"Nyt äkkiä sinne mansikkahillorööriin!"

Kaverini Lazzu haasteli puhumaan juuri leffateattereissa pyörivästä Iron Skysta. Challenge accepted! Kävin tosiaan viikko-pari sitten katsastamassa tämän natsi-scifi-rainan O.:n kanssa, mikä huvitti minua tavattomasti, sillä minulla on tapana käydä katsomassa O.:n kanssa "värikkäitä" ja "elämäniloisia" elokuvia, kuten Never Let Me Go, Shame ja Melancholia. Ei kuitenkaan ole perinteitä ilman myös niiden rikkomista, joten päätimme molemmat repäistä oikein kunnolla ja mennä katsomaan Rautataivasta.

Juttelin ohimennen kaverini Milyn kanssa Iron Skysta, joka oli myös hiljan käynyt sen katsomassa. "No, mitä tykkäsit?" kysyin. "Se oli ihan karsee! Siis niin mauton ettei mitään rajaa!" kuului vastaus. Tähän tyrskähdin ja sanoin Milylle tämän olkapäätä taputellen. "Voi kultapieni, etkai sä vaan ollu tosissas kun sä katoit sitä."

Vakavuuden jättäminen leffateatterin ulkopuolelle onkin Iron Skyn tarkoitus. Tätä elokuvaa ei mennä katsomaan paalu perseessä ja valmiina keskittymään ultimaalisen upeaan ja syvälliseen elokuvakokemukseen. Tämä elokuva on kuin klassinen toiminta-rymistely: sen tarkoitus ei ole olla realistinen tai vakava, vaan puhtaasti viihdyttää. Ja tahkota mahdollisimman paljon rahaa.

Iron Skyn juoni lähtee repäisevästi liikkeelle amerikkalaisen kuulennon miehistön jäsenen satuttua kuun pimeälle puolelle asettautuneiden ihkaoikeiden natsien kynsiin. Kuunatsit alkavat järjestäytyä maanvalloitukseen ja pieni partio lähetetään Maanpinnalle hakemaan viimeisiä energiaresursseja mahtavaan Gödderdämmerung -sota-alukseen. Juoni ei sinällään ole perushuttua ihmeellisempi, mutta sillä on viihdyttävät ja ennen kaikkea yllättävät hetkensä. Hösläävä, sekopäinen ja ironinen meininki saa aivan elokuvan loppumetreillä kuitenkin kylmän käänteen, joka saa katsojan liimautumaan penkkiinsä ja ihmettelemään: "mitä oikein tapahtui?"

Näyttelijät hoitavat hommansa ihanan karikatyyrisesti, mutta uskottavasti läpi. Musiikki toimii, elokuva etenee jouhevasti ja kokonaisuus pysyy kasassa sekopäisestä meiningistä huolimatta.

Suurin plussa on kuitenkin ehdottomasti elokuvan visuaalisuudessa. Raina on alusta lähtien tehty todella huolella, tyylikkäästi ja taidokkaasti, ottaen huomioon että elokuvan budjetti on vain murto-osa siitä, mitä Hollywood-elokuvien erikoistehosteisiin käytetään. Avauskohtaus on tavattoman iskevä hidastuksineen ja laajakuva-kuvauksineen, aina vihoviimeisimpään avaruustaisteluihin ja valtavan Götterdämmerungin nousemiseen saakka. On kaikenkaikkiaan uskomatonta miten hyvä elokuvan visuaalinen kokonaisuus on, ja vielä uskomattomampaa on todeta, että tämä kaikki on suomalaista kädenjälkeä.

Vaikka Iron Sky ei sinällään ole mikään suuri elokuvatapaus maailmalla, se on iso ilmiö Suomen elokuvateollisuudessa. Itse ainakin olen sitä mieltä, että juuri näin elokuvia pitää tehdä: aluksi puhtaasti fanien kesken nollabudjetilla, ajatellen yleisöä ja keräten mainetta puhtaasti oman tekemisen ilon eikä rahan takia, nousten myöhemmin isompiin piireihin ja kansainvälisille markkinoille. Indie-elokuvien kautta elokuvateollisuus saa tuta jotakin sellaista, mitä suuret yhtiöt eivät uskalla tehdä. Itsekin O.:n kanssa tultiin siihen tulokseen, ettei Iron Skyn kaltaista elokuvaa voisi tehdä kukaan muu kuin pieni elokuvayhtiö Suomesta. Hollywoodilla ei olisi pokkaa tälläiseen repäisyyn.

Iron Skyn takana on tosiaan Energia-niminen pieni elokuvayhtiö, joka on vastuussa useampi vuosi sitten ilmestyneestä kokoillan scifi-parodiasta Star Wreckistä. Koska elokuva sattuu olemaan minulle tavattoman nostalginen ja kaikinpuolin rakas tapaus, käsittelen sitäkin hieman.

Vuonna 2005 isä mainitsi ladanneensa internetistä elokuvan. Pyörittelimme tälle veljeni kanssa silmiämme. "Mistä se kertoo?" me kysyimme. Odotimme vastausta jostakin tavattoman puuduttavasta suomalaisdraamasta. "En tiedä, mutta se on ainakin scifi-parodia. Ja se on tehty kokonaan Star Trek-fanien ja muiden sellaisten nörttien voimalla, ihan erikoistehosteita myöten," isä vastasi. Kiinnostushan siitä heräsi, eikä siinä mennyt kauaa kun istuimme kolmistaan tietokoneen ääressä nauraen itsemme tärviölle. Jokainen meistä nautti elokuvasta kaikin tavoin, miten nyt elokuvasta voi nauttia. Star Wreck oli hauska, ovela, juonellisesti mielenkiintoinen ja visuaalisesti... Noh, tekniikan tason mukaan ottaen todella hieno.

Tarina lähtee liikkeelle melko yksinkertaisesti. Keisari Pirk jumittuu kahden miehistönsä jäsenen, haisevan apinasoturin ja näsäviisaan ihmistietokoneen, kanssa Suomeen. Jouduttuaan hakatuksi pikaruokalan edessä Pirk päättää ottaa nykyhetken historiankulun käsiinsä ja ryhtyä rakentamaan itselleen voitokasta armeijaa ja avaruuslaivastoa Venäjältä. Siitä lähtee käyntiin ensin maanvalloitus ja sittemmin rinnakkaistodellisuuden armeijoiden tulivoiman testaus.

Hahmot, eteenkin keisari Pirkin ärhäkkä ja egoistinen temperamentti, sekä rinnakkaistodellisuuden Babel 13 -aseman johtaja Sherrypie ovat elokuvan suuria, karismaattisia helmiä. Samastumisen tunteeseen voi päästä kuka tahansa Pirkin kaltainen sisupussi, viileän asiallinen Sheppypie tai Info kuin myös vahva ja itsenäinen naishenkilökin.

Kahvipalkalla tehdyt erikoisefektit ovat aikaansa nähden hyvin toteutettuja.

Ai miten niin kansainvälinen? Sutaa Vurekku desudesu.

Star Wreck: in the Pirkinning on kokonaisuudessaan nerokas ja ennen kaikkea hauska tapaus. Omalla kohdallani juuri kiero, rämäpäinen ja ennen kaikkea suomalainen mustahuumori puree ja kutkuttaa kyljissä vielä pitkään elokuvan katsomisen jälkeen. Olen sanonutkin useaan kertaan, että jos jokin omasta huumorintajustani kertova elokuva minun pitäisi näyttää, se olisi Star Wreck. Vinoileva dialogi, ironinen ote, seksistiset läpät, paikoittainen alapäähuumori ja intertekstuaaliset viittaukset jaksavat viihdyttää vielä monen katsomiskerran jälkeen. Vielä seitsemän vuoden jälkeen elokuvan jokaikinen kohtaus jaksaa hymyilyttää. e on paljon parodialta, joka on rakentunut käytännössä puolivahingossa.

Tässä on taas yksi osoitus siitä, mihin pelkkä innostus ja rakkaus elokuviin voi viedä. Jo muutaman Star Wreck-lyhytelokuvan tehnyt faniporukka alkoi isommalla kokoonpanolla luoda pitempää scifi-parodiaa, mutta juttu paisui niin suuriin mittoihin, että siitä päätettiin tehdä kokoillan elokuva. Vuosien palkattoman työnteon jälkeen suomalaisporukka päätti julkaista tekeleensä ilmaiseksi internetissä, ja sai hämmästyksekseen valtavasti kansainvälistä huomiota. Lisää Star Wreck-leffojan taustoista löytyy täältä.

Kuten jo sanoinkin, taloudellinen tuottavuus ja menestys eivät olleet tämän rainan taustalla, vaan puhtaasti halu tehdä ja parodisoida scifinörttien rakastamia elokuvia.

Keisari Pirkkiä ei kiinnosta taloudellinen voitto.

Rakastan scifiä ja rakastan myös parodioita, jos ne ovat hyvintehtyjä. Liekö siis ihme, että Star Wreck on minulle todella miellyttävä elokuvakokonaisuus, joka ihan oikeasti jaksaa naurattaa vielä vuosienkin perästä sekä tarjota jotakin uutta. Lentäviä lauseitakin on tullut hoettua elokuvasta vähän turhankin paljon, aina "voi torstaista" "en (ole humalassa), vaan totaalisen perseet olalla"-julistukseen. Isän suosikiksi nousi ehdottomasti keisari Pirkin vihainen perääntymiskarjaisu: "nyt äkkiä sinne mansikkahillorööriin!"

Viisi tähteä saatana.