Matkalla

Viimeaikoina on tullut nähtyä useampikin uusi elokuva. Reilu kaksi viikkoa takaperin pääsin nauttimaan uusimmasta Madagascarista, ja alkuviikosta tutustuin viimein Pianistiin sekä parin vuoden takaiseen animetapaukseen, The Girl Who Leaped Through Time. Eilisen Superpäivän tarjous meni On the Roadin (suom. Matkalla) näytökseen.

Heitänpä eteenne siis lyhyehköt arvostelut kustakin (miinus animuleffa) sekä koetan niputtaa kaikki epätoivoisesti yhteen saman teeman alle. Lukekaa tai olkaa lukematta.

Löysin sitten itseni vanhasta kunnon leffankatseluporukasta, eli Korruptin ja Neon seurasta. Olimme nähneet sarjan kakkososankin yhdessä, vierivieressä ja tietenkin suomidubbina. Oli siis varsin luontevaa, että kolmonenkin mentäisiin katsomaan yhdessä, vierivieressä ja tietenkin suomidubbina. Leffakokemus oli yleisesti ihan mukava, ja minun ja Korrputin iloksi kukaan ei ruvennut rähisemään meille meidän muka-voimakkaasta äänenvoimakkuudesta tai muka-huonosta käytöksestä. Ilmeisesti olimme tällä kertaa ihan kunnolla, mitä nyt innostuttiin vähän tanssimaan teatteripenkeillämme.

Madagascar kolmosen tarina ei eroa juuri kahdesta edellisestäkään: matkalle on lähdettävä, kaikista vaarallisuuksista ja hämmennyksistä huolimatta, välillä kaverille valehdellen, keskenään kohellellen ja lopulta toveruuden ansaiten. Juonellisesti elokuva ei siis tarjoa oikeastaan mitään uutta nähtävää, eikä harmillisesti juuri hahmollisestikaan.

Uutta ei nähdä, mutta liekö tässä sen tarvettakaan?

Saman toistaminen on monesti ihan kiva juttu, mutta monesti se jääkin juuri siksi: ihan kivaksi. Uusille nuorille katsojille vanhan tutun kaavan toisto on toki toimiva juttu, lapset kun pitävät toistosta sekä asioiden muuttumattomuudesta. Kyllä aikuisetkin siitä toisaalta pitävät, mutta Madagascar kolmosesta jäi todellakin puuttumaan se jokin uusi ja freesi, joka oli sarjan ensimmäisessä osassa. Se on todella sääli, sillä sarjan hahmojen puitteet ja miljöön luovat mahdollisuudet antaisivat laajentamiseen kyllä tilaisuuden.

Visuaalisesti sarjan kolmas osa on ehdottomasti tyylikkäin. Aluksi olin epäileväinen visuaalisuuden suhteen, nykyään kun lasten animaatiot muistuttavat hyvin paljon toisiaan ja ovat teknillis-visuaalisesti samanlaista tasaisen siistiä katseltavaa. Madagascar 3:n kohdalla on kuitenkin pakko myöntää, että se on parissa tietyssä kohtauksessa yhtä värien, muotojen ja liikkeen ilotulitusta, joka todella miellyttää silmää ja saa suorastaan sanattomaksi. Itse olinkin tässä kyseisessä kohdassa suorastaan mykistynyt, sillä minulta ei yksinkertaisesti riittänyt sanoja kuvaamaan kohtauksen visuaalista tyylikkyyttä. Musiikistakaan ei löydy valittamista: listahitit ja rytmikäs meininki on pysyy, ja tietenkin muistetaan myös meitä nostalgiannälkäisiä.

Uusia hahmoja tulee uudessa Madagascarissa muutama, mutta ne jäävät näin aikuisen ihmisen näkökulmasta melko laihoiksi ja tasapuolisiksi. Kuten edellä jo mainitsin, hahmokehitystä ei näy vanhoissakaan hahmoissa, ja leffaporukkamme harmiksi mahtavan muhkeat militantti-pingviinimme saivat aivan liian vähän huomiota osakseen. Hahmojen kohdalla jäinkin kaipaamaan jotain suurempaa konfliktia, yhteentörmäystä, eripuraa ja kateutta, joita nähtiin paljon sarjan aikaisemmissakin osissa. Taas jälleen, puitteet draamalle olisi ollut, mutta sitä ei käytetty hyväksi tarpeeksi tehokkaasti. Sääli.

Yleisesti Madagascar 3 oli kuitenkin kelpo illanviete. Vaikka aikuisille suunnattua huumoria, viitteitä ja referenssejä on aikaisempiin osiin verrattuna häviävän vähän, se on tyylikäs niin visuaalisesti kuin musiikillisestikin ja pitää kyllä otteessaan loppuun saakka. Itseasiassa Korrputi kehuikin elokuvan Madagascar-sarjan parhaimmaksi, tai ainakin sanoi ykkösosan olevan huomattavasti laimeampi kuin kolmonen. Itse en osaa laittaa sarjan osia tärkeysjärjestykseen. Kaikissa on puolensa.

Jatko-osatta tuskin jäädään, sillä Aasian manner on vielä kaveruksilta tutkimatta. Sitä odotellessa spämmään Adrien Brodya.

Adrien pls. Stop being so precious.

Adrien Brody on aina relevantti, eteenkin kun kyse on useamman vuoden takaisesta Pianisti-leffasta, josta heppu vetäisi itselleen oscarinkin. Olin tosiaan jo jonkin aikaa halunnut nähdä kyseisen elokuvan, mutta en ollut saanut sitä käsiini juuri mistään. Onneksi Kaarnikseen voi aina luottaa, joka raahasi kovalevynsä meikäläisen kämpille, sekä samalla ne miljoona leffaansa, joita hän kovon sisällä piilotteli.

Toisin kuin Madagascarissa, jossa matkan käsite on lähinnä konkreettinen, myös Pianistissa on kyse tietynlaisesta matkasta. Se on matka tavallisesta elämästä, yltäkylläisyydestä ja iloisen normaalista elämästä riistoon, järjestelmälliseen syrjintään ja inhimillisyyden riisuntaan. Se on alasvievä, jyrkkä tie, joka vie kengiltäsi pohjan, ruumiiltasi voiman ja mieleltäsi järjen. Se on karsea matka. Sellainen, joka vie useimmilta hengen.

Ihan elokuvan alkuun totesinkin humoristisesti: "No niin, juutalaisia ja natseja. Tämä ei voi päättyä hyvin!" Eikä se päätykään. Loppuun puolestaan totesin tuttuun tyyliin: "No niin, sepäs olikin reipas ja elämäniloinen elokuva!" Kaarnis naurahtaa. Hauskaa lauseessa on se, että se ei ole totta.

Hups, pianisti-spämmi.

Pianisti on kokonaisuutena upea, riipaiseva tapaus. Se on musiikillisesti hämmentävän minimalistinen, joka tekee elokuvan harvoista soitto-ja musiikkikohtauksista entistäkin koskettavammat. Brody tekee saatanan hyvää jälkeä näyttelijänä. Hahmot ovat uskottavia, monisyisiä, sellaisia joiden kohtalosta välittää ja joiden lämminhenkisyys tuo elokuvan henkeen toivon kipunaa. Kuvaus on teknisesti toimivaa: paikoin hitaat maisemakuvaukset ja kamerankäyttö ovat suorastaan mykistäviä. Emotionaalisesti elokuva on juuri sitä, mitä voi odottaakin: kylmä, lohduton, raastava ja itkettävä. Kyllä siinä raavas mieskin (lue: minä) oli vähällä tirauttaa kyyneleen.

Kuten Sofien valintakin, Pianisti ei ole iloista katseltavaa. En ole toisaalta vielä koskaan törmännyt elokuvaan, joka kuvaisi holokaustia ja/tai toista maailmansotaa hilpeällä tavalla. Ehkä hyvä niin. Vaikka yleisestikin väitän olevani kohtalaisen kylmä ja välinpitämätön ihminen, jota eivät ilmastonmuutokset tai Afrikan lapset kiinnosta, toinen maailmansota ja sen kauhut ovat asia, jota en jaksa enkä toisaalta haluakaan ymmärtää. Se on yksi niistä harvoista asioista, jotka saavat minut ajattelemaan kaikkea sitä yltäkylläisyyttä jonka ympärillä elän. Kaikkea sitä, mitä minulla on ja toisaalta myös sitä, mitä toisen maailmansodan aikaisilla juutalaisilla tai puolalaisilla ei ollut. Se saa tuntemaan itsensä kiittämättömäksi, itsekkääksi ja hölmöksi. Ja toisaalta tunnen myös myötätuntoa.

Ahdistavia ajatuksia on kuitenkin helppo ajaa pois huumorilla. Perhepiireissä olemmekin naureskelleet ajatukselle, että mitä tapahtuisi jos Suomeen tulisi vaikkapa savolaisvainot: "Savolaissyntyisten tulee pitää käsivarressaan sinistä nauhaa, jossa on kalakukon kuva. Lopulta kaikki savolaissyntyiset suvut on puhdistettava viidenteen polveen saakka!" Siinä olisi kyllä meidän perheellä sulateltavaa: molemmat vanhempani kun ovat umpi-savolaisia, itsekin olen kiero kuin korkkiruuvi. Kaipa silloin pitäisi paeta Venäjän rajalle, missä kesämökkimme on, pienellä saarella, keskellä ei mitään. Siellä on sentään vallihautoja ja bunkkereitakin!

Kävin eilen illalla läpi kavereitani, jotka olisivat innokkaita lähtemään elokuviin. Neljännen ihmisen kohdalla tärppäsi, ja kas kummaa, Kaarniksen naamaahan sitä taas joutui katselemaan. "Ei saleen saada lippuja... Siellä oli tyyliin vaan 20 paikkaa jäljellä kun viimeks katoin," totesin kalseasti kun lähestyimme Kinopalatsia. "Mitä sitten tehdään, jos ei saada lippuja?" Kaarnis kysyi. Onneksi meikäläisellä on aina varasuunnitelmat valmiina. "Itketään ja hypätään yhdessä joltain korkealta sillalta alas. Tai sit mennään Vapiaanoon syömään."

Spagetilta ja sen kaloreilta kuitenkin säästyttiin. Italialainen ruoka vaihtui umpi-amerikkalaiseen rainaan, voipopkorneihin sekä täyteen elokuvasaliin. Matkaan.

En oikeastaan edes tiennyt, mitä odotin On the Roadilta. Oli se sitten mitä tahansa, odotukseni eivät osuneet oikeaan eivätkä täten täyttyneet. Ei siinä kuitenkaan mitään. Odotin On the Roadilta jotain hyvin perus teini-perseily-road-trip-opetus-elokuva -meininkiä, jota elokuva ei totisesti ollut. On the Road on tarina matkasta, elämänmatkasta, oudoista ihmisistä, heidän oudoista tavoistaan sekä tietenkin vapaudesta, joka ei sittenkään ole niin makeaa kuin luulisi.

Elokuva on kokonaisuutena suhteellisen minimalistinen. Musiikkia käytetään vähän, ja kun sitä on, se on usein suoraan itse elokuvassa olevaa elävää musiikkia ja näyttelijöiden omaa laulantaa. Kuvauksellisesti On the Road ei hätkähdytä, mutta on kuitenkin toimiva ja aiheeseen sopiva: maisemat ovat kuvauksen aa ja oo, samaten ohikiitävä tie, ohilipuvat maisemat. Jalat.
Näyttelijät hoitavat hommansa tyylillä, joskin sivuhenkilöiden rooli (Kirsten Dunst, Kristen Steward) on jäänyt jotenkin ontoksi. Jotakin traagisen humoristista hahmoissa kuitenkin on, ja pariin kertaan heräsiksin elokuvissa kysymys, että saako tälle nauraa. Pitäisikö tätä hahmoa vihata vai sääliä? Rakastaa vai pitää ärsyttävänä?

Tsekkaa Bellan tissit!

Elokuva perustuu samannimiseen kirjaan. Kaarnis oli kirjan lukenut lukiossa, itse en ollut moisesta kuullutkaan. Tarina kertoo tosiaan nuorukaisesta, joka pian isänsä kuoleman jälkeen tapaa salaperäisen Deanin, jonka rikollisista touhuista ja raisusta elämäntyylistä on juoruttu tienoolla useammin kuin vain kerran. Dean ja päähenkilö ystävystyvät, jakavat tietonsa ja taitonsa, elämäntarinansa ja tapansa, ja alkavat pitää toisiaan miltei veljinä. Molempia ajaa sisäinen turhautuma, halu olla vapaa, tehdä ja olla mitä haluaa, välittämättä muusta yhteiskunnasta.

Tarinallisesti elokuva on siis hyvin sekalainen, asiasta toiseen poikkoileva, eikä siinä ole kummempaa koukkua tai huippukohtaa. Ei syöksyjä, mutta kuoppia kylläkin: aivan kuten oikeassakin elämässä. Onko elokuvassa siis päätä tai häntää? Ei. Mutta tarvitseeko siinä aina ollakaan?

Näennäisesti elokuvien päähenkilöiden huolettoman elämäntavan, toteutumattomien haaveiden, nuoruuden kokeiluhalun ja turhautuman taakse kuitenkin kätkeytyy jotain syvempää. Ollaan hukassa, ollaan yksinäisiä, ollaan koukussa huumeisiin, seksiin ja tupakkaan sekä ikuiseen tienpäällä olemiseen. Mistään ei löydä jalansijaa, mistään ei löydä rauhaa. Normaali elämä valvollisuuksineen tuntuu samaan aikaan turvapaikalta, mutta myös ahdistavalta häkiltä. Mistään ei löydä rauhaa. Aina on oltava matkalla jonnekin.

Kaipa se koskee meistä jokaista aina silloin tällöin: itsensä hakeminen, ikuinen matkaaminen.