Brody-putki

Viimeviikolla tuli tosiaan itkettyä Pianistin sekä Adrien Brodyn kauneuden parissa Kaarniksen kyljessä. Päätinkin sitten ihastuksen hurmassa, että hei, nythän me pidetään Brody-putki. Ja niin me pidettiin.

Ensin ajattelimme piristää itseämme Brody-leffalla nimeltään Detachment, jota kumpikaan ei ollut ennestään nähnyt. Lyhyesti tarina kertoo maata kiertelevästä sijaisopettajasta, joka saapuu huonossa maineessa olevaan amerikkalaisen lähiön kouluun, joka on täynnä ongelmanuoria ja henkisesti raunioina olevia opettajia. Ei Brodyn opettaja-hahmokaan toisaalta mikään puhtoinen pulmunen ole, vaan hänelläkin on luonnollisesti omat raskaat taakkansa.

Detachment on kokonaisuutena ehyt ja toimiva tapaus. Kuvaukseltaan se on kauniilla tavalla karkea ja minimalistinen, joskin muutamat yksittäiset kohtaukset on kuvattu todella siististi, jolloin näiden tehokkuus korostuu. Paikoin elokuvan kuvaukseen yhdistetty karkea animaatio sekä nopeasti leikatut flashbackit ovat omiaan luomaan elokuvaan painostavaa ja ahdistavaa tunnelmaa.

Näyttelyntyö on elokuvassa upeaa, ei ainoastaan siis vain Brodyn puolelta vaan myös nuorten näyttelijänkykyjen osalta. Ihastelimmekin Kaarniksen kanssa elokuvan pientä katuhuoraatyttöä: "Oi kun se on niin sötö. Ja jotenkin niin luonteva!" Oikeastaan ainut huono puoli elokuvassa on sen soundtrack, joka ei kummemmin nouse esille. Ja tarinallisesti tietenkin se, ettei mikään mene putkeen. Ei vaan sitten niin mikään.

Tunnepuolella Detachment onkin riipivä kokemus. Suustani pääsi useampikin epäinhimillinen inahdus, sillä elokuvan tarina, sen hahmot, ankea miljöö sekä yleinen kokonaisuus vain saivat minut tuntemaan itseni niin tavattoman avuttomaksi ja surulliseksi. Hirveintä elokuvassa on se, että sen esittämä tarina on totta: häiriökäyttäytyminen, stressi, vaikeat lapsuuden traumat, masennus sekä maailmamme yltiömäinen väkivaltaisuus ja seksuaalisuus ovat jatkuvasti läsnä elämässämme. Teematiikka onkin elokuvassa todella raskasta, ja sitä on kivuliasta käsitellä.

How many of you have ever felt the weight pressing down on you?

Henkilökohtaisesti Detachmentin tarina, tai oikeastaan sen miljöö, on lähellä omaani. Tällä en kuitenkaan tarkoita, että eläisin jonkin sortin sosiaalisella ongelma-alueella tai että kouluelämäni olisi ollut väkivaltaisesti tai seksuaalisesti virittynyttä. Tarkoitan tällä sitä raskasta voimaa, tietynlaista painetta ja synkkyyttä, joka on painanut minua, eteenkin juuri peruskouluaikoinani. Opiskelin ala-asteella Suomen suurimmalla luokalla (meitä oli parhaimmillaan 72), joka luonnollisesti tarkoitti paitsi paljoa huutoa ja meteliä, myös sitä, ettet juuri erotu joukosta. Katoaminen on helppoa, sekä hyvässä, että pahassa. Sanottakoon, että omalla kohdallani se oli juuri sitä pahaa katoamista.
Yläasteellamme tuntui esiintyvän aika paljonkin kiusaamista, syrjintää, halveksuntaa sekä yleistä häirintää ja perseilyä. Nuoren, kehittyvän lapsen näkökulmasta se oli yksi hirveimpiä paikkoja varttua, enkä usko, että edes aikuiset opettajammekaan nauttineet työstään. Kiitosta ei tule: ei opiskelutovereitaan huomattavasti syvällisemmälle, alakuloiselle oppilaalle, eikä liiemmin stressaantuneelle opettajallekaan. Näin yhdessä hengitetään tiettyä välinpitämöttömyyden, velvollisuuden ja pakon sekaista paksua savua, joka takertuu syvälle keuhkoihin, ja jota on kivuliasta sekä hengittää että yskiä ulos. Mutta se on silti tehtävä.

Epämääräisten rintakipujen ja epäinhimillisten ininöiden jälkeen päätimme, että nyt pitää katsoa jotain hilpeämpää. Pikku nousuhumalassa päätimme repiä Kaarniksen kovalevyltä esille The Darjeeling Limitedin. "Katotaan tää, se on hauska," Kaarnis sanoi. Ja se oli. Näin sitten nostimme maljan Adrien Brodyn alakuloisille kulmakarvoille ja rupesimme katsomaan elokuvaa vähemmän alakuloisilla silmillämme.

The Darjeeling Limited kertoo tarinan etäisestä veljeskolmikosta, joka lähtee keskenään Intiaan kokemaan hengellisiä, yhdistymään veljeksinä ja mahdollisesti etsimään sivistyksen parista paennutta äitiään. Mikään ei tunnu menevän putkeen: konduktööri vihoittelee, junan kulku takkuilee, hengelliset kohteet eivät tunnukaan niin hengellisiltä ja kaikkea sitoo yhteen veljesten keskenäinen epäluottamus, kiusallisuus ja teennäisyys. Nämä veljekset eivät vihoittele toisilleen, eivät huuda, riitele, väittele tai lyö, mutta ovat silti tuhansien kilometrien päässä toisistaan, vaikka istuisivatkin vierivieressä.

Raina etenee mukavasti, tarjoaa törkeän hyviä dialogeja sekä niitä upeita, sanomattomia sanoja, jotka tekevät tilanteista ja ihmisistä hämmentävän luontevia. Audio/visuaalisesti elokuva ei ole mikään erottuva tapaus, mutta kuitenkin kokonaisuudessaan mukavalla tavalla jouheva. Ei valittamista.

Pidän aivan tajuttomasti sisar- ja /tai veliasetelmista elokuvissa, varmaan juuri siksi, koska oma veljeni on minulle niin tavattoman tärkeä. Elokuvat, jotka kertovat sisarusten välisestä kuilusta ja sen kapenemisesta, ovat iskeneet minuun aina, olivat ne genreltään sitten komediaa tai draamaa. Oli siis melko luontevaa, että Darjeeling Limited kosketti minua, ei toisaalta niinkään syvällisellä tasolla, vaan tietynlaisella "hyvän mielen elokuva" -tasolla. Sitä juuri sanoinkin Kaarnikselle heti leffan jälkeen: "Se oli kiva. Just tollanen... hyvän mielen elokuva." Ja sitä se oli. Huomaa kyllä, että Little Miss Sunshinen ohjaajalla on taas ollut näppinsä pelissä.

Seuraavana iltana katsoin keskenäni The Jacketin (suom. Sidottu), joka edusti sitten tätä tyypillisemää Brody-leffojen puolta, eli sitä "kun mikään ei mene putkeen"-puoliskoa. Muistan nähneeni leffasta pätkiä joskus telkkarista, mutta koska olen auttamaton kanavasurffari, elokuva meni minulta alkua lukuunottamatta käytännössä kokonaan ohi. Ei siinä mitään, nythän minulla oli mahdollisuus korjata asia.

Elokuvassa kaikki lähtee liikkeelle siitä, kun Brodyn hahmo lavastetaan murhaan ja kärrätään psykiatriseen sairaalaan hoitoon. Täällä hän saa tuntea elämää kalseimmillaan valkoisten seinien, epämääräisten potilaiden, hämärien hoitotapojen ja murtuneiden hoitajien parissa. Brody pumpataan täyteen lääkkeitä ja heivataan pilkkopimeään kaappiin rauhoittumaan. Vaan kuinkas käykään! Sidottuna ollessaan, Brody huomaa matkustaneensa tulevaisuuteen. Miten se tapahtuu ja kuinka asiat kytkeytyvät toisiinsa? Siitä hän haluaa ottaa selvää.

Kokonaisuus toimii hyvin. Tiivis ja nopea leikkaus luo hyvää, ahdistavaa tunnelmaa ja elokuvan soundtrack on yksinkertaisuudessaan ja minimalistisuudessaan hyvä (sillä ainakin se jäi minun mieleeni kummittelemaan koko loppuillaksi). Tarina on koskettava, mukavasti kiermurteleva ja saa kohtalaisen, joskin ehkä hieman juustoisen lopetuksen. Oikeastaan ainut asia, mikä jäi päällisin puolin Jacketissa mättäämään oli Keira Knightley. Ei siinä mitään, Keira on todella tyrmäävännäköinen nainen, ja... Hmm, no niin, siinähän se sitten onkin. En sano, että hän olisi kokonaisuudessaan surkea näyttelijä, mutta jotenkin hänen roolisuorituksensa jäi juuri The Jacketissa harmillisen laihaksi. Tuntui siltä, että hänet oli tungettu elokuvaan vain pakollisen romanssin ja hauskan jenkkiaksenttinsa takia, mikä on minusta todella sääli itse näyttelijää kohtaan. Keira esimerkiksi veti Pride & Prejudicessa roolinsa kohtalaisen mallikkaasti, joten miksi hän nyt yllättäen esittäytyi Jacketissa niin utuisena hahmona? En tiedä.

Yleisesti The Jacket on kuitenkin ihan mukiinmenevä, joskaan ei puoliksikaan yhtä hyvä kuin Detachment. Paikoin elokuva herättelee kuitenkin kiintoisia ajatuksia, luo painostavan ja ahdistavan asetelman todellisuuden ja harhan välille, tasapainottelee järjellisyyden ja hulluuden rajoilla, sekä hieman kyseenalaistaa mielenterveyspotilaiden hoitomenetelmiä. Ovatko hullut oikeasti hulluja? Ovatko terveet sittenkään terveitä? Missä menee nerouden, hulluuden, kunnianhimon ja pakonomaisuuden raja? Ja ennen kaikkea, pystytkö muuttamaan elämäsi parempaan?

Olin päivää tai paria ennen keskustellut asiasta Kaarniksen, ja myöhemmin lähes välittömästi elokuvan jälkeen veljeni kanssa. Minä kysyin, että onko ihmisellä hallintaa elämästään. Onko meillä mahdollisuus vaikuttaa elämäämme päätöksillämme? Tätä ennen viittasin The Butterfly Effectiin, jossa elokuvan päähenkilö palaa ajassa taaksepäin, ja yrittää epätoivon vimmalla muuttaa menneisyydestä pieniä asioita, vain huomatakseen kaiken menneen taas nykyhetkessä yhä vain pahemmin palasiksi. Jos kaikki menee aina päin honkia, onko meillä kontrolli elämästämme?

Veljelläni oli tähän mielenkiintoinen näkemys: maailmamme on mekaaninen, miljardien ja taas miljardien atomeiden, kappaleiden ja tekijöiden summa. Kaikki on loppujen lopuksi laskettavissa: huomisen sää, taloussuhdanteet, lehden värähtely puissa, elämäsi pituus. Kaikki kulkee tietnynlaisessa fatalistisen matemaattisessa maailmassa, missä ei ole satunnaisia poikkeuksia, vain hyvin tarkkoja ja äärimmäisiä laskukaavoja. Näin meillä ei ole kontrollia elämästämme, sillä kaikki on meille luotu jo ennalta, puhtaan fysiikan ja matematiikan pohjalta. Sinä synnyt, elät, hengität, kävelet, teet päätöksiä, itket, naurat ja lopulta kuolet, matemaattisten todennäköisyyksien ja fysikaalisten ilmiöiden orjana.

The Jacket antaa kuitenkin sen kuvan, että elämää voi muuttaa, joskus jopa parempaan suuntaan. Me kuitenkaan emme voi tietää, millä hinnalla asiat muuttuvat, sitä kuinka suuren uhrauksen joudumme niiden eteen tekemään.

Sunnuntai-aamupäivän ratoksi istahdimme Kaarniksen kanssa vielä yhden Brody-leffan pariin, joka osoittautui yllättävän hyväksi psykologiseksi trilleriksi. Tarina kertoo kidnappaajasta, joka hautaa vaikutusvaltaisen pohaton vaimon elävänä tiheikköön, ja vaatii tästä miljoona dollaria sekä klassisen pyynnön: "ei poliiseja." Rikas äijä kuitenkin ilmoittaa paikalliselle poliisille olevansa lirissä, ja tapauksen johtajaksi päätyy topakka, joskin mielellisesti epätasapainoisen tuntuinen naispoliisi. Alkaa taistelu aikaa ja kidnappaajan pirullisen nerokasta mieltä vastaan. Kello tikittää, ja rikkaan pohaton vaimo tukehtuu hitaasti ja tuskallisesti hengiltä. Elokuvan nimi onkin osuvasti Oxygen, happi.

Elokuva on tiivis, eteenpäin jouhevasti kulkeva sekä todellakin kutkuttava tapaus. Konkreettista toimintaa on vähän, parin yhden takaa-ajon muodossa, mutta tässä piileekin elokuvan loistava puolisko: se rakentaa jännittävyytensä dialogin ja hahmojen jännittyneen vuorovaikutuksen varaan. Elokuvan lopetus iskee hieman kasvoille, mutta kokonaisuutena raina on pirun toimiva.

Adrien Brody oli hämmentävän hottis nerona pahana, joihin minulla on, ja tulee aina olemaan, tietynlainen heikkous. Tästä saatoin mainitakin reilu vuosi takaperin käsitellessäni ihmisen pahuutta sekä aikaisemmin tänä vuonna heittäessäni elokuvien pahisten top vitosen. Nyt täytyy sanoa, että Brodyn näyttelemä, tarkoista suunnitelmista kiihottuva Harry, nousee ehdottomasti kyseiselle listalle. Minusta on näet tavattoman kiehtovaa, kun jokin hahmo luo pelottavuutensa, voimansa ja valtansa älyn, ei voiman kautta. Koska sisäisesti olen todella kova kontrollin ihminen sekä absoluuttisen vallan ja hallinan ihannoija, elokuvamaailmojen hullut nerot, joilla on kaikki narut käsissään, saavat minut aivan tavattoman innostuneiksi ja vaikuttuneiksi. Monestikin olen löytänyt itseni ajattelemasta "kunpa olisin kuin hän", sillä tälläisten rikollisnerojen valta on niin kokoaisvaltaista, niin suurta ja kiehtovaa, että haluaisin kyetä itse samaan.

Olenko sitten kiltti tyttö vai paha pimu? Meissä kaikissa on varmasti puolia, jotka ovat synkkiä, pelottavia, vaarallisia ja outoja, mutta tekevätkö tälläiset pienet, satunnaiset tai joskus silmiin pistävät piirteet meistä pahoja?

En tiedä.

(Varoitus, syvää ja teennäistä itsepohdiskelua luvassa. Älä lue, jos et ole siihen valmis. Läheiset, varautukaa muuttamaan käsityksenne minusta.)

Haluaisin sanoa, että olen kiltti tai hyveellinen ihminen. "Sä olet niin tollanen mukava naapurintyttö! Aina niin tunnollinen ja rauhallinen! Sähän oot tosi viaton ja kiltti. Ja lempeä!" Ties kuinka monet kerrat olen kuullut ihmisten sanovan noin. Ikävä kyllä se ei ole totuus: minussa on paljon synkkyyttä, paljon vihaa ja paljon katkeruutta. Olen joskus todella kylmä, vaarallisen laskelmoiva ja paikoin todella manipulatiivinen. Pahinta on se, etten sano mitään ääneen. Kaikki pysyy pinnan alla piilossa. Voin yhtenä päivänä jäädä töistä huoletta kotiin ja oikeasti vain nukkua puoleenpäivään tekemättä mitään. Voin varastaa koulusta tai töistä jotakin. Voin hymyillä ja naurahtaa puhelimeen, sanoa että "ei, ei haittaa, että soitit väärään numeroon", mutta heti luurin laskettuani haluaisin vain tuhota kaiken. Voin tehdä niin, ja olla jäämättä kiinni, sillä kaikki uskovat minun olevan kiltti tyttö.

Olen satunnaisesta mielihalusta melkein työntänyt itselleni täysin tuntemattoman ihmisen portaita alas. Olen juossut karkuun paikalta, kun olisi pitänyt auttaa maahan kaatunutta vanhusta. Olen valehdellut vanhemmilleni päin naamaa. Olen haaveillut täyttäväni koulun käytävien seinät opiskeltovereitteni verellä. Olen haaveillut siitä puuduttavan autuaasta tunteesta, joka tulee, kun on saanut purettua vuosia syvällä kyteneen vihan ja pelon. Olen ajatellut vain hymyileväni, olevani hiljaa ja istuvani loppuelämäni vankilassa. Olen ajatellut sen olevan oikeutettua. Ja sitten havahdun ajatuksistani, tuomitsen itseni pahaksi ihmiseksi ja jatkan normaalia elämääni. Ajatukset jäävät ajatuksiksi, mielihalut toteutumattomiksi. Kuitenkin salaa haaveilen ihmisten katsovan minua ylöspäin pelonsekaisessa kunnioituksessa. Haaveilen täydellisestä vallasta toisiin, nimenomaan juuri väkivallan kautta.

Silti syvällä sisimmässäni haluaisin kuitenkin vain tulla hyväksytyksi sellaisena kuin olen. Pelkään itseäni ja ajatuksiani, en uskalla oikeasti ärsyyntyä tai tulla vihaiseksi, sillä pelkään tekeväni tai sanovani jotain typerää, jotain mikä vahingoittaisi läheisiäni. Haluaisin sanoa olevani hyvä ihminen.
En kuitenkaan tiedä, olenko sitä.

Menipäs nyt masentavaksi ja oudoksi... Noh! Syvästä tietämättömyydestä takaisin Brodyyn!

Hello, I have now idea how smoking hot I am.

Miksi näin yllättäen juuri Adrien Brody? Siksi koska alati melankoliset kulmakarvat, siksi koska väsyneen alakuloiset silmät. Siksi koska persoonallinen nenä, matalan käheä ääni, kapeat sormet ja isot kädet. Siksi koska pitkä ja hoikka vartalo. Siksi koska Adrien Brody. Ja siksi koska Kaarniksen tajuton manipulointikyky ja mielleyhtymäni pen & paper -roolipeli Dark Heresyyn, johon olen obsessoitunut (tai oikeastaan minun ja Kaarniksen siihen luomiin hahmoihin).

Tekisi aivan sairaasti mieli tehdä tästä nuoresta herrasta videotribuutti. Teematiikka voisi olla synkähkö, värimaailma sini-harmaa ja tumma. Ajatuksia musiikin suhteen? Ajatuksia elokuvien suhteen?

Taitaapa olla, että taidan katsastaa uudelleen vielä Splicen, King Kongin ja The Villagen sekä tutustua uutena Manoleteen, The Brothers Bloomiin ja Wreckediin ja ehkäpä vielä Predatorssiin ja The Experimenttiin, ja koota lopulta kaikista näistä elokuvista jokin messevä tribuutti. Yhtä messevä kuin Adrien Brodyn nenu.