Ja niin Leiasta tuli Disney-prinsessa

"Nyt tapahtuu paljon, ja äkkiä!"

- Jafar, Disneyn Aladdin

Ole pieni hetki poissa tietokoneen äärestä ja heti alkaa tapahtua. Puhun nyt eilisillan ehkä isoimmasta uutisesta (ainakin omalla kohdallani), jonka mukaan Disney on ostanut Lucas Filmin/Artsin. Tarina on tosi. Disney ojensi Star Warssin luojalle George Lucasille nelisen miljoonaa, ja sai täten myös oikeudet tehdä kokonaan uuden Star Wars -elokuvan, jonka on luvattu tulevan vuonna 2015.

Uusia Star Wars -elokuvia! Jee! Uusia tekijöitä! Jee! Lisää rahaa! Je-, hetkinen.

Koko Star Wars -fandom on lievästi sanottuna sekaisin. Old-school -fanit ryömivät tuskissaan lattialla, itkevät Original Trilogyn perään ja muistelevat pre-queleiden kauheutta: "Luulin, ettei Star Warssia voisi enää tuhota pahemmin, vaan tässä sitä mennään!" Toiset pelkäävät elokuvien yleisen tason laskemista, Lucasin vision ja koko avaruusooppera-saagan raiskaamista sekä tietenkin sitä suurta taloudellista saatanaa eli rahaa. Kukaan kaverinikaan ei ole sanonut yhtäkään positiivista sanaa koko uutisesta. Kaikkialla kuulen vain huutoa ja itkentää. Se satuu korviin.

Onko Lucas Filmin siirtyminen Disneylle hyvä juttu?
Minun mielestäni on. Tämä jos mikä, takaa Star Wars -saagalle ensinnäkin pitkän iän, myös täysin uudenlaisia näkökulmia, tekijöitä, osaajia ja faneja uusille elokuville, peleille ja oheistuotteille. Haiseeko tässä raha? Totta hitossa haisee. Onko Lucas ahne kaksinaismoralistinen paskiainen, joka puhuu jatkuvasti itseään vastaan? Siltä näyttäisi. Mutta se, mitä Disneylle siirtyminen tuo Star Warssille itselleen, on lähes kokonaan hieno, melkein mullistava juttu.

Ai miksikö? Esimerkiksi siksi, että monet Star Wars -fanit, minä mukaan lukien, ovat olleet ärtyneitä Lucasin tapaan paitsi ohjata huonosti näyttelijöitään ja viilata loputtomasti elokuviaan, myös omia koko saaga itselleen. Nyt ongelmaa ei enää ole: Lucas ei voi rukata Star Wars -filmejään, sillä ei omista enää niihin oikeuksia eikä voi näin omia niistä tulevia voittojakaan. Rahat vyöryvät Disneyn kassaan.

Ainoa syy, miksi pidän siirtymää ärsyttävänä on itse Lucasin kaksinaismoralistinen käytös. Sekin onneksi loppuu nyt. Herra Lucas, nauti miljoonistasi.

 Ei ole mitenkään outoa tai tavatonta, että iso filmiyhtiö ostaa toisen itselleen. Syitä voi olla monia, päällimmäisenä usein raha, mutta Star Warssin kohdalla kyse on varmasti jostain muustakin, ei vain pelkästä rahanhimosta ja hetken mielenjohteesta. Näin isoja päätöksiä ei nimittäin tehdä parin viikon tai kuukauden sisällä. Tälläisiä isoja siirtymiä suunnitellaan vuosia. Mitä tämä tarkoittaa? Sitä, että Star Wars on siirtymässä taloudellisesti vakaisiin piireihin, paikkaan, missä siitä jaksetaan pitää huolta ja jossa sitä varmasti rakastetaan.

Tässä kohdin nouseekin esille uutisen kolmas hyvä puoli, nimittäin se, miten paljon uutta innovatiivista ja motivoitunutta porukkaa on tulossa tekemään uusia Star Wars -elokuvia ja pelejä. Lucasin monopolissa oli huono puoli se, ettei sarja voinut yhden ihmisen käsissä kokea muita kuin yhden ihmisen kokemia muutoksia. Siinä ei ollut uutta potkua tai kipinää. Nyt se on mahdollista, ellei jopa väistämätöntä. Kun studiolla on uutta verta ja lihaa puurtamassa kokonaan uuden Star Wars -elokuvan parissa, on selvää, ettei vanhaan ole paluuta. Mutta se on hyvä asia. Kaikki vanha kaipaa aina jotakin uutta, ja kaikki uusi kaipaa aina jotakin vanhaa. Kyse ei ole mistään kaaosmaisesta sekoittumisesta, vaan uudenlaisista näkökulmista, visioista, ajatuksista ja tekniikasta: kyse on kehityksestä. Kyse on nostalgiasta. Kyse on tulevaisuudesta.

Lyhyesti:
- ei enää uudelleenmaalattuja ja rukattuja SW: Special Editioneita, vaan vihdoin jotakin uutta
- Lucas on poissa kuvioista eikä kuse elokuvia kehnolla ohjauksella ja suppeilla näkökulmilla
- Disney on taloudellisesti ja ajallisesti vakaa, joten siirtymä on Star Warssien näkökulmasta harkittu ja hyödyllinen
- uudet ihmiset Star Wars -elokuvien/sarjojen/pelien parissa luovat uudenlaisia piirteitä saagaan
- uudet elokuvat tulevat olemaan huolella ja rakkaudella tehtyjä, sillä niiden parissa työskentelee ihmisiä, jotka ovat jo ennestään sarjan faneja ja tekevät työtä myös kunnoituksen, ei vain rahan myötä
- mahdollisuudet Knights of the Old Republic-, Jedi Knight- tai Force Unleashed -tyyliselle synkemmälle Star Wars -elokuvalle kasvaa
- uudessa Kingdom Hearts -pelissä on Star Wars -hahmoja
- Leia on Disney-prinsessa

Huonoja puolia on vain vähän, ja nekin ovat mielestäni melko pinnallisia. Rahan haisemista ei voida estää, tämä on totta, mutta se, että yllättäen Star Warssista tulisi lapsenomainen, Mikki Hiiri -korvat päässä keikaroiva kaupallinen huttu, on pelkkää panettelua. Kaikki on kuitenkin mahdollista: ehkä minä itse olen liian naiivi tai yltiöpositiivinen, etten näe suurten elokuvayhtiöiden hirviömäisyyden taakse, enkä näe muiden fanien ja kavereitteni "järkeviä" argumentteja siitä, kuinka koko saaga on nyt tuhoon tuomittu.

Tai ehkäpä minä katson ensin, ja tuomitsen vasta sitten.

Mitä tulee uuteen Star Wars -elokuvaan (tai elokuviin, sillä on huhuttu, että niitä tulisi trilogian muodossa useampikin) olen huomattavasti enemmän innokas ja utelias kuin skeptinen. Toki on mahdollista, että uudesta elokuvasta tulisi jotain Clone Wars -tyylistä shaibaa, mutta uusilla puitteilla tälläinen kämmäys on melko kaukainen. Disneyn tapa tehdä elokuvia, tiedolla, taidolla ja rakkaudella, on jotain sellaista, mistä Star Wars varmasti virkistyisi. Kun soppaan lisää vielä uusia ideoita, tekniikkaa ja taitoa, olen melko varma, että elokuvasta tulisi vähintäänkin kiinnostava tapaus. Se, onko raina sitten hyvä, on sitten kokonaan toinen juttu. Huoli kuitenkin siitä, että tuleeko uusi raina olemaan alkuperäisille elokuville uskollinen, on kuitenkin minusta melko turha.

Seuraavat pari vuotta meneekin sitten uuden Star Wars -elokuvan sisällön, ohjaajan, näyttelijöiden ja itse elokuvan tarinan sisällön ja teematiikan analysoinnin parissa. Kenet sinä haluaisit ohjaamaan uutta Star Warssia? Mistä haluaisit elokuvan kertovan? Keitä näyttelijöitä siinä olisi?

Aiheesta lisää joskus tulevaisuudessa...

My name is Craig, Daniel Craig pt.2

En ole nähnyt vanhoja Bondeja koskaan alusta loppuun saakka. Isä ehti laittaa television kiinni ennen kuin Bond sai edes haluamansa naisen kainaloonsa, puhumattakaan pahiksen juonen tuhoamisesta tai roiston päihittämisestä. Tämä on ollut kulttuurisen elämäni häpeäpilkku jo vuosien ajan. Vain yhden agentti-seikkailun olen nähnyt kokonaan, ja sekin oli Daniel Craigin (aka. Vladimir Putin) tähdittämä Casino Royale. Muita Bondeja en ollut nähnyt. En siis ennen tätä.

Kaarnis manipuloi minut hetken mielenjohteesta katsomaan uusinta Bondia. Hän oli yrittänyt taivutella minua katsomaan samaista agentti-seikkailua jo aikaisemminkin, mutta olin kieltäytynyt kohteliaasti: "Ei se silleen kiinnosta mua," olin vastannut, ja olin tarkoittanut sitä. "En mä viitti pistää rahojani siihen, en nyt ainakaan vielä." Kaikesta huolimatta Kaarnis soitteli minulle maanantaiaamupäivänä ja suorastaan aneli minua mukaansa elokuviin. Suostuin pitkin hampain: saipahan kaveriparka kuitattua samalla velkansakin leffalippujen muodossa.

Maanantai-ilta olikin sitten yhtä juoksentelemista, ensin ravintolareissulta kaupan hyllyjen väliin, sieltä kotiin, ja sitten junaan. Loppujen lopuksi olimme teatterilla melkein tunnin etuajassa: sopivasti popkornien ostoon sekä syvälliseen väittelyyn siitä, onko Daniel Craig hyvännäköinen, näyttääkö hän Putinilta, ja onko hän vanha vai ei. Yhdessä asiassa sentään olimme samaa mieltä: herralla on erittäin kiitettävän näköinen selkä. Viisi kautta viisi, sivelisin selkää.

Skyfall alkaa klassisella takaa-ajokohtauksella, joka päättyy varsin traagisiin mittoihin. Tästä syystä Bond jää vuosien ajaksi jäähylle, ja vasta Lontoon terrori-iskun jälkeen mies päättää jättää kookospalmut, halvan viinan ja kauniit naiset taakseen ja palaa takaisin palvelukseen. Kotimaan puolella Bondia vastassa on tähän asti ehkä yksi nerokkaimmista pahiksista ikinä, jonka juuret ovat lähempänä 007:aa ja Lontoon salaista turvallisuuspalvelua kuin kukaan osaa aavistaakaan.

Pakko myöntää: uusi Bond on todella mehevä tapaus. Vaikka itse pidinkin enemmän Casino Royalesta, Skyfall ei todellakaan jää paljoa edeltäjiensä varjoon. Elokuvassa on likipitäen kaikkea: on toimintaa ja ryminää, jota tasapainotetaan poliittisella rakenteilla sekä hahmojen välisillä suhteilla. Bondin hahmo saa uusia inhimillisiä piirteitä ja jopa säröjäkin, eikä huomiotta jää muun muassa M, turvallisuuspalvelun johtaja, uusi Q-teknikko tai itse pääpahiskaan. Yksinkertaisuudessaan juoni, toimintakohtaukset, hahmojen välinen naseva dialogi sekä visuaalinen kokonaisuus toimii erittäin hyvin.

Hi, Bond, am I kawaii now?

Hehkutus alkakoon:
visuaalisesti Skyfall on onnistunut kokonaisuus. Pelkästään jo alun klassisen bondimaisesta openingista, jotka ovat aina olleet yksiä elokuvamaailman parhaimpia, on suorastaan tyrmäävä. Adelen kappale joka kantaa samaista nimeä kuin elokuvakin, Skyfall, ei sekään ole hullumpi tapaus. Sääli tosin ettei kipaletta käytetty elokuvassa sen enempää. Kuvaus on tasaisen laadukasta, leikkaus ei hypi silmille ja räjähdyket ovat juuri niin suuria ja näyttäviä kuin kunnon toiminta-elokuvassa kuuluukin. Maisemakuvaus on myös tyylikkäästi esitelty (kaverini laukesi vieressäni, kun elokuvassa esiteltiin Skotlannin sumuisia nummia): elokuvan lopputaistelu on esimerkiksi aluksi kalsean sinisävyinen, kunnes toiminnan tuoksinassa taivas mustuu ja muuttuu myöhemmin punaiseksi. Tyylikästä.

Dialogi on uusien Bondien parhaimpia puolia. Vaikka Skyfallissa hahmojen välisiä pallotteluita onkin ehkä aiempaa vähemmän, eivätkä Bondin nasevat kommentit tai vitsit tällä kertaa ehkä osuneetkaan minuun, ne muutamat kohtaukset, joissa Bond väittelee muun muassa Q:n tai elokuvan pääpahiksen kanssa, ovat nerokkaita. Kyllä muutaman kerran koko elokuvateatteri remahti nauramaan, sen verran onnistuneita heittoja hahmot vetivät, juuri sopivalla temmolla ja vieläpä kohtalaisen uskottavasti. Ylipäänsä näyttelijäntyö on elokuvassa toimivaa.

Uudessa Bondissa on yllättävän monisyinen ja uskottava pahis, jolla on kiintoisat motiivit.

"Enpä kyllä keksi mitään poikkipuolista sanaa!" Kaarnis totesi Skyfallin lopputekstien kohdalla. Tottahan tuo. Nopeasti kelattuna Skyfall on kokonaisuudessaan onnistunut toimintapakkaus, josta ei näennäisesti puutu juuri mitään. Kun kuitenkin ruvetaan elitisteilemään, löytyy tästäkin rainasta pari asiaa, joita itse jäin ainakin odottamaan.

Ensinnäksin elokuvan soundtrack ei päässyt kummemmin esille. Ylipäätään elokuvan musiikkipuoli nojaa vähän liiankin paljon klassisiin Bond-elementteihin, mikä toisaalta luo kutkuttavia nostalgian elementtejä, muttei luonnollisesti luo mitään uutta ja säväyttävää muuten uudistuneisiin Bondeihin. Toinen, omalla kohdallani melko iso ongelma, on elokuvan... juoneton juoni. Jäin tietyllä tapaa odottamaan elokuvalta siis jotakin ovelaa koukkua, looppia, käännöstä tai twistiä, mutta kun sitä ei tullut, jäin hieman pettyneeksi. Ei siinä mitään, harvemmin suoraviivaisessa toimintaelokuvissa twistejä käytetään, mutta tietyllä tapaa tälläiset oveluudet ovat nimenomaan juuri Bondien juttu. Oli siis sääli ettei sellaista näkynyt eikä kuulunut, vaikkakin puitteet sellaiselle olisi varmasti ollutkin.

Enempää kuitenkaan morkkaamatta, Skyfall on napsakka ja toimiva elokuvatapaus, joka kannattaa käydä katsastamassa, mikäli Bondit, toiminta tai hienot vanhanaikaiset autot kiinnostavat.

Ps. Pahoittelen taas nihkeää päivittelytahtia. Työn alla on kuitenkin pari melko laajaa postausta, toinen peli-elokuva -käännöksiä ja seuraava suomidubbauksia/-subbauksia koskien. Lisäksi olen väsäämässä uutta elokuvatribuuttia, jonka pääosassa on herra AB eli Adrien Brody. Uusia aiheita saa ja pitääkin heittää, mikäli tekstejä mielii nähdä enemmänkin. Enhän minä näitä vain itselleni kirjoittele.

Brody-putki

Viimeviikolla tuli tosiaan itkettyä Pianistin sekä Adrien Brodyn kauneuden parissa Kaarniksen kyljessä. Päätinkin sitten ihastuksen hurmassa, että hei, nythän me pidetään Brody-putki. Ja niin me pidettiin.

Ensin ajattelimme piristää itseämme Brody-leffalla nimeltään Detachment, jota kumpikaan ei ollut ennestään nähnyt. Lyhyesti tarina kertoo maata kiertelevästä sijaisopettajasta, joka saapuu huonossa maineessa olevaan amerikkalaisen lähiön kouluun, joka on täynnä ongelmanuoria ja henkisesti raunioina olevia opettajia. Ei Brodyn opettaja-hahmokaan toisaalta mikään puhtoinen pulmunen ole, vaan hänelläkin on luonnollisesti omat raskaat taakkansa.

Detachment on kokonaisuutena ehyt ja toimiva tapaus. Kuvaukseltaan se on kauniilla tavalla karkea ja minimalistinen, joskin muutamat yksittäiset kohtaukset on kuvattu todella siististi, jolloin näiden tehokkuus korostuu. Paikoin elokuvan kuvaukseen yhdistetty karkea animaatio sekä nopeasti leikatut flashbackit ovat omiaan luomaan elokuvaan painostavaa ja ahdistavaa tunnelmaa.

Näyttelyntyö on elokuvassa upeaa, ei ainoastaan siis vain Brodyn puolelta vaan myös nuorten näyttelijänkykyjen osalta. Ihastelimmekin Kaarniksen kanssa elokuvan pientä katuhuoraatyttöä: "Oi kun se on niin sötö. Ja jotenkin niin luonteva!" Oikeastaan ainut huono puoli elokuvassa on sen soundtrack, joka ei kummemmin nouse esille. Ja tarinallisesti tietenkin se, ettei mikään mene putkeen. Ei vaan sitten niin mikään.

Tunnepuolella Detachment onkin riipivä kokemus. Suustani pääsi useampikin epäinhimillinen inahdus, sillä elokuvan tarina, sen hahmot, ankea miljöö sekä yleinen kokonaisuus vain saivat minut tuntemaan itseni niin tavattoman avuttomaksi ja surulliseksi. Hirveintä elokuvassa on se, että sen esittämä tarina on totta: häiriökäyttäytyminen, stressi, vaikeat lapsuuden traumat, masennus sekä maailmamme yltiömäinen väkivaltaisuus ja seksuaalisuus ovat jatkuvasti läsnä elämässämme. Teematiikka onkin elokuvassa todella raskasta, ja sitä on kivuliasta käsitellä.

How many of you have ever felt the weight pressing down on you?

Henkilökohtaisesti Detachmentin tarina, tai oikeastaan sen miljöö, on lähellä omaani. Tällä en kuitenkaan tarkoita, että eläisin jonkin sortin sosiaalisella ongelma-alueella tai että kouluelämäni olisi ollut väkivaltaisesti tai seksuaalisesti virittynyttä. Tarkoitan tällä sitä raskasta voimaa, tietynlaista painetta ja synkkyyttä, joka on painanut minua, eteenkin juuri peruskouluaikoinani. Opiskelin ala-asteella Suomen suurimmalla luokalla (meitä oli parhaimmillaan 72), joka luonnollisesti tarkoitti paitsi paljoa huutoa ja meteliä, myös sitä, ettet juuri erotu joukosta. Katoaminen on helppoa, sekä hyvässä, että pahassa. Sanottakoon, että omalla kohdallani se oli juuri sitä pahaa katoamista.
Yläasteellamme tuntui esiintyvän aika paljonkin kiusaamista, syrjintää, halveksuntaa sekä yleistä häirintää ja perseilyä. Nuoren, kehittyvän lapsen näkökulmasta se oli yksi hirveimpiä paikkoja varttua, enkä usko, että edes aikuiset opettajammekaan nauttineet työstään. Kiitosta ei tule: ei opiskelutovereitaan huomattavasti syvällisemmälle, alakuloiselle oppilaalle, eikä liiemmin stressaantuneelle opettajallekaan. Näin yhdessä hengitetään tiettyä välinpitämöttömyyden, velvollisuuden ja pakon sekaista paksua savua, joka takertuu syvälle keuhkoihin, ja jota on kivuliasta sekä hengittää että yskiä ulos. Mutta se on silti tehtävä.

Epämääräisten rintakipujen ja epäinhimillisten ininöiden jälkeen päätimme, että nyt pitää katsoa jotain hilpeämpää. Pikku nousuhumalassa päätimme repiä Kaarniksen kovalevyltä esille The Darjeeling Limitedin. "Katotaan tää, se on hauska," Kaarnis sanoi. Ja se oli. Näin sitten nostimme maljan Adrien Brodyn alakuloisille kulmakarvoille ja rupesimme katsomaan elokuvaa vähemmän alakuloisilla silmillämme.

The Darjeeling Limited kertoo tarinan etäisestä veljeskolmikosta, joka lähtee keskenään Intiaan kokemaan hengellisiä, yhdistymään veljeksinä ja mahdollisesti etsimään sivistyksen parista paennutta äitiään. Mikään ei tunnu menevän putkeen: konduktööri vihoittelee, junan kulku takkuilee, hengelliset kohteet eivät tunnukaan niin hengellisiltä ja kaikkea sitoo yhteen veljesten keskenäinen epäluottamus, kiusallisuus ja teennäisyys. Nämä veljekset eivät vihoittele toisilleen, eivät huuda, riitele, väittele tai lyö, mutta ovat silti tuhansien kilometrien päässä toisistaan, vaikka istuisivatkin vierivieressä.

Raina etenee mukavasti, tarjoaa törkeän hyviä dialogeja sekä niitä upeita, sanomattomia sanoja, jotka tekevät tilanteista ja ihmisistä hämmentävän luontevia. Audio/visuaalisesti elokuva ei ole mikään erottuva tapaus, mutta kuitenkin kokonaisuudessaan mukavalla tavalla jouheva. Ei valittamista.

Pidän aivan tajuttomasti sisar- ja /tai veliasetelmista elokuvissa, varmaan juuri siksi, koska oma veljeni on minulle niin tavattoman tärkeä. Elokuvat, jotka kertovat sisarusten välisestä kuilusta ja sen kapenemisesta, ovat iskeneet minuun aina, olivat ne genreltään sitten komediaa tai draamaa. Oli siis melko luontevaa, että Darjeeling Limited kosketti minua, ei toisaalta niinkään syvällisellä tasolla, vaan tietynlaisella "hyvän mielen elokuva" -tasolla. Sitä juuri sanoinkin Kaarnikselle heti leffan jälkeen: "Se oli kiva. Just tollanen... hyvän mielen elokuva." Ja sitä se oli. Huomaa kyllä, että Little Miss Sunshinen ohjaajalla on taas ollut näppinsä pelissä.

Seuraavana iltana katsoin keskenäni The Jacketin (suom. Sidottu), joka edusti sitten tätä tyypillisemää Brody-leffojen puolta, eli sitä "kun mikään ei mene putkeen"-puoliskoa. Muistan nähneeni leffasta pätkiä joskus telkkarista, mutta koska olen auttamaton kanavasurffari, elokuva meni minulta alkua lukuunottamatta käytännössä kokonaan ohi. Ei siinä mitään, nythän minulla oli mahdollisuus korjata asia.

Elokuvassa kaikki lähtee liikkeelle siitä, kun Brodyn hahmo lavastetaan murhaan ja kärrätään psykiatriseen sairaalaan hoitoon. Täällä hän saa tuntea elämää kalseimmillaan valkoisten seinien, epämääräisten potilaiden, hämärien hoitotapojen ja murtuneiden hoitajien parissa. Brody pumpataan täyteen lääkkeitä ja heivataan pilkkopimeään kaappiin rauhoittumaan. Vaan kuinkas käykään! Sidottuna ollessaan, Brody huomaa matkustaneensa tulevaisuuteen. Miten se tapahtuu ja kuinka asiat kytkeytyvät toisiinsa? Siitä hän haluaa ottaa selvää.

Kokonaisuus toimii hyvin. Tiivis ja nopea leikkaus luo hyvää, ahdistavaa tunnelmaa ja elokuvan soundtrack on yksinkertaisuudessaan ja minimalistisuudessaan hyvä (sillä ainakin se jäi minun mieleeni kummittelemaan koko loppuillaksi). Tarina on koskettava, mukavasti kiermurteleva ja saa kohtalaisen, joskin ehkä hieman juustoisen lopetuksen. Oikeastaan ainut asia, mikä jäi päällisin puolin Jacketissa mättäämään oli Keira Knightley. Ei siinä mitään, Keira on todella tyrmäävännäköinen nainen, ja... Hmm, no niin, siinähän se sitten onkin. En sano, että hän olisi kokonaisuudessaan surkea näyttelijä, mutta jotenkin hänen roolisuorituksensa jäi juuri The Jacketissa harmillisen laihaksi. Tuntui siltä, että hänet oli tungettu elokuvaan vain pakollisen romanssin ja hauskan jenkkiaksenttinsa takia, mikä on minusta todella sääli itse näyttelijää kohtaan. Keira esimerkiksi veti Pride & Prejudicessa roolinsa kohtalaisen mallikkaasti, joten miksi hän nyt yllättäen esittäytyi Jacketissa niin utuisena hahmona? En tiedä.

Yleisesti The Jacket on kuitenkin ihan mukiinmenevä, joskaan ei puoliksikaan yhtä hyvä kuin Detachment. Paikoin elokuva herättelee kuitenkin kiintoisia ajatuksia, luo painostavan ja ahdistavan asetelman todellisuuden ja harhan välille, tasapainottelee järjellisyyden ja hulluuden rajoilla, sekä hieman kyseenalaistaa mielenterveyspotilaiden hoitomenetelmiä. Ovatko hullut oikeasti hulluja? Ovatko terveet sittenkään terveitä? Missä menee nerouden, hulluuden, kunnianhimon ja pakonomaisuuden raja? Ja ennen kaikkea, pystytkö muuttamaan elämäsi parempaan?

Olin päivää tai paria ennen keskustellut asiasta Kaarniksen, ja myöhemmin lähes välittömästi elokuvan jälkeen veljeni kanssa. Minä kysyin, että onko ihmisellä hallintaa elämästään. Onko meillä mahdollisuus vaikuttaa elämäämme päätöksillämme? Tätä ennen viittasin The Butterfly Effectiin, jossa elokuvan päähenkilö palaa ajassa taaksepäin, ja yrittää epätoivon vimmalla muuttaa menneisyydestä pieniä asioita, vain huomatakseen kaiken menneen taas nykyhetkessä yhä vain pahemmin palasiksi. Jos kaikki menee aina päin honkia, onko meillä kontrolli elämästämme?

Veljelläni oli tähän mielenkiintoinen näkemys: maailmamme on mekaaninen, miljardien ja taas miljardien atomeiden, kappaleiden ja tekijöiden summa. Kaikki on loppujen lopuksi laskettavissa: huomisen sää, taloussuhdanteet, lehden värähtely puissa, elämäsi pituus. Kaikki kulkee tietnynlaisessa fatalistisen matemaattisessa maailmassa, missä ei ole satunnaisia poikkeuksia, vain hyvin tarkkoja ja äärimmäisiä laskukaavoja. Näin meillä ei ole kontrollia elämästämme, sillä kaikki on meille luotu jo ennalta, puhtaan fysiikan ja matematiikan pohjalta. Sinä synnyt, elät, hengität, kävelet, teet päätöksiä, itket, naurat ja lopulta kuolet, matemaattisten todennäköisyyksien ja fysikaalisten ilmiöiden orjana.

The Jacket antaa kuitenkin sen kuvan, että elämää voi muuttaa, joskus jopa parempaan suuntaan. Me kuitenkaan emme voi tietää, millä hinnalla asiat muuttuvat, sitä kuinka suuren uhrauksen joudumme niiden eteen tekemään.

Sunnuntai-aamupäivän ratoksi istahdimme Kaarniksen kanssa vielä yhden Brody-leffan pariin, joka osoittautui yllättävän hyväksi psykologiseksi trilleriksi. Tarina kertoo kidnappaajasta, joka hautaa vaikutusvaltaisen pohaton vaimon elävänä tiheikköön, ja vaatii tästä miljoona dollaria sekä klassisen pyynnön: "ei poliiseja." Rikas äijä kuitenkin ilmoittaa paikalliselle poliisille olevansa lirissä, ja tapauksen johtajaksi päätyy topakka, joskin mielellisesti epätasapainoisen tuntuinen naispoliisi. Alkaa taistelu aikaa ja kidnappaajan pirullisen nerokasta mieltä vastaan. Kello tikittää, ja rikkaan pohaton vaimo tukehtuu hitaasti ja tuskallisesti hengiltä. Elokuvan nimi onkin osuvasti Oxygen, happi.

Elokuva on tiivis, eteenpäin jouhevasti kulkeva sekä todellakin kutkuttava tapaus. Konkreettista toimintaa on vähän, parin yhden takaa-ajon muodossa, mutta tässä piileekin elokuvan loistava puolisko: se rakentaa jännittävyytensä dialogin ja hahmojen jännittyneen vuorovaikutuksen varaan. Elokuvan lopetus iskee hieman kasvoille, mutta kokonaisuutena raina on pirun toimiva.

Adrien Brody oli hämmentävän hottis nerona pahana, joihin minulla on, ja tulee aina olemaan, tietynlainen heikkous. Tästä saatoin mainitakin reilu vuosi takaperin käsitellessäni ihmisen pahuutta sekä aikaisemmin tänä vuonna heittäessäni elokuvien pahisten top vitosen. Nyt täytyy sanoa, että Brodyn näyttelemä, tarkoista suunnitelmista kiihottuva Harry, nousee ehdottomasti kyseiselle listalle. Minusta on näet tavattoman kiehtovaa, kun jokin hahmo luo pelottavuutensa, voimansa ja valtansa älyn, ei voiman kautta. Koska sisäisesti olen todella kova kontrollin ihminen sekä absoluuttisen vallan ja hallinan ihannoija, elokuvamaailmojen hullut nerot, joilla on kaikki narut käsissään, saavat minut aivan tavattoman innostuneiksi ja vaikuttuneiksi. Monestikin olen löytänyt itseni ajattelemasta "kunpa olisin kuin hän", sillä tälläisten rikollisnerojen valta on niin kokoaisvaltaista, niin suurta ja kiehtovaa, että haluaisin kyetä itse samaan.

Olenko sitten kiltti tyttö vai paha pimu? Meissä kaikissa on varmasti puolia, jotka ovat synkkiä, pelottavia, vaarallisia ja outoja, mutta tekevätkö tälläiset pienet, satunnaiset tai joskus silmiin pistävät piirteet meistä pahoja?

En tiedä.

(Varoitus, syvää ja teennäistä itsepohdiskelua luvassa. Älä lue, jos et ole siihen valmis. Läheiset, varautukaa muuttamaan käsityksenne minusta.)

Haluaisin sanoa, että olen kiltti tai hyveellinen ihminen. "Sä olet niin tollanen mukava naapurintyttö! Aina niin tunnollinen ja rauhallinen! Sähän oot tosi viaton ja kiltti. Ja lempeä!" Ties kuinka monet kerrat olen kuullut ihmisten sanovan noin. Ikävä kyllä se ei ole totuus: minussa on paljon synkkyyttä, paljon vihaa ja paljon katkeruutta. Olen joskus todella kylmä, vaarallisen laskelmoiva ja paikoin todella manipulatiivinen. Pahinta on se, etten sano mitään ääneen. Kaikki pysyy pinnan alla piilossa. Voin yhtenä päivänä jäädä töistä huoletta kotiin ja oikeasti vain nukkua puoleenpäivään tekemättä mitään. Voin varastaa koulusta tai töistä jotakin. Voin hymyillä ja naurahtaa puhelimeen, sanoa että "ei, ei haittaa, että soitit väärään numeroon", mutta heti luurin laskettuani haluaisin vain tuhota kaiken. Voin tehdä niin, ja olla jäämättä kiinni, sillä kaikki uskovat minun olevan kiltti tyttö.

Olen satunnaisesta mielihalusta melkein työntänyt itselleni täysin tuntemattoman ihmisen portaita alas. Olen juossut karkuun paikalta, kun olisi pitänyt auttaa maahan kaatunutta vanhusta. Olen valehdellut vanhemmilleni päin naamaa. Olen haaveillut täyttäväni koulun käytävien seinät opiskeltovereitteni verellä. Olen haaveillut siitä puuduttavan autuaasta tunteesta, joka tulee, kun on saanut purettua vuosia syvällä kyteneen vihan ja pelon. Olen ajatellut vain hymyileväni, olevani hiljaa ja istuvani loppuelämäni vankilassa. Olen ajatellut sen olevan oikeutettua. Ja sitten havahdun ajatuksistani, tuomitsen itseni pahaksi ihmiseksi ja jatkan normaalia elämääni. Ajatukset jäävät ajatuksiksi, mielihalut toteutumattomiksi. Kuitenkin salaa haaveilen ihmisten katsovan minua ylöspäin pelonsekaisessa kunnioituksessa. Haaveilen täydellisestä vallasta toisiin, nimenomaan juuri väkivallan kautta.

Silti syvällä sisimmässäni haluaisin kuitenkin vain tulla hyväksytyksi sellaisena kuin olen. Pelkään itseäni ja ajatuksiani, en uskalla oikeasti ärsyyntyä tai tulla vihaiseksi, sillä pelkään tekeväni tai sanovani jotain typerää, jotain mikä vahingoittaisi läheisiäni. Haluaisin sanoa olevani hyvä ihminen.
En kuitenkaan tiedä, olenko sitä.

Menipäs nyt masentavaksi ja oudoksi... Noh! Syvästä tietämättömyydestä takaisin Brodyyn!

Hello, I have now idea how smoking hot I am.

Miksi näin yllättäen juuri Adrien Brody? Siksi koska alati melankoliset kulmakarvat, siksi koska väsyneen alakuloiset silmät. Siksi koska persoonallinen nenä, matalan käheä ääni, kapeat sormet ja isot kädet. Siksi koska pitkä ja hoikka vartalo. Siksi koska Adrien Brody. Ja siksi koska Kaarniksen tajuton manipulointikyky ja mielleyhtymäni pen & paper -roolipeli Dark Heresyyn, johon olen obsessoitunut (tai oikeastaan minun ja Kaarniksen siihen luomiin hahmoihin).

Tekisi aivan sairaasti mieli tehdä tästä nuoresta herrasta videotribuutti. Teematiikka voisi olla synkähkö, värimaailma sini-harmaa ja tumma. Ajatuksia musiikin suhteen? Ajatuksia elokuvien suhteen?

Taitaapa olla, että taidan katsastaa uudelleen vielä Splicen, King Kongin ja The Villagen sekä tutustua uutena Manoleteen, The Brothers Bloomiin ja Wreckediin ja ehkäpä vielä Predatorssiin ja The Experimenttiin, ja koota lopulta kaikista näistä elokuvista jokin messevä tribuutti. Yhtä messevä kuin Adrien Brodyn nenu.

Matkalla

Viimeaikoina on tullut nähtyä useampikin uusi elokuva. Reilu kaksi viikkoa takaperin pääsin nauttimaan uusimmasta Madagascarista, ja alkuviikosta tutustuin viimein Pianistiin sekä parin vuoden takaiseen animetapaukseen, The Girl Who Leaped Through Time. Eilisen Superpäivän tarjous meni On the Roadin (suom. Matkalla) näytökseen.

Heitänpä eteenne siis lyhyehköt arvostelut kustakin (miinus animuleffa) sekä koetan niputtaa kaikki epätoivoisesti yhteen saman teeman alle. Lukekaa tai olkaa lukematta.

Löysin sitten itseni vanhasta kunnon leffankatseluporukasta, eli Korruptin ja Neon seurasta. Olimme nähneet sarjan kakkososankin yhdessä, vierivieressä ja tietenkin suomidubbina. Oli siis varsin luontevaa, että kolmonenkin mentäisiin katsomaan yhdessä, vierivieressä ja tietenkin suomidubbina. Leffakokemus oli yleisesti ihan mukava, ja minun ja Korrputin iloksi kukaan ei ruvennut rähisemään meille meidän muka-voimakkaasta äänenvoimakkuudesta tai muka-huonosta käytöksestä. Ilmeisesti olimme tällä kertaa ihan kunnolla, mitä nyt innostuttiin vähän tanssimaan teatteripenkeillämme.

Madagascar kolmosen tarina ei eroa juuri kahdesta edellisestäkään: matkalle on lähdettävä, kaikista vaarallisuuksista ja hämmennyksistä huolimatta, välillä kaverille valehdellen, keskenään kohellellen ja lopulta toveruuden ansaiten. Juonellisesti elokuva ei siis tarjoa oikeastaan mitään uutta nähtävää, eikä harmillisesti juuri hahmollisestikaan.

Uutta ei nähdä, mutta liekö tässä sen tarvettakaan?

Saman toistaminen on monesti ihan kiva juttu, mutta monesti se jääkin juuri siksi: ihan kivaksi. Uusille nuorille katsojille vanhan tutun kaavan toisto on toki toimiva juttu, lapset kun pitävät toistosta sekä asioiden muuttumattomuudesta. Kyllä aikuisetkin siitä toisaalta pitävät, mutta Madagascar kolmosesta jäi todellakin puuttumaan se jokin uusi ja freesi, joka oli sarjan ensimmäisessä osassa. Se on todella sääli, sillä sarjan hahmojen puitteet ja miljöön luovat mahdollisuudet antaisivat laajentamiseen kyllä tilaisuuden.

Visuaalisesti sarjan kolmas osa on ehdottomasti tyylikkäin. Aluksi olin epäileväinen visuaalisuuden suhteen, nykyään kun lasten animaatiot muistuttavat hyvin paljon toisiaan ja ovat teknillis-visuaalisesti samanlaista tasaisen siistiä katseltavaa. Madagascar 3:n kohdalla on kuitenkin pakko myöntää, että se on parissa tietyssä kohtauksessa yhtä värien, muotojen ja liikkeen ilotulitusta, joka todella miellyttää silmää ja saa suorastaan sanattomaksi. Itse olinkin tässä kyseisessä kohdassa suorastaan mykistynyt, sillä minulta ei yksinkertaisesti riittänyt sanoja kuvaamaan kohtauksen visuaalista tyylikkyyttä. Musiikistakaan ei löydy valittamista: listahitit ja rytmikäs meininki on pysyy, ja tietenkin muistetaan myös meitä nostalgiannälkäisiä.

Uusia hahmoja tulee uudessa Madagascarissa muutama, mutta ne jäävät näin aikuisen ihmisen näkökulmasta melko laihoiksi ja tasapuolisiksi. Kuten edellä jo mainitsin, hahmokehitystä ei näy vanhoissakaan hahmoissa, ja leffaporukkamme harmiksi mahtavan muhkeat militantti-pingviinimme saivat aivan liian vähän huomiota osakseen. Hahmojen kohdalla jäinkin kaipaamaan jotain suurempaa konfliktia, yhteentörmäystä, eripuraa ja kateutta, joita nähtiin paljon sarjan aikaisemmissakin osissa. Taas jälleen, puitteet draamalle olisi ollut, mutta sitä ei käytetty hyväksi tarpeeksi tehokkaasti. Sääli.

Yleisesti Madagascar 3 oli kuitenkin kelpo illanviete. Vaikka aikuisille suunnattua huumoria, viitteitä ja referenssejä on aikaisempiin osiin verrattuna häviävän vähän, se on tyylikäs niin visuaalisesti kuin musiikillisestikin ja pitää kyllä otteessaan loppuun saakka. Itseasiassa Korrputi kehuikin elokuvan Madagascar-sarjan parhaimmaksi, tai ainakin sanoi ykkösosan olevan huomattavasti laimeampi kuin kolmonen. Itse en osaa laittaa sarjan osia tärkeysjärjestykseen. Kaikissa on puolensa.

Jatko-osatta tuskin jäädään, sillä Aasian manner on vielä kaveruksilta tutkimatta. Sitä odotellessa spämmään Adrien Brodya.

Adrien pls. Stop being so precious.

Adrien Brody on aina relevantti, eteenkin kun kyse on useamman vuoden takaisesta Pianisti-leffasta, josta heppu vetäisi itselleen oscarinkin. Olin tosiaan jo jonkin aikaa halunnut nähdä kyseisen elokuvan, mutta en ollut saanut sitä käsiini juuri mistään. Onneksi Kaarnikseen voi aina luottaa, joka raahasi kovalevynsä meikäläisen kämpille, sekä samalla ne miljoona leffaansa, joita hän kovon sisällä piilotteli.

Toisin kuin Madagascarissa, jossa matkan käsite on lähinnä konkreettinen, myös Pianistissa on kyse tietynlaisesta matkasta. Se on matka tavallisesta elämästä, yltäkylläisyydestä ja iloisen normaalista elämästä riistoon, järjestelmälliseen syrjintään ja inhimillisyyden riisuntaan. Se on alasvievä, jyrkkä tie, joka vie kengiltäsi pohjan, ruumiiltasi voiman ja mieleltäsi järjen. Se on karsea matka. Sellainen, joka vie useimmilta hengen.

Ihan elokuvan alkuun totesinkin humoristisesti: "No niin, juutalaisia ja natseja. Tämä ei voi päättyä hyvin!" Eikä se päätykään. Loppuun puolestaan totesin tuttuun tyyliin: "No niin, sepäs olikin reipas ja elämäniloinen elokuva!" Kaarnis naurahtaa. Hauskaa lauseessa on se, että se ei ole totta.

Hups, pianisti-spämmi.

Pianisti on kokonaisuutena upea, riipaiseva tapaus. Se on musiikillisesti hämmentävän minimalistinen, joka tekee elokuvan harvoista soitto-ja musiikkikohtauksista entistäkin koskettavammat. Brody tekee saatanan hyvää jälkeä näyttelijänä. Hahmot ovat uskottavia, monisyisiä, sellaisia joiden kohtalosta välittää ja joiden lämminhenkisyys tuo elokuvan henkeen toivon kipunaa. Kuvaus on teknisesti toimivaa: paikoin hitaat maisemakuvaukset ja kamerankäyttö ovat suorastaan mykistäviä. Emotionaalisesti elokuva on juuri sitä, mitä voi odottaakin: kylmä, lohduton, raastava ja itkettävä. Kyllä siinä raavas mieskin (lue: minä) oli vähällä tirauttaa kyyneleen.

Kuten Sofien valintakin, Pianisti ei ole iloista katseltavaa. En ole toisaalta vielä koskaan törmännyt elokuvaan, joka kuvaisi holokaustia ja/tai toista maailmansotaa hilpeällä tavalla. Ehkä hyvä niin. Vaikka yleisestikin väitän olevani kohtalaisen kylmä ja välinpitämätön ihminen, jota eivät ilmastonmuutokset tai Afrikan lapset kiinnosta, toinen maailmansota ja sen kauhut ovat asia, jota en jaksa enkä toisaalta haluakaan ymmärtää. Se on yksi niistä harvoista asioista, jotka saavat minut ajattelemaan kaikkea sitä yltäkylläisyyttä jonka ympärillä elän. Kaikkea sitä, mitä minulla on ja toisaalta myös sitä, mitä toisen maailmansodan aikaisilla juutalaisilla tai puolalaisilla ei ollut. Se saa tuntemaan itsensä kiittämättömäksi, itsekkääksi ja hölmöksi. Ja toisaalta tunnen myös myötätuntoa.

Ahdistavia ajatuksia on kuitenkin helppo ajaa pois huumorilla. Perhepiireissä olemmekin naureskelleet ajatukselle, että mitä tapahtuisi jos Suomeen tulisi vaikkapa savolaisvainot: "Savolaissyntyisten tulee pitää käsivarressaan sinistä nauhaa, jossa on kalakukon kuva. Lopulta kaikki savolaissyntyiset suvut on puhdistettava viidenteen polveen saakka!" Siinä olisi kyllä meidän perheellä sulateltavaa: molemmat vanhempani kun ovat umpi-savolaisia, itsekin olen kiero kuin korkkiruuvi. Kaipa silloin pitäisi paeta Venäjän rajalle, missä kesämökkimme on, pienellä saarella, keskellä ei mitään. Siellä on sentään vallihautoja ja bunkkereitakin!

Kävin eilen illalla läpi kavereitani, jotka olisivat innokkaita lähtemään elokuviin. Neljännen ihmisen kohdalla tärppäsi, ja kas kummaa, Kaarniksen naamaahan sitä taas joutui katselemaan. "Ei saleen saada lippuja... Siellä oli tyyliin vaan 20 paikkaa jäljellä kun viimeks katoin," totesin kalseasti kun lähestyimme Kinopalatsia. "Mitä sitten tehdään, jos ei saada lippuja?" Kaarnis kysyi. Onneksi meikäläisellä on aina varasuunnitelmat valmiina. "Itketään ja hypätään yhdessä joltain korkealta sillalta alas. Tai sit mennään Vapiaanoon syömään."

Spagetilta ja sen kaloreilta kuitenkin säästyttiin. Italialainen ruoka vaihtui umpi-amerikkalaiseen rainaan, voipopkorneihin sekä täyteen elokuvasaliin. Matkaan.

En oikeastaan edes tiennyt, mitä odotin On the Roadilta. Oli se sitten mitä tahansa, odotukseni eivät osuneet oikeaan eivätkä täten täyttyneet. Ei siinä kuitenkaan mitään. Odotin On the Roadilta jotain hyvin perus teini-perseily-road-trip-opetus-elokuva -meininkiä, jota elokuva ei totisesti ollut. On the Road on tarina matkasta, elämänmatkasta, oudoista ihmisistä, heidän oudoista tavoistaan sekä tietenkin vapaudesta, joka ei sittenkään ole niin makeaa kuin luulisi.

Elokuva on kokonaisuutena suhteellisen minimalistinen. Musiikkia käytetään vähän, ja kun sitä on, se on usein suoraan itse elokuvassa olevaa elävää musiikkia ja näyttelijöiden omaa laulantaa. Kuvauksellisesti On the Road ei hätkähdytä, mutta on kuitenkin toimiva ja aiheeseen sopiva: maisemat ovat kuvauksen aa ja oo, samaten ohikiitävä tie, ohilipuvat maisemat. Jalat.
Näyttelijät hoitavat hommansa tyylillä, joskin sivuhenkilöiden rooli (Kirsten Dunst, Kristen Steward) on jäänyt jotenkin ontoksi. Jotakin traagisen humoristista hahmoissa kuitenkin on, ja pariin kertaan heräsiksin elokuvissa kysymys, että saako tälle nauraa. Pitäisikö tätä hahmoa vihata vai sääliä? Rakastaa vai pitää ärsyttävänä?

Tsekkaa Bellan tissit!

Elokuva perustuu samannimiseen kirjaan. Kaarnis oli kirjan lukenut lukiossa, itse en ollut moisesta kuullutkaan. Tarina kertoo tosiaan nuorukaisesta, joka pian isänsä kuoleman jälkeen tapaa salaperäisen Deanin, jonka rikollisista touhuista ja raisusta elämäntyylistä on juoruttu tienoolla useammin kuin vain kerran. Dean ja päähenkilö ystävystyvät, jakavat tietonsa ja taitonsa, elämäntarinansa ja tapansa, ja alkavat pitää toisiaan miltei veljinä. Molempia ajaa sisäinen turhautuma, halu olla vapaa, tehdä ja olla mitä haluaa, välittämättä muusta yhteiskunnasta.

Tarinallisesti elokuva on siis hyvin sekalainen, asiasta toiseen poikkoileva, eikä siinä ole kummempaa koukkua tai huippukohtaa. Ei syöksyjä, mutta kuoppia kylläkin: aivan kuten oikeassakin elämässä. Onko elokuvassa siis päätä tai häntää? Ei. Mutta tarvitseeko siinä aina ollakaan?

Näennäisesti elokuvien päähenkilöiden huolettoman elämäntavan, toteutumattomien haaveiden, nuoruuden kokeiluhalun ja turhautuman taakse kuitenkin kätkeytyy jotain syvempää. Ollaan hukassa, ollaan yksinäisiä, ollaan koukussa huumeisiin, seksiin ja tupakkaan sekä ikuiseen tienpäällä olemiseen. Mistään ei löydä jalansijaa, mistään ei löydä rauhaa. Normaali elämä valvollisuuksineen tuntuu samaan aikaan turvapaikalta, mutta myös ahdistavalta häkiltä. Mistään ei löydä rauhaa. Aina on oltava matkalla jonnekin.

Kaipa se koskee meistä jokaista aina silloin tällöin: itsensä hakeminen, ikuinen matkaaminen.