Holmes!

"There is absolutely nothing of interest to me, out there, on earth, at all."

- Sherlock Holmes (2009)

Tykkään jännäreistä ja trillereistä, mutta niin myös klassisista salapoliisitarinoistakin. Lapsuuteni näillä kohdin muistankin viettäneeni Hercule Poirotin ääressä, sekä sarjan että elokuvien. Agatha Christien romaaneiden oheella, sir Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes (tämä klassikkojen klassikko) ilmestyi kuvioihin vasta yläasteella pakkolukemisen oheella. Vaikka kyseessä olikin Baskervillen koira, kirja ei juuri säväyttänyt minua. Menihän se kuitenkin ajanvietteenä.

Kun siis 2009 Sherlock Holmes -elokuva ilmestyi leffateattereihin olin sen suhteen hyvin skeptinen. Pelkäsin trailerin perusteella, että kysessä olisi toiminnalla mässäilevä räimintä, missä Sherlock esitettäisiin koko Lontoon kaikkivoipana sankarina. Tuomitsin koko rainan siis suoralta kädeltä, eikä minun mielinyt mennä sitä katsomaan, ei eteenkään kun se sai paljon positiivista huomiota teinityttöjen keskuudessa, eikä elokuvakriitikoiden.

Törmäsin uuden vuosituhannen Sherlock Holmes -leffaan kolmesti. Ensimmäisen kerran koulun järjestämillä elokuvailtamilla, johon menin toverini Kaarnan ja Rkkian kanssa. Jouduin kuitenkin jättämään katselemisen puoleenväliin. Raina jäi kuitenkin kummittelemaan mieleeni, sillä se lähti käyntiin mielenkiintoisissa merkeissä ja vaikutti kaikesta huolimatta melko potenttiaaliselta tapaukselta.

Jouduin kuitenkin odottamaan puolitoista vuotta ennen kuin törmäsin Sherlokkiin uudemman kerran, kaverini Rii-kunin kautta. Tälläkin kertaa leffa jäi kuitenkin katsomatta teknisten ongelmien takia. Lohdutukseksi Rii kuitenkin, aluksi pakottaen, tutustutti minut BBC:n neliosaiseen Sherlock-sarjaan, jossa sarjan hahmot on 1800-luvun sijasta sijoitettu nykypäivään. Sarja oli törkeän hieno ja nerokas kokonaisuus, mutta ennen kaikkea hauska, originaalille uskollinen ja tietenkin todella koukuttava. Uutta tuotantokautta odotellessa eksyin sitten erään taiteilijan Holmes x Watson-sivustoille, mitä kautta innostuin myös sarjan bromance-puoliskosta.

Hieman BBC:n sarjan katsomisen jälkeen, sain viimein Kujalta lainattua elokuvan DVD:lle ja pääsin viimeinkin katsomaan itse elokuvan kokonaan. Kuten elokuvan ensimmäinen puolisko, myös loppupuoli oli kokonaisuudessaan toimiva ja kiinnostava. Sherlockin hahmoon luotiin kaikkivoipaisuuden tasoittamiseksi heikkouksia, ristiriitoja ja tietenkin humoristista kapinallismieltä, mikä tietenkin paitsi kiinnosti, myös nauratti. Elokuva oli sopivan pitkä, eikä se peloistani huolimatta mässäillyt toiminnalla vaan keskittyi nimenomaan tarinan rikoksen asteittaiseen setviytymiseen. Juoni oli nerokas ja hahmot näyttelijöineen loistavia. Ei valittamista, neljä tähteä.

Nyt sitten juuri aatonaattona sain kaveriltani Kheiltä kutsun elokuviin. Hänellä oli sattumoisin kaksi lippua varattuna illan näytökseen ja pyysi minut mukaansa. Olin tästä tavattoman ilahtunut, en tietenkään vain siksi, että pääsisin katsomaan elokuvaa, vaan myös noin sosiaalisessakin mielessä. Noh, Khei itse tuli paikalle myöhässä ja pisti minut hakemaan ja ostamaan liput Sherlockkiin, mutta mitäs pienistä. Kaverillehan voi antaa pikku kämmit anteeksi. Ainakin useimmiten.

A Game of Shadows oli hyvin tyypillinen elokuvasarjan kakkososa. Joitakin hyväksi todettuja kohtia oltiin paranneltu, esimerkiksi huumoripuolella: sitä oli paljon, se oli hauskaa ja sopivan absurdia ja roisia. Toisaalta myös toimintaa oli tullut roppakaupalla enemmän ja sen siivellä ykkösosan arvoituksellisuus oli kadonnut kokonaan. Kaikista parhaimman käsityksen elokuvan luonnehdinnasta saa, jos ajatellaan, että Sherlock ykkönen oli niin ikään klassisempi rikoselokuva, lähempänä originaali-tarinaa, kun taas Sherlock kakkonen oli siihen verrattuna kovaksi keitetty trilleri.

Juoni ponnahtaa liikkeelle toiminnalla ja Sherlockin täydellisen laskelmoidulla tappelutyylillä. Lontoon ja lähimaailman viime aikaiset rötökset johtavat Moriartyyn, viileään yliopiston professoriin, jolla on suunnitelmissa koko Euroopan rauhan täydellinen rikkominen. Ikään kuin pulmia ei olisi jo tarpeeksi, Watson on kiiruhtamassa viimeinkin naimisiin, mistä Holmes ei todellakaan ole mielissään. Purevaa huumoria ja päähenkilöiden välistä konfliktia, konekivääreitä, slow-motioneita ja siiligulassia on luvassa.

Kokonaisuudessaan elokuva oli teknisesti tyylikäs ja hauska kokonaisuus, mutta toiminnan tyrkyttäminen sekä kuvan paikoin erittäin tiivis leikkaus sai ainakin oman keskittymiseni herpaantumaan paikoitellen. Onneksi kakkososan loppu, alkaen pääkolmikon saapumisesta rauhanneuvotteluihin aina Sherlockin ja Moriartyn välien selvittelyyn, oli sanalla sanoen törkeän hyvä, ja jäi sopivan kutkuttavaksi. Kuitenkin ykkösosa on aina ykkösosa.

Jatkoa tälle kassamagneetille on luvassa vuonna 2014. Tulen kyllä odottelemaan sitä, sekä hyvässä että pahassa.

"We are waiting, I am smoking."

Näin ohimennen sanoen, poistin tuolta ylhäältä tuon "videoeditointi-sivuston" yksinkertaisesti sen takia, koska oletin ettei sitä kukaan katso. Sitä paitsi tuo oikean alakulman Youtube-palkki ajaa pitkälti saman asian, sekä tänne satunnaisesti postaamat videoni.
Videoeditointiuutuus on minun ja saksalaisen kaverini Izzien kanssa tekemä collabbi, jonka omat klippini voi katsoa täältä. Linkkaan varmaan tänne myös jossain vaiheessa koko collabin. Tällä hetkellä olen väsäämässä uutta animevideota, mutta sen tehtyäni jatkan taas live-actionin parissa. Ah, että tykkään Sony Vegasista. Sillä on niin ihanaa edioida. Vaikka se onkin törkeän hidas renderöijä.

Nyt onkin hyvin aikaa editoida videoiden parissa, sillä lomaa on vielä reilu viikko jäljellä. Itse joulu sujui mukavasti ja sain pitkälti sen, mitä olin toivonutkin. Sain muun muassa isosiskolta Scott Pilgrim vs. the World -DVDn, isäpuolelta Melancholian ja isältä kirkkaanpunaisen ulkoisen kovalevyn. Lisäksi saldossa oli hieman rahaa, elokuvalippu, pullea siili-pehmolelu sekä kynsilakkaa. Ei hullummin, ensi joulua odotellen ; )

Huumaavaa (joulua)

Sain siskopuoliltani vihdoinkin lainaksi Requiem for a Dreamin (suom. Unelmien sielunmessu), jonka katsastin eilisiltana toverini Lazzun kanssa jäätelön ja pullan kera. Pääajatukseni oli, että jes, viimeinkin pääsen tämänkin klassikon katsomaan ja naureskelemaan sen jo kliseeksi nousseelle tunnuskappaleelle. Ajattelin, että luvassa olisi rento ja mukava elokuvailta, jonka jälkeen voisi hyvillä mielin mennä nukkumaan. Tietenkin olin väärässä.

Yllätyin tosissani Sielunmessun teknisestä oveluudesta. Leikkaukset ja kuvaus olivat hirvittävän mielenkiintoisia ja toimivia, ja pidin siitä tavattoman paljon. Taiteellisesti kuvaus on monipuolista ja antoisaa: jokaisessa otoksessa tuntuu olevan jokin muukin tarkoitus kuin vain kohtauksen saaminen filmille. Siitä on tehty taidetta. Sama koskee myös elokuvan leikkausta, jonka rytmi ja kerronta poikkeaa kaikesta siitä, mitä olen aikaisemmin nähnyt. Darren Aronofsky toimii ohjaajana kaiken takana, eikä ihme, että elokuva on teknisesti loistava: herran käsialaa ovat nimittäin muun muassa myös Black Swan,Wrestler ja The Fountain.

Noin teknisesti elokuva on siis todella hienoa katsottavaa, eivätkä ne näyttelijätkään suoriudu roolistaan sen pöllömmin. Jared Leto hoitaa hommansa mallikkaasti epätoivoisena narkkarinuorena ja Ellen Burstyn tämän yksinäisenä äitinä, joka vähä vähältä vaipuu samaan jamaan kuin poikansakin. Burstyn huomioitiin roolistaan ansaitusti Oscar-ehdokkuudellakin.

Sanoin kuitenkin olleeni väärässä mukavasta elokuvaillasta. Se ei kuitenkaan johdu elokuvan teknisestä puolesta, vaan nimenomaan sen tarinasta. Kaikki lähteekin liikkeelle kohtalaisen harmittomasti: narkomaani-poju kerää rahaa kasaan rikollisin keinoin ja vetäisee oheessa vähän hassista kovempaakin kamaa, samalla kun tämän äiti painiskelee paino-ongelmiensa kanssa ja lähtee hakemaan lääkäriltä painonpudotus pillereitä. Kun kuitenkin lumipallo lähtee vyörymään alas jyrkännettä, sen vauhtia ja massan kasvua ei voi estää. Poika sotkeutuu suurempiin huumekuvioihin ja elämästä tulee pian taistelua rahaa ja huumeiden vieroitusoireita vastaan. Ammuskelusta, pakoonjuoksemisesta, prostituutiosta ja pettymyksistä tulee arkipäivää.

Kuvassa vain esimakua Sielunmessun inhorealismista. Nami.

Lopulta tarina oli niin karseissa puitteissa, että Lazzun teki pahaa katsoa elokuvaa ja käänsi useammin kuin kerran katseensa pois kuvaputkesta. Tokaisin hänelle, että oletpas sinä herkkä, mutta tosiasiassa olin itsekin melkoisen puistatuksen partaalla. Elokuvan loputtua molemmille jäikin aivan karsea, tyhjä ja masentunut fiilis, joka omalla kohdalla jatkui vielä hyvän tovin pitkin iltaa. On totta, että onnelliset loput ovat tylsiä, ja henkilökohtaisesti pidänkin enemmän surullisista lopetuksista, mutta rajansa kaikella. Requiem for a Dream päättyi nimittäin niin kalsealla tavalla, ettei sitä voi pitää mitenkään onnellisena tai edes avoimena lopetuksena. Senhän me nimittäin tiedämme, etteivät huumeidenkäyttäjät lopeta koskaan.

Noin yleisesti huumeista puhuttaessa olen ollut melko neutraalilla kannalla. Minulla ei ole lähipiirissä kokemuksia huumeista, joten siten en neuroottisesti pelkää niitä. Toisaalta en pidä niitä kovinkaan hyvänä tai kauniina asiana, sillä ne eivät loppujenlopuksi tuota juuri muuta kuin harmia yksilöille ja menoja yhteiskunnalle.
Toki vastustan kaikkia kovia huumeita, kuten heroiinia ja kokaiinia, mutta toisaalta pidän Suomen huumelakia melko tiukkana esimerkiksi kannabiksen suhteen. En sano, että rehu pitäisi laillistaa, mutta ajatellen esimerkiksi tupakan tai alkoholin haittoja, kannabiksen haitat ovat niiden oheella lähes olemattomat. Vuoden 2008 brittiläisessä huumetutkimuksessakin alkoholi oli sijalla kaksi, tupakka viisi, kun kannabis oli vastaavassa listassa vasta sijalla neljätoista. Ylipäätään huumeista puhuminen ei pitäisi olla tabu. Itse muistan kouluajoiltani vain kaksi-kolme -huumevalistusta, ja nekin olivat pitkälti toistensa kopiointia. Eikö juuri puhuminen, tietoisuuden lisääminen ja ihan oikea, käytännöllinen tieto olisi paras ase huumeita vastaan?

Muistan joskus yläasteella meille näytettiin melko pysäyttävä dokumentti amerikkalaisen suurkaupungin (olisikohan peräti ollut New Yorkin) narkkareista. Suurinosa heistä oli liki harmittomia, tosin säälittäviä ja käytännössä täysin rahattomia ihmisraunioita. Eräs tyttö oli huumehoureissaan kirjaimellisesti kaivanut aukon käsivarteensa ja näky paketoidusta, runnellusta kädestä on syöpynyt ikuisesti mieleeni. Dokumentin kuvausten päätyttyä vain yksi narkomaaneista oli yhä elossa. Dokumentti oli valaiseva, mutta sen oheella meille olisi pitänyt näyttää myös Requiem for a Dream. Sellainen järkytyspläjäys kyllä pitäisi nuoren kuin nuoren erossa huumeista.

Asiasta seuraavaan, elokuvia on tullut katseltua melko paljon kuluneen parin viikon aikana. Altistuin muun muassa Salaisuuksien Kammiolle, Underworld 2:lle, Sherlock Holmesille ja Topi & Tessu -animaatiolle. Sherlockista tulikin mieleeni, täytyy jossain välissä kirjoittaa elokuvasta arvostelu, esimerkiksi sen jälkeen kun olen nähnyt rainan ensi vuonna ilmestyvän kakkososan. Muistuttakaa minua, mikäli sellaista ei ala kuulua.

Loppuviikko meneekin sitten joululahjojen paketoinnissa ja Star Warssia ihQttaessa. Ostinkin viimeviikolla the Force Unleashed 2:n, ja odotan täpinöissäni sen pelaamista. Se tosin lykkääntyy kevääseen, sillä peli ei pyöri nykyisellä läppärilläni. Täytyy siis ostaa uusi. Pian. Koska seuraava postaus menee kuitenkin todennäköisesti uuteen vuoteen, toivotan kaikille lukijoilleni rauhaisaa joulua ja mitä railakkainta uutta vuotta :) Kiitokset kuluneesta vuodesta!

Ps. Niitä itseeni liittyviä kysymyksiä saa edelleen lähettää. Toivon niitä joululahjaksi.

"Pyörikää, oi joulun leffaset!" (mukana myös julkkisihastus)

Movie Monday heitti jo aikaa sitten haasteen liittyen joulun ajan elokuviin. Mitä katson vuosittain joulun alla? Mikä elokuva muistuttaa minua joulusta?

Yleisesti kivoja jouluun liittyviä elokuva on Yksin Kotona, ja nimenomaan elokuvasarjan kakkososa. Itse ainakin sain nappulana tästä elokuvasta hyvät naurut ja usein juuri talviseen aikaan, jolloin sitä esitettiin televisiossa. Toinen jouluinen ja ennen kaikkea luminen elokuva on Jack Frost (siis vuoden -98 versio). Tämän isä-poika -rainan parissa itselle tuli ensimmäisillä katselukerroille helposti tippa linssiin. Vielä yksi veikeä, yllättävän suomalaisotteinen (kiitos Mauri Kunnakselle) ja lämminhenkinen joulun ajan elokuva on myös Joulupukki ja Noitarumpu.

Jostain jännästä syystä kaikki Taru Sormusten Herrasta -leffat tulee aina katsottua loppuvuodesta, joko syksyllä tai sitten juuri joulun tai uudenvuoden kynnyksellä. Paha sanoa miksi. Myös kahdessa ensimmäisessä Potterissa on jotain satumaista ja ihanaa, ja niistä minulle tulee mieleen vuodenajoista juuri talvi. Luultavasti mielleyhtymä tulee puhtaasti siitä, koska Viisasten kivi ja Salaisuuksien Kammio ilmestyivät Suomessa hieman ennen joulua. Myös kirjat ilmestyivät aikoinaan vuoden alkupuolella, juuri syntymäpäiväni korvilla.

Jos puhutaan elokuvasta, joka on aivan pakko katsoa jouluna, se on tietysti yleisesti rakastettu ja kaunis Lumiukko-animaatio. Vaikka tämä klassikko onkin tämän aiheen yhteydessä ehkä kliseisin vastaus ikinä, en häpeile sanoa, että pidän tästä puolentunnin animaatiopätkästä ihan tajuttoman paljon. Kyse ei ole ainoastaan nostalgisesta traditiosta, vaikka pidän sitäkin toki yhtenä tärkenä elementtinä. Kukapa nyt ei pitäisi ajatuksesta, että vuodesta toiseen animaation poika ei kasva koskaan, vaikka itse olisi viisi, kymmenen, neljä- tai kuusikymmentävuotias. Lumiukko-animaatiosta pitämisessä on kohdallani kuitenkin kyse myös yksinkertaisesti tarinasta ja visuaalisesta ilmeestä itsestään.

Vaikka Lumiukon tarina vaikuttaa hyvin lapselliselta ja yksinkertaiselta, siitä voi löytää syvällisempiäkin teemoja sekä symboliikkaa. Minua esimerkiksi viehättää tavattomasti ajatus siitä, että aluksi animaation poika on hieman vintiömäinen ja seikkailunhaluinen, mutta ottaa Lumiukko-toverinsa kanssa neuvojan ja opastajan roolin. Myöhemmin tosin tämäkin asetelma kääntyy päinvastaiseksi, kun poika pääsee vierailemaan Lumiukon omassa maailmassa. Animaatiojälki on yleisesti persoonallinen ja kaunis, ihanan vanhanaikainen ja siksi toimiva.

Vaikka Lumiukko onkin lämminhenkinen, ihastuttava ja visuaalisesti sievä tapaus, se kuuluu myös niihin surullisimpiinkin tapauksiin. Katson animaation joka ikinen vuosi, mutta kaikesta huolimatta itken aina silmät päästäni sen katsottua. Mikä onkaan karmeampi tapa herätä todellisuuteen, symboliseen aikuisten maailmaan, kuin huomata rakkaan Lumiukko-ystävänsä sulaneen. Ei ihme, että kymmenvuotiaasta rupesin pelkäämään vanhenemista ja aikuiseksi tuloa.

Asiasta keveämpään, olen nyt aivan tavattoman ihastunut Sam Witweriin. Aluksi tämä täysin nurkan takaa tullut celebrity-crush tuli Star Wars: the Force Unleashed -pelien ja sen päähenkilön Starkillerin kautta, mutta tsekkailtuani tämän nuoren herran esiintymistä muun muassa Smallvillen, Being Humanin, Battlestar Galactican, parin haastattelun sekä usean erinäisen youtube-videon kautta olen nyt aivan lääpälläni häneen. Vaikka olenkin yllättynyt Witwerin erittäin potentiaalisista näyttelijänkyvyistä, hän vetää minua puoleensa vielä enemmän törkeän hyvän ulkonäkönsä ansiosta. Tämä on minulle sikäli hävettävää, sillä haluan usein arvostella ihmisen sisintä enkä ulkokuorta. Puhumattakaan siitä, että ihastun ihmisissä (sekä lähipiirissä että julkkiksissa) nimenomaan persoonaan ja kykyihin, enkä ulkonäköön. Mutta ARGH, kuka voisi olla katsomatta noita miehekkäitä kulmakarvoja, tyylikkäitä kasvonpiirteitä ja raamikasta vartaloa!

Jestas sentään. Uh-huhh... Mitä nuori ja viriili sinkkunainen tästä voi enää ajatella?

Juttelin veljeni kanssa tästä julkkis-ihastuksestani ja hän piti sitä melkoisen huvittavana. Omalla kohdallani en ole juuri koskaan törmännyt julkkis-ihastuksiin, vaan rakastumisen kohteinani ovat melkein aina olleet fiktiiviset hahmot. Ewan McGregorin jälkeen julkkis-ihastuksia ei ole juuri näkynyt, ennen kuin nyt, ja pentele, Witwer iski ja kovaa. Ehkäpä siksi lähipiirinikin ihmettelee yllättävää innostumistani.

Minä: "Katsoin eilen ihan sattumalta yhden Smallvillen jakson ja kuolasin Witweriä, kun se oli niin namu. Ajattelin tsekata myös tuon Being Humanin läpi, koska Witwer on siinä ja--"

Veli: "Kuulostat joltain hullulta Johnny Depp -fanitytöltä, joka kattoo elokuvia vaan sen takia, että se on siinä."  --

Minä: "Haluaisin lähteä tapaamaan Witweriä New Yorkkiin! Katoin jopa, että olisiko sillä kiertuetta tai jotain täällä Euroopassa, mutta ei se taida muu auttaa kuin mennä Jenkkeihin..."

Veli: "Tiedätkö mikä on jonnempaa kuin lähteä maailman toiselle puolelle ja maksaa tonneja vaan siitä, että näkee jonkun randomin näyttelijän?"

Minä: "No? Ei mikään, vai?"

Veli: "Ei, kun se, että luulee, että se tulis jonnekin Suomeen."

Keskustelu eteni niin pitkälle, että mietin millainen olisi tapaaminen minun ja Sam Witwerin välillä. Kerroin veljelleni, että hän on hullu Star Wars -fani, ja tykkää pelata pleikka kolmosella pelejä, kuten Red Dead Redeption ja Fall Out -sarjaa. Puhuisimmeko siis näistä asioista, jotka minuakin kiinnostavat? "Ei", arvelin. "Menisin luultavasti ihan lukkoon ja tuijottaisin sitä. Ja sen ihania kulmakarvoja." Siinä vaiheessa veljeni löi kämmenensä otsaansa ja nauroi fanityttöilylleni.

"I am smiling, but this *osoittaa kulmiaan* makes people think I'm not."

En ole aikoihin kokenut mitään vastaavaa, melkein fanaattista kiinnostusta ja intohimoa johonkin ihan oikeaan ihmiseen. Miten tälläisestä täysin spontaanisti ja nurkan takaa tulleesta celebrity-crushista päästään eroon? Auttakaa, alan olla epätoivoinen ja kiihkoissani :DD

"Bleep bliip bloop!" "You said it Artoo."

Isämmaan pualesta

Myönnän suoraan ettei itsenäisyyspäivä merkitse minulle muuta kuin yhdessäoloa perheen kanssa hyvän ruoan, juoman, Suomi-suklaan ja elokuvien parissa. Ikäväkseni tosin käytännössä nukuin suurimman osan tämän vuoden itsenäisyyspäivästä ohi (heräsin vasta viideltä), joten Laineen Tuntematon Sotilas jäi kovaksi harmikseni katsomatta. Onneksi Tuntemattoman kovina faneina perheeni päätti jokavuotisesti katsoa tämän klassikon perään myös 80-luvun version, jonka katsoin ensimmäistä kertaa kokonaan läpi.

"Ja sen jo maatavi peittävi hanki. Hanki..."

Vuoden 1985 Tuntematon on edeltäjäänsä huomattavasti synkkäsävyisempi. Reilu kolmituntiseen rainaan on otettu paljon kohtauksia Väinö Linnan sensuroimattomasta Tuntemattomasta eli Sotaromaanista, ja ylipäätään painotettu sodankäynnin julmuutta ja kieroutuneisuutta. Eivät ne suomalaisetkaan aikoinaan mitään pyhiä sodankäyjiä olleet: kyllä mekin ryöväsimme, tapoimme ja raiskasimme siinä missä muutkin.

Ottaen huomioon vanhan Tuntemattoman näyttelijöiden ja hahmoluonnehdinnan mieleenpainuvuuden, Kari Väänäsen, Risto Tuorilan ja Mika Mäkelän esittämät Lammion, Koskelan ja Rahikaisen hahmot, toimivat todella hyvin ja luontevasti, ja ovatkin hyvä vastustaja Laineen Tuntemattomalle. Vaikka elokuva ontuukin paikoin kuvauspuolelta, se on upeasti  ja realistisesti toteutettu, ollen samalla kuitenkin uskollinen alkuperäiselle tarinalle, unohtamatta myös edeltäjäänsäkään. Veljeni mielestä tämä versio Tuntemattomasta onkin hänelle enemmän mieleen. Itse kuitenkin pidän enemmän Laineen versiosta, puhtaasti sen takia, koska se on hauskempi. Sitä sota ei kuitenkaan ole, joten ymmärrän hyvin veljeni kannan.

Pari vuotta takaperin Kansallisteatterissa pyörinyt Tuntematon Sotilas -näytelmä oli upea. Näin sen itsekin pariin kertaan.

Vuosi takaperin juuri itsenäisyyspäivänä seikkailimme veljeni kanssa IRC-Gallerian ihmeellisessä maailmassa. Törmäsimme blogimerkintään, jossa joku ikäisemme nuori päivitteli itsenäisyyspäivän pointtia. "Mitä järkeä on niin hehkuttaa ja kunnioittaa jotain Suomea ja niitä vanhoja kuolleita miehiä, jotka joskus sata vuotta sitten soti jossain? Ihan tajutonta!"

Veljeni pimahti tästä ihan totaalisesti, ja itsekin pöyristelin tekstin halventavaa sävyä. Vaikka sanoinkin heti tämän merkinnän alussa ettei itsenäisyyspäivä konkreettisesti merkitsekään minulle muuta kuin ruokaa ja yhdessäoloa, se ei tarkoita, ettenkö kunnioittaisi aikoinaan sotansa käyneitä ihmisiä. Minusta on uskomattoman kunnioitettavaa, että joukko ihmisiä meni ja uhrasi nuoruutensa, sekä ruumiin- että mielenterveytensä tai pahimmillaan henkensä jonkin niin korpisen ja tylsän maan puolesta kuin Suomen. Itse myös sotasankarin lapsenlapsena kunnioitan paitsi sotaveteraaneja myös vanhoja ihmisiä ylipäätään. He ovat tämän kaiken panneet alulle, ja sanalla sanoen vuodattaneet maamme eteen verta, hikeä ja kyyneleitä. Onkin hirvittävän sääli, etteivät nykynuoret sitä ymmärrä ja nihiloivat menneisyyden kuittaamalla, että "se oli silloin sata vuotta sitten". Tosiasia on kuitenkin se, että ilman historiaa ei ole tulevaisuuttakaan. Ilman historiaa, emme voi oppia nykyhetkestä. Ilman sitä emme voi luoda parempaa maailmaa tulevaisuuteen.

Suomi ei ole kaunis maa, eikä täällä todellakaan ole kaikki hyvin: tämä mutainen, sateinen ja kurainen maa on täynnä psyykkisesti sairaita nuoria, tyytymättömiä aikuisia ja yksinäisiä vanhuksia. Silti en haluaisi elää muualla, sillä koti on aina koti. Ehkä sitä ajattelivat aikoinaan myös sotiemme veteraanit.

Ps. Youtube-käyttikseltäni löytyy taas uusia videoita Star Warssiin liittyen. Myös uuden saksalaisen tuttavuuteni Izin kanssa olen parhaillani väsäämässä yhteistä videota, collabbia. Odotan innolla sen valmistumista. Alla inspiraation poikanen, jonka sain minun ja Izin välisestä keskustelusta, jossa hänen jedi-minänsä sekä meikäpojan sith-minä kohtaavat ensimmäistä kertaa.

Väriversio tulossa pian.

Ps.2. Lisää kysymyksiä, elokuviin liittyviä tai ei, otetaan edelleen vastaan! Luit tämän, joten nyt näppis viuhumaan ja kysymystä kirjoittamaan! Ei haittaa, vaikka olisit jo jonkin kysymyksen laittanut.