka saa kylpeä rikkauksissa koko loppuelämänsä. Ja myös syyllisyydessä.

Nälkäpelin itsensä juuret ulottuvat kaukaksi kapinaan, jonka alempien vyöhykkeiden asukkaat aloittivat ylempää luokkaa vastaan. Peli siis toimii muistutuksena vähempiosaisille siitä, kuka on tornin huipulla, ja jota vastaan ei kannata ryppyillä. Mitään ihan mieletöntä ja perustelematonta lahtaamista ei siis ole luvassa, vaan kohtalaisen uskottavaksi rakennettu julma rangaistus.

Kevyesti sanoen, Hungergames on mukavaa katseltavaa. Kuvaus toimii todella hyvin, vaihdellen välillä tasaisesta ja taiteellisen harmonisesta kuvauksesta liki käsivaraan. Tässä kohden myös leikkaus on onnistunut todella hyvin, sillä rytmi jos mikä, on tässä elokuvassa tärkeää. Hungergames tasapainotteleekin todella hyvin rauhallisten ja verkkaiden sekä tiiviisti leikattujen toimintakohtauksien välillä, eikä tarina laahaa missään vaiheessa. Jokaiselle kohtaukselle on annettu oma aika ja rytminsä, joka toimii helevatan hyvin. Visuaalisesti elokuva on hillityllä tavalla näyttävä, aina suurista joukkokohtauksista, valaistuksista ja juhlista aina sinne synkeän metsän siimeksiin.

Dat beard.

Teknisesti elokuvassa ei siis ole juuri mitään valitettavaa, mitä nyt ehkä yläluokan kuvaus oli minusta hieman liian karikatyyrinen ja yliampuva, mutta menköön sekin nyt tämän kerran.

Oikeastaan vielä enemmän yllätyin siitä, miten nuoret näyttelijät hoitivat hommansa kotiin. Olin jo odottamassa ylinäyttelyä, kiusallisia kohtauksia ja raivostuttavaa dialogia, mutta onneksi menin ja erehdyin! Katnissia esittänyt Jennifer Lawrence on kuin luotu viileän metsästäjä-tytön rooliin, puhumattakaan sitten pienempiä roolia esittäneistä muista Hungergames-nuorista aina syötävän suloiseen Peetaan (Josh Hutcherson).

Peetasta tulikin näin ohimennen mieleen, että veljeni, joka leikkasi ylä-asteelta saakka kasvaneet pitkät vaaleat kutrinsa, on sanottu nyt lyhyine hiuksineen näyttävän juuri Peetalta. Itse naureskelin kovasti tälle vertaukselle, itse kun en luonnollisesti näe veljeäni minään hottiksena vaan ennemminkin pienenä vastakuoriutuneena tipuna. Kuitenkin Hungergamesia katsoessani kiinnitin huomiota juuri Peetan hahmoon ja hämmennyin kuinka paljon hän muistutti veljeäni. Siitä minulle heräsikin ajatus, että mitä itse tekisin vastaavassa tapa-tai-tule-tapetuksi -tilanteessa.

Koska en ole fyysiesti kovinkaan vahva, enkä omaa mitään erikoistaitoja jotka edes viittaisivat taistelulajeihin, vetäytyisin luultavassti mahdollisimman syvälle metsään ja koettaisin kituuttaa siellä niin pitkään kuin mahdollista, tappamatta ketään. Tässä on toisaalta isona riskinä se, että kanssani viimeiseksi jäänyt nuori olisi luultavasti melkoinen kone tappamisessa tai sitten ihan ultimaalinen selviytyjä, joka tekisi omasta henkiinjäämistaistelustani vaikeampaa. Olisiko siis fiksumpaa liittoutua heikompien kanssa ja tuhota yhdessä vahvimmat? Liittoutuma kuitenkin tarkoittaa aina sosiaalista ja henkistä sitoutumista, minkä takia sitten heikompien tappaminen voisi pakon edessä hankaloitua tuplasti. Kinkkinen tilanne, pakko myöntää.

Sen kuitenkin tiedän, että järkeilisin kyseisessä pelissä niin paljon kuin mahdollista, välttelisin ihmisiä ja pakon tilanteessa luultavasti liittoutuisin ja myöhemmin kääntyisin häntä vastaan. Raakaa, mutta ikävä kyllä oma henkeni on tärkeämpi kuin jonkun toisen. Tämä muistuttaakin minun ainoasta, mutta sitäkin voimakkaammasta pelostani, josta en ole päässyt eroon. Kuolemanpelosta.

Hungergames herätteli siis päässäni kaikennäköisiä ajatuksia, aina selviytymistaisteluista myös sinne romanssin/ystävyyden puolelle. Missä menee raja oman tai tärkeän ystävän hengen välillä? Onko todellinen toveruus sitä, että tappaa itsensä kaverinsa vuoksi, jättäen tämän syyllisyyden varjon alle loppuiäkseen?

Isosta hypetyksestä huolimatta, Hungergames ei ole turhaan suuren suosionsa alaisena. Suosittelen elokuvaa lämmöllä kaikille, joita kiinnostaa kaikennäköiset erilaiset konfliktit, henkiinjäämistaistelut sekä pienoiset romanssit.

Seuraavalla kerralla aiheena ensi-iltaan huomenna tuleva Prometheus.

"Hmm, upgrades."

Ajattelin etten ole taaskaan saanut itseäni kuulluksi viimeaikoina, että kirjoittelisin pientä päivitystä viimeviikkojen elokuvatapahtumista.

Tätä toivoin, vaan en saanut.

Iloinen tosisasia on se, että olen palaamassa taas tyypillisen filmifriikin arkeen: elokuviin kahdesti kuussa, DVD-hyllyyn täytettä vähintään yhtä monta kertaa, puhumattakaan sitten ihan kotona elokuvista nauttimisesta kaverin kanssa.



Kävin viimeviikolla Anttilassa ja mukaani tarttui sieltä muun muassa Armageddon, ensimmäinen Saw ja viimeisin Austin Powers (Kultamuna). Samaisella viikolla kävin myös pyörähtämässä elokuvissa Khein ja Kujan kanssa. Ensin päristelin Khein vieressä Hungergamesia, ja sittemmin nostalgisoin MIB3:sta, ja vieläpä ensi-illassa. Hämmästeltiin Kujan muun muassa sitä, miten nopeasti liput sinne menivät.

Putki jatkui myöhemmin Kaarnalla vuokraamalla 28 Days Later ja puuduttautumalla samalla paskan The Mistin/Fogin parissa, jossa luulin ihailemani Sam Witwerin esiintyvän. Tietenkin olin sitten ostanut väärän The Mistin, missä Witweristä ei näkynyt jälkeäkään. Ainakin saatiin paikoin hyvät naurut. Seuraavana päivänä sitten huokailtiin rakastuneena Love Actuallyn parissa.Onko lukijoilla arvostelutoiveita joistakin näistä elokuvista?

"What ya doing?" "Dunno, just chillin'.

Tuleva kesä tulee olemaan täynnä elokuvatapauksia, jotka haluan nähdä. Tämän viikon perjantaina ensi-iltaan on tulossa jo pitemmän aikaa kuumotellut Prometheus, joka tuntuu kiinnostavan myös aika montaa muutakin. Sitten olisi vuorossa Dark Knight-trilogian päätösosa sekä uusi Spider-man. Ja kai se kolmas Madagascarkin pitäisi nähdä, jotta elokuvaputki pysyisi koossa. Titanickin on vielä näkemättä...

Kerrankin kuitenkin tuntuu siltä, että kaikkiin näihin huvituksiin on jopa varaa. En käytä asumiseen/elämiseen juuri ollenkaan varojani, joten tilille vyöryneet eurot tuntuvat mukavilta näin mukavuudenhaluisen ihmisen näkökulmasta. Vaikka samalla sitä tuntee itsensä hiemän törsäilijäksi, täytyy pitää mielessä ettei tätä taloudellista ilmavuutta kauaa kestä. Ehdin nimittäin viimeviikolla pyörähtää vielä pääsykokeissakin, joista jäi melkoisen hyvä fiilis. Se voi olla, että syksyllä sitä kituutetaan opiskeluijatuella eikä elokuvaharrastukselle jää paljoa rahaa. Tai aikaa.

Ajasta puheenollen, olen kuluttanut sitä paljon tumblerin ihmeellisessä maailmassa ja saanut unirytmini entistäkin enemmän päin helvettiä. Sivuilleni pääsee tästä, teemana pitkälti scifi ja siilit (tiedän, aivan loistava ja saumaton yhdistelmä). Followaa, jos siltä tuntuu.

Pitemmittä puheitta, kuulostelemisiin taas. Taidan tästä vetäytyä nyt töiden pariin.

Ps. Olen väsäämässä uutta movie mix/mash-uppia. Aiheena ovat supersankarit! Linkkiä Youtubeen tulossa heti, kun kyseinen musavideo on valmistunut, sekä mahdollisesti jotain supersankari-aiheista postausta. Ideoita tämän aiheen suhteen?

"Nyt äkkiä sinne mansikkahillorööriin!"

Kaverini Lazzu haasteli puhumaan juuri leffateattereissa pyörivästä Iron Skysta. Challenge accepted! Kävin tosiaan viikko-pari sitten katsastamassa tämän natsi-scifi-rainan O.:n kanssa, mikä huvitti minua tavattomasti, sillä minulla on tapana käydä katsomassa O.:n kanssa "värikkäitä" ja "elämäniloisia" elokuvia, kuten Never Let Me Go, Shame ja Melancholia. Ei kuitenkaan ole perinteitä ilman myös niiden rikkomista, joten päätimme molemmat repäistä oikein kunnolla ja mennä katsomaan Rautataivasta.

Juttelin ohimennen kaverini Milyn kanssa Iron Skysta, joka oli myös hiljan käynyt sen katsomassa. "No, mitä tykkäsit?" kysyin. "Se oli ihan karsee! Siis niin mauton ettei mitään rajaa!" kuului vastaus. Tähän tyrskähdin ja sanoin Milylle tämän olkapäätä taputellen. "Voi kultapieni, etkai sä vaan ollu tosissas kun sä katoit sitä."

Vakavuuden jättäminen leffateatterin ulkopuolelle onkin Iron Skyn tarkoitus. Tätä elokuvaa ei mennä katsomaan paalu perseessä ja valmiina keskittymään ultimaalisen upeaan ja syvälliseen elokuvakokemukseen. Tämä elokuva on kuin klassinen toiminta-rymistely: sen tarkoitus ei ole olla realistinen tai vakava, vaan puhtaasti viihdyttää. Ja tahkota mahdollisimman paljon rahaa.

Iron Skyn juoni lähtee repäisevästi liikkeelle amerikkalaisen kuulennon miehistön jäsenen satuttua kuun pimeälle puolelle asettautuneiden ihkaoikeiden natsien kynsiin. Kuunatsit alkavat järjestäytyä maanvalloitukseen ja pieni partio lähetetään Maanpinnalle hakemaan viimeisiä energiaresursseja mahtavaan Gödderdämmerung -sota-alukseen. Juoni ei sinällään ole perushuttua ihmeellisempi, mutta sillä on viihdyttävät ja ennen kaikkea yllättävät hetkensä. Hösläävä, sekopäinen ja ironinen meininki saa aivan elokuvan loppumetreillä kuitenkin kylmän käänteen, joka saa katsojan liimautumaan penkkiinsä ja ihmettelemään: "mitä oikein tapahtui?"

Näyttelijät hoitavat hommansa ihanan karikatyyrisesti, mutta uskottavasti läpi. Musiikki toimii, elokuva etenee jouhevasti ja kokonaisuus pysyy kasassa sekopäisestä meiningistä huolimatta.

Suurin plussa on kuitenkin ehdottomasti elokuvan visuaalisuudessa. Raina on alusta lähtien tehty todella huolella, tyylikkäästi ja taidokkaasti, ottaen huomioon että elokuvan budjetti on vain murto-osa siitä, mitä Hollywood-elokuvien erikoistehosteisiin käytetään. Avauskohtaus on tavattoman iskevä hidastuksineen ja laajakuva-kuvauksineen, aina vihoviimeisimpään avaruustaisteluihin ja valtavan Götterdämmerungin nousemiseen saakka. On kaikenkaikkiaan uskomatonta miten hyvä elokuvan visuaalinen kokonaisuus on, ja vielä uskomattomampaa on todeta, että tämä kaikki on suomalaista kädenjälkeä.

Vaikka Iron Sky ei sinällään ole mikään suuri elokuvatapaus maailmalla, se on iso ilmiö Suomen elokuvateollisuudessa. Itse ainakin olen sitä mieltä, että juuri näin elokuvia pitää tehdä: aluksi puhtaasti fanien kesken nollabudjetilla, ajatellen yleisöä ja keräten mainetta puhtaasti oman tekemisen ilon eikä rahan takia, nousten myöhemmin isompiin piireihin ja kansainvälisille markkinoille. Indie-elokuvien kautta elokuvateollisuus saa tuta jotakin sellaista, mitä suuret yhtiöt eivät uskalla tehdä. Itsekin O.:n kanssa tultiin siihen tulokseen, ettei Iron Skyn kaltaista elokuvaa voisi tehdä kukaan muu kuin pieni elokuvayhtiö Suomesta. Hollywoodilla ei olisi pokkaa tälläiseen repäisyyn.

Iron Skyn takana on tosiaan Energia-niminen pieni elokuvayhtiö, joka on vastuussa useampi vuosi sitten ilmestyneestä kokoillan scifi-parodiasta Star Wreckistä. Koska elokuva sattuu olemaan minulle tavattoman nostalginen ja kaikinpuolin rakas tapaus, käsittelen sitäkin hieman.

Vuonna 2005 isä mainitsi ladanneensa internetistä elokuvan. Pyörittelimme tälle veljeni kanssa silmiämme. "Mistä se kertoo?" me kysyimme. Odotimme vastausta jostakin tavattoman puuduttavasta suomalaisdraamasta. "En tiedä, mutta se on ainakin scifi-parodia. Ja se on tehty kokonaan Star Trek-fanien ja muiden sellaisten nörttien voimalla, ihan erikoistehosteita myöten," isä vastasi. Kiinnostushan siitä heräsi, eikä siinä mennyt kauaa kun istuimme kolmistaan tietokoneen ääressä nauraen itsemme tärviölle. Jokainen meistä nautti elokuvasta kaikin tavoin, miten nyt elokuvasta voi nauttia. Star Wreck oli hauska, ovela, juonellisesti mielenkiintoinen ja visuaalisesti... Noh, tekniikan tason mukaan ottaen todella hieno.

Tarina lähtee liikkeelle melko yksinkertaisesti. Keisari Pirk jumittuu kahden miehistönsä jäsenen, haisevan apinasoturin ja näsäviisaan ihmistietokoneen, kanssa Suomeen. Jouduttuaan hakatuksi pikaruokalan edessä Pirk päättää ottaa nykyhetken historiankulun käsiinsä ja ryhtyä rakentamaan itselleen voitokasta armeijaa ja avaruuslaivastoa Venäjältä. Siitä lähtee käyntiin ensin maanvalloitus ja sittemmin rinnakkaistodellisuuden armeijoiden tulivoiman testaus.

Hahmot, eteenkin keisari Pirkin ärhäkkä ja egoistinen temperamentti, sekä rinnakkaistodellisuuden Babel 13 -aseman johtaja Sherrypie ovat elokuvan suuria, karismaattisia helmiä. Samastumisen tunteeseen voi päästä kuka tahansa Pirkin kaltainen sisupussi, viileän asiallinen Sheppypie tai Info kuin myös vahva ja itsenäinen naishenkilökin.

Kahvipalkalla tehdyt erikoisefektit ovat aikaansa nähden hyvin toteutettuja.

Ai miten niin kansainvälinen? Sutaa Vurekku desudesu.

Star Wreck: in the Pirkinning on kokonaisuudessaan nerokas ja ennen kaikkea hauska tapaus. Omalla kohdallani juuri kiero, rämäpäinen ja ennen kaikkea suomalainen mustahuumori puree ja kutkuttaa kyljissä vielä pitkään elokuvan katsomisen jälkeen. Olen sanonutkin useaan kertaan, että jos jokin omasta huumorintajustani kertova elokuva minun pitäisi näyttää, se olisi Star Wreck. Vinoileva dialogi, ironinen ote, seksistiset läpät, paikoittainen alapäähuumori ja intertekstuaaliset viittaukset jaksavat viihdyttää vielä monen katsomiskerran jälkeen. Vielä seitsemän vuoden jälkeen elokuvan jokaikinen kohtaus jaksaa hymyilyttää. e on paljon parodialta, joka on rakentunut käytännössä puolivahingossa.

Tässä on taas yksi osoitus siitä, mihin pelkkä innostus ja rakkaus elokuviin voi viedä. Jo muutaman Star Wreck-lyhytelokuvan tehnyt faniporukka alkoi isommalla kokoonpanolla luoda pitempää scifi-parodiaa, mutta juttu paisui niin suuriin mittoihin, että siitä päätettiin tehdä kokoillan elokuva. Vuosien palkattoman työnteon jälkeen suomalaisporukka päätti julkaista tekeleensä ilmaiseksi internetissä, ja sai hämmästyksekseen valtavasti kansainvälistä huomiota. Lisää Star Wreck-leffojan taustoista löytyy täältä.

Kuten jo sanoinkin, taloudellinen tuottavuus ja menestys eivät olleet tämän rainan taustalla, vaan puhtaasti halu tehdä ja parodisoida scifinörttien rakastamia elokuvia.

Keisari Pirkkiä ei kiinnosta taloudellinen voitto.

Rakastan scifiä ja rakastan myös parodioita, jos ne ovat hyvintehtyjä. Liekö siis ihme, että Star Wreck on minulle todella miellyttävä elokuvakokonaisuus, joka ihan oikeasti jaksaa naurattaa vielä vuosienkin perästä sekä tarjota jotakin uutta. Lentäviä lauseitakin on tullut hoettua elokuvasta vähän turhankin paljon, aina "voi torstaista" "en (ole humalassa), vaan totaalisen perseet olalla"-julistukseen. Isän suosikiksi nousi ehdottomasti keisari Pirkin vihainen perääntymiskarjaisu: "nyt äkkiä sinne mansikkahillorööriin!"

Viisi tähteä saatana.

Huttua ja supersankareita

Vappu tuli ja meni. Samaten Avengers. Pitemmittä puheitta, pureudutaanpa alkukesän ensimmäiseen supersankarirainaan...

The Avengers, jos mikä, on ollut Marvel-sarjakuvanörtin pitkään odotuksissa kutkutellut unelma. Itse kovin supersankareiden maailmaan rakastuneena odotin Avengerssia suurella innostuksella. Kovat näyttelijavalinnat (Samuel L. Jackson, fuck yeah), kiinnostavat hahmot sekä tietenkin sarjakuvamainen mäiskintä ja yleisesti supersankarimaailma kiinnostaisivat varmasti vähemmänkin nörtimpää ihmistä, saati sitten meikäläistä.

Yleisesti Avengerissa ei ole mitään vikaa. Juoni kulkee sulavasti: avauskohtaus on näyttävä, jonka jälkeen rauhoitutaan keskusteluihin ja juonen kuljetukseen. Sitten taas rämistellään. Musiikki toimii, dialogi on hauskaa ja purevaa. Oikeastaan vain elokuvan visuaalinen puoli jäi mättäämään: se on vain hyvää. Toinen huono puoli oli se, ettei Edward Norton esittänyt Bruce Banneria/Hulkkia.

En tiedä. Vaikka kokonaisuudessaan Avengers oli oikein mukiinmenevä supersankarimättö, jokin siitä vain jäi uupumaan. En tiedä onko vika minussa katsojana, sillä kaikki muut rainan nähneet ovat kehuneet sitä maasta taivaisiin, aina kavereista muihin leffa-bloggaajiin ja sieltä youtube-arvostelijoihin. Olenko vain vaativa katsoja, vai olivatko odotukseni vain liian korkealla? Paha sanoa. Ainoa asia, minkä voin vain todeta on se, että se jokin, ei vain tullut esille Avengerssissa.Onko kyse sitten em. tylsän tasaisesta visuaalisesta ilmeestä? Tai vaikkapa halusta nähdä hahmojen välisiä konflikteja enemmän? En tiedä.

Jätetään kuitenkin kriitikko-hipsteri taas nurkkaan elitisteilemään. Jatketaan taas hyvillä puolilla.

Suurin positiivinen yllätys oli ehdottomasti se, kuinka jokainen hahmo sai lähes täsmälleen yhtä paljon aikaa kuvaruudulla. Kukaan supersankareista ei jäänyt toisensa varjoon tai noussut ylitse muiden. Olin tästä todella ilahtunut, sillä pelkäsin Captain American tai eteenkin suuren suosion saavuttaneen Iron Manin valtaavan valkokankaan. Onneksi näin ei käynyt, ja nostankin suuresti hattua elokuvan ohjaajalle.

Kaikki "Kostajat" ovat mukana. Tasapuolisesti.

Yleisestikin kaikki päähenkilöt esitellään todella hyvin lyhyessä ajassa. Vaikka mihinkään syvään hahmoanalyysiin ei päästäkään, kukin hahmo saa oman henkilökohtaisen aikansa, taistelunsa ja kohtauksensa. Tykästyin tavattomasti Bruce Banneriin. Jo ensimmäisistä Hulk-elokuvista olin sitä mieltä, että tässä on todella mielenkiintoinen/kompleksi hahmo, jos se hoidetaan hyvin.Vuoden 2003 Hulk oli pliisu, seuraava vedos jo paljon parempi, mutta Avengerssin Hulk vie kyllä voiton molemmista. Kaikista eniten ihastuin kuitenkin Thoriin, ehkä siksi, että sisarussuhteet ovat minulle tavattoman tärkeitä, ja näen täten hahmossa vähän jotain itsestäni. Ja onhan se nyt aika namu. Tosin sehän on täysin toissijainen seikka. Niin. Toissijainen.

Kaiken kaikkiaan The Avengers oli toimiva kokonaisuus, mutta ei ehkä niitä kaikista parhaimpia supersankarimättöjä. Se kuitenkin sai minut haluamaan katsomaan uudelleen Captain American ja Thorin, ja miksei samalla myös nuo Hulkit ja Iron Manitkin. Avengers, jos mikä, on siis toimiva ponnistuslauta supersankarikesään. Pisteet siitä. Sekä siitä tosiasiasta, ettei leffassa pakoteta romansseja! Jes!

Asiasta toiseen.
Viikonloppuna kävin myös Kaarniksen ja Ilveksen kanssa elokuvissa. Koetin pakottaa heille Hungergamesia, jota en itse ollut vielä nähnyt, mutta mokomat kieltäytyivät kunniasta. Ostamillani vapaalipuilla mentiin sitten katsomaan The Cabin in the Woodsia yönäytökseen. Täytyy kyllä sanoa, etten ole ristiriitaisempia tunteita herätteneeseen elokuvaan törmännyt sitten Starship Troopperssin.

Kyse on siis viimevuoden puolella väsätystä kauhu/trilleri-rainasta, joka alkaa hyvin tyypillisen kauhuelokuvan mukaan: ryhmä stereotyyppisiä teinejä lähtee vkonlopuksi hylätylle mökille viettämään "unohtamattoman viikonlopun". Zombit kömpivät mullasta, veri lentää ja teinit kuolevat yksi kerrallaan. Tarinaa kuitenkin värittää hieman "isoveli valvoo" -tyylinen asetelma, joka luo elokuvaan tiettyä ironista jännitettä, joka puri ainakin meikäläiseen, joka ei ole koskaan voinut katsoa kauhuelokuvia vakavalla naamalla. Huumori oli hauskaa, paikoin todella kieroa ja se toimi hemmetin hyvin. On siis paha sanoa, olivatko kaikki elokuvan raivostuttavat kliseet tarkoituksella väännettyjä vai hyväksi todetun kaavan kierrättämistä.

Lopuksi elokuva nousee sellaisiin absurdeihin svääreihin, tapahtumiin ja mittapuulle, etten tiennyt mitä ajatella. Se oli samaanaikaan erittäin hämmentävää, ärsyttävää ja kylmäävää, mutta samalla viihdyttävää. Pakko myöntää, elokuva oli huttua. Mutta se oli ennen kaikkea viihdyttävää huttua.

Kauhun ystäville en voi muuta kuin suositella Cabin in the Woodsia. Tätä kuvasi hyvin mukanani olleet kaverit jotka elokuvan loppupuolella istuivat penkeillään jäykkinä, kädet kasvoilla, hytkyen ja vikisten pelosta. Myös ironian, sairaan huumorin ja twist-päätösten ystäville voin myös suositella tätä rainaa. Itse ainakin viihdyin.

Ilmeeni kun Mäsäri-leffa.

Suuresti rakastamastani Mass Effect -pelisarjasta on nyt varmistettavasti tulossa elokuva parin vuoden sisään. Samalla kun toisaalta pelkään tarinan roolipeli-puolen ja alkuperäisen tarinan valintojen laajuuden vesittävän elokuvan sekä pilaavan vielä fandomista ulkonaolevilta ihmisiltä alkuperäisen pelin idean, odotan Mäsäri-leffaa ihan tajuttoman paljon. Sormet ristissä toivon, että siitä tulee eeppinen scifieepos, eikä taas yhtä epäonnistunutta elokuvasovitusta. Ainakin kovia nimiä on työstämässä elokuvaa (Legendary Pictures, Mark Protosevich), joka pistää odotukseni yhä vain korkeammalle.

Minulla on vielä kaksi vapaalippua jäljellä. Ketään vapaaehtoisia katsomaan MIB3, Hungergamesia tai Titanic 3Dtä?