Selviytyjät

Käytiinpähän sitten Khein kanssa katsomassa Hungergames. Lähdin elokuvateatteriin perusoletuksella, että massoille suunnattua selviytymis-draama -huttua on luvassa, en kä tule siitä kummemmin välittämään. Mutta kutenb melkein aina pidätellessäni sisälläni tälläisiä negatiivisa ennakkoluuloja, elokuva menee ja kumoaa ne. Hungergames oli nimittäin törkeän hyvä, näin lyhyesti sanottuna.

Elokuva perustuu Nälkäpeli-kirjasarjan ensimmäiseen osaan, jossa Katniss Everdeen uhraa itsensä sisarensa sijasta maan vuosittaiseen selviytymiskisaan, Nälkäpeliin. Ideana tässä selviytymispelissä on mennä ja lahdata peliin osallistuneet muut 23 nuorta, kukin pari edustaen maan eri vyöhykkeitä. Viimeinen psytyssäoleva nuori on voittaja, joka saa kylpeä rikkauksissa koko loppuelämänsä. Ja myös syyllisyydessä.

Nälkäpelin itsensä juuret ulottuvat kaukaksi kapinaan, jonka alempien vyöhykkeiden asukkaat aloittivat ylempää luokkaa vastaan. Peli siis toimii muistutuksena vähempiosaisille siitä, kuka on tornin huipulla, ja jota vastaan ei kannata ryppyillä. Mitään ihan mieletöntä ja perustelematonta lahtaamista ei siis ole luvassa, vaan kohtalaisen uskottavaksi rakennettu julma rangaistus.

Kevyesti sanoen, Hungergames on mukavaa katseltavaa. Kuvaus toimii todella hyvin, vaihdellen välillä tasaisesta ja taiteellisen harmonisesta kuvauksesta liki käsivaraan. Tässä kohden myös leikkaus on onnistunut todella hyvin, sillä rytmi jos mikä, on tässä elokuvassa tärkeää. Hungergames tasapainotteleekin todella hyvin rauhallisten ja verkkaiden sekä tiiviisti leikattujen toimintakohtauksien välillä, eikä tarina laahaa missään vaiheessa. Jokaiselle kohtaukselle on annettu oma aika ja rytminsä, joka toimii helevatan hyvin. Visuaalisesti elokuva on hillityllä tavalla näyttävä, aina suurista joukkokohtauksista, valaistuksista ja juhlista aina sinne synkeän metsän siimeksiin.

Dat beard.

Teknisesti elokuvassa ei siis ole juuri mitään valitettavaa, mitä nyt ehkä yläluokan kuvaus oli minusta hieman liian karikatyyrinen ja yliampuva, mutta menköön sekin nyt tämän kerran.

Oikeastaan vielä enemmän yllätyin siitä, miten nuoret näyttelijät hoitivat hommansa kotiin. Olin jo odottamassa ylinäyttelyä, kiusallisia kohtauksia ja raivostuttavaa dialogia, mutta onneksi menin ja erehdyin! Katnissia esittänyt Jennifer Lawrence on kuin luotu viileän metsästäjä-tytön rooliin, puhumattakaan sitten pienempiä roolia esittäneistä muista Hungergames-nuorista aina syötävän suloiseen Peetaan (Josh Hutcherson).

Peetasta tulikin näin ohimennen mieleen, että veljeni, joka leikkasi ylä-asteelta saakka kasvaneet pitkät vaaleat kutrinsa, on sanottu nyt lyhyine hiuksineen näyttävän juuri Peetalta. Itse naureskelin kovasti tälle vertaukselle, itse kun en luonnollisesti näe veljeäni minään hottiksena vaan ennemminkin pienenä vastakuoriutuneena tipuna. Kuitenkin Hungergamesia katsoessani kiinnitin huomiota juuri Peetan hahmoon ja hämmennyin kuinka paljon hän muistutti veljeäni. Siitä minulle heräsikin ajatus, että mitä itse tekisin vastaavassa tapa-tai-tule-tapetuksi -tilanteessa.

Koska en ole fyysiesti kovinkaan vahva, enkä omaa mitään erikoistaitoja jotka edes viittaisivat taistelulajeihin, vetäytyisin luultavassti mahdollisimman syvälle metsään ja koettaisin kituuttaa siellä niin pitkään kuin mahdollista, tappamatta ketään. Tässä on toisaalta isona riskinä se, että kanssani viimeiseksi jäänyt nuori olisi luultavasti melkoinen kone tappamisessa tai sitten ihan ultimaalinen selviytyjä, joka tekisi omasta henkiinjäämistaistelustani vaikeampaa. Olisiko siis fiksumpaa liittoutua heikompien kanssa ja tuhota yhdessä vahvimmat? Liittoutuma kuitenkin tarkoittaa aina sosiaalista ja henkistä sitoutumista, minkä takia sitten heikompien tappaminen voisi pakon edessä hankaloitua tuplasti. Kinkkinen tilanne, pakko myöntää.

Sen kuitenkin tiedän, että järkeilisin kyseisessä pelissä niin paljon kuin mahdollista, välttelisin ihmisiä ja pakon tilanteessa luultavasti liittoutuisin ja myöhemmin kääntyisin häntä vastaan. Raakaa, mutta ikävä kyllä oma henkeni on tärkeämpi kuin jonkun toisen. Tämä muistuttaakin minun ainoasta, mutta sitäkin voimakkaammasta pelostani, josta en ole päässyt eroon. Kuolemanpelosta.

Hungergames herätteli siis päässäni kaikennäköisiä ajatuksia, aina selviytymistaisteluista myös sinne romanssin/ystävyyden puolelle. Missä menee raja oman tai tärkeän ystävän hengen välillä? Onko todellinen toveruus sitä, että tappaa itsensä kaverinsa vuoksi, jättäen tämän syyllisyyden varjon alle loppuiäkseen?

Isosta hypetyksestä huolimatta, Hungergames ei ole turhaan suuren suosionsa alaisena. Suosittelen elokuvaa lämmöllä kaikille, joita kiinnostaa kaikennäköiset erilaiset konfliktit, henkiinjäämistaistelut sekä pienoiset romanssit.

Seuraavalla kerralla aiheena ensi-iltaan huomenna tuleva Prometheus.