Missä piilevät hyvät lastenelokuvat?

Viikonloppuna televisiosta tuli lasten iloksi Karvakamut, Monsterit Oy ja Herkules. Toissa viikonloppuna töllössä pyöri parin vuoden takainen Wall-E-animaatio. Kävin kyseisen elokuvan katsomassa viimeksi leffateattereissa, ja totesin sen jo silloin kokonaisuutena ihan hyväksi lasten leffaksi. Tosin vaikka elokuvan hahmot ovatkin kekseliäitä ja suloisia, itse tarina tökki hieman ja oli S-elokuvaksi todella pitkä. Useat kohtaukset myös herättivät meikäläisen ajattelemaan, että näyttäisinkö tämän alle 6-vuotiaalle lapselle. Sen verran jännittävää ja toiminnallista meininki kuitenkin oli. Rupesin siinä sitten elokuvaa katsellessani pohtimaan, että onko oman lapsuuteni jälkeen tehty oikeasti hyviä lasten elokuvia.

2000-luvun alku oli hyvää aikaa olla lapsi. Animaatiotekniikka kehittyi ja teknisesti uudenlaisia elokuvia syntyi paljon. Dinosaurus yhdisteli oivallisesti tietokonegrafiikkaa ja kuvattua filmiä, ja tätä yhdistelmää käytetiin yhdessä piirretyn animaation kanssa sitä seuraavissa koko perheen animaatioissa paljon, kuten Atlantiksessa, Karhuveljeni Kodassa sekä Treasure Planetissa. Sitten 3D-animaatiosta tulikin hitti, ja näin syntyivät 2000-luvun suuret lasten klassikot, kuten Nemoa etsimässä ja Autot. Paitsi, että Disneyn, Pixarin ja Dreamworksin teknikka kehittyi, myös elokuvien sisältö oli vaihtelevaa, monitasoista sekä oikeasti opettavaista ja lapsille sopivaa. Esimerkiksi Nemoa etsimässä -elokuvan kokonaan uusi miljöö loi heti uutuuden tunnetta ja toimivuutta tarinaan, ja Madagascarin huumori puri sekä lapsiin että vähän vanhempiinkin katsojiin.

Narnian tarinoiden, Pirates of the Caribbeanien, Upin, Toy Story 3:n ja Tangledin lisäksi Suomeen ei ole tullut viime vuosina juuri ollenkaan "hyviä" lastenelokuvia. Hyvällä tarkoitan sellaista elokuvaa, joka tuo genreen jotakin uutta tai erottuu selkeästi massasta esimerkiksi juonen, tekniikan tai suosionsa ansiosta. Ehkä olen kriittinen tai ehkä en vain pysty sanomaan jotakin lastenelokuvaa hyväksi, koska en enää itse ole lapsi, mutta rehellisesti sanoen olen todella pettynyt siihen, mitä nykylapsille nykyään elokuvissa tarjotaan. Katsotaanpa esimerkiksi, mitä lapsille suunnattuja elokuvia on lähiaikoina tullut tai tulossa: Autot 2, Smurffit, Tintin seikkailut, Johnny English 2,  Happy Feet 2, Alvin ja pikkuoravat 3, Myyrä... Lapsille tarjotaan siis jatko-osia sekä ikivanhojen kassamagneettien uusintaversioita.

Tintin Seikkailut saattaa nostaa taas lastenelokuvien tasoa. Ehkä.

Kyse ei ole siitä, etteikö hyvien lastenelokuvien tekeminen olisi vaikeaa. Se vaan tehdään helpoimman kautta. Tässä kohden herääkin kysymys, että ovatko lapsikatsojat jotenkin alempiarvoisia täysi-ikäisten kanssa? Lapsissahan on sananmukaisesti tulevaisuus: kun nappuloille tarjotaan varhaisessa vaiheessa laadukasta elokuvaa, he arvostavat niitä myös tulevaisuudessa, aina vakavasta taidemätöistä humoristiseen hömppään. Ja tämähän lisäisi tietenkin elokuvayhtiöiden tuottoa, sillä rahallinen tuottohan on kaiken aa ja oo. Kassakone laulaakoon, tsi-tsing.

Totta kai lapset vaativat elokuviltaan helppoa ja ymmärrettävää huumoria sekä koukuttavaa toimintaa. Hyvä lastenhuumori ei kuitenkaan tarkoita slap-stick-/alapää-/väkivaltahuumoria, eikä hyvä toiminta tiiviisti leikattua räiskintää, vaikka ikävä kyllä näitä viljellään nykylasten elokuvissa aivan liikaa. Liekö ihme, että ylivilkkaus-tapaukset, väkivaltaiset tai kapinalliset elkeet sekä kypsymätön huumori lisääntyvät lapsiperheissä ja alakouluissa, kun niiden lisäksi muuta sisältöä ei lastenelokuvissa juuri ole. Kysymykseni kuuluu, että mihin katosivat vanhan Disney-tuotannon viattomuus ja lempeys, kuten Bambissa, Pixarin moniuloitteinen huumori (Antz) sekä lastenelokuvien omaperäiset miljööt (Nemoa etsimässä) ja hahmot (Autot)? Miksi ylivilkas leikkaus (Yli aidan), mäiskintä (G-Force) ja vanhan kierrättäminen sen sijaan nousevat? Miksei lapsille tarjota samanlaista laajaa elokuvatarjontaa kuin aikuisten elokuvamaailmassa? Entä miksi tunnumme tyytyvän lastenelokuvien kohdalla aina samaan jäyhään tarinaan ja teennäiseen opetukseen? Ja miksi hiivatissa kaikki täytyy vääntää nykyään 3D-animaatioksi?

Toki tekninen tyylikkyys ja tarinan opettavaiuus on tärkeää, mutta onko se todella niin tärkeää, että kaikki oikeasti oleellinen, kuten tarinan tai hahmojen luontevuus ja jouhevuus sivuutetaan? Itse ainakin kaipailen valkokankaalle klassisia piirrettyjä, kuten Bambi tai Aristokatit, ilman teknistä prassailua tai miljoonaefektejä. Kananlennon, Antzin tai Madagascarin rempseää huumoria haluaisin nähdä myös lisää, puhumattakaan sitten monitahoisemmasta teematiikasta. Nykylastenleffat kun tuntuvat alleviivaavan liiankin paljon välittämäänsä teemaa, täysin turhaan. Oliko Kaunottaressa & Kulkurissa jokin syvällinen teema? Ei. Oliko se silti hyvä elokuva? Kyllä.

On helppoa tehdä elokuva, joka sisältää yleisesti lapsia kiinnostavia asioita, kuten sankareita, toimintaa ja helppoa huumoria. On helppoa saada maksimaalista tuottoa lastenelokuvista mainonnan ja oheistuotteiden avulla. Vaikeampaa on tehdä lapsille elokuva, joka jaksaa viihdyttää sukupolvesta toiseen menettämättä hohtoaan. En siis sikäli voi moittia nykylasten elokuvia ihan kokonaan. Kuitenkin kehnosta lastenleffasta voi saada mainion, jos hetkeksi unohdetaan se teennäinen sankari +  järjetön toiminta + itsestäänselvä opetus = maksimaalinen tuotto -kaava, ja uskalletaan ottaa riskejä sekä kuunnella lapsiyleisöä. Ja minua.

Ps. Lisää kysymyksiä otetaan edelleen vastaan.  Aion vainota tästä joka ikisessä postauksessa, kunnes niitä on mielestäni tarpeeksi. Kärsikää!