Parantumattomia haavoja

Tulin juuri katsomasta Black Swania. Kuten aina hyvien elokuvien jälkeen, on jotenkin hauras, mutta silti epätodellisen voimallinen olo. Elämä tuntuu ikuisuudelta, jokainen hetki on ainutlaatuinen. Uskoo pystyvänsä mihin tahansa.

Toisinaan elokuvien tuomaa voimaa tarvitsee elämän kriisitilanteissa. Ostin perjantaina Gamestopista viisi elokuvaa (teki yhteensä 11 euroa), ja katsoin samana iltana Ihmeperheen, jonka olin juuri em. kaupasta hakenut. Tuo elokuva, vaikkei se sinällään ole mitään rymistelyä kummempaa, muistutti minua ensimmäisestä keväästä, kun vanhempani olivat eronneet. Siellä oltaisiin tarvittu voimaa ja jaksamista.

Black Swan oli hyvä elokuva, mutta ilmeisesti se ei tuntunut vastaavan kaikkia odotuksiani, minkä takia se jäi minulle osittain laimeaksi. Päähenkilöön keskittyvä käsivarakuvaus on kuitenkin toimiva ja tanssikohtaukset todella kauniita ja mukaansatempaavia (propsit Portmanille upeasta tanssityöstä). Juonellisesti tarina on ehkä hieman ennalta-arvattava, eikä tuo psykologisesti mitään uutta esille. Hahmot ovat kuitenkin kiinnostavia, aina härskistä baletti-ohjaajasta, hyysäävään äitiin ja tarinan toiseen naispäähenkilöön, joka on Portmanin esittämän Ninan täydellinen vastakohta. En spoilaakaan sen enempää itse tarinaa...

Näen sekä Ninassa, että tässä avoimemmassa päähenkilössä itseäni. Toisaalta olen perfektionisti, joka ei koe mitään niin ahdistavana kuin epäonnistumista tai häviämistä. Unelmani olisikin kuolla tyytyväisenä, kuolla täydellisen ja täyttävän elämän jälkeen. Kuitenkin näen itseni myös takomassa järkeä itseäni herkempiin ja hauraampiin ihmisiin, yllyttämässä heitä, haastamassa itseään. Sikäli elokuva olikin kiinnostava, kun kykenin yhden hahmon sijaan samastumaan useampaankin henkilöön. Ehkäpä tämä oli yksi syy, miksi Black Swan oli ehdolla vuoden parhaaksi elokuvaksi.

Mikä kuitenkin vei minut lapsuuteni äärelle oli juuri tuo Ihmeperhe. Kaiken kaikkiaan muistan pitäneeni elokuvasta sen ilmestymisaikana todella paljon. Tarina on hauska, toiminnallinen, muttei mässäile liikaa tappelemisella eikä liian nopealla leikkauksella (johon turvaudutaan nykyään liian usein). Eniten kuitenkin pidin elokuvasta juuri sen perhe-teeman takia.

Ihmeperheessä on pääosin kyse perheen kohtaamista kriisistä ja erimielisyydestä: kiistasta siitä, ollako oma itsensä vai pukeako itselleen naamari itsensä suojaksi.
Tarinassa onkin, ikävä kyllä, tämä päällisin puolin täydellinen perhe, jolla on toki omat ongelmansa ja kriisinsä, mutta jotka kuitenkin elokuvan loppuun mennessä saadaan selvitettyä.

Muistankin liikuttuneeni juuri elokuvan täydellisestä lopusta, jossa kaikki antavat toisilleen anteeksi, ja jatkavat elämää yhdessä. Elokuva ilmestyi pian vanhempieni eron jälkeen, ikää minulla oli 11-vuotta. Tajusin silloin, että se, mitä tapahtuu elokuvissa, ei tapahdu tosielämässä. Vanhempani eivät tule koskaan sopimaan riitojaan tai palaamaan yhteen. Heillä tulee aina olemaan erimielisyyksiä.

Tämän lisäksi Ihmeperheessä minua liikutti perheen vanhin tyttölapsi, joka muistutti minua kaikinpuolin minusta itsestäni. Veljeni sanoikin heti elokuvan nähtyään "se tyttö on siinä elokuvan alussa ihan niinku sä!" Ja se oli totta: olin pitkään se hiusteni takana piilotteleva ujo, itseään epäilevä tyttö, joka mielummin halusi kadota väkijoukkoon kuin tulla huomioiduksi. Kuitenkin tämä pidättyväisyys purkautui kotona, aivan kuten elokuvassakin. Piikittely, riitely, nenäkäs äänensävy, vastaanväittäminen... Ne kuuluivat liian usein jo muutenkin rasittuneen perheemme arkeen.

Rakastan elokuvia, niiden tuomaa rentoutunutta mieltä, huumoria, nostalgiaa ja muistoja. Kuitenkin, niin kuin jokaisessa monisyisessä asiassa, elokuvat herättävät joskus myös ikäviä muistoja. Juuri monet Disney-leffat, kuten esimerkiksi juuri Ihmeperhe, muistuttavatkin minua (kliseisesti sanoen) haavoista, jotka eivät ole vielä täysin parantuneet. Toisaalta, joskus on hyvä repiä rupiset arvet auki, tarkastella niitä tyynenä, ja antaa niitten sitten parantua rauhassa.

Ps. Ihmeperheen suomi-dubissa Esa-poikaa ääninäyttelee veljeni vanha tuttu.
Ps2. Pahoittelen angstista äänensävyä. Ajatelkaa sitä vaikka vaihteluna entiseen analyyttiseen tekstiin!
Ps3. Pitäisi saada katsottua lähiaikoina Iron Man. Sitä ennen kuitenkin yo-kokeisiin tuskailemaan! Toivottakaa onnea!