Omat hahmot valkokankaalla pt2: Dark Heresy

Minun piti kirjoittaa syyskuun aikana Star Trekistä, mutta heh heh, elokuva ei enää siinä vaiheessa pyörinytkään leffateattereissa kun sitä olisi ollut tarkoitus mennä katsomaan, joten sinne jäi myös arvostelun kirjoittaminen. Sanottakoon, että yritän ryhdistäytyä tulevina kuukausina, esimerkiksi tuleva sci-fi-trilleri Gravity on tämän syksyn must see, ja siksi siitä on kirjoitettava myös arvostelu.

Hypetän Gravityä jo valmiiksi, sillä kaikki, joiden tiedän nähneen sen, ovat kehuneet sitä vuoden parhaaksi elokuvaksi

Noin ylipäänsä kiirettä pitää: koulussa on meneillään rankka jakso, joka pitää jalat liikkeessä ja mielen jatkuvassa stressissä, puhumattakaan univajeesta. Onneksi vapaa-ajallekin on löytynyt aikaa, lähinnä sarjakuvien piirtämisen sekä roolipelaamisen parissa.

Suureksi yllätyksekseni, olen onnistunut laajentamaan roolipeliharrastustani ja vetänyt muutaman kauhuroolipelin kavereilleni. Tämä siis tarkoittaa sitä, että olen keksinyt ja suunnitellut peliin oman tarinan, siihen tapahtumat, hahmot ja taistelut ja sitten vetänyt pelin joukolle kavereitani noppien heiton, jännittävien tilanteiden ja mättöjen äärellä. Tällä hetkellä suurin obsessioni on oma Dark Heresy -kampanjani. Kaverini Lazzun vetämää Dark Heresy-kampanjaa ja sen hahmoja, olen sivunnut ohimennen muun muassa täällä.

Koska otsikkona on jälleen kerran "omat hahmot valkokankaalla", aion yhdistää tämän suuren ajanhaaskaajan, Dark Heresy -roolipelin, leffablogiini ja käydä läpi muutamia asioita ja ideoita, joita minulle on viime kuukausina tullut mieleen. Omaa hahmo-shittiä on siis jälleen kerran luvassa, joten tämä saattaa ulkopuolisille käydä vähän tylsäksi, mutta yritän kirjoittaa ihan aikuisten oikeasti seuraavan pitkän setin mahdollisimman mielenkiintoisesti ja oikein itsepiirtämiäni kuvia käyttäen.

Tämä ei sentään ole itseväsäämä kuva. Niitä alempana.

40 000 vuoden päästä ihmiskunnan tulevaisuus näyttää synkältä: Imperiumia, ihmiskunnan viimeistä yhtenäistä valtakuntaa ja sen kansalaisia, raiskaavat mutaatiot, köyhyys ja korruptio. Huteraa yhtenäisyyttä repivät erilleen maailmojen keskinäiset sodat, Keisarin uskoa vastaan sotiva harhaoppi sekä ulkoavaruuden vihamieliset muukalaiset. Ajan ja tilan toisessa ulottuvuudessa, avaruushelvetti Warpissa, ihmiskuntaa väijyvät kauhistuttavat hirviöt ja Kaaos.

Elämä Imperiumissa on tavalliselle ihmiselle usein kylmä, väkivaltainen ja lyhyt.

Pelkkää sotaa ja kuolemaa.

Kaiken tämän keskellä rauhaa ja järjestystä yrittää pitää mysteerinen organisaatio, Inkvisitio, jota kunnioitetaan ja pelätään koko Imperiumissa. Inkvisition tehtävänä on sysätä ihmiskuntaa vaanivaa lopullista tuhoa ja pimeyttä vielä yhden päivän taemmas, kitkien irti kansakuntaa sisältäpäin syövää heresiaa ja tuhoamalla Suuren Imperiumin ja Jumalkeisarin viholliset. Inkvisition agenttien elämä on näin samaa kuin tavallisenkin ihmisen, täynnä sotaa ja kuolemaa, mutta näillä on mahdollisuus myös kunniaan, sovitukseen ja totuuteen.

Hilpeä asetelma siis.

Dark Heresy TV-sarja (tai sitten jäätävän pitkä elokuva-saaga) keskittyisi näin Inkvisition akolyyttien taisteluun elämästä ja kuolemasta, oikeudesta ja totuudesta. Pitemmittä puheitta, esitellään nämä hahmot lyhyesti ja ytimekkäästi.

Rayne

näyttelijä: Olivia Thirlby
fyysisiä huomioita: lyhyt, hoikka, viiltoarpi vasemmassa käsivarressa, 29-vuotias.
psyykkisiä huomioita: itsemurhayritys 16-vuotiaana, seksuaalista hyväksikäyttöä, suuri epäonnistumisen ja hylkäyksen pelko. Menettänyt vanhempansa hyvin nuorena, kasvatti-isänsä 16-vuotiaana.

lyhyesti: sisällissodan runtelemasta maailmasta kotoisin oleva teknisesti taitava ja viileä salamurhaaja, jota vaivaa lapsuudessa kohdanneet menetykset. Pohdiskeleva luonne, kiihkeä taistelija, omistautuva ja lojaali.

Remus Havelock
näyttelijä: ??? (Adrien Brodyn, John Krasinskin, Hugh Jackmanin ja Ewan McGregorin rakkauslapsi)
fyysisiä huomioita: pitkä ja jäntevä, vasen nimetön leikattu irti, vitivalkeat hiukset, 36-vuotias.
psyykkisiä huomioita: voimakkaasti sisäänpäinkääntyvä, melankolinen ja pessimistinen. Syvää itseinhoa itseään ja psyykkisiä voimiaan kohtaan. Pelko itsestä ja siitä että päätyy voimiensa kautta satuttamaan toisia.

lyhyesti: vaatimattomista oloista tuleva psyykkisiä voimia omaava mies (kykenee hallitsemaan tulta), joka osoittaa toistuvasti syvää myötätuntoa kaikkia ihmisiä kohtaan, hyviä ja pahoja. Raskauttavia traumoja lapsuudessa. Ikuinen idealisti.

Wrax Dekko
näyttelijä: mukiloitu Chris Pine
fyysisiä huomioita: buffi, tautointeja käsivarressa, 26-vuotias.
psyykkisiä huomioita: vaarallisen itsevarma ja täten uhkarohkea. Auktoriteettipelkoinen.
lyhyesti: alkukantaiselta planeetalta kotoisin tuleva lurjus, joka ei pelkää käyttää väkivaltaa. Ajattelee vatsallaan, on lojaalein sille, joka maksaa eniten.

Drake Victus
näyttelijä: ???
fyysisiä huomioita: ihmisen ja koneen sekoitus, raskas respiraattori kasvoilla, punaiset lamppumaiset tekosilmät. 27-vuotias.
psyykkisiä huomioita: jäätävän laskelmoiva, jäykkä ja paikoin julma. Joutuu usein hankaluuksiin ihmisten kanssa.
lyhyesti: hylätyn avaruusaluksen kasvatti Victus on täsmällisen viileä ja asiallinen, joskin hyvin ahne nuori mies. Konekultin pappi, joka on hyvin kiihkeä uskomaan omaan jumalaansa Omnissiaan.

Trix A. Davien
näyttelijä: Christopher Waltz
fyysisiä huomioita: tyylikkäästi/siististi pukeutuva, viisikymppinen herra.
psyykkisiä huomioita: teennäisen ystävällinen ja näennäisen sosiaalinen tietopakkaus, joka toimii kuitenkin pelottavan rationaalisesti ja jopa julmasti taistelutilanteissa. Ryhmänjohtaja.
lyhyesti: paljon nähnyt ja kokenut Trix taitaa hyvin kevyen rupattelun, seurapiiri pulinat siinä missä terävän kuulustelemisen ja revolverillaan ampumisen.

Lisäksi: ylläolevan agenttiryhmän suurin pääjehu/johtaja Inkvisiittori Morgan, tämän avustaja Sand, arvostettu akolyytti herra Säilä sekä (ainakin tähän mennessä suurin) antagonisti paroni Magnitius.

Kaarniksen kanssa tuli näin siis pohdiskeltua Lazzun meille vetämää kampanjaa, ja sitä, kuinka hemmetin upeasti se toimisi, todennäköisesti live-action, TV-sarjana. Koska originaalin roolipelin juoni alkaa jo hiljalleen selvitä, puhumattakaan siinä esiintyvistä hahmoista (jossa tärkeimmät yllä), olen (tai me olemme) melko huoletta suunnitelleet kyseiselle sarjalle kolme tuotantokautta, joissa kussakin olisi 12-15 about tunnin pituista jaksoa.

Ensimmäinen tuotantokausi esittelisi päähenkilöt, ja antaisi jokaiselle näistä ainakin yhden oman origin-jakson, joka syventäisi kunkin hahmon tarinaa nykyhetkessä. Pääpaino on pääosin kuitenkin Raynen ja Remuksen hahmokehityksellä, menneisyyden puimisella sekä näiden kahden hahmon välisessä draamassa (koska kyllä, romanssi on tottakai oltava jokaisessa TV-sarjassa/leffassa), sillä nämä hahmot ovat, yllätys yllätys, muita hahmoja monisyisempiä ja pidemmälle mietittyjä. Tästä voisin vaahdota vaikka kuinka pitkään.

Oheessa hieman otteita DH-sarjakuvastani (kuvat saa suuremmaksi klikkaamalla).

Ensimmäisessä jaksossa hahmot haastatellaan läpi ja heidän ensimmäinen tehtävänsä Inkvisitiossa käynnistyy.

Muutamaa jaksoa myöhemmin hahmot pääsevät vuorovaikuttamaan keskenään.

Kukin hahmo saa omat origin/menneisyys/flashback jaksonsa.

Ja sitten on sitä draamaa, tietenkin.

Onko meillä elämää, no ei, mutta minkäs teet kun molempien visuaalinen mielikuvitus osaa olla niin perkeleen vilkas ja monisyinen.

Jatkaen vielä, toinen tuotantokausi sijoittuu muutamaa vuotta eteenpäin päähenkilöiden ensimmäisen tehtävän suorittamisesta. Kukin on saanut omat fyysiset ja henkiset arpensa, joiden kanssa joutuvat painiskelemaan, eikä tilannetta juurikaan helpota se, että tulevat tehtävät muuttuvat toinen toistaan vaikeimmiksi ja raskaimmiksi. Raynen ja Remuksen suhde syvenee, siinä missä muidenkin hahmojen väliseen vuorovaikutukseen ynnäytyy kunnioitusta, välittämistä ja huumoria. Tuotantokausi päättyy maailman itkettävimpään kuolinkohtaukseen ja suurimpaan cliffhängeriin ikinä.

Katsojan hämmennykseksi, DH-sarjan kolmas tuotantokausi sijoittuu 40 vuoden päähän siitä, mihin edellinen osa päättyi. Kuvaan astuvat uudet akolyytit, uusi juoni ja uudet viholliset mutkikkaine juonineen (toisinsanoen tässä kohden oma Dark Heresy-kampanjani pääsee kuvaputkeen). Tässä lyhyet esittelyt heistäkin.

Minerva Antares
näyttelijä: Florence Welch??
fyysisiä huomioita: menettänyt kaikki karvansa, käyttää peruukkia. Pitkä. Ikää 28-vuotta.
psyykkisiä huomioita: raskauttavat kokemukset psyykkisten voimien kanssa ajaa itse-epäilykseen, jäykkä ja tahditon sosiaalisissa tilanteissa, mutta sisimmässään lempeä ja halukas auttamaan toisia.
lyhyesti: karuista oloista tuleva telekinetiaan erikoistuva psyykkeri, joka on etevä taistelija, mutta kömpelö ihmisten kanssa. Lojaali ja itsepintainen.

Lucius Vergil
näyttelijä: (joku joka näyttäisi samalta kuin kuvassa vasemmalla)
fyysisiä huomioita: pitkä ja lihaksikas, käsivarret täynnä tatuointeja. Hyvä lauluääni. 22-vuotias.
psyykkisiä huomioita: kylmän rauhallinen ja teennäisen ystävällinen persoona, jolla yrittää peittää musta-valkoisen ajattelutapansa ja raa'an ehdottomuutensa.
lyhyesti: asiallinen ja jäyhä nuori pappi, joka ei pelkää pistää vihollisia jauhelihaksi nuijallaan.

Severus

näyttelijä: ??
fyysisiä huomioita: lyhyt ja jäntevä, näyttää nuorelta ikäisekseen. Nelikymppinen.
psyykkisiä huomioita: sisäänpäinkääntynyt, eikä pahemmin puhu itsestään. Luottamus muihin vähäinen, nuoruudessa kokemansa menetyksen takia.
lyhyesti: elämänsä näennäisen kevyesti ottava salamurhaaja, joka on suurisuisesta ja flirttailevasta persoonastaan huolimatta yllättävän terävä.

Neir Bautista
näyttelijä: ?? (joku hot silverfox, joka näyttäisi abouttia samantyyliseltä kuin kuvassa alla)
fyysisiä huomioita: pitkä ja jäntevä, hopeanharmaat hiukset, hämmentävän hot ikäisekseen. 42-vuotias.
psyykkisiä huomioita: sodan ja psyykkerivoimiensa kautta syntyneitä menetysten aiheuttamia traumoja, sokea usko Keisariin ja kohtaloon, pidättyväinen, tapana väistellä henkilökohtaisia kysymyksiä.
lyhyesti: jopa epäilyttävän ystävällinen ja helposti lähestyttävä mies, joka on erinomainen ampuja. Omaa historiaa Inkvisition kanssa, ja myöhemmin käykin ilmi, että hänet on karkotettu koko organisaatiosta. Miksihän?

Lisäksi: piraattialuksen jämerä naiskapteeni Blue, kaksoisagentti Garr, ryhmän sairas ja mysteerinen Inkvisiittori Bautista (ei sukua Neirille), pääantagonisti Regis sekä paroni Hextus.

juoni: akolyytti-ryhmän ensimmäinen tehtävä menee pahasti pieleen, kun Inkvisitiolle korvaamattoman arvokas vanki onnistuu pakenemaan alukselta. Ryhmä lähetetään karkurin perään ja sotkeutuvat osaksi suurta tapahtumasarjaa, jonka keskiössä ovat psyykkerit, Kaaoksen voimat ja kaikkea kehystävä, raskauttavan kiero juoni.
Mitä pitemmälle sarja etenee, sitä enemmän katsoja huomaa kuinka syvästi tuotantokauden tapahtumat linkittyvät aiempiin tuotantokausiin, lähinnä hahmojen ja näiden kohtaloiden kautta.

Huh huh. Ehkäpä tuo riittää toistaiseksi.

Näin omiin hahmoihin liittyen, on lähes naurettavaa kuinka tarkasti kykenen visuaalisesti näkemään ja kuulemaan omia (ja muiden) hahmoja toiminnassa. Kuulen selkeästi esimerkiksi Remuksen äänen (se on käynyt jopa unessani kerran) ja muun muassa tämän kappaleen soidessa näen kuinka Neir nousee hitaasti rakennuksen katolta piilosta tarkkuuskiväärin kanssa, auringon porottaessa tämän niskaan ja estäen katsojalta suoran näkymän hänen kasvoihinsa. Kykenen ajattelemaan Raynen järkyttyneet kasvot, kuulemaan Wraxin hurjistuneen naurun, näkemään kuinka nopeasti Victuksen sormet kulkevat pitkin holonäppäimistöä... Se kaikki on samaan aikaan todella upeaa, mutta myös niin sanoinkuvaamattoman kiduttavaa:

En saa mitään näistä visuaalisista kuvista ulos samanlaisena kuin se on päässäni.

Se on aina pysähtyneenä, korkeintaan piirroksen tai sarjakuvan muodossa, ei dynaamisessa tai sulavassa liikkeessä puhumattakaan äänitehosteista ja musiikista. Ties kuinka moneen kertaan olen toivonut että maailmassa olisi olemassa johto, jonka voisin kytkeä aivoihini ja näitä lukuisia kohtauksia ajattelemalla saisin tietokoneen ruudulle musiikkivideota, yksittäisiä kohtauksia, ääntä tai elokuvaa juuri sellaisena kuin sen näen.

Perkele, jos ikinä saan 10 miljoonaa euroa niin käytän sen kaiken Dark Heresy -elokuvan/TV-sarjan tekemiseen, sillä en yksinkertaisesti näe yhtäkään syytä (paitsi ne taloudelliset) miksi näinkin potentiaalisesta loresta ja juonesta ei ole vieläkään tehty ainuttakaan oikeata elokuvaa. Warhammer 40K-maailmaan on tehty  kyllä useita strategia-, miniatyyri- ja roolipelejä, PC-sovituksia ja fanielokuvia, mutta ei vielä yhtäkään oikeaa, kokopitkää Hollywood-mättöä. Olisi siis upeaa olla ensimmäinen, joka sellaisen tekisi.

Keisarin nimeen, minähän sellaisen luon. Heti kun siis saan sen 10 miljoonaa euroa.
Ehkä joskus vielä perehdyn Warhammer/Dark Heresy -elokuvan teknisen toteutuksen mahdollisuuksiin ja ongelmiin, mutta siitä en aio vaahdota nyt.

Ensi kerralla toivottavasti arvostelu Gravitystä!
Sitä odotellessa, tsemppiä syksyyn ja Keisarin suojelusta!

Jos Rayne ja Remus istahtaisivat tuopposille...

Kulunut vuosi 2012

Paras vuonna 2012 tehty elokuva?
Rise of the Guardians.

Paras kuluneena vuotena nähty uusi elokuva (kotona tai leffateattereissa)?
Ehdottomasti Detachment, joka tuli katsottua syksyllä AB-putken tiimoilta. Elokuva meni yleisestikin suoraan rakkaimmat rainat -listalle, sen verran hyvä se kuitenkin oli.

Katsoitko vuoden 2012 Oscar-gaalan? Jos katsoit, millainen fiilis jäi siitä?
Eipä tullut juuri edes ehdokkaita syynättyä, saati sitten gaaloja katsottua. Luultavasti lähinnä siksi, ettei tämän vuoden oskareissa mitään kiinnostavia elokuvatapauksia tai näyttelijöitä juuri pyörinyt.

Kenen kanssa katsoit eniten elokuvia kuluneen vuoden aikana?
Kaarnis, perkele, you need to stop.

Piditkö leffamaratoneja (teemallisia tai ilman)?
Yllä mainitsemani Adrien Brody -putki pidettiin, ja tuli tässä loppuvuodesta heitettyä Potter-maratonikin. Teemoista lähinnä tuli mieleen nyt juhannus, jolloin vanhoja perinteitä kunnioittaen katsottiin porukalla jokin eroottinen elokuva. Tällä kertaa vuorossa oli surkuhupaisa Caligula.

Montako elokuvaa ostit vuonna 2012? Mitkä?
En todellakaan osaa sanoa, mutta ainakin vähemmän kuin viimevuonna. Näin pyllytuntumalta mukaan tarttui ainakin Children of Men (pitäisi katsoakin se pitkästä aikaa), The Mist, Little Miss Sunshine, Pulp Fiction, Fucking Åmål...

Saitko lahjaksi elokuvia? Mitkä?
No en sitten yhtäkään. Perkele.

Hauskoin/mukavin/ihanin elokuvakokemus vuonna 2012?
Tähän olisi helppoa vastata, että Rise of the Guardians, mutta koska ehdin rainasta vaahdota jo aikasemmin, niin heitetään tähän vaikka kesällä katsottu The Fifth Element, josta kirjoitin myös postauksen. Kaarniksella tosiaan tuli tämä hulvaton sci-fi -leffa katsottua, ja nautimme molemmat elokuvasta täysinrinnoin välillä nauraen ja välillä kivistävää rintaamme pidellen. Kaikista ihaninta hetkessä oli kuitenkin se, kun Kaarnis sanoi elokuvan kuvaavan minua ihmisenä: "Jos sun persoona ois elokuva, se ois just tällänen". En ole koskaan kuullut parempaa kehua koko elämässäni.

Entäpä kalsein/tylsin/ärsyttävin?
Varmaan se, kun katsottiin tuo yllä mainitsemani The Mist, joka oli jotakin niin laadutonta ja puuduttavaa kauhurainaa, kun vain olla ja voi. Seura ei ärsyttänyt, vaan puhtaasti itse elokuva.
Noin muuten, mitään mieleensyöpyneitä inhotuksia ei ole nouse juuri nyt mieleen.

Saitko uuden elokuva-/näyttelijä-/hahmo-ihastuksen?
Sain, tosin en tiedä niinkään sen uutukaisuudesta. Olen aina pitänyt Adrien Brodysta näyttelijänä, mutta nyt innostuin hänestä uudella tavalla, aivan niin, juuri sillä julman lihallisella tavalla. Puhutaan nyt sitten julkkisihastuksesta. Lisäksi sydämeni sykähti pariin otteeseen myös Cillian Murphylle, Chris Hemsworthille ja Zachary Quintolle.

Elokuva-odotuksia vuodelle 2012?
Rebuild of Evangelion 3, joka nähdään toivottavasti ensisyksyn R&A-festareilla. Listalla on tietenkin myös Man of Steel, Star Trek: Into Darkness sekä keväällä tulevat Cloud Atlas ja Wreck-It Ralph.

Elokuviin liittyvä lupaukseni vuodelle 2013 on:
hommata The Fifth Element DVDlle.

Top-5 parhaimmat vuonna 2012 ilmestyneet elokuvat:
1. Rise of the Guardians
2. The Dark Knight Rises 
3. Looper
4. The Artist
5. Hunger games

Erityishuomio:
- 50/50

Brody-putki

Viimeviikolla tuli tosiaan itkettyä Pianistin sekä Adrien Brodyn kauneuden parissa Kaarniksen kyljessä. Päätinkin sitten ihastuksen hurmassa, että hei, nythän me pidetään Brody-putki. Ja niin me pidettiin.

Ensin ajattelimme piristää itseämme Brody-leffalla nimeltään Detachment, jota kumpikaan ei ollut ennestään nähnyt. Lyhyesti tarina kertoo maata kiertelevästä sijaisopettajasta, joka saapuu huonossa maineessa olevaan amerikkalaisen lähiön kouluun, joka on täynnä ongelmanuoria ja henkisesti raunioina olevia opettajia. Ei Brodyn opettaja-hahmokaan toisaalta mikään puhtoinen pulmunen ole, vaan hänelläkin on luonnollisesti omat raskaat taakkansa.

Detachment on kokonaisuutena ehyt ja toimiva tapaus. Kuvaukseltaan se on kauniilla tavalla karkea ja minimalistinen, joskin muutamat yksittäiset kohtaukset on kuvattu todella siististi, jolloin näiden tehokkuus korostuu. Paikoin elokuvan kuvaukseen yhdistetty karkea animaatio sekä nopeasti leikatut flashbackit ovat omiaan luomaan elokuvaan painostavaa ja ahdistavaa tunnelmaa.

Näyttelyntyö on elokuvassa upeaa, ei ainoastaan siis vain Brodyn puolelta vaan myös nuorten näyttelijänkykyjen osalta. Ihastelimmekin Kaarniksen kanssa elokuvan pientä katuhuoraatyttöä: "Oi kun se on niin sötö. Ja jotenkin niin luonteva!" Oikeastaan ainut huono puoli elokuvassa on sen soundtrack, joka ei kummemmin nouse esille. Ja tarinallisesti tietenkin se, ettei mikään mene putkeen. Ei vaan sitten niin mikään.

Tunnepuolella Detachment onkin riipivä kokemus. Suustani pääsi useampikin epäinhimillinen inahdus, sillä elokuvan tarina, sen hahmot, ankea miljöö sekä yleinen kokonaisuus vain saivat minut tuntemaan itseni niin tavattoman avuttomaksi ja surulliseksi. Hirveintä elokuvassa on se, että sen esittämä tarina on totta: häiriökäyttäytyminen, stressi, vaikeat lapsuuden traumat, masennus sekä maailmamme yltiömäinen väkivaltaisuus ja seksuaalisuus ovat jatkuvasti läsnä elämässämme. Teematiikka onkin elokuvassa todella raskasta, ja sitä on kivuliasta käsitellä.

How many of you have ever felt the weight pressing down on you?

Henkilökohtaisesti Detachmentin tarina, tai oikeastaan sen miljöö, on lähellä omaani. Tällä en kuitenkaan tarkoita, että eläisin jonkin sortin sosiaalisella ongelma-alueella tai että kouluelämäni olisi ollut väkivaltaisesti tai seksuaalisesti virittynyttä. Tarkoitan tällä sitä raskasta voimaa, tietynlaista painetta ja synkkyyttä, joka on painanut minua, eteenkin juuri peruskouluaikoinani. Opiskelin ala-asteella Suomen suurimmalla luokalla (meitä oli parhaimmillaan 72), joka luonnollisesti tarkoitti paitsi paljoa huutoa ja meteliä, myös sitä, ettet juuri erotu joukosta. Katoaminen on helppoa, sekä hyvässä, että pahassa. Sanottakoon, että omalla kohdallani se oli juuri sitä pahaa katoamista.
Yläasteellamme tuntui esiintyvän aika paljonkin kiusaamista, syrjintää, halveksuntaa sekä yleistä häirintää ja perseilyä. Nuoren, kehittyvän lapsen näkökulmasta se oli yksi hirveimpiä paikkoja varttua, enkä usko, että edes aikuiset opettajammekaan nauttineet työstään. Kiitosta ei tule: ei opiskelutovereitaan huomattavasti syvällisemmälle, alakuloiselle oppilaalle, eikä liiemmin stressaantuneelle opettajallekaan. Näin yhdessä hengitetään tiettyä välinpitämöttömyyden, velvollisuuden ja pakon sekaista paksua savua, joka takertuu syvälle keuhkoihin, ja jota on kivuliasta sekä hengittää että yskiä ulos. Mutta se on silti tehtävä.

Epämääräisten rintakipujen ja epäinhimillisten ininöiden jälkeen päätimme, että nyt pitää katsoa jotain hilpeämpää. Pikku nousuhumalassa päätimme repiä Kaarniksen kovalevyltä esille The Darjeeling Limitedin. "Katotaan tää, se on hauska," Kaarnis sanoi. Ja se oli. Näin sitten nostimme maljan Adrien Brodyn alakuloisille kulmakarvoille ja rupesimme katsomaan elokuvaa vähemmän alakuloisilla silmillämme.

The Darjeeling Limited kertoo tarinan etäisestä veljeskolmikosta, joka lähtee keskenään Intiaan kokemaan hengellisiä, yhdistymään veljeksinä ja mahdollisesti etsimään sivistyksen parista paennutta äitiään. Mikään ei tunnu menevän putkeen: konduktööri vihoittelee, junan kulku takkuilee, hengelliset kohteet eivät tunnukaan niin hengellisiltä ja kaikkea sitoo yhteen veljesten keskenäinen epäluottamus, kiusallisuus ja teennäisyys. Nämä veljekset eivät vihoittele toisilleen, eivät huuda, riitele, väittele tai lyö, mutta ovat silti tuhansien kilometrien päässä toisistaan, vaikka istuisivatkin vierivieressä.

Raina etenee mukavasti, tarjoaa törkeän hyviä dialogeja sekä niitä upeita, sanomattomia sanoja, jotka tekevät tilanteista ja ihmisistä hämmentävän luontevia. Audio/visuaalisesti elokuva ei ole mikään erottuva tapaus, mutta kuitenkin kokonaisuudessaan mukavalla tavalla jouheva. Ei valittamista.

Pidän aivan tajuttomasti sisar- ja /tai veliasetelmista elokuvissa, varmaan juuri siksi, koska oma veljeni on minulle niin tavattoman tärkeä. Elokuvat, jotka kertovat sisarusten välisestä kuilusta ja sen kapenemisesta, ovat iskeneet minuun aina, olivat ne genreltään sitten komediaa tai draamaa. Oli siis melko luontevaa, että Darjeeling Limited kosketti minua, ei toisaalta niinkään syvällisellä tasolla, vaan tietynlaisella "hyvän mielen elokuva" -tasolla. Sitä juuri sanoinkin Kaarnikselle heti leffan jälkeen: "Se oli kiva. Just tollanen... hyvän mielen elokuva." Ja sitä se oli. Huomaa kyllä, että Little Miss Sunshinen ohjaajalla on taas ollut näppinsä pelissä.

Seuraavana iltana katsoin keskenäni The Jacketin (suom. Sidottu), joka edusti sitten tätä tyypillisemää Brody-leffojen puolta, eli sitä "kun mikään ei mene putkeen"-puoliskoa. Muistan nähneeni leffasta pätkiä joskus telkkarista, mutta koska olen auttamaton kanavasurffari, elokuva meni minulta alkua lukuunottamatta käytännössä kokonaan ohi. Ei siinä mitään, nythän minulla oli mahdollisuus korjata asia.

Elokuvassa kaikki lähtee liikkeelle siitä, kun Brodyn hahmo lavastetaan murhaan ja kärrätään psykiatriseen sairaalaan hoitoon. Täällä hän saa tuntea elämää kalseimmillaan valkoisten seinien, epämääräisten potilaiden, hämärien hoitotapojen ja murtuneiden hoitajien parissa. Brody pumpataan täyteen lääkkeitä ja heivataan pilkkopimeään kaappiin rauhoittumaan. Vaan kuinkas käykään! Sidottuna ollessaan, Brody huomaa matkustaneensa tulevaisuuteen. Miten se tapahtuu ja kuinka asiat kytkeytyvät toisiinsa? Siitä hän haluaa ottaa selvää.

Kokonaisuus toimii hyvin. Tiivis ja nopea leikkaus luo hyvää, ahdistavaa tunnelmaa ja elokuvan soundtrack on yksinkertaisuudessaan ja minimalistisuudessaan hyvä (sillä ainakin se jäi minun mieleeni kummittelemaan koko loppuillaksi). Tarina on koskettava, mukavasti kiermurteleva ja saa kohtalaisen, joskin ehkä hieman juustoisen lopetuksen. Oikeastaan ainut asia, mikä jäi päällisin puolin Jacketissa mättäämään oli Keira Knightley. Ei siinä mitään, Keira on todella tyrmäävännäköinen nainen, ja... Hmm, no niin, siinähän se sitten onkin. En sano, että hän olisi kokonaisuudessaan surkea näyttelijä, mutta jotenkin hänen roolisuorituksensa jäi juuri The Jacketissa harmillisen laihaksi. Tuntui siltä, että hänet oli tungettu elokuvaan vain pakollisen romanssin ja hauskan jenkkiaksenttinsa takia, mikä on minusta todella sääli itse näyttelijää kohtaan. Keira esimerkiksi veti Pride & Prejudicessa roolinsa kohtalaisen mallikkaasti, joten miksi hän nyt yllättäen esittäytyi Jacketissa niin utuisena hahmona? En tiedä.

Yleisesti The Jacket on kuitenkin ihan mukiinmenevä, joskaan ei puoliksikaan yhtä hyvä kuin Detachment. Paikoin elokuva herättelee kuitenkin kiintoisia ajatuksia, luo painostavan ja ahdistavan asetelman todellisuuden ja harhan välille, tasapainottelee järjellisyyden ja hulluuden rajoilla, sekä hieman kyseenalaistaa mielenterveyspotilaiden hoitomenetelmiä. Ovatko hullut oikeasti hulluja? Ovatko terveet sittenkään terveitä? Missä menee nerouden, hulluuden, kunnianhimon ja pakonomaisuuden raja? Ja ennen kaikkea, pystytkö muuttamaan elämäsi parempaan?

Olin päivää tai paria ennen keskustellut asiasta Kaarniksen, ja myöhemmin lähes välittömästi elokuvan jälkeen veljeni kanssa. Minä kysyin, että onko ihmisellä hallintaa elämästään. Onko meillä mahdollisuus vaikuttaa elämäämme päätöksillämme? Tätä ennen viittasin The Butterfly Effectiin, jossa elokuvan päähenkilö palaa ajassa taaksepäin, ja yrittää epätoivon vimmalla muuttaa menneisyydestä pieniä asioita, vain huomatakseen kaiken menneen taas nykyhetkessä yhä vain pahemmin palasiksi. Jos kaikki menee aina päin honkia, onko meillä kontrolli elämästämme?

Veljelläni oli tähän mielenkiintoinen näkemys: maailmamme on mekaaninen, miljardien ja taas miljardien atomeiden, kappaleiden ja tekijöiden summa. Kaikki on loppujen lopuksi laskettavissa: huomisen sää, taloussuhdanteet, lehden värähtely puissa, elämäsi pituus. Kaikki kulkee tietnynlaisessa fatalistisen matemaattisessa maailmassa, missä ei ole satunnaisia poikkeuksia, vain hyvin tarkkoja ja äärimmäisiä laskukaavoja. Näin meillä ei ole kontrollia elämästämme, sillä kaikki on meille luotu jo ennalta, puhtaan fysiikan ja matematiikan pohjalta. Sinä synnyt, elät, hengität, kävelet, teet päätöksiä, itket, naurat ja lopulta kuolet, matemaattisten todennäköisyyksien ja fysikaalisten ilmiöiden orjana.

The Jacket antaa kuitenkin sen kuvan, että elämää voi muuttaa, joskus jopa parempaan suuntaan. Me kuitenkaan emme voi tietää, millä hinnalla asiat muuttuvat, sitä kuinka suuren uhrauksen joudumme niiden eteen tekemään.

Sunnuntai-aamupäivän ratoksi istahdimme Kaarniksen kanssa vielä yhden Brody-leffan pariin, joka osoittautui yllättävän hyväksi psykologiseksi trilleriksi. Tarina kertoo kidnappaajasta, joka hautaa vaikutusvaltaisen pohaton vaimon elävänä tiheikköön, ja vaatii tästä miljoona dollaria sekä klassisen pyynnön: "ei poliiseja." Rikas äijä kuitenkin ilmoittaa paikalliselle poliisille olevansa lirissä, ja tapauksen johtajaksi päätyy topakka, joskin mielellisesti epätasapainoisen tuntuinen naispoliisi. Alkaa taistelu aikaa ja kidnappaajan pirullisen nerokasta mieltä vastaan. Kello tikittää, ja rikkaan pohaton vaimo tukehtuu hitaasti ja tuskallisesti hengiltä. Elokuvan nimi onkin osuvasti Oxygen, happi.

Elokuva on tiivis, eteenpäin jouhevasti kulkeva sekä todellakin kutkuttava tapaus. Konkreettista toimintaa on vähän, parin yhden takaa-ajon muodossa, mutta tässä piileekin elokuvan loistava puolisko: se rakentaa jännittävyytensä dialogin ja hahmojen jännittyneen vuorovaikutuksen varaan. Elokuvan lopetus iskee hieman kasvoille, mutta kokonaisuutena raina on pirun toimiva.

Adrien Brody oli hämmentävän hottis nerona pahana, joihin minulla on, ja tulee aina olemaan, tietynlainen heikkous. Tästä saatoin mainitakin reilu vuosi takaperin käsitellessäni ihmisen pahuutta sekä aikaisemmin tänä vuonna heittäessäni elokuvien pahisten top vitosen. Nyt täytyy sanoa, että Brodyn näyttelemä, tarkoista suunnitelmista kiihottuva Harry, nousee ehdottomasti kyseiselle listalle. Minusta on näet tavattoman kiehtovaa, kun jokin hahmo luo pelottavuutensa, voimansa ja valtansa älyn, ei voiman kautta. Koska sisäisesti olen todella kova kontrollin ihminen sekä absoluuttisen vallan ja hallinan ihannoija, elokuvamaailmojen hullut nerot, joilla on kaikki narut käsissään, saavat minut aivan tavattoman innostuneiksi ja vaikuttuneiksi. Monestikin olen löytänyt itseni ajattelemasta "kunpa olisin kuin hän", sillä tälläisten rikollisnerojen valta on niin kokoaisvaltaista, niin suurta ja kiehtovaa, että haluaisin kyetä itse samaan.

Olenko sitten kiltti tyttö vai paha pimu? Meissä kaikissa on varmasti puolia, jotka ovat synkkiä, pelottavia, vaarallisia ja outoja, mutta tekevätkö tälläiset pienet, satunnaiset tai joskus silmiin pistävät piirteet meistä pahoja?

En tiedä.

(Varoitus, syvää ja teennäistä itsepohdiskelua luvassa. Älä lue, jos et ole siihen valmis. Läheiset, varautukaa muuttamaan käsityksenne minusta.)

Haluaisin sanoa, että olen kiltti tai hyveellinen ihminen. "Sä olet niin tollanen mukava naapurintyttö! Aina niin tunnollinen ja rauhallinen! Sähän oot tosi viaton ja kiltti. Ja lempeä!" Ties kuinka monet kerrat olen kuullut ihmisten sanovan noin. Ikävä kyllä se ei ole totuus: minussa on paljon synkkyyttä, paljon vihaa ja paljon katkeruutta. Olen joskus todella kylmä, vaarallisen laskelmoiva ja paikoin todella manipulatiivinen. Pahinta on se, etten sano mitään ääneen. Kaikki pysyy pinnan alla piilossa. Voin yhtenä päivänä jäädä töistä huoletta kotiin ja oikeasti vain nukkua puoleenpäivään tekemättä mitään. Voin varastaa koulusta tai töistä jotakin. Voin hymyillä ja naurahtaa puhelimeen, sanoa että "ei, ei haittaa, että soitit väärään numeroon", mutta heti luurin laskettuani haluaisin vain tuhota kaiken. Voin tehdä niin, ja olla jäämättä kiinni, sillä kaikki uskovat minun olevan kiltti tyttö.

Olen satunnaisesta mielihalusta melkein työntänyt itselleni täysin tuntemattoman ihmisen portaita alas. Olen juossut karkuun paikalta, kun olisi pitänyt auttaa maahan kaatunutta vanhusta. Olen valehdellut vanhemmilleni päin naamaa. Olen haaveillut täyttäväni koulun käytävien seinät opiskeltovereitteni verellä. Olen haaveillut siitä puuduttavan autuaasta tunteesta, joka tulee, kun on saanut purettua vuosia syvällä kyteneen vihan ja pelon. Olen ajatellut vain hymyileväni, olevani hiljaa ja istuvani loppuelämäni vankilassa. Olen ajatellut sen olevan oikeutettua. Ja sitten havahdun ajatuksistani, tuomitsen itseni pahaksi ihmiseksi ja jatkan normaalia elämääni. Ajatukset jäävät ajatuksiksi, mielihalut toteutumattomiksi. Kuitenkin salaa haaveilen ihmisten katsovan minua ylöspäin pelonsekaisessa kunnioituksessa. Haaveilen täydellisestä vallasta toisiin, nimenomaan juuri väkivallan kautta.

Silti syvällä sisimmässäni haluaisin kuitenkin vain tulla hyväksytyksi sellaisena kuin olen. Pelkään itseäni ja ajatuksiani, en uskalla oikeasti ärsyyntyä tai tulla vihaiseksi, sillä pelkään tekeväni tai sanovani jotain typerää, jotain mikä vahingoittaisi läheisiäni. Haluaisin sanoa olevani hyvä ihminen.
En kuitenkaan tiedä, olenko sitä.

Menipäs nyt masentavaksi ja oudoksi... Noh! Syvästä tietämättömyydestä takaisin Brodyyn!

Hello, I have now idea how smoking hot I am.

Miksi näin yllättäen juuri Adrien Brody? Siksi koska alati melankoliset kulmakarvat, siksi koska väsyneen alakuloiset silmät. Siksi koska persoonallinen nenä, matalan käheä ääni, kapeat sormet ja isot kädet. Siksi koska pitkä ja hoikka vartalo. Siksi koska Adrien Brody. Ja siksi koska Kaarniksen tajuton manipulointikyky ja mielleyhtymäni pen & paper -roolipeli Dark Heresyyn, johon olen obsessoitunut (tai oikeastaan minun ja Kaarniksen siihen luomiin hahmoihin).

Tekisi aivan sairaasti mieli tehdä tästä nuoresta herrasta videotribuutti. Teematiikka voisi olla synkähkö, värimaailma sini-harmaa ja tumma. Ajatuksia musiikin suhteen? Ajatuksia elokuvien suhteen?

Taitaapa olla, että taidan katsastaa uudelleen vielä Splicen, King Kongin ja The Villagen sekä tutustua uutena Manoleteen, The Brothers Bloomiin ja Wreckediin ja ehkäpä vielä Predatorssiin ja The Experimenttiin, ja koota lopulta kaikista näistä elokuvista jokin messevä tribuutti. Yhtä messevä kuin Adrien Brodyn nenu.

Matkalla

Viimeaikoina on tullut nähtyä useampikin uusi elokuva. Reilu kaksi viikkoa takaperin pääsin nauttimaan uusimmasta Madagascarista, ja alkuviikosta tutustuin viimein Pianistiin sekä parin vuoden takaiseen animetapaukseen, The Girl Who Leaped Through Time. Eilisen Superpäivän tarjous meni On the Roadin (suom. Matkalla) näytökseen.

Heitänpä eteenne siis lyhyehköt arvostelut kustakin (miinus animuleffa) sekä koetan niputtaa kaikki epätoivoisesti yhteen saman teeman alle. Lukekaa tai olkaa lukematta.

Löysin sitten itseni vanhasta kunnon leffankatseluporukasta, eli Korruptin ja Neon seurasta. Olimme nähneet sarjan kakkososankin yhdessä, vierivieressä ja tietenkin suomidubbina. Oli siis varsin luontevaa, että kolmonenkin mentäisiin katsomaan yhdessä, vierivieressä ja tietenkin suomidubbina. Leffakokemus oli yleisesti ihan mukava, ja minun ja Korrputin iloksi kukaan ei ruvennut rähisemään meille meidän muka-voimakkaasta äänenvoimakkuudesta tai muka-huonosta käytöksestä. Ilmeisesti olimme tällä kertaa ihan kunnolla, mitä nyt innostuttiin vähän tanssimaan teatteripenkeillämme.

Madagascar kolmosen tarina ei eroa juuri kahdesta edellisestäkään: matkalle on lähdettävä, kaikista vaarallisuuksista ja hämmennyksistä huolimatta, välillä kaverille valehdellen, keskenään kohellellen ja lopulta toveruuden ansaiten. Juonellisesti elokuva ei siis tarjoa oikeastaan mitään uutta nähtävää, eikä harmillisesti juuri hahmollisestikaan.

Uutta ei nähdä, mutta liekö tässä sen tarvettakaan?

Saman toistaminen on monesti ihan kiva juttu, mutta monesti se jääkin juuri siksi: ihan kivaksi. Uusille nuorille katsojille vanhan tutun kaavan toisto on toki toimiva juttu, lapset kun pitävät toistosta sekä asioiden muuttumattomuudesta. Kyllä aikuisetkin siitä toisaalta pitävät, mutta Madagascar kolmosesta jäi todellakin puuttumaan se jokin uusi ja freesi, joka oli sarjan ensimmäisessä osassa. Se on todella sääli, sillä sarjan hahmojen puitteet ja miljöön luovat mahdollisuudet antaisivat laajentamiseen kyllä tilaisuuden.

Visuaalisesti sarjan kolmas osa on ehdottomasti tyylikkäin. Aluksi olin epäileväinen visuaalisuuden suhteen, nykyään kun lasten animaatiot muistuttavat hyvin paljon toisiaan ja ovat teknillis-visuaalisesti samanlaista tasaisen siistiä katseltavaa. Madagascar 3:n kohdalla on kuitenkin pakko myöntää, että se on parissa tietyssä kohtauksessa yhtä värien, muotojen ja liikkeen ilotulitusta, joka todella miellyttää silmää ja saa suorastaan sanattomaksi. Itse olinkin tässä kyseisessä kohdassa suorastaan mykistynyt, sillä minulta ei yksinkertaisesti riittänyt sanoja kuvaamaan kohtauksen visuaalista tyylikkyyttä. Musiikistakaan ei löydy valittamista: listahitit ja rytmikäs meininki on pysyy, ja tietenkin muistetaan myös meitä nostalgiannälkäisiä.

Uusia hahmoja tulee uudessa Madagascarissa muutama, mutta ne jäävät näin aikuisen ihmisen näkökulmasta melko laihoiksi ja tasapuolisiksi. Kuten edellä jo mainitsin, hahmokehitystä ei näy vanhoissakaan hahmoissa, ja leffaporukkamme harmiksi mahtavan muhkeat militantti-pingviinimme saivat aivan liian vähän huomiota osakseen. Hahmojen kohdalla jäinkin kaipaamaan jotain suurempaa konfliktia, yhteentörmäystä, eripuraa ja kateutta, joita nähtiin paljon sarjan aikaisemmissakin osissa. Taas jälleen, puitteet draamalle olisi ollut, mutta sitä ei käytetty hyväksi tarpeeksi tehokkaasti. Sääli.

Yleisesti Madagascar 3 oli kuitenkin kelpo illanviete. Vaikka aikuisille suunnattua huumoria, viitteitä ja referenssejä on aikaisempiin osiin verrattuna häviävän vähän, se on tyylikäs niin visuaalisesti kuin musiikillisestikin ja pitää kyllä otteessaan loppuun saakka. Itseasiassa Korrputi kehuikin elokuvan Madagascar-sarjan parhaimmaksi, tai ainakin sanoi ykkösosan olevan huomattavasti laimeampi kuin kolmonen. Itse en osaa laittaa sarjan osia tärkeysjärjestykseen. Kaikissa on puolensa.

Jatko-osatta tuskin jäädään, sillä Aasian manner on vielä kaveruksilta tutkimatta. Sitä odotellessa spämmään Adrien Brodya.

Adrien pls. Stop being so precious.

Adrien Brody on aina relevantti, eteenkin kun kyse on useamman vuoden takaisesta Pianisti-leffasta, josta heppu vetäisi itselleen oscarinkin. Olin tosiaan jo jonkin aikaa halunnut nähdä kyseisen elokuvan, mutta en ollut saanut sitä käsiini juuri mistään. Onneksi Kaarnikseen voi aina luottaa, joka raahasi kovalevynsä meikäläisen kämpille, sekä samalla ne miljoona leffaansa, joita hän kovon sisällä piilotteli.

Toisin kuin Madagascarissa, jossa matkan käsite on lähinnä konkreettinen, myös Pianistissa on kyse tietynlaisesta matkasta. Se on matka tavallisesta elämästä, yltäkylläisyydestä ja iloisen normaalista elämästä riistoon, järjestelmälliseen syrjintään ja inhimillisyyden riisuntaan. Se on alasvievä, jyrkkä tie, joka vie kengiltäsi pohjan, ruumiiltasi voiman ja mieleltäsi järjen. Se on karsea matka. Sellainen, joka vie useimmilta hengen.

Ihan elokuvan alkuun totesinkin humoristisesti: "No niin, juutalaisia ja natseja. Tämä ei voi päättyä hyvin!" Eikä se päätykään. Loppuun puolestaan totesin tuttuun tyyliin: "No niin, sepäs olikin reipas ja elämäniloinen elokuva!" Kaarnis naurahtaa. Hauskaa lauseessa on se, että se ei ole totta.

Hups, pianisti-spämmi.

Pianisti on kokonaisuutena upea, riipaiseva tapaus. Se on musiikillisesti hämmentävän minimalistinen, joka tekee elokuvan harvoista soitto-ja musiikkikohtauksista entistäkin koskettavammat. Brody tekee saatanan hyvää jälkeä näyttelijänä. Hahmot ovat uskottavia, monisyisiä, sellaisia joiden kohtalosta välittää ja joiden lämminhenkisyys tuo elokuvan henkeen toivon kipunaa. Kuvaus on teknisesti toimivaa: paikoin hitaat maisemakuvaukset ja kamerankäyttö ovat suorastaan mykistäviä. Emotionaalisesti elokuva on juuri sitä, mitä voi odottaakin: kylmä, lohduton, raastava ja itkettävä. Kyllä siinä raavas mieskin (lue: minä) oli vähällä tirauttaa kyyneleen.

Kuten Sofien valintakin, Pianisti ei ole iloista katseltavaa. En ole toisaalta vielä koskaan törmännyt elokuvaan, joka kuvaisi holokaustia ja/tai toista maailmansotaa hilpeällä tavalla. Ehkä hyvä niin. Vaikka yleisestikin väitän olevani kohtalaisen kylmä ja välinpitämätön ihminen, jota eivät ilmastonmuutokset tai Afrikan lapset kiinnosta, toinen maailmansota ja sen kauhut ovat asia, jota en jaksa enkä toisaalta haluakaan ymmärtää. Se on yksi niistä harvoista asioista, jotka saavat minut ajattelemaan kaikkea sitä yltäkylläisyyttä jonka ympärillä elän. Kaikkea sitä, mitä minulla on ja toisaalta myös sitä, mitä toisen maailmansodan aikaisilla juutalaisilla tai puolalaisilla ei ollut. Se saa tuntemaan itsensä kiittämättömäksi, itsekkääksi ja hölmöksi. Ja toisaalta tunnen myös myötätuntoa.

Ahdistavia ajatuksia on kuitenkin helppo ajaa pois huumorilla. Perhepiireissä olemmekin naureskelleet ajatukselle, että mitä tapahtuisi jos Suomeen tulisi vaikkapa savolaisvainot: "Savolaissyntyisten tulee pitää käsivarressaan sinistä nauhaa, jossa on kalakukon kuva. Lopulta kaikki savolaissyntyiset suvut on puhdistettava viidenteen polveen saakka!" Siinä olisi kyllä meidän perheellä sulateltavaa: molemmat vanhempani kun ovat umpi-savolaisia, itsekin olen kiero kuin korkkiruuvi. Kaipa silloin pitäisi paeta Venäjän rajalle, missä kesämökkimme on, pienellä saarella, keskellä ei mitään. Siellä on sentään vallihautoja ja bunkkereitakin!

Kävin eilen illalla läpi kavereitani, jotka olisivat innokkaita lähtemään elokuviin. Neljännen ihmisen kohdalla tärppäsi, ja kas kummaa, Kaarniksen naamaahan sitä taas joutui katselemaan. "Ei saleen saada lippuja... Siellä oli tyyliin vaan 20 paikkaa jäljellä kun viimeks katoin," totesin kalseasti kun lähestyimme Kinopalatsia. "Mitä sitten tehdään, jos ei saada lippuja?" Kaarnis kysyi. Onneksi meikäläisellä on aina varasuunnitelmat valmiina. "Itketään ja hypätään yhdessä joltain korkealta sillalta alas. Tai sit mennään Vapiaanoon syömään."

Spagetilta ja sen kaloreilta kuitenkin säästyttiin. Italialainen ruoka vaihtui umpi-amerikkalaiseen rainaan, voipopkorneihin sekä täyteen elokuvasaliin. Matkaan.

En oikeastaan edes tiennyt, mitä odotin On the Roadilta. Oli se sitten mitä tahansa, odotukseni eivät osuneet oikeaan eivätkä täten täyttyneet. Ei siinä kuitenkaan mitään. Odotin On the Roadilta jotain hyvin perus teini-perseily-road-trip-opetus-elokuva -meininkiä, jota elokuva ei totisesti ollut. On the Road on tarina matkasta, elämänmatkasta, oudoista ihmisistä, heidän oudoista tavoistaan sekä tietenkin vapaudesta, joka ei sittenkään ole niin makeaa kuin luulisi.

Elokuva on kokonaisuutena suhteellisen minimalistinen. Musiikkia käytetään vähän, ja kun sitä on, se on usein suoraan itse elokuvassa olevaa elävää musiikkia ja näyttelijöiden omaa laulantaa. Kuvauksellisesti On the Road ei hätkähdytä, mutta on kuitenkin toimiva ja aiheeseen sopiva: maisemat ovat kuvauksen aa ja oo, samaten ohikiitävä tie, ohilipuvat maisemat. Jalat.
Näyttelijät hoitavat hommansa tyylillä, joskin sivuhenkilöiden rooli (Kirsten Dunst, Kristen Steward) on jäänyt jotenkin ontoksi. Jotakin traagisen humoristista hahmoissa kuitenkin on, ja pariin kertaan heräsiksin elokuvissa kysymys, että saako tälle nauraa. Pitäisikö tätä hahmoa vihata vai sääliä? Rakastaa vai pitää ärsyttävänä?

Tsekkaa Bellan tissit!

Elokuva perustuu samannimiseen kirjaan. Kaarnis oli kirjan lukenut lukiossa, itse en ollut moisesta kuullutkaan. Tarina kertoo tosiaan nuorukaisesta, joka pian isänsä kuoleman jälkeen tapaa salaperäisen Deanin, jonka rikollisista touhuista ja raisusta elämäntyylistä on juoruttu tienoolla useammin kuin vain kerran. Dean ja päähenkilö ystävystyvät, jakavat tietonsa ja taitonsa, elämäntarinansa ja tapansa, ja alkavat pitää toisiaan miltei veljinä. Molempia ajaa sisäinen turhautuma, halu olla vapaa, tehdä ja olla mitä haluaa, välittämättä muusta yhteiskunnasta.

Tarinallisesti elokuva on siis hyvin sekalainen, asiasta toiseen poikkoileva, eikä siinä ole kummempaa koukkua tai huippukohtaa. Ei syöksyjä, mutta kuoppia kylläkin: aivan kuten oikeassakin elämässä. Onko elokuvassa siis päätä tai häntää? Ei. Mutta tarvitseeko siinä aina ollakaan?

Näennäisesti elokuvien päähenkilöiden huolettoman elämäntavan, toteutumattomien haaveiden, nuoruuden kokeiluhalun ja turhautuman taakse kuitenkin kätkeytyy jotain syvempää. Ollaan hukassa, ollaan yksinäisiä, ollaan koukussa huumeisiin, seksiin ja tupakkaan sekä ikuiseen tienpäällä olemiseen. Mistään ei löydä jalansijaa, mistään ei löydä rauhaa. Normaali elämä valvollisuuksineen tuntuu samaan aikaan turvapaikalta, mutta myös ahdistavalta häkiltä. Mistään ei löydä rauhaa. Aina on oltava matkalla jonnekin.

Kaipa se koskee meistä jokaista aina silloin tällöin: itsensä hakeminen, ikuinen matkaaminen.

Jos persoonani olisi elokuva

Kesän alkupuolella onnistuin katsomaan kaverillani Kaarniksella The Fifth Elementin. Olin rainan joskus vuosi sitten katsonut telkkarista ja jollain hyvin hämärällä tavalla tykästynyt siihen. En kuitenkaan muistaut elokuvan alusta tai lopusta juuri mitään, enkä ainakaan sitä, kuinka paljon se loppujen lopuksi hymyilytti ja sain jopa tipankin linssiin. Olin unohtanut, miten paljon pidin koko elokuvasta.

Elokuvan asetelma lähtee liikkeelle ajatuksesta, että mystinen, suuri pimeä voima on tulossa ja pyyhkäisemässä alleen kaiken elävän. Katastrofin voi estää neljän tutun elementin (vesi, tuli, maa, ilma) sekä mystisen viidennen elementin yhdistelmä. Pulmana on se, missä kyseiset elementtikivet sekä "viides elementti" oikein ovat.

Koko elokuva on kokonaisuutena värikäs, tiivistunnelmainen ja mukaansatempaava kokemus. Hulvatonta huumoria, ihanan karikatyyrisiä hahmoja ja koomisia tilanteita on luvassa ja paljon, mutta jatkuvasti taustalla hämyää myös syvällisiä teemoja, kuten yleinen elämän ja kuoleman tasapaino, sen oikeutus sekä tietenkin rakkaus.

Katsoimme Fifth Elementin tosiaan Kaarniksen kanssa melko lailla hetken mielenjohteesta. Sanoin tälle kuitenkin, että elokuva on hyvä ja hauska, joskin aluksi vähän levoton ja etäinen. Kaarnis kuitenkin tykästyi elokuvaan melko lailla heti, ja totesi useaan kertaan "miks tää on niin upee elokuva".

Jossain vaiheessa hän sitten totesi naurahtaen: "tää leffa on ihan niin kuin sinä". "Häh, miten niin?" virnuilin takaisin. "Emmä tiiä, mutta jos sun persoona ois joku leffa, niin se ois ehdottomasti tämä!" Aluksi olin tietenkin kovin mielissäni, sillä elokuva oli kaikenkaikkiaan hauska ja viihdyttävä, suloinen ja paikoin syvällinen. Sitten rupesin pohtimaan, mitä Kaarnis loppujen lopuksi tarkoitti kommentillaan tai oikeastaan, millaisena hän näkee minut. Millainen ihminen oikein olen?

1. Visuaalinen

Fifth Element on aikaansa nähden hyvin visuaalinen tapaus. Puvustus on yksi elokuvan mielenkiintoisimpia yksityiskohtia, samaten miljöö, joka vaihtelee aina avaruusasemista oopperasaliin ja sieltä ruuhkaiseen kaupunkiin. Räväkkyydestä huolimatta kaikkea yhdistää jokin nimeltämainitsematon elementti, joka pitää kokonaisuuden yhtenäisenä.

Sama koskee minuakin. Näen maailman hyvin visuaalisena, ja olen ulkonäöltänikin (jos vain niin haluan) mielenkiintoinen tapaus. Persoonanakin olen värikäs ja räiskyvä, ja tietenkin taiteellinen.

2. Humoristinen

Jos jotakin Fifth Element on, niin humoristinen. Hauska, hulvaton, räiskyvä, huvittava, koominen ja sekopäinen. Dialogi on nasevaa ja sujuvaa, vitsit moniuloitteisia ja vaihtelevia ja kohtaukset kohtalaisen tiiviitä, mutta toimivia ja rytmikkäitä. Itseeni ainakin puree elokuvan huumori, kaikessa ronskiudessaan ja paikoittaisessa absurdisuudessaan.

Entäs minä sitten?
Vielä vuosi tai pari sitten en osannut ajatella itseäni humoristina. Minulle oltiin aina sanottu, että olen vakava, tylsä ja pikkuvanha, mutta viime vuoden aikana, olen löytänyt itsestäni paljon humoristin piirteitä: huomaan itseni usein kertomasta vitsejä, sutkauttamasta jotakin enemmän tai vähemmän älykästä sekä saamaan yhden jos toisenkin ihmisen hymyilemään. Se on kaikenkaikkiaan upea tunne.

3. Futuristinen

Fifth Element sijoittuu tulevaisuuteen. Onko se sitten lähellä vai kaukana, sitä en osaa sanoa (tai muista). Scifiä elokuva pohjimmiltaan on, vaikkakin rainassa on paljon myös fantasian ja mystiikan piirteitä.

Itse en sentään ole futuristinen, mutta scifi-nörtti kuitenkin. Rakastan kaikkeen aikaan ja avaruuteen liittyvää, aina universumin tajuttomista ulottuvuuksista meidän planeettaamme ja tähtitaivaaseen. Tulevaisuus, sen tiede ja tekniikka, ovat yksiä suurimpia kiinnostuksenkohteitani. Robotiikka, eteenkin sen psykologinen ja filosofinen puoli, on minulle tavattoman kiehtovaa.

4. Toiminnallinen
Fifth Elementtiä voisi kuvailla scifistiseksi toiminta-komediaksi. Vaikka elokuva ei totisesti mitään aivotonta mättöä olekaan, melkein jokaisessa kohtauksessa nähdään enemmän tai vähemmän toimintaa, joko hahmojen välisenä väittelynä, paikasta toiseen juoksemisena tai tulitaisteluna.

Itse en totisesti ole fyysisesti toiminnallinen tai liikkuvainen ihminen. Itseasiassa inhoan melkein kaikkia liikunnan muotoja, enkä oikein jaksa ymmärtää sen psykologista tarkoitusta. Siitä huolimatta minua voisi kuvailla jokseenkin vilkkaaksi ihmiseksi. Minulla on usein paljon tekemistä erilaisten taiteellisten projektien parissa ja lähden mielelläni viettämään ulos aikaa kavereiden kanssa. Mielikuvitukseni on vilkas, samaten suuni. Paikoin saatan vaikuttaa jopa levottomalta.

5. Syvällinen

Vaikka Fifth Element on yleisesti hulvaton ja humoristinen tapaus, siinä on loppujen lopuksi tärkeitä, syvällisiä elementtejä, kuten elämän tarkoitusta ja oikeutusta, sotaa, väkivaltaa, elämää ja kuolemaa. Rakkaus on myös elokuvan keskeisiä teemoja.

Vaikka otankin elämän nykyään kohtalaisen kevyesti ja humoristiselta kantilta, minussa on ja tulee aina olemaan syvällinenkin puoli. Pidän pitkistä, kahdenkeskisistä keskusteluista, jotka koskevat välillä vakaviakin asioita. Pidän paljon filosofiasta, asioiden pohdiskelusta ja analysoimisesta. Menneisyyteni huomioon ottaen, saatan vaipua paikoin hyvinkin melankolisiinkin ajatuksiin, ja asiat kuten masennus, yksinäisyys ja kuolema, ovat minulle aina vakavasti otettavia, raskaita asioita.

Näin itseanalyyseistä voidaan päättää tämänkertainen postaus seuraavaan väitökseen:
Bruce Willis on sisäinen mieheni.

Lammaselokuvien palkintogaala

Otsikkoon viitaten, tämä oli ensimmäinen reaktio veljelläni, kun kerroin oscareiden tulevan taas sunnuntai-maanantai välisenä yönä jaettavaksi. Sikäli ymmärrän hänen ärtymyksensä: Oscar-gaala kun tuppaa olemaan melko suljettu snobien piiri, joka ajattelee pitkälti vain amerikkalaista elokuvateollisuutta, ja jossa itse elokuvia melkein tärkeämmäksi on vuosi toisensa jälkeen noussut julkkisten ilta-asut, himokalliit väliesitykset ja ilotulitukset.

Ei siis ihme, että suomalainen pulliainen pitää Oscar-gaalaa kaupallisena höpönpöppönä, jolla ei ole oikeasti merkittävää funktiota elokuvamaailmassa. Mutta noh, oscarit on ja pysyy, ja olkoon niin. Onhan niitä kuitenkin kiintoisaa seurata ja ennen kaikkea analysoida.

Tämän vuoden oscarit ovatkin osoittautuneet kohtalaisen mielenkiintoisiksi. Hyviä elokuvia on ehdolla paljon, ja periaatteessa kaikki ansaitsisivat voittonsa omissa kategorioissaan. Jonkun täytyy kuitenkin olla parempi, ylitse muiden. Ennakkosuosikkeina tuntuvatkin olevan Hugo (11 oscar-ehdokkuutta), The Artist (10) ja Warhorse (6). Mikäpäs siinä, ainakin kaksi ensimmäistä voisi tsekata ihan leffateattereissakin.

Paras elokuva

Ehdolla: The Artist, The Descendants, Hugo, Midnight in Paris, Moneyball, Piiat, Tree of Life, Warhorse, Äärimmäisen lujaa ja uskomattoman läheltä

The Artist ja The Descendants saivat palkinnot tämän vuoden Golden Globe -gaalasta, joten on hyvin todennäköistä, että jompi kumpi kyseisistä rainoista voittaa myös oscarinsa. Koska molemmat elokuvat, kuten moni muukin tämän vuoden oscar-ehdokkaista, ovat vasta ihan hiljattaen tulleet leffateattereihin, on paha mennä arvioimaan, mikä elokuvista palkinnon voittaa. Pointtini on: miten arvioit jos et ole nähnyt?

Selailin kuitenkin wikipediaa, ja otin selvää rainojen pääjuonesta. Lisäksi olen tehnyt taustatutkimusta myös muiden elokuvablogien kautta, tietenkin selaillut läpi trailereita sekä arvioinut näyttelijöiden, ohjaajien ja muiden yhtälöiden summaa. Näillä näkymin uskonkin, että The Artist tai suuren suosion saanut lasten draama-fantasia Hugo, on voittamassa. Itse toivon sen menevän Hugolle, sillä lapsipääosaisia oscar-voittajaelokuvia näkyy harvemmin. Ei siinä, The Artist on kuitenkin teknisesti omaperäisempi tapaus. Ja ainakin tämän arvostelun mukaan The Descendants ei ole saamassa oscaria!

Paras ohjaus

Ehdolla: Woody Allen (Midnight in Paris), Michel Hazanavicus (The Artist), Terrence Malick (Tree of Life), Alexander Payne (The Descendants), Martin Scorsese (Hugo)

Saako Woody Allen taas yhden pystin palkintokaappiinsa? Yllättääkö Hazanavicus tai Scorsese? Paha sanoa, viitaten taas siihen, etten ylläolevista leffoista ole nähnyt muita kuin Midnight in Parisin ja Tree of Lifen, jossa molemmissa ohjaustyö toimi hyvin, kummassakin tosin hyvin eri tavalla. Kun verrattavissa on ylipäätään näin erilaisia elokuvia, on vaikeaa päättää niistä paras. Golden Globen voitti Scorsese, joten on todennäköistä, että hän vetää oscarinkin itselleen. Itse toivon sen menevän kuitenkin Hazanavicukselle.

Paras miespääosa

Ehdolla:  Demián Bichir, George Clooney, Jean Dujardin, Gary Oldman, Brad Pitt

Clooney ja Oldman ovat minusta molemmat yleisesti hyviä näyttelijöitä. Brad Pitt on saanut vakuuttavuutta työlleen vanhennuttuaan ja toisaalta Bichirin uusi naama Hollywood-maailmassa miellyttää. Kukahan siis vie pystin tänä vuonna? Itse vaikkaisin Jean Dujardia, joka voitti paitsi Golden Globen näyttelijätyöstään, myös kaikenikäisten naisten sydämet syötävänhyvällä ulkonäöllään.

"Moar prizes? Works for me!"

Paras naispääosa

Ehdolla: Glenn Close, Viola Davis, Rooney Mara, Meryl Streep, Michelle Williams

Vaikka Meryl Streep on tehnyt joka ikisen roolinsa tyylillä, voimalla, arvokkuudella ja kaikinpuolin toimivasti, hän on jo oscarinsa saanut. Itse toivon parhaan naispääosan tittelin vierähtävän Michelle Williamssille, ei vain pelkästään kauniin ulkomuodon, vaan oikeasti toimivan tulkinnan takia. Ei meinaan ole helppo homma näytellä uskottavasti yhtä maailman tunnetuimmista naisista, ja samalla näyttää yhtä hyvältä kuin Marilyn itse.

Paras animaatio

Ehdolla: Cat in Paris, Chico & Rita, Kung-fu Panda 2, Saapasjalkakissa, Rango

Harmittaa, kun parhaan animaation kategoriassa ei näkynyt vilaustakaan Tintin seikkailuista, sillä se jos mikä, olisi ansainnut kyseisen tittelin. Näillä kuitenkin mennään, eikä omasta mielestäni hyvältä näytä. Cat in paris ja Chico & Rita, eivät sano minulle yhtään mitään ja sekä Kung-fu Pandan että Saapasjalkakissan seikkailut luotiin puhtaasti taloudellisen tuottavuuden takia. Jäljelle jää enää Rango, joka kuulemani mukaan oli kyseisistä elokuvista oikeasti ovela, oivaltava ja erilainen. Menköön pysti siis kameleontille ja tämän poppoolle.

Paras musiikki

Ehdolla: Tintin Seikkailut/Warhorse (John Williams), The Artist (Ludovic Bource), Hugo (Howard Shore), Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja (Alberto Iglesias)

The Artist vei tämänkin kategorian "Kultaisen Maapallon", joten oscaria en tälle taholle toivo tässä tapauksessa. Koska minkään yllä olevan elokuvan soundtrackia en ole kuunnellut, en edes ohimennen, on paha mennä arvioimaan, missä on se koskettavin, tarinaa eniten vievin ja teknisesti toimivin ja omaperäisin musiikki. Koska John Williams on kuitenkin kerta toisensa jälkeen ihastuttanut minua sävellyksillään toivon sydämeni pohjasta että herra saisi taas oscarinsa. Kamoon, Williams on ehdolla jo 45. kertaa! Vain Walt Disney on pystynyt samanlaiseen määrään: hän oli oscar ehdokkaana 64 kertaa.

Parhaat äänitehosteet

Ehdolla: Drive, Girl with the Dragon Tattoo, Hugo, Transformers 3, Warhorse

Pakko sanoa, että Drive vie tätä kategoriaa ihan kympillä. Jaksottainen hiljaisuus ja loppua kohden alkava rytinä pitää katsojan kuin katsojankin otteessaan, ja äänimaailma on Drivessa ylipäätään komeaa kuunneltavaa, aina juuri mainitsemastani vuorottelevasta hiljaisuuden ja äänen harmoniasta elokuvan soundtrackiin. Ei siinä, Hugo ja Warhorse toimivat hyvinä haastajina.

Paras kuvaus

The Artist, Girl with the Dragon Tattoo, Hugo, Tree of Life, Warhorse

Omalla kohdallani valinta olisi selvä kuin absolutisti perjantai-iltana: Tree of Life. Aikaisemmassa postauksessa ehdinkin jo kehua elokuvan upeaa kuvausta: se antaa katsojalle aikaa nautiskella, tarkastella ja analysoida jokaista ottoa, kiirehtimättä, yrittämättä liikaa ja kuitenkin rytmittämällä itse tarinaa. Värimaailma, musiikki ja yleinen tunnelma sopivat yks yhteen kuvauksen kanssa, joka on teknisesti todella tyylikästä. Tulen olemaan hyvin pettynyt, mikäli Tree of Life ei saa ansaitsemaansa oscaria kuvauksesta, sillä se todella ansaitsee sen. Itse nimittäin pidän sitä melkoisena taidon- ja taiteennäytteenä. Niin paljon kultaisia leikkauksia ja upeaa liikkeen dynamiikkaa!

Parhaat erikoistehosteet

Ehdolla: Harry Potter: Deahtly Hallows pt.2, Hugo, Real Steel, Rise of the Planet of the Apes, Transformers 3

Yleensä erikoistehosteiden kohdalla jokin ehdokkaista erottuu selkeästi edukseen. Kun kuitenkin nykyteknologialla tajunnanräjäyttäviä erikoistehosteita on melko helppo tehdä, kaikki ylläolevat elokuvat ovat hyviä. Tasaisen hyviä. Se on hirveä sääli, sillä vielä kymmenen vuotta sitten elokuvien välisten erikoistehosteiden ero oli vielä suuri, helpommin nähtävissä ja ehdottomasti hankalampi toteuttaa. Ehkäpä nykyään kategoriaa pitääkin ajatella pitemmällä tähtäimellä: onko tämä elokuva näyttävä vielä kymmenen vuoden päästä?

Ollaanpas erilaisia, ja heitetään tähän kategoriaan voittajaksi, tai oikeastaan toiveena voittajasta Real Steel. Toisaalta lähes pääosaa näytellyt digitaalinen Caesar-apina voisi myös ottaa oscar-pystin kainaloonsa, sen verran luontevaksi hahmo oli kuitenkin tehty.

Viikonloppuna sitten nähdään mitkä toiveistani/analyyseistäni toteutuivat vai toteutuiko mikään. Itse taidan kuitenkin jättää gaalan livenäkatsomisen väliin: aikainen aamu kun on maanantaina tiedossa. Ehkäpä pitää seuraavana iltana kuitenkin tsekata bileiden kooste, tosin ihan vain siksi että elokuva-nörttiyden leima pysyisi otsassa.

Stay tuned!

Twilight: viihdyttävää roskaa

Käytiin sitten Khein kanssa katsomassa tuo uusin Twilight, eli Breaking Dawn pt. 1. Vannoutuneena fanina Khei oli rainan tosin jo nähnyt aikaisemmin, itse menin katsomaan sen lähinnä siksi, koska aiemmatkin Twilightit olin nähnyt leffateattereissa (mitäpä siis putkea rikkomaan). Ja koska liput olivat halpoja. Ja koska halusin tietää, miten tarina päättyy. Rainaa katsoessa rupesin väkisinkin ajattelemaan tätä arvostelua, joka sai monessa Twilightin inhoajan hymyn huulille.

Ei siinä, joskus alkuaikoina, kun Twilight ilmestyi elokuvateattereihin ja yksinäiset teinitytöt kävivät sen parissa nyyhkyttämässä, olin itsekin viikon tai kahden ajan aivan Edwardin pauloissa. Ylipäänsä ensimmäinen Twilight oli minusta elokuvanakin kohtuullisen hyvä: intensiivinen, hengästyttävä ja kiinnostava. Toki pienet ärsyttävät yksityiskohdat, kuten Kristen Stewardin pökkelö näytteleminen, kimaltelevat vamppyyrit ja epärealistinen rakkaussuhde hieman pistivät silmään, mutta en välittänyt. Olin innoissani ja ihastuksissani. Tosin vain sen kaksi viikkoa.

Sitten tapahtui jotakin. Twilightista tuli järisyttävän suuri teini-ilmiö, ja samalla se menetti hienoutensa kokonaan, ainakin minun silmissäni. Itse kun olen niitä hönöjä hipstereitä, joiden mielestä kaikki valtavirta on huonoa. Ei siinä mitään, annoin ihmisten hehkuttaa vampyyriromanssiaan, ja useimmiten minutkin jätetiin siltä suunnalta rauhaan. Rauhallista yhteiseloa jatkuin niin kauan, kunnes seuraava Twilight, New Moon, ilmestyi elokuvateattereihin ja vei saagasta senkin vähäisen hohdon, joka siinä oli. Se oli nimittäin, sanalla sanoen, paska elokuva.

En pystynyt enää ymmärtämään, mitä niin hienoa ja ihmeellistä oli ihmisen, vampyyrin ja ihmissuden kolmiodraamassa. Hahmot olivat elokuvissa todella pinnallisia ja yksipuolisia, romanssit erittäin väkinäisiä ja rakentamalla rakennettu. Oikeastaan New Moonin ainoa hyvä puoli oli musiikissa sekä Taylor Lautnerissa, joka oikeasti yritti tehdä hahmostaan vakavasti otettavaa. Ikävä kyllä puolialastomana kekkuloiva koiranpentu ei sitä kuitenkaan tee, vaikka näyttelijä kuinka yrittäisi. Kolmas Twilight, Eclipse ei ollut juuri edeltäjäänsä parempi, muttei ollut sentään niin koominen tapaus kuin New Moon. 

Cry, cry, cry, take shirt off.

En edelleenkään erityisemmin pidä Twilightista. En toisaalta myöskään vihaa sitä. Ainakin Breaking Dawn pt. 1:n jälkeen osasin arvostaa ainakin hieman enemmän sitä, pikemminkin kuitenkin tarina/kirja-puolella, en elokuvailmiönä.

Breaking Dawn oli nimittäin ihan semi-viihdyttävää tavaraa, joka yllätti paikoin erittäinkin positiivisesti. Kuvaus oli tyylikästä ja Bellan raskaus/äitiys kuvattu yllättävän hyvin eli raastavan tunteikkaasti. Kristen Steward oli minusta petrannut huomattavasti näyttelemisessään, kun taas Tayler Lautner alitti rimansa, joka sai minut inhoamaan hänen hahmoaan yhä enemmän. Pattinssonista en mene sanomaan mitään. Elokuvan viimeiset minuutit olivat tosin visuaalisesti hienonnäköistä katseltavaa, ja itse ainakin olin pienen liikutuksen partaalla, kun kuulin Bella's Lullabyn (linkin kappaleen on soittanut serkkuni tytär). Musiikit ovatkin Twilightin suuri ylistyksen kohde, tosin Breaking Dawnissa niitä yliviljeltiin ihan liikaa.

Oikeastaan vain Cullenien ja ihmissusien välinen tappelu oli sellaista hävettävää sekasortoa, että rupesin nauramaan elokuvateattereissa. Se oli yksinkertaisesti niin huono. Moneen kertaan manasin myös Edwardin ääliömäisyyttä, että tämän rinnalla pidin kerrankin Bellaa järkevänä ja samastuttavana hahmona. Ehkä tämäkin johtui puhtaasti siitä, että minulla on niin tavaton vauvakuume.

Kaverini Neo luki ensimmäisen Twilight-kirjan joskus ensimmäisen elokuvan ilmestymisen jälkeen, ja kuvasi sitä erittäin hyvin sanoilla: "se on roskaa, mutta se on viihdyttävää roskaa." Myös Twilight-elokuvat tuntuvat sopivan kuvaukseen. Se ei kuitenkaan haittaa. Vaikka jokin elokuva olisikin joidenkin mielestä turhaa höpönpöppöä, roskaa tai jopa aivan kuraa, se vetää myös nämä kriittiset arvostelijat äärelleen. Sen on pakko kertoa jotakin. Oli katsojalla nimittäin sitten motiivinaan puhdas mielenkiinto, kriittinen haukkuminen tai vannoutunut fanittaminen, Twilight viihdyttää alusta loppuun.

Pistän tähän kuitenkin pari hupaisaa Twilight-kuvaa, ihan vain kaksinaismoralismin vuoksi.