Huttua ja supersankareita

Vappu tuli ja meni. Samaten Avengers. Pitemmittä puheitta, pureudutaanpa alkukesän ensimmäiseen supersankarirainaan...

The Avengers, jos mikä, on ollut Marvel-sarjakuvanörtin pitkään odotuksissa kutkutellut unelma. Itse kovin supersankareiden maailmaan rakastuneena odotin Avengerssia suurella innostuksella. Kovat näyttelijavalinnat (Samuel L. Jackson, fuck yeah), kiinnostavat hahmot sekä tietenkin sarjakuvamainen mäiskintä ja yleisesti supersankarimaailma kiinnostaisivat varmasti vähemmänkin nörtimpää ihmistä, saati sitten meikäläistä.

Yleisesti Avengerissa ei ole mitään vikaa. Juoni kulkee sulavasti: avauskohtaus on näyttävä, jonka jälkeen rauhoitutaan keskusteluihin ja juonen kuljetukseen. Sitten taas rämistellään. Musiikki toimii, dialogi on hauskaa ja purevaa. Oikeastaan vain elokuvan visuaalinen puoli jäi mättäämään: se on vain hyvää. Toinen huono puoli oli se, ettei Edward Norton esittänyt Bruce Banneria/Hulkkia.

En tiedä. Vaikka kokonaisuudessaan Avengers oli oikein mukiinmenevä supersankarimättö, jokin siitä vain jäi uupumaan. En tiedä onko vika minussa katsojana, sillä kaikki muut rainan nähneet ovat kehuneet sitä maasta taivaisiin, aina kavereista muihin leffa-bloggaajiin ja sieltä youtube-arvostelijoihin. Olenko vain vaativa katsoja, vai olivatko odotukseni vain liian korkealla? Paha sanoa. Ainoa asia, minkä voin vain todeta on se, että se jokin, ei vain tullut esille Avengerssissa.Onko kyse sitten em. tylsän tasaisesta visuaalisesta ilmeestä? Tai vaikkapa halusta nähdä hahmojen välisiä konflikteja enemmän? En tiedä.

Jätetään kuitenkin kriitikko-hipsteri taas nurkkaan elitisteilemään. Jatketaan taas hyvillä puolilla.

Suurin positiivinen yllätys oli ehdottomasti se, kuinka jokainen hahmo sai lähes täsmälleen yhtä paljon aikaa kuvaruudulla. Kukaan supersankareista ei jäänyt toisensa varjoon tai noussut ylitse muiden. Olin tästä todella ilahtunut, sillä pelkäsin Captain American tai eteenkin suuren suosion saavuttaneen Iron Manin valtaavan valkokankaan. Onneksi näin ei käynyt, ja nostankin suuresti hattua elokuvan ohjaajalle.

Kaikki "Kostajat" ovat mukana. Tasapuolisesti.

Yleisestikin kaikki päähenkilöt esitellään todella hyvin lyhyessä ajassa. Vaikka mihinkään syvään hahmoanalyysiin ei päästäkään, kukin hahmo saa oman henkilökohtaisen aikansa, taistelunsa ja kohtauksensa. Tykästyin tavattomasti Bruce Banneriin. Jo ensimmäisistä Hulk-elokuvista olin sitä mieltä, että tässä on todella mielenkiintoinen/kompleksi hahmo, jos se hoidetaan hyvin.Vuoden 2003 Hulk oli pliisu, seuraava vedos jo paljon parempi, mutta Avengerssin Hulk vie kyllä voiton molemmista. Kaikista eniten ihastuin kuitenkin Thoriin, ehkä siksi, että sisarussuhteet ovat minulle tavattoman tärkeitä, ja näen täten hahmossa vähän jotain itsestäni. Ja onhan se nyt aika namu. Tosin sehän on täysin toissijainen seikka. Niin. Toissijainen.

Kaiken kaikkiaan The Avengers oli toimiva kokonaisuus, mutta ei ehkä niitä kaikista parhaimpia supersankarimättöjä. Se kuitenkin sai minut haluamaan katsomaan uudelleen Captain American ja Thorin, ja miksei samalla myös nuo Hulkit ja Iron Manitkin. Avengers, jos mikä, on siis toimiva ponnistuslauta supersankarikesään. Pisteet siitä. Sekä siitä tosiasiasta, ettei leffassa pakoteta romansseja! Jes!

Asiasta toiseen.
Viikonloppuna kävin myös Kaarniksen ja Ilveksen kanssa elokuvissa. Koetin pakottaa heille Hungergamesia, jota en itse ollut vielä nähnyt, mutta mokomat kieltäytyivät kunniasta. Ostamillani vapaalipuilla mentiin sitten katsomaan The Cabin in the Woodsia yönäytökseen. Täytyy kyllä sanoa, etten ole ristiriitaisempia tunteita herätteneeseen elokuvaan törmännyt sitten Starship Troopperssin.

Kyse on siis viimevuoden puolella väsätystä kauhu/trilleri-rainasta, joka alkaa hyvin tyypillisen kauhuelokuvan mukaan: ryhmä stereotyyppisiä teinejä lähtee vkonlopuksi hylätylle mökille viettämään "unohtamattoman viikonlopun". Zombit kömpivät mullasta, veri lentää ja teinit kuolevat yksi kerrallaan. Tarinaa kuitenkin värittää hieman "isoveli valvoo" -tyylinen asetelma, joka luo elokuvaan tiettyä ironista jännitettä, joka puri ainakin meikäläiseen, joka ei ole koskaan voinut katsoa kauhuelokuvia vakavalla naamalla. Huumori oli hauskaa, paikoin todella kieroa ja se toimi hemmetin hyvin. On siis paha sanoa, olivatko kaikki elokuvan raivostuttavat kliseet tarkoituksella väännettyjä vai hyväksi todetun kaavan kierrättämistä.

Lopuksi elokuva nousee sellaisiin absurdeihin svääreihin, tapahtumiin ja mittapuulle, etten tiennyt mitä ajatella. Se oli samaanaikaan erittäin hämmentävää, ärsyttävää ja kylmäävää, mutta samalla viihdyttävää. Pakko myöntää, elokuva oli huttua. Mutta se oli ennen kaikkea viihdyttävää huttua.

Kauhun ystäville en voi muuta kuin suositella Cabin in the Woodsia. Tätä kuvasi hyvin mukanani olleet kaverit jotka elokuvan loppupuolella istuivat penkeillään jäykkinä, kädet kasvoilla, hytkyen ja vikisten pelosta. Myös ironian, sairaan huumorin ja twist-päätösten ystäville voin myös suositella tätä rainaa. Itse ainakin viihdyin.

Ilmeeni kun Mäsäri-leffa.

Suuresti rakastamastani Mass Effect -pelisarjasta on nyt varmistettavasti tulossa elokuva parin vuoden sisään. Samalla kun toisaalta pelkään tarinan roolipeli-puolen ja alkuperäisen tarinan valintojen laajuuden vesittävän elokuvan sekä pilaavan vielä fandomista ulkonaolevilta ihmisiltä alkuperäisen pelin idean, odotan Mäsäri-leffaa ihan tajuttoman paljon. Sormet ristissä toivon, että siitä tulee eeppinen scifieepos, eikä taas yhtä epäonnistunutta elokuvasovitusta. Ainakin kovia nimiä on työstämässä elokuvaa (Legendary Pictures, Mark Protosevich), joka pistää odotukseni yhä vain korkeammalle.

Minulla on vielä kaksi vapaalippua jäljellä. Ketään vapaaehtoisia katsomaan MIB3, Hungergamesia tai Titanic 3Dtä?