13. elokuuta 2013

Kesätoimintaa

Kesä tuli ja meni hujahtaen, samaten rahat ja elokuvat. Tämän kesäloman aikana ehdin katsastaa lähes kaikki ne toimintamätöt, jotka halusinkin nähdä, osa tuottaen pettymyksiä, toiset taas suuresti yllättäen. Joitakin tuli odotettua enemmän, erään lähdin katsomaan täysin spontaanisti. Tehdäänpä siis tästä postauksesta yhtä tiivis kuin leffakesästäni, joten aloitetaan ensin supersankareilla.

Man of Steel
Tämä oli yksi niistä leffoista joita odotin tappi pystyssä ja hymy huulilla. Henkilökohtaisesti olen aina rakastanut supersankareita, ja pitänyt lähes poikkeuksetta Zack Snyderin sarjakuvamaisesta ohjaustavasta, joka on samaan aikaan tyylikkään raskas ja rosoinen, mutta myös komea ja kiiltävä.


Man of Steelissä rebootataan jälleen kerran Supermanin tarina, tällä kertaa kuitenkin alkaen suoraan Kryptonilta näyttävin visuaalisin tehostein ja koskettavin musiikein, mikä on toimiva ja uudenlainen lähtökohta teräsmiehen tarinaan. Kokonaisuudessaan elokuva on graafisesti ja musiikillisesti messevän tyylikästä katsottavaa ihan kuvaustyöstä tietokonegrafiikkaan. Mitään suuren suurta visuaalista yllätystä tai pärinää lokuvassa ei kuitenkaan ole, ei edes kolmedeenä. Palaan tähän visuaalisuus-aiheeseen alempana...

Näyttelijät hoitavat homman purkkiin täsmällisesti, joskaan ei taaskaan mitenkään yllättävästi. Henry Cavill on tasaisen hyvä valinta, joskaan miehen kyvyt eivät pääse kunnolla esiin näinkin tunnetasolla siloiteltua hahmoa esittäessä. Mitään sinänsä moitittavaa Cavillin näyttelemisessä ei ole, vika on lähinnä ollut vain hahmojen ja näiden välisen vuoropuhelun kirjoittajassa.
Lois Lanea esittänyt Amy Adams oli kuitenkin rankka pettymys, sillä hahmossa ei (kaiken mainostamisen ja alleviivaamisen jälkeenkään) ollut mitään syvyyttä, eikä sitä "voimakkuutta" ja "älykkyyttä", josta oli ollut puhetta ennen elokuvan ilmestymistä. Minulle Adamsin Lane oli elokuvan juonelle täysin turha, keskeneräinen ja heikosti näytelty hahmo, jolla ei ollut niin minkäänlaista yhteyttä Cavilliin. Ihan teki pahaa katsella näiden näyttelijöiden vääntämää siirappista dialogia, kun jännite oli pakkasen puolella. Jopa elokuvan viimeisellä minuutilla näytetyssä sotilastytyssä oli enemmän karaktääriä kuin Lois Lanessa!
Toisaalta, näin kun hahmoihin päästiin, niin elokuvassa parhaimmistoa tämän puolesta ovat juuri sivuhahmot: pääantagonisti, Clark Kentin ottoisä ja -äiti, Lanen lehden pomo, se kryptonialainen hottisnainen, joka pisti Supermania pataan, siis herranjumala katsokaa nyt tätä

what a babe, voi herranjumala
Vaikka kuitenkin paikoin hahmollisesti ja pääosin myös visuaalisesti Man of Steel on ihan onnistunut elokuvasovitus, se ei luo mitään uutta: ei Teräsmieheen, ei elokuvateknilliseen puoleen, ei mihinkään. Yllätyksiä siis ei ole luvassa: Teräsmies auttaa, on kiva ja hymyilee kaikille, pelastaa Manhattanin ja saa lopulta tytön. Cliffhangeriin jäävä lopetus, joka jää huutamaan jatko-osaa. Lopputekstit.
Siinä kaikki. Tässä näkee, että Snyder on nimenomaan visuaalinen elokuvaohjaaja. Ei tarinallinen, hahmollinen eikä dialoginen ohjaaja.

Toinen todella suuri kompastuskivi on juuri tuo alussa mainitsemani visuaalisuus, joka ihan oikeasti vuotaa yli äyräittensä pitkin elokuvaa. Bang, upea avauskohtaus, bang, upea pelastuskohtaus, bang, upea taistelukohtaus, bang, toinen upea taistelukohtaus, bangbangbangbang: visuaalista ilotulitetta, silmänkarkkia ja lavastuspornoa joka puolella. Silmä ei pääse levähtämään, mieli ei pääse levähtämään, katsoja ei pääse levähtämään. Snyder heittää katsojan eteen niin paljon nähtävää, kuultavaa ja koettavaa, että katsoja hukkaa itsensä räjähdyksien, tuhoutuvien rakennusten, valopylväiden ja liehuvien viittojen sekaan. Näin loppua kohden elokuva tuntuu siis todella raskaalta, ja kohtaukset, joiden näennäisesti kuuluisi olla tunteikkaita, ratkaisevia ja näyttäviä, tuntuvatkin perusnitkutukselta, joka ei suoraan sanoen tunnu juuri veden juontia kummallisemmalta. Tämä on suuri sääli. Toivottavasti siis jatko-osassa (jossa myös Batman on nähtävissä) Snyder osaa hillitä visaalisen mielensä.

Lyhyesti:
+ Henry Cavill
+ tarinaa tukevat sivuhenkilöt
+ visuaalisuus
- visuaalisuus, tehostemättö alkaa pahasti puuduttamaan
- Lois Lane
- ei yllätyksiä

= hieman ponneton ja puuduttava superman reboot, jolla on kuitenkin hetkensä, kolme tähtöstä.
Plus paidaton Henry Cavill juoksemassa takapihalla ja pöllimässä vaatteita:


Fun fact: tämä hottis pelaa WoW:ia ja Borderlandsia
World War Z
Muutama viikko myöhemmin Man of Steel-pettymyksen jälkeen veljeni pääsi lomille armeijasta ja houkutteli minut mukaansa katsomaan World War Z:ta, jonka oli lukenut aiemmin myös kirjana. Suostuin pitkin hampain ja sillä ehdolla, että veljeni maksaisi sekä leffalippuni, että popkornit, sillä pelkäsin WWZ:n olevan tavallista Hollywood-draamaa, joka ei seuraisi alkuperäistä kirjaa kuin vain konseptiltaan.

Hyppäsimme sitten elokuvan 3D-ensi-iltaan, ja katsopas ihmettä, tämähän olikin ihan kelpo raina.


Tarina keskittyy näennäisesti tavalliseen amerikkalaiseen perheeseen, jonka isä toimi aikoinaan YK:n niin sanottuna "tiukan paikan lähettiläänä". Tilanteiden pakosta hän kuitenkin joutuu jättämään perheensä taakseen ja hyppäämään taas vaarallisiin tilanteisiin jahdatessaan parannuskeinoa alkuperältään tuntemattomaan raivotautiin, joka saa ihmiset hyökkäämään toisiaan vastaan puremalla ja tappamalla. Toisin sanoen zombiutumaan. Matkatessaan ympäri maailmaa hän kohtaa paitsi erilaisia ihmisiä, kulttuureja ja pelastuskeinoja, myös kiperiä tilanteita, odottamattomia kuolemia sekä tietenkin ikävää ja huolta perheestään.

Dramaturgisesti WWZ on ihan kelvollista tavaraa ja vie sopivan jouhevasti eteenpäin välillä kiihdyttäen ja välillä hidastaen tarinaa. Dialogille ja hahmoille annetaan tilaa, samaten kuin massiivisille joukkokohtauksille ja ammuskelulle. Vaikka eteenkin toimintakohtaukset vilisevät silmissä (kuten melkein nykyään kaikki toimintakohtaukset), ne luovat vahvaa vuoropuhelua valtaville lavasteille, ympäristökuvauksille ja maailmanlopun skenaarioille, jotka ovat visuaalisesti elokuvan parasta antia. Eteenkin se muuri.

Näyttely on perushyvää. Musiikki on perushyvää. Tarina on perushyvä. Teknillisesti elokuva on perushyvä. Mutta siihen se juuri jääkin: perushyväksi.

Monia zombi-elokuvia nähneenä ja lukeneena, olisi ollut kiva, jos WWZ olisi tosiaan luonut jotakin uutta tähän lajityyppiin, esimerkiksi ottanut samanlaisen raporttimaisen tai dokumentaarisen näkökulman kuin alkuperäisessä kirjassakin. Odotin WWZ:lta hieman jotain Contagionin tyylistä kerrontaa, joten jouduinkin sitten hieman pettymään, kun kyseessä oli enemmänkin draama/katastrofi-elokuva kuin dokumentaarinen filmi.

Lyhyesti:
+ peruskiinnostavat hahmot ja näyttelijät
+ kirjan lore on sama, ja se näkyy paikoin
+ sopivan jännä...
- muttei yllättävä, eikä luo mitään uutta ja omaa
- suuri pettymys jos odottaa dokumentaarista elokuvakerrontaa
- nyt saatana loppui se astman tramatisoiminen

= perushyvä zombi-apocalypsemättö ilman sen kummempia ihmeellisyyksiä. Kolme tähteä, plussaa siitä että Brad Pitt on yhä vedossa.

Pacific Rim
Odotin ihan järjettömän paljon Pacific Rimiä, sillä
1) rakastan scifiä ja cyberpunkkia
2) rakastan robotteja
3) rakastan toiminta-draamaa ja maailmanlopun uhkaa.

Kädet tärisivät kun hyppäsin heti elokuvan ilmestymispäivänä (ikävä kyllä) 2D-näytökseen. Kädet tärisivät kun pääsin pois teatterista ja olisi tehnyt mieli repiä paita (tai oikeastaan mekko) pois päältä. Sen verran kovat adrenaliinipärinät elokuvasta jäi.


Lukijoille tiedoksi: tämä ei ole kuin Transformers. Tämä EI ole kuin Transformers. Transformers oli tunnotonta efektipornoa, jonka toimintakohtauksien vilinässä, hahmojen tyhjyydessä ja mechojen kiillotetussa panssarissa ei ollut mitään tarinaa tahi mieltä.
Pacific Rim on on paljon Transformerssia kuluneempi. Pacific Rim on on Transformerssia tarinallisesti syvempi ja uskottavampi. Pacific Rim on synkempi. Ja Pacific Rim on myös hauskempi.

Toisin kuin muut tämän kesän toimintamätöt, PR on puhtaasti originaali tarina, joka ei perustu kirjaan, animeen eikä videopeliin. Vaikka pieneltä imelyydeltä ei tässäkään vältytä, Pacific Rim on todella positiivinen yllätys valtavirran Hollywood-elokuvista.

Rainassa on useampi Hollywood-valtavirrasta erottuva ominaisuus.
Ensinnäkin elokuvassa on useampi tärkeä hahmo, jotka ovat kansalaisuudeltaan jotain muutakin kuin perushotteja amerikkalaisia. Niin paljon erilaisia kansalaisuuksia! Niin paljon erilaisia kulturaalisia värejä! Päähenkilöt toimivat loistavasti, mutta eivät todellakaan vie tilaa vähän karikatyyrisyyteen lankeavilta, mutta kuitenkin hauskoilta ja mielenkiintoisilta sivuhahmoilta, jotka saavat melkein yhtä paljon screentimea kuin päähenkilökaksikkokin. Ylipäänsä tarinan hahmot olivat monella tavalla hyvinkin moniuloitteisia, yllättäviä, samastuttavia ja suloisia, mutta ei päälleliimatun dramaattisesti, vaan juuri sopivalla tavalla, joka jättää tilaa myös katsojan tulkinnalle.

Toisekseen, kaiken tämän apocalypse-synkkyyden keskellä Pacific Rim on raskaasta asetelmastaan huolimatta todella rempseä, mukaansa tempaava ja itsensä kevyesti, jopa hieman ironisestikin ottava elokuva. Cyberpunkin sadetta, ruostetta, hajoavaa tekniikkaa ja epätoivoisia tilanteita pursuaa joka nurkasta, mutta visuaalisesti elokuvaa pehmittää iskevä musiikki, räväkät sivuhahmot sekä hauska dialogi.

Referensseiltä ei voi välttyä. Ylhäällä EVA-00 Neon Genesis Evangelion animesta vuodelta -95.
Yllättävää myös, että draamaa ja toimintaa on ripoteltu tasapuolisesti ympäri elokuvaa ja tarina vie sopivalla vauhdilla eteenpäin, ei junnaa, eikä ryntää eteenpäin. Juonenkääntöjä, vastoinkäymisiä ja vaarallisia tilanteita riittää, samaten kuin mies-ja naiskauneutta, hahmojen välistä kanssakäymistä, draamaa ja dialogia.

Tätä olisi voinut toisaalta olla enemmänkin, hahmojen välistä dramaa siis, sillä olen aina ollut dialogi- ja draamaihmisiä ja tulen aina olemaankin. Mielestäni myös elokuvan huippukohtia olivat juuri päähenkilöiden yhteenotot toistensa ja sivuhahmojen kanssa, puhumattakaan siitä, mitä Jäger-robotin sisällä tapahtuu näitä ohjattaessa. Onkin harmillista, miten vähän Jäger-robottien taustaan sekä hahmojen ajatuksiin syvennyttiin, mutta toisaalta, jostakin elokuvan pituutta täytyy nipsiä pois, sillä muuten tämä parin tunnin näpsäkkä toimintaelokuva olisi venynyt liian puuduttavaksi.

Ehkä sitten jatko-osassa.

Kaikkea siis löytyy jokaiselle katsojalle: jos haluat toimintaa, sitä löytyy. Jos tykkäät enemmän hahmoista, niitä riittää. Kiinnostaako visuaalinen mättö tai musiikki? Ole hyvä. Haetko suoraviivaista tarinaa? Selvä. Haluatko siihen kuitenkin jotain syvällisempää sanomaa? Hoidettu on.
Tälläinen sekä miesten että naisten, eri ikäryhmien ja erilaisten elokuvamieltymysten huomioiminen on Hollywoodissa sen verran harvinaista, että sille on nostettava hattua, eteenkin kun se on tehty näin törkeän hyvin. Reaktioni:



Lyhyesti:
+ ihanan kieli poskella tehty robotti-apocalypse-mättö
+ taistelut pursuavat maskuliinisuutta ja adrenaliinia...
+ mutta KOHTUUDELLA
+ originaali tarina ja söpöt hahmot
+ mieleenpainuva ja naseva soundtrack
- loppu olisi voinut olla räjähtävämpi
- hahmojen välistä dialogia enemmän, kiitos

= kesän suurin yllättäjä ja ehdottomasti paras länsimainen robottimättö ikinä. Neljä tähteä! En malta odottaa jatko-osaa!

Ensi kerralla on vuorossa toivottavasti settiä uusimmasta Star Trekistä sekä juuri ilmestyneestä Elysiumista, jonka menen katsomaan ensiviikon alussa. ja toivottavasti myös R&A-uutisia...