Lapsuuden sankarille

Movie Monday haastoi tällä viikolla kirjoittamaan lapsuuden elokuvasta, joka vaikuttaa vielä tänäkin päivänä, tai on ollut ponnahduslautana elokuvaharrastukseen. Kerrotaanpa lyhyesti sitten muutamasta leffasta ja perehdytään lopuksi yhteen elokuvaan hieman syvällisemmin.

Disney-elokuvat ynnä muut piirretyt
Näihin varmasti kukaan lapsi ei voi olla törmäämättä, elettiin millä aikakaudella tahansa. Disney-piirrettyihin ovat ihastuneet molemmat vanhempani, minua 13 vuotta vanhempi isosiskoni sekä sittemmin minä, ja nyt nykypäivän naperot. On vaikeaa sivuuttaa näinkin suurta ja ennen kaikkea suloisen valloittavaa ilmiötä kuin Disney, ja nimenomaan Disney-klassikoita, ei niitä nykyajan animoituja hirvityksiä.

Omalla kohdallani suurimmat Disney-vaikuttajat ovat olleet prinsessa-saduista Tuhkimo, varhaislapsuudessa Viidakkokirja, Kaunotar & Kulkuri sekä Aristokatit. 7-vuotiaana ihastuin totaalisesti Leijonakuningas kakkoseen, jonka ihme kyllä näin ennen ykköstä. Yhä edelleen osaan kaikkien näiden elokuvien repliikit ja kappaleet ulkoa, puhumattakaan niihin liittyvistä roolileikeistä.

Lisäksi voidaan lisätä Kiki & Koko ja avaruusotus sekä Saku-sammakko ja Salainen disketti. Molemmat tosin ovat ehkä toteutukseltaan ja aiheeltaan vähän kummallisia, mutta ne olivat törkeän viihdyttäviä tapauksia, ja molempiin liittyy hauskoja muistoja veljeni ja serkkuni kanssa.

Babe-possu
Muistaakseni Babe-possu (1995) oli ensimmäinen elokuva, jonka kävin katsomassa elokuvateattereissa. Olin tuolloin kolmevuotias. Vauva-kirjassanikin lukee kommenttini kyseisestä elokuvasta: "pape-possu oli tosi tosi tosi kiva elokuva."


Sen paremmin Babea ei voikaan tiivistää, sillä elokuva on kaikin puolin mainio koko perheen elokuva. Eläimet ovat aina söpöjä, vetoavat sekä lapsiin, että aikuisiin. Näyttelijäntyö loistaa, ja musiikit ovat tajuttoman ihania. Tekninen toteutuskin on aikaansa nähden erittäin hyvää. Vaikka tarina onkin paikoin hyvinkin jännittävä ja julma, sen lopetus on saanut ainakin tämän pienen palleroisen liikuttumaan ja ihastumaan elokuvaan syvästi.
Pisteet täydelliselle katharsikselle.


Star Wars
Star Wars -saaga ei kuulunut siihen varhaisimpaan lapsuuteeni oikeastaan ollenkaan. Minulla ei ollut isojaveljiä eivätkä vanhempanikaan olleet liiemmin kiinnostuneet jedien ja sithien välisistä ikuisesta välienselvittelyistä. Pääsinkin tähtien väliseen sotaan käsiksi vasta kouluaikoinani pikkuveljeni kaverin kautta. Muistan kuinka melko pitkään inhosin Star Warssia, sillä veljeni hypetti sitä jatkuvasti, enkä voinut ymmärtää sen moninaisia juonenkäänteitä ja lapselle paikoin vaikeata politiikka-löpinää.


Kun kuitenkin viimein pääsin episode ykkösen äärelle, se jätti minuun lähtemättömän vaikutuksen. Kun päälle lisättiin vielä vanhat originaalit trilogiat ja Han Solon karisma, olin totaalisen myyty. Star Warssin puolelta törmäsinkin ensimmäisiin (julkkis)ihastuksiini: Qui Gon Jinnin hahmoon sekä yleisesti Obi-wanin näyttelijään eli Ewan McGregoriin. Myöhemmin päälle iski vielä Hayden Christensen, mutta onneksi se ihastus oli vain kakkos episodin aiheuttamaa huumaa.

Luulenpa, että tämän herran naama on niin monelle tuttu, ettei hän sen kummempia esittelyitä kaipaa. 90-luvun brittihuumorin ikoni Mr.Bean kokosi meidän koko perheen yhteen illalla katsomaan kyseistä tv-sarjaa ja nauttimaan Rowan Atkinsonin naamanvääntelystä. Aikuinen mies, joka tunaroi ja toimii kuin lapsi on jaksanut naurattaa silloin, ja tekee sitä tehokkaasti yhä edelleen. Haluankin nyt syventyä ensimmäiseen pitkään Bean-leffaan, Äärimmäiseen katastrogielokuvaan tai kuten sitä itse mielummin kutsun: Mr. Bean ja Taiteilijan Äiti.

Juoni lähtee käyntiin Beanin työpaikasta Royal National Gallerysta, jonka isot jehut päättävät lähettää museon historian surkeimman työntekijänsä, eli luonnollisesti Beanin, Amerikkaan edustamaan brittejä. L.A:n vastaavaiso taidemuseo kohtaa nimittäin historiansa merkittävimmän tapauksen, kun Ranskasta tuotu kallis maalaus Whistlerin "Taiteilijan äiti", palaa takaisin kotimaahansa Amerikkaan. Beanin valvojaksi uskoutuu taiteelle uskoutunut hermoheikki David Langley. Kohellusten ja vastoinkäymisten myötä epäilykset Beanin taiteen tohtoruudesta heräävät, ja elokuva luisuu hitaasti kohti vääjäämätöntä huippuaan eli 50 miljoonan dollarin arvoisen taulun tärvelemistä.

Tyypilliset Beanin eriskummalliset, lapsenomaiset ja tilannetajusta kaukana olevat kohellukset toistavat paljolti samaa kaavaa noudattaen kuin tv-sarjassakin, mutta toimivat kuitenkin mainiosti. Elokuvan rakenne, eli kommellusten kautta kohti äärimmäistä katastrofia, toimii tunnelmallisesti hyvin: jännitys pysyy yllä pitkin elokuvan. Kuten monissa muissakin katastrofi-komedioissa, herää kysymys, miten ihmeessä tästä nyt selviydytään? Onneksi Bean keksii keinot ja lopetus täydentääkin kaiken, nostaa tipankin linssiin. Tarinassa on myös draamallinen puoli, joka käsittelee Davidin perhepulmia. Vaikka tämä puolisko elokuvasta jääkin kovin pinnalliseksi, se toimii melko hyvin. Lisäksi ilman perhedraamaa elokuva olisi saanut aivan erilaisen lopetuksen, joka olisi varmaan ollut vähän alkuperäistä kehnompi.

Musiikit ovat elokuvan ehdoton plussa: sekä lainatut kappaleet, että Howard Goodallin säveltämät kappaleet sopivat elokuvan henkeen täydellisesti. Ne olivat suurin liikutuksen aihe minulle pirpanana, sillä musiikki jos mikä kruunaa muutoin hienon elokuvan. Näyttely toimii erittäin hyvin, Rowan Atkinson hallitsee naamanvääntelyn ja sisäistää täydellisesti Beanin hahmon. Varjoon ei tosin jää myöskään Peter MacNicol.

Elokuva vetosi minuun lapsena paitsi Beanin hullunkurisuuden ja elokuvan lapselle sopivan jännittävyyden takia, myös sen kautta opittujen pikkuasioiden kautta. Tämä elokuva nimittäin opetti minulle, miten lentokentällä tai taidenäyttelyssä ei käyttäydytä, puhumattakaan siitä, mitä keskisormen osoittelu tarkoittaa. Muistan, kuinka kysyimme veljeni kanssa isältämme, "miksi ne kaikki ihmiset suuttui niin paljon kun mistör Biin näytti niille keskisormea?" "No, se nyt on sellainen... Vähän niin kuin haukkuisi toista tyhmäksi. Se on ruma merkki, älkää ikinä näyttäkö sitä kellekään", selitti isämme vähän vaikeana. Ja arvatkaapa minkä sormen nostin pystyyn seuraavana päivänä koulussa.

Vaikka Beanin hahmo on yksinkertaisessa huumorissaan mainio ja oikeastaan aika liikuttavakin, ymmärrän hyvin, miksi hahmo on tuottanut nyttemmin Atkinsonille päänvaivaa juuri sen tunnettavuudesta. Herra ei haluakaan esiintyä julkisuudessa, sillä pelkää joutuvansa tuomituksi Beanin roolista. Jossain haastattelussa hän sanoikin, ettei ole luonteeltaan hauska mies, vaan on oikeastaan melko vakava perfektionisti. Uskon siis, että Beanina tehty pitkä rooli ärsyttää häntä, sillä hänet tunnetaan puhtaasti siitä roolista. Meneekö tässä hyvät näyttelijäntaidot hukkaan?

En tiedä. Kuitenkin voimme kaikki olla kiitollisia Atkinsonille hänen tekemästään roolista, joka on tunnettu käytännössä kaikkialla maailmassa. Itse olen ainakin tavattoman kiitollinen kaikista yhteisistä perhehetkistä tv:n ääressä, nauhoitettujen tv-pätkien katselemisesta jälkikäteen sekä loputtomista nauruista, joita olen saanut kokea sekä Mr.Bean tv-sarjan että elokuvien äärellä.

Mr. Bean kirkossa. Kuva originaalista tv-sarjasta.

Onko Mr.Bean mielisairas? Vai kärsiikö hän kenties aspergerista? Onko hänen äö:nsä alle sadan? Tarvitseeko hän laitoshoitoa tai vain vahvan lääkityksen? Ihan sama. Itse olen sitä mieltä, että meissä jokaisessa asuu pieni herra Bean, eikä siinä ole loppujen lopuksi mitään hävettävää.

Inspiraatiota pukkaa

Kävin Oddjobin kanssa katsomassa Melancholian. Itselleni se oli siis toinen kerta kyseistä rainaa katsomassa, ja perkule, oli se edelleenkin todella hyvä elokuva. Nyt olen varma, että se on saatava myöhemmin DVDlle, ja samaten olen varma, että se on yksi parhaimmista 2011 tehdyistä leffoista. Kuka tietää, jos sillä riittäisi aineksia Oscarinkin voittamiseen.

Kävin viikonloppuna Finncon-Animeconissa Turussa, ja kotimatkalla pistäydyimme huoltoasemalla. Jäätelön oheella äkkäsin DVD-hyllykössä Mr. Bean -leffoja, kaksi samoissa kuorissa: Äärimmäinen Katastrofielokuva ja Lomalla. Päätin sitten ostaa ne itselleni, vaikka paketti olikin aika kallis (muistaakseni kahdeksan euroa). Pidän kuitenkin paljon Mr. Beanista nostalgisessa mielessä, ja täytyy myöntää, että ensimmäinen Bean-leffa oli yksi lapsuuteni kulutetuimmista näytellyistä elokuvista. Iskeehän se minuun yhä edelleenkin. Näin tästä puhuen, Movie Mondayssa oli aiheena lapsuuden elokuva, joten ehkäpä tekisin aiheeseen liittyen postauksen juuri tästä Mr. Bean-leffasta.

Mistä kuitenkin piti puhumani, oli juuri Melancholiasta kotiin tullessani alkanut inspiraatio, joka kehittyi ihan puhtaaksi, konkreettiseksi ideaksi. Sain nimittäin nopean päähänpiston, että voisin tehdä trailerin omasta Miraa-sarjakuvastani uudella kamerallani, jahka se on saatu ostettua. En ole aikaisemmin nimittäin väsännyt traileria, tai ylipäätään tehnyt kokonaan puhtaasti omasta materiaalista tehtyä julkaisukelposta videota. Nyt ajattelinkin, että traileri voisi olla turvallinen ja toisaalta visuaalisesti ja teknisesti mukava toteuttaa.

Koska olen nopea suunnittelemaan ja visualisoimaan, sain heti päähäni ajatuksen tietyistä kohtauksista ja trailerissa kuuluvista quoteista. Innostuin myös ajattelemaan, kuka tutuistani näyttelisi kutakin sarjakuvani hahmoa. Tässä törmäsinkin ongelmaan hahmojen ulkonäköön, ne kun tuppaavat olemaan japanilaisia. Tässä sovelsinkin idean siten, että nimet ja hahmojen ulkonäkö muutettaisiin länsimaiseen muotoon, joko suomalaiseen tai englantilaiseen. Kagami voisi olla suomalaiselta nimeltään Mira, Koichi taas Kosti tai Kauko ja niin edelleen.

Jotta immeiset ymmärtäisivät millaisesta trailerista on kysymys, supistan (ikävä kyllä) mangatyylisen sarjakuvani idean lyhyesti näin: päähenkilö Kagami lähetetään Skotlantiin ongelmanuorten laitokseen vieroitukseen. Tuolla tämä kiihkeä ja itsepintainen nuori neiti kohtaa viileän ja vaikeasti lähestyttävän Koichin (johon tämä ihastuu, tosin pitää sen omana tietonaan) ja hennon saksalaistyttö Evan. Eräänä yönä, nuorten ollessa pihalla suorittamassa laitoksen heille langettamaa rangaistusta, joukko mystisiä miehiä tarjoaa nuorille tilaisuuden paeta laitoksesta. Tähän suostutaan sen kummempia ajattelematta ja matka käy laivalla kohti etelää. Perillä nuoret joutuvat sen kummempaa syytä tietämättä etsimään saarelta peilin tai lasin palasta. Hitaasti, mutta varmasti, Kagami alkaa saada selville miesten ja näiden muodostaman Järjestön suunnitelmia. Jännitystä, toimintaa ja tietenkin nuorten suhdesoppaa on siis tarjolla. Ja tietenkin tarinan loppupuolella törkeän siisti räjähdys ja karmaiseva päätös.

No niin. Tein siis tämännäköisen storyboardin trailerista. Kuvaa ei saa klikkaamalla suuremmaksi, joten teen lyhyehkön sepityksen kustakin kuvasta.

1) Sisään feidaus, kuvassa Kagamin hahmo silhuettina ikkunaa vasten. Kamera liikkuu hitaasti vasemmalta oikealle. Taustalla Kagamin ääni: "Jos olisin tiennyt, en olisi antanut sen mennä niin pitkälle."
2) Kuva siirtyy Kagamin käteen lasia vasten, ikkunasta näkee hämärästi ulos. Taustalla ääni: "Olisin halunnut sen kaiken olevan selkeää ja suoraviivaista. Mutta nyt kun koetan kerätä kasaan särkyneitä palasia, jotka nekin ovat himmeitä--"
3) "En näe totuutta. Ja se pelottaa." Kuva Kagamin varjossa olevista kasvoista profiilissa. Kamera liikkuu oikealta vasemmalle ja tummuu mustaksi.
4) "Pelottaa." Musta kuva, lievä kaiku äänessä.
5) Teksti keskellä "perustuen (nimeni):n sarjakuvaan", liikkuu hitaasti poispäin kamerasta, katoaa
6) Humahdusääni, kaksi miestä pitelee vihaista Kagamia käsissään, kuva liikkuu hitaasti kohti. Miehen ääni taustalla: "Tyttärenne on vakavasti addiktoitunut huumeisiin."
7) Nopeasti leikatut pätkät, joissa Kagami huutaa, mäiskii tavaroita. Hitaampi kuva kokaiinipussista.
8) Mies rusehtavassa valossa päydän ääressä sanoo: "Voimme kuitenkin tarjota hänelle mahdollisuuden:"
9) Kuva kulkee alhaalta ylös, näyttää muurin takana olevan rakennuksen. Miehen ääni: "Vieroituslaitos."
10) Kuva aluksi Kagamissa siirtyy Koichiin. "Täällä on siis helppo elää?" "Kyllä silloin, kun on toimintaa ja muuta sellaista."
11) Slow-motion -kuva Kagamin ja Evan katsekontaktista ruokalassa, veteen pulahtaminen, uinti...
12) Koichin ääni taustalla: "Mutta kun olet ihan yksin omien ajatustesi kanssa..." Kagami peilin edessä pahoinvoivana, unipätkää ynnä muuta nopeasti leikaten.
13) Koichin ääni taustalla: "Niin silloin ei ole helppoa." Kagamin pelokkaat kasvot/silmät, kylmä hiki otsalla, katsoo lievästi ylöspäin.
14) Ruoska/keppi osuu niin ikään kameraan, kova mäiskähdysääni.
15) Hahmo hyppää tyylikkäästi alas muurilta mäiskähdyksen saattelemana.
16) Kagami muiden nuorten riveistä: "Kuka sinä olet?"
17) Lähikuva miehestä: "Vapautan teidät."
18) Valkoinenhai Production's esittää... -teksti ilmestyy taas hitaasti loitoten
19) Laiva, joka seilaa kohti aavaa merta, aamurusko
20) Teksti taas loitoten, tällä kertaa nopeasti: "...kohtalokkaan matkan..."
21) Kagamin kateellinen katse, klippi siirtyy Evaan ja Koichin käteen, joka kiertyy tämän ympärille suojelevasti. Taustalla Evan herkkä ääni: " Onko tämä edes oikea valinta?"
22) "Mysteereiden"-teksti mustalla taustalla, loittonee nopeasti
23) Rivi nuoria marssii viidakossa, nopea klippi peilin palasta Kagamin kädessä. Taustalla ääni: "ne suunnittelee jotain suurta ja pelottavaa."
24) "Ja itsensä äärelle"-teksti mustalla pohjalla, loittonee nopeasti kamerasta
25) Nopeasti tihenevä leikkaus (musiikin mukaisesti), sisältää klipit itkevästä Evasta, vihaisesta Koichista, Kagami kiepahtaa ympäri dramaattisesti, juoksemista, aseita tähdätään kohti jne.
26) Kagami huutaa: "Valehtelija!" Huuto kuuluu vielä siitä eteenpäin yhä tihenevässä leikkaustahdissa. Ei-huuto, joka vilahtaa myös klipeissä.
27) Äärimmilleen tihentynyt leikkaus pysähtyy slow-mo -kuvaan, jossa valkea/kalpea Kagamin alaston kaksoisolento, mutta pitkillä hiuksilla. Taustalla pilviä, taivasta. Kuva tummuu hitaasti mustaksi.
28) Tyylikäs Miraa-teksti, joka ilmestyy palapalalta hitaasti. Mahdollisesti taustalla putoavia peilin palasia, jotka heijastavat Miraa-tekstiä tai jotain muuta elementtiin liittyvää.

En tiedä jääkö tämä trailerin tekeminen puhtaaksi ideaksi vai olenko oikeasti toteuttamassa sen. Jos saan kuitenkin tarpeeksi näyttelijöitä lähipiiristäni (ilmoittautua saa), aikaa, jaksamista sekä teknistä taitoa esimerkiksi taustamusiikin, noiden tekstien tekemiseen (Movie Maker kun ei sovi tuohon ollenkaan), niin mikäpäs siinä, ei muuta kuin kamerat vain rullaamaan!

Harry Potter: ilmiö joka elää

Tämä postaus tulee olemaan pitkä ja kiinnostava kuin pofessori Binnsin luennot, sillä nyt aion kertoa kaiken suhteestani Potteriin. Tänään tosiaan saatiin päätökseen yli kymmenvuotinen Potter-ilmiö, joka on varmasti ollut monelle fanille katkeransuloinen paikka. Vaikka en enää tunne olevani sananmukainen Potter-fani, myönnän, että tälläinen pitkä taival, joka on 90-luvun lasten ja nuorten varmasti yksi tärkeimmistä kulttuurisista virstanpylväistä, pistää liikuttamaan. Ajattelinkin tehdä videotribuutin Potterille, mutta koska törmäsin teknisiin haasteisiin (en omista yhtäkään leffaa), päätin kirjoittaa tämän erittäin tyhjentävän postauksen.

Jospa siis aloittaisimme ihan alusta, eli kymmenvuotissyntymäpäivästäni, jolloin sain tädiltäni ensimmäisen Potter-kirjan. Tuolloin en todellakaan osannut arvostaa kirjalahjoja, ajattelin vain, että jahas, taas yksi kirja jota en tule koskaan lukemaan. Onneksi olin väärässä. Kun äitimme alkoi nimittäin lukemaan meille kyseistä tarinaa iltasaduksi, tajusin, että tämähän on aivan loistava pokkari. Eikä mennyt aikaakaan, kun kaikki jo puhuivat kyseisestä kirjasta. Sitten alkoivatkin leffat pukkaamaan teattereihin.

Menin tätini ja serkkuni kanssa katsomaan ensimmäisen Potterin eli Viisasten kiven. Olin tuolloin tasan nuoren Harryn ikäinen, yksitoistavuotias. Täytyy myöntää, että olin täysin lumoutunut elokuvaan. Se vastasi visiotani kirjasta niin täydellisesti, etten voinut muuta kuin ihailla elokuvan mieletöntä visuaalista ilmettä ja John Williamssin musiikkia, joka on aina ollut sanalla sanoen täydellistä elokuvamusiikkia, ainakin minun mielestäni. Ylipäätään Potterin kappaleet ovat tunnettuja ja rakastettuja kaikkialla, eteenkin leffan teemabiisi Hedwig's theme. Kiitokset siitä Williamssille. Alun lajittelukohtauksesta aina huispauskisaan ja siitä päähahmokolmikon seikkailuihin kielletyssä käytävässä oli tälläisen pikku palleron mielestä henkeäsalpaavaa katsottavaa.

Ensimmäinen Potter-leffa seuraa kunnioittavan tarkasti originaalia teosta. Siinä on puolensa, hyvässä ja pahassa. Itseeni se kuitenkin vetosi. Näyttelijäntyö on ensiluokkaista brittilaatua (kuten kaikissa leffoissa), mitä nyt Danielin ja Emman jäyhyys näkyi. Tässä sen tosin vielä pystyi antamaan anteeksi, lapset kun olivat vielä niin pieniä, eikä heiltä juuri löytynyt aikaisempaa näyttelijänkokemusta.

Yleisesti Viisasten kivi oli ja on yhä edelleen yksi parhaimpia Potter-leffoja. Syyt ovat pitkälti juuri kirjan tarinan tiukassa seuraamisessa repliikkejä myöten, tyylikkäässä visuaalisessa ilmeessä sekä tähtinäyttelijöissä. Vielä tuolloin en osannut arvostaa Alan Rickmania, mutta nyt... En voi ajatella ketään muuta Kalkaroksen roolissa. Ja sitäpaitsi hänen äänensä on vaan niin pirun seksikäs.

Noin muuten hahmoista puheenollen, muistan pitäneeni Hermionesta ja Nevillestä alusta alkaen. Hermionesta (huom. kirjaversio) pitkälti siksi, koska hän on sarjan ainut lähestyttävä tyttöhahmo, mutta myös luonteeltaan hyvin paljon samanlainen perfektionisti kuin itsekin. Neville taas vetosi minuun herkyytensä ansiosta, ja eteenkin sarjan loppupuolella hän nousi ehdottomaksi lemppari velho-teinikseni (sillä taas herkän ulkokuoren ja sisäisen rohkeuden vastakkainasettelu iski minuun). Vaikka Fred ja George ovatkin melko kliseinen hahmopari, se toimi alusta lähtien, ja heidän vitsinsä naurattivat minua aina pitkin kirjoja ja elokuvia. Opettajista pidin eniten McGarmiwasta. Vasta myöhemmin tykästyin Lupinin hahmoon, mutta ennen kaikkea Kalkarokseen, joka on hahmokehitykseltään ja menneisyydeltään kaikista nerokkain Potterin hahmo. Kuka tietää jos vielä joskus kirjoitan hänestä ihan yksittäisen postauksen.

Takaisin asiaan. Potter-ilmiö levisi ja kaupallistui elokuvan myötä. Muistan kuinka mässäilimme veljeni kanssa hirveän makuisia Bertie Bottin karkkeja, liimailevani tarroja tarrakirjaan ja ennen kaikkea, pelaavani Potter-pelejä. Pc-pelit Potterin maailmasta olivatkin erittäin viihdyttävää ajanvietettä, ja pidän niitä edelleen yhtenä nostalgisimpina ja hauskimpina tietokonepeleinä, joita olen koskaan pelannut. Eivät ne lautapelitkään tosin huonoja olleet.

Toisen Potter-elokuvan merkeissä mentiinkin sitten koko luokan voimin. Istuin jälleen serkkuni vieressä, ja muistan kuinka kavahdimme sitä, että istuimme aivan kajareiden vieressä. Mitäs siinä, mäiskintää ja kovaa melskettä löytyi, mutta nautimme siitä. Salaisuuksien kammio olikin erittäin toimiva jatko ensimmäiselle leffalle, taas kirjan juonta seuraava ja kokonaisuutena kivasti toteutettu. Williamssille taas pisteet musiikista.

Kaikkien kavereitteni kauhuksi tykästyin paljon Dobbyn hahmoon, josta nyttemmin ihmiset ovat alkaneet pitää vasta tämän kuoltua (mikä muuten ärsyttää minua melko paljon). Toinen raivostuttava, mutta kuitenkin niin loistava hahmo kakkososassa, oli opettaja Lockhart. Vaikea sanoa oliko se hahmon ironisuus vai mieleenpainuvuus, mutta oli miten oli, hahmo kiinnosti ja huvitti minua tavattomasti.

Potter kakkosen parissa tuli vietettyä taas mukavia hetkiä pc-pelien ja iltaisten lukuhetkien parissa. Vanhempamme lukivat meille Pottereita ääneen muistaakseni vielä neljänteenkin kirjaan saakka, mikä oli minusta erittäin lämmittävää ja mukavaa noin yhteisenä perhehetkenäkin. Kun ilmiö yleistyi ja paisui, ja oli paitsi Suomessa, myös muualla maailmalla erittäin tunnettu, leikimme sitä myös kaveriporukassa paljon. Potter-leikit olivatkin yksiä suosikeistani.

Harry Potter ja Azkabanin vangin kävin katsomassa harmikseni yksin elokuvateattereissa. Se on tähän asti ainut elokuva, jossa olen ollut yksin, mutta toisaalta kokemus oli ihan mukava ja tyyliltään hyvin erilainen kuin kavereiden kanssa: sain keskittyä elokuvaan rauhassa, kavereiden kanssa ei tarvinnut heitellä välikommentteja.

Kolmas Potter oli taas yllättävän toimiva ja mukava pakkaus. Draamaa, uusia hahmoja ja toimintaa löytyi ja ne oli toteutettu mukavan jouhevasti ja simppelisti. Ensimmäistä kertaa olin kuitenkin tyytymätön. Pari kohtausta oli teknisesti toteutettu kehnosti (vrt. ihmissusi), ja pienet yksityiskohdat jäivät todella ärsyttämään minua. Miksi esimerkiksi päähenkilöt alkoivat kekkaloida arkivaatteissaan yhä enemmän pitkin elokuvaa? Miksi hahmot olivat yhtäkkiä teiniintyneet niin paljon? Eteenkin Emma Watsonin aikuistuminen (lue: kurvien muodostuminen) näkyi elokuvassa vähän liiankin selvästi. Kaikista eniten kuitenkin häiritsi Tylypahkan tilusten muuttuminen. Edellisissä elokuvissa Hagridin mökille mennään esimerkiksi täysin tasaista ruohikkoa pitkin, kun yllättäen sinne mennään kolmosessa himmeää alamäkeä alas. Mitä pirua.

Konservatiiviset villapaidat ja söpöilyt--

-- vaihtuvat huppareihin ja tiukkiin farkkuihin.

Liekehtivä pikari oli yksi lemppareistani sekä kirjana, että elokuvana. Vaikea sanoa minkä takia pidin juuri kirjasta eniten (ehkä siksi, ettei se enää toistelut aiempien kirjojen samaa kaavaa ja oli vähän synkempi), mutta elokuvasta pidin eniten sen hauskuuden takia. Vitsikkyyden oheella nelos-Potter oli myös tyylikkäästi toteutettu, samalla kun se käänsi uuden sivun juonessa, muuttuen näin synkemmäksi. Voldemortin uudelleenpaluu oli näyttävä ja sopivan synkkä, vaikka herran littana nenä saikin meikäläisen virnuilemaan. Lopun sauvamittelökin oli hienosti toteutettu. Ja ai niin, Cedrick oli hottis. Ja Krum.

Teinidraamaa korostettiin tässä kohtaa ensimmäistä kertaa kirjoja enemmän, ja itse asiassa vasta elokuvissa huomasinkin Hermionen ja Ronin välisen klikin. Itse tajusin kyseisen suhteen kirjassa vasta siinä kohtaa, kun he suutelivat viimeisessä pokkarissa. En sitten tiedä olenko vain tyhmä, vai oliko koko suhde niin huonosti kirjoitettu.

Tässä kohdin onkin hyvä puhua hieman tästä teinidraamasta ja ihmissuhteista. Oma mielipiteeni on, että Harryn olisi pitänyt jäädä yksin. Toinen mielipiteeni on, etteivät Ron ja Hermione todellakaan kuulu toisilleen. Onhan tosin vanhan kliseen, eli fiksun nipottajan ja hölmön pelleilijän yhteenliittäminen mukavan kaupallista. Mutta mikä hitto oli kuitenkin tämä täysin nurkan takaa tullut Harryn ja Ginnyn suhde?  "Yhtäkkiä Harry tunsi katsovansa Ginnyä--" EIJ JEIJ JEIJ, ÄLÄ KATSO SITÄ, SE ON SUN BESTIKSEN SISKO HERRANJESTAS SENTÄÄN! MITÄ VIKAA OLI CHOSSA?! Ja murheenkryyninä, kirjasarjan äärimmäinen lopetus, siis viimeinen luku, olikin ehkä hirveintä mitä olen lukenut koko ikänäni. Albus Severus, James ja Lily lasten niminä? Ei näin. Ei siinä, Rowling osaa kyllä kirjoittaa, mutta romanssien luomisen ja parittamisen suhteen hän on melko kliseinen tapaus.

Elokuvassa pisteet menevät siis huumorille ja taas oikein kivalle toteutukselle. Omaksi harmikseni musiikin säveltäjä tosin vaihtui, ja ohjaajakin veti elokuvaversiota hieman enemmän erilleen kirjasta. Periaatteessa tämä oli ihan hyvä juttu, pitäähän sitä vähän luoda omaa ja sen kautta myös karsia turhia kohtauksia pois elokuvista.

"Murder me, Harry."

 Jos nelonen oli kirjana suosikkini, sitä seuraava Feeniksin kilta oli kirjana totaalisen kalsea. Myönnän etten sitä lukiessani pystynyt keskittymään, sillä se oli sanalla sanoen niin tylsää ja puuduttavaa luettavaa. Harryn itkupotku-raivarit ärsyttivät ja kirjassa oli tajuttomasti turhaa materiaalia. Kuitenkin kirja avasi kunnolla oven uuteen Potterin maailmaan, sen synkkyyteen ja salaperäisyyteen. Kirjasarja oli alkanut simppelinä ja viattomana lastensatuna, mutta yllättäen se oli muuttunut vakavaksi nuorten kirjallisuudeksi.

 Täten kirjasta tehty leffaversio olikin erittäin hyvä, sillä se selvensi visuaalisesti kaikkea sitä, mitä en ollut kirjasta ymmärtänyt. Se oli sopivan pitkä, sopivan toiminnallinen ja sopivan hauska. Plussana olikin Luna Lovekivan onnistunut visuaalinen ilme sekä Pimennon näyttelijävalinta. Ruaahkin oli ihan söppänä tapaus, mitä nyt taas tekniseen toteutukseen oltaisiin voitu taas panostaa. Vitos-leffassa näkyi muuten selkeästi uuden ohjaajan jälki. Nopeat leikkaukset, pienet kauhuelementit ja äärimmäiset lähikuvat olivat siitä selkeä näyte.

Mutta se Chon ja Harryn suudelma... Ei näin. Taas voitaisiinkini vaahdota Potterin romansseista, mutta koska tein sen jo puhuessani Liekehtivästä Pikarista, jätettäköön se nyt väliin. On kuitenkin sääli, että muutoin hieno tarina menee pilalle teinidraaman ja romanssin kehnosta luomisesta.

Nyt näin ei mitenkään asiaan liittyen, on pakko linkata yksi maailman parhaimmista suomalaisista läppädubbauksista, eli Hevosmiesten Kilta. Hajotkaa räkäiseen nauruunne. Tähän väliin on muuten pakko myös laittaa väliin Feeniksin kilta -ps/pc-peli, missä on yllättävän hyvin toimiva suomidubbaus.

Nyt sitten alkaa tämä valituspuoli. Yksinkertaisesti Puoliverinen prinssi oli todella tylsää katsottavaa. Leffateattereissa olin vähällä nukahtaa, ja kohtaukset, jotka oli tarkoitettu toiminnallisiksi ja näyttäviksi, jäivät todella pliisuiksi. Elokuvan alun flirttailukohtaus oli järkyttävä, kuten myös Harryn ja Ginnyn romanssin esittäminen. Paljon paremmaksi ei mennyt Ronin ja Hermionenkaan suhdedraamat, nekin olivat nimittäin kovin väkinäisesti tehtyjä ja todella pitkälle venytettyjä. Leffa oli tajuttoman pitkä, eikä siinä ollut juonellisia koukkuja tai loppuhuipennuksia ollenkaan. Odotin Dumbledoren kuoleman (joka jäi myös erittäin vaisuksi) jälkeistä joukkotappelua, ja petyinkin todella katkerasti, kun sitä ei tullutkaan. Mielipiteeni ei muuttunut kutosleffan suhteen toisenkaan katselukerran jälkeen. Se oli sanalla sanoen tuskaa. Onneksi edes Rowlingin kirja lievittää elokuvan aiheuttamaa pettymystä.

Valittamista alkoi näkyä lisää myös tarinan pienissä yksityiskohdissa. Monia pikkuseikkoja, kuten hahmojen, paikkojen ja tavaroiden ulkonäköä muokattiin ja ohjaaja otti vapauden muokata alkuperäisen tarinan kohtauksia miten halusi (paikkaa, aikaa, hahmojen repliikkejä). Hyvä on, tässä on kyse uuden luomisesta, eikä siitä pitäisi valittaa, mutta joskus liika on liikaa, eteenkin kun halutaan luoda jatkuvuutta näinkin pitkälle, yli kymmenen vuotta kestäneelle saagalle. Potter -elokuvasarjan yksi heikkouksista onkin sen hajanaisuus, kun ohjaajat, puvustajat, säveltäjät ynnä muut tärkeät henkilökunnan jäsenet ovat vaihtuneet. Näin kokonaisuuskin on kärsinyt.

Part ykkösestä olen arvosteluni jo tänne tehnyt, joten siirryn suoraan kakkoseen. Kävin tosiaan samalla porukalla, samassa paikassa ja samaan kellonaikaan tsekkaamassa tuon paljon odotetun Potter-saagan viimeisen osan. Odotin siltä paljon, ja olen iloinen etten joutunut pettymään. Elokuva oli kaiken kaikkiaan ihan hyvä, kohtalainen päätös pitkälle odottelulle. Vaikka Danielin jäykkyys näyttelemisessä näkyikin yhä, ja muutamat pikkuseikat (vrt. kohtausten muuntaminen, Voldemortin epämääräiset älähdykset) häiritsivätkin hieman, leffa oli viihdyttävä eikä se kärsinyt kokonaisuutena paljoa vioistaan huolimatta. Tylypahkan taistelu oli mittava ja hieno, sitä olisi voinut katsella pitempäänkin. Eniten tykästyin kuitenkin kaikkiin Kalkaroksen (ah, ajatusseula-kohtaus), McGarmiwan (kuinka hän herättää
patsaat eloon) ja Nevillen (taistelu)-kohtauksiin, jotka olivat leffan parasta antia. Ehkäpä tämä kuitenkin vain johtuu siitä, että kyseessä ovat kolme lempparihahmoani.

Fiilis oli katossa koko leffan ajan, ja se heijastui myös elokuvakokemukseen, aivan kuten viimekerrallakin. Olinkin myöhemmin kiitollinen, kun minut
saatiin törkeällä ryhmäpainostuksella Flamingoon katsomaan Potter 7 samantien uudelleen, tosin 3D.nä. 3D toikin leffaan uuden ulottuvuuden, eteenkin ykkösrivistä katsottuna, mutta myös huomattavasti hiljaisempi, suorastaan aneeminen yleisö, oli myös kokemus naurun ja aplodien täytteisen faniensi-illan jälkeen. Elokuva jostain syystä parani toisella katselukerralla, ei ehkä niinkään juonellisella tai visuaalisella tasolla vaan teemallisella ja arvollisella tasolla. Tulin ajatelleeksi, että niin, tässä on se Potterin loppu. Ja piru vie, on se nyt kuitenkin ihan hyvä, mitäs tässä nyt elitisteilemään.

Vaikka Rowlingin kirjat ovatkin aina ne originaalit, tulevat myös elokuvaversiot olemaan minulle tärkeitä ja nostalgisia. Eroja niiden suhteen löytyy, minä esimerkiksi inhoan elokuvien Hermionea, mutta toisaalta rakastan leffojen vauhdikkuutta ja eteenkin ensimmäisten osien maagisuutta, joihin ei välttämättä pääse kirjoissa käsiksi. Musiikin voima on suuri, ja Potterin soundtrackit ovatkin yksiä suosikeistani. Tähänkään kirjat eivät pysty. Elokuvissa myös konkretisoituu hahmojen matka aikuisuuteen: kaikki alkaa söpönä ja viattomana, aina pääosien näyttelijöiden liikuttavasta ulkonäöstä musiikin kepeyteen ja juonen yksinkertaisuuteen. Siitä se kuitenkin muuttuu, väreiltään synkäksi, musiikiltaan raskaaksi. Näyttelijät vanhenevat tarinan edetessä. Kasvavat, aikuistuvat. Nyt Potter onkin tullut nuoruutensa päähän, kaikkien vaikeuksien jälkeen.

Yleisesti matka Harry Potterin maailmassa on ollut minulle ja tuhansille muille erittäin rikas ja antoisa. Nyt matka on kuitenkin ohi, samoin lapsuus. On aika heittää katkeransuloiset jäähyväiset. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikesta tulisi luopua. Kaikki liittyy kaikkeen, eletty ei koskaan katoa. Vaikka taistelut on nyt taisteltu ja Voldemort on kuollut, muistot, kokemukset ja tunteet pysyvät elossa. Onhan kyse suuresta kulttuurisesta ilmiöstä, joka ei kuole, ei edes siihen tappokiroukseen.

Ihmiset vastaan mutantit

 

Kävin juuri katsomassa (veljeni) kaveriporukassa uusimman X-men -leffan eli First Classin. Toisin kuin odotin, elokuva olikin yllättävän hyvä. Vaikka paikoin huumori oli väkinäistä ja yksittäiset kohtaukset kompuroivat, se oli pituudeltaan juuri sopiva, toiminnalla ei mässäilty liikaa ja juoni sekä hahmot olivat kokonaisuudessaan hyvät. Itseasiassa tulin siihen tulokseen, että First Class on yksi parhaimpia X-men -leffoja, ainakin verrattaen parina viime vuotena tulleeseen mättöön.

Vaikka Ryhmä-X ei sinällään kosketa minua sen kummemmin (en ole lukenut edes niitä sarjakuvia), minulle heräsi pieni halu kertoa hieman suhteestani kyseiseen elokuva-saagaan. Aloitetaan siis ihan alusta.

En tarkkaan muista minkä tai kenen kautta tutustuin X-meniin. Varhaisin muistoni tulee kuitenkin ajalta, jolloin DVD:t olivat vielä varsin uusi keksintö ja katsoimme porukalla ensimmäisiä DVD-leffoja. X-men 2 taisi olla ylipäätään ensimmäinen DVD, jonka olin koskaan katsonut, mutta samalla se oli myös kosketus mutanttien, ihmisten, erilaisuuden pelon ja sen hyväksymisen maailmaan.

Koska en ollut nähnyt X-men ykköstä, elokuvan tarina jäi minulle melko sekavaksi ja hajanaiseksi. En oikeastaan ymmärtänyt siitä mitään, joten ainoa johon pystyin keskittymään oli elokuvan visuaaliseen ilmeeseen. Sama koski pitkälti myös elokuvan ykkösosaa, jonka näin muutama vuosi kakkosen jälkeen. Taas juoni meni minulta täysin ohi, luultavasti sen takia, sillä en kyennyt siihen keskittymään. Muutenkin tiiviiden toimintaelokuvien seuraaminen intensiivisesti on aina vaatinut minulta paljon: katsot hetkenkin muualle, niin johan paukkuu, etkä enää muista tai tiedä miksi.

X-menit jäivät kuitenkin mieleeni kummittelemaan juuri siksi, että ne olivat kivannäköistä katsottavaa. Hahmot ovat upean visuaalisia ja täten mielenkiintoisia. Vaikka aluksi suorastaan inhosin esimerkiksi Roguen, Jeanin ja Wolverinen hahmoja, sain paljon irti elokuvien sivuhahmoista. Stormin upeat salamamyrskyt, Mystiquen mielettömän mielenkiintoinen voima muuntua keneksi tahansa sekä muiden hahmojen voimakkaat tai muutoin kiinnostavat voimat saivat itsenikin haluamaan yliluonnollisia voimia. Elokuvien jälkeen aina innostuinkin miettimään, millaisia mutanttivoimia itse haluaisin omata: voimakkaan, mutta hitaasti kehittyvän voiman? Nopean mutta heikon kyvyn? Joskus upottauduin ajatuksiini ja ajattelin hallitsevani aikaa. Toisinaan ajattelin, että minuun voitaisiin tyhjentää kokonainen lipas luoteja, ilman että kuolisin. Ajattelin lentäväni, pamauttelevani rakennuksia ja parantavani haavoja. Se oli upeaa. Siksipä juuri visuaalisesti näteimmän näköiset X-men -hahmot ovatkin saaneet suurimman mielenkiintoni pitkin elokuvia (vrt. Nightcrawler, Mystique).

"Ja kuka sinä olet? Rullis vai?"

Kuitenkin alusta saakka pidin hyvin paljon Xavierin rauhallisen viisaasta, mentor-tyylisestä hahmosta, mutta myös "pääpahiksesta" Magnetosta, jolla oli kuitenkin järkevät ja uskottavat tavoitteet toiminnalleen. Paitsi, että molemmat ovat mukavannäköisiä vanhoja paappoja, heillä on uskomattoman vahvat kyvyt (do want!). Juuri tälläinen vastakkainasettelu on aina minua kiinnostanut. Kun juttuun lisätään vielä Xavierin ja Magneton menneisyys sekä heidän väliset suhteensa, olen totaalisesti näiden kahden hahmon fani (mikä vain lisääntyi nähtyäni First Classin). En toisaalta tiedä, onko kyse elokuvista vai originaalista sarjakuvasta, jonka ansiota tälläinen hahmojen välinen draama lopulta on.

Hyvä on. Monet X-menin hahmot ovat luonteeltaan, tyyliltään ja mutanttikyvyiltään mielenkiintoisia. Paikoin he ovat myös yllättävän uskottavia ja inhimillisiä. Hyvän ja pahan ero ei ole X-menin maailmassa mustavalkoinen, se on häilyvä ja epävarma. Kaikki hahmot käyvät omalla kohdallaan taistelua paitsi erilaisuutensa, myös ristiriitaisten tunteittensa ja paikkansa löytämisen kanssa. Tässä onkin X-men -leffojen yksi parhaimpia puolia: hahmojen sekä juonen monitahoisuus. Pahiksia ja hyviksiä ei ole, on vain ihmisiä, joilla on tavoitteita ja eri tapoja saavuttaa niitä. Tämä haastoi itsenikin pariin kertaan miettimään, olisinko Xavierin vai Magneton joukkojen puolella.

"You shall not pass!"

Löytyy tosin niitä kompastuskiviäkin, kuten kaikista elokuvista. Ensimmäisten elokuvien heikkous oli niitten liian nopea tempo, jolloin keskittymiskykyni oli moneen kertaan koetuksella. Mäiskintää löytyi vähän liikaakin, ja juoni jäi minusta helposti toissijaiseksi. Rakkaussuhteilla mässättiin liikaa, ja eteenkin Wolverinen ja Jeanin suhde on aina ollut minulle kipupiste sen epärealistisuuden vuoksi. Hahmoja riittää, mutta niihin ei paneuduttu tarpeeksi syvällisesti, paitsi tietenkin niihin kaikista turhimpiin ja ärsyttävimpiin.

Eteenkin X-men 3: Last Stand oli minulle totaalinen pettymys. Se oli teknisesti keskinkertainen, mässäili aivan liikaa toiminnalla ja jäi juonellisesti erittäin ohueksi. Jotenkin minua myös ärsytti Kittyn hahmo, jota esitti Ellen Page. Mitä vikaa kakkosen tai ykkösen Kittyn näyttelijässä oli? Miksi hahmosta ylipäätään piti tehdä yksi elokuvan keskushahmoista? Olisin halunnut enemmän draamaa, sanallista välienselvittelyä ja lempihahmojeni taustojen ja ajatusten kartoittamista, vaan ei. Sain odottaa pari vuotta, kunnes sain katsottua nyt tämän First Classin, joka tyydytti nämä tarpeet.

Ei siinä mitään. X-men on hyvä elokuvasarja. Paikoin. Siinä on paljon potentiaalia, hahmot ovat monella tapaa kiinnostavia, visuaalinen ilme on kaikenkaikkiaan kiva ja teematiikaltaan tarina on hyvin mielenkiintoinen ja koskettava. Jos ohjaajat keskittyisivät toimintamätön sijaan siis hahmojen sisäisiin ajatuksiin ja draamaan, X-men saattaisi hyvin olla yksiä lempparielokuviani.

Omistan tällä hetkellä vain X-men ykkösen ja kakkosen. Alunperin minulla ei ollut halua hommata edes niitä, sillä pidin X-meniä puhtaasti viihdyttävänä (scifi?)toimintamättönä, en sen syvällisempänä. Nyt kuitenkin First Classin ja pienen mutanttihuuman jälkeen tekisi mieli hommata kolmonen ja myöhemmin tuo uusin leffa kokoelmiini. Vain siten voin olla täydellinen!! Ja ei, en tule ostamaan Wolverinea. Se on kuulemma huono :DD

Huomenna onkin sitten Potter 7 - Kuoleman Varjelukset part kakkosen aika. Suunta siis kohti Bio Rexiä ja fani-ensi-iltaan juhlakaapuun sonnustautuneena. Toivottavasti luvassa on hyvä elokuvailta, joka päättää Potter-ilmiön tyydyttävän mielekkäästi. Muutoin saatte lukea taas vihaista postausta.

Potter seiska pähkinänkuoressa

On ne internetsit vaan niin hauskoja

Ilman sen kummempaa syytä rupesin etsimään netistä elokuviin liittyviä memejä, kuvia ja giffejä. Tässäpä siis alla mukava liuta löydöksiäni, vanhoja ja uusia. Toivottavasti edes osa niistä saa suupielet vääntymään ylöspäin! :D

  

 

 

 

 

 

Huomenna ensi-iltaan tulevan Potterin kunniaksi on pakko laittaa vähän memejä sieltäkin suunnasta (ks. alla). Jos muuten elokuvan tai memen alkuperä on tuntematon, sitä saa ihan vapaasti kysyä (vitsit kun ymmärtää paremmin, jos tunnistaa niiden alkuperän).  Esimerkiksi juuri tuo seuraava giffi perustuu uusimman Potterin traileriin, jossa Voldemort karjaisee NYEEEEHHH viisi kertaa täysin samalla tavalla. Editorit taisivat olla hieman laiskoja.