Mistä on hyvät genret tehty?

Otsikon kysymykseen on varmasti paljon yksilökohtaisia vastauksia. Aionkin nyt käsitellä omaa subjektiivista kokemustani hyvistä elokuva-genreistä siis suomalaisittaen sanoen, elokuvalajeista tai -tyypeistä. Samalla saan myös ylipäätään kategorisoitua elokuvan lajit, sillä (kontrollifriikki kun olen) rakastan asioiden lajittelua ja järjestelemistä luokkiin. Pitäkää kuitenkin mielessä, että elokuvissa voi olla sekoitettuna useampia genrejä keskenään, ja on elokuvia, jotka eivät sovi mihinkään genreen. Jätän tällä kertaa pienemmät genret, esimerkiksi dokumentin ja eeppisen/historiallisen elokuvan, väliin.

Loistavaa scifiä ja fantasiaa
Sisältää paljolti osia kauhusta (vrt. Alien), eeppisestä elokuvasta, toiminnasta ja niin edelleen
On myönnettävä suoraan ja sanottava, että olen tieteiselokuvien ystävä. Olen kaiken kaikkiaan ollut pienestä saakka kiinnostunut avaruudesta ja tekniikasta, joten on luonnollista että pidän myös elokuvataiteessa niiden kuvaamisesta. Mutta mikä on hyvää scifiä?

Hyvässä scifissä on luonnollisesti meille ennestään tuntematonta tekniikkaa. Tekniikan ei tarvitse olla hi-techiä, riittää ettemme tunne sitä. Toinen tärkeä asia on kuvaus vieraasta maailmasta, sivilisaatiosta tai ajasta. Scifiä parantavat uskottava historiikki, miljöö, tekniikan yksityiskohtaisuus sekä visuaalisesti näyttävät tehosteet/lavasteet/puvustus tai vastaava. Samat ominaisuudet koskevat pitkälti fantasia-elokuvaakin.

Esimerkki hyvästä scifistä on tietenkin klassikkojen klassikko Star Wars, jossa on paljon yllämainittuja hyviä piirteitä. Toinen loistava elokuva on 2001: Space Odysseia, joka oli aikoinaan uskomattoman taitava ja visuaalisesti ennennäkemätön kuvaus avaruudesta. Scifi-lemppareihini kuuluvat mm. Matrix, I'Robot ja District 9, jotka ovat kuitenkin huomattavasti enemmän toimintapainoitteisia kuin edellä mainitut klassikot. Hyvää fantasiaa on esimerkiksi Tolkienin kirjoista väännetyt Taru Sormusten Herrasta -leffat.

Huonoa scifiä löytyy paljon 20-50 -luvun B-elokuvien joukosta. Ne ovatkin enemmän surkuhupaisia ja halpoja kuin tajunnanräjäyttäviä kuvauksia vieraista kulttuureista. Epäonnistumisia nähdään kuitenkin myös lähempänä nykyaikaa. Yksi suorastaan humoristinen scifi-tapaus on 90-luvun lopun Starship Troopers. Elokuvan lopussa esiintyvä "pääpahis" nimeltään Aivo-ötökkä on jo itsessään hauskaa, mutta ennen kaikkea häiritsevää katseltavaa (ks. kuva). Mitä elokuvan suunnittelijoilla oli oikein mielessään, kun elokuvan lopuksi keihäs työnnetään väkivaltaisesti ötökän vagin-- tarkoitan suuhun.

Pakahduttavaa draamaa
Sisältää osittain myös romanttiset komediat
Hyvän draaman ainekset ovat omalla kohdallani yksinkertaiset: päähenkilö(ide)n tulee kärsiä niin paljon kuin on ikinä mahdollista, mieluiten kaikilla kärsimyksen tasoilla (fyysinen, psyykkinen, henkinen). Mitä suurempi tuska, sen vapauttavampi katharsis saadaan elokuvan loppuun. Katharsiksenkaan ei kuitenkaan tarvitse olla onnellinen. Se voi olla myös avoin tilanne/kohtaus, looppi tai hahmon itsemurha. Pääasia on kuitenkin selvä, mitä enemmän hahmo kärsii ja mitä paremmin tämä kärsimys tuodaan esille, sen parempi. Draamassa hahmojen uskottavuus ja täten helppo lähestyttävyys ovat tärkeitä. Samastuminen, uuden luominen ja syvällinen teema tai sanoma ovat myös tärkeitä.

Asia erikseen ovat romanttiset komediat, joista en liiemmin välitä elokuvina niiden naiivisuuden ja epäuskottavuuden takia. Ne kulkevat aina samoja kaavoja pitkin, eivätkä edes yritä luoda mitään uutta, toisin kuin syvällinen draama. Romanttiset komediat tai draamat ovatkin naisille suunnattuja toimintaelokuvia, toisin sanoen päätöntä viihdettä.

Hyvää draamaa edustavat esimerkiksi Big Fish, The Fountain tai Geishan Muistelmat. Kaikissa rainoissa hahmot joutuvat kohtaamaan esteitä esteitä, joita hahmo (ja täten myös katsojat) joutuvat käymään läpi. Emotionaalista tuskaa nähdään elokuvissa enemmän tai vähemmän, ja kaikkiin liittyy se kuuluisa rakkaustarina. Titanic ei ole huono draaman edustaja sekään, puhumattakaan romanttisten elokuvien äidistä eli Tuulen Viemästä.

Huonoa draamaa löytyy television saippuasarjojen lisäksi myös romanttisista komedioista, joita en rupea sen kummemmin käymään läpi.

Vauhdikasta toimintaa
Sisältää supersankarielokuvat, toiminta-painotteiset draamat/fantasiat/parodiat sekä sotaelokuvat
Toiminta-elokuvien nimenkin perusteella on selvää, että niissä kuuluu olla actionia. Aseiden paukkuminen, slow-motionit, ankarat takaa-ajokohtaukset ja yleisesti tappelukohtaukset ovat must. Juonen musta-valkoisuus ja yksinkertaisuus on toiminta-elokuville myös tyypillistä.

Itse rakastan slow-motioneita, niitä ei yksinkertaisesti voi olla liikaa. Lisäksi yleiset tappelukohtaukset, eteenkin nyrkeillä tai melee-aseilla (miekat, nuijat, keihäät) käytävät taistelut ovat mieleeni. Kamppailulajien seuraaminen toimintaelokuvissa on mielenkiintoista, mukavaa vaihtelua tyypillisen ase-räiskinnän lisäksi. Visuaalisuus ja vauhti ovat tärkeitä elementtejä toimintaelokuvissa, mutta niiden vääränlainen luonti (liikaa räjähdyksiä, kovat äänet, liian nopea leikkaus) vie oman kiinnostukseni ihan muualle.

300, useat sotaelokuvat sekä lähes kaikki supersankarielokuvat ovat mieleeni käypiä toimintaelokuvia. Tappelua ja mässäilyä löytyy, mutta elokuva saa sisältönsä muustakin kuin tappamisesta. Huonossa toimintaelokuvassa ei voikaan olla ärsyttävämpää kuin kaikkivoipa miespuolinen toimintasankari, joka lyö satapäisen armeijan parilla panoslippaalla ja syö lyijyä kuin leipää. Realismi siis käteen, kiitos.

Ei näin, Arska, vaan "less is more".

Kutkuttavaa jännitystä ja hyytävää kauhua
Sisältää (psykologiset) trillerit, salapoliisikertomukset, kauhun alalajit (gore, splatter jne.)
Pidän jännityselokuvista. Eteenkin psykologiset trillerit ovat yksi suosikki genreistäni juuri niiden intensiivisyyden, mielenkiintoisuuden ja usein uuden näkökulman vuoksi. Kauhu on tähän astisilla kokemuksillani ollut surkuhupaisaa: ylipäätään en kykene ottamaan yliluonnollista ja perustelematonta örkkimönkiäistä tosissani. Ajatus siitä, että ihminen on itselleen pahin vihollinen on minusta paljon pelottavampi uhka kuin kauhussa esitetyt randomit sarjamurhaajat, piinaavat demonit ja saatanan nouseminen maan pinnalle.

Trillereiden ja muiden jännittävien elokuvien tärkeänä osana on paitsi musiikillinen, lavasteellinen (esim. pimeät nurkat) ja kuvallinen toimivuus (esim. käsivarakuvaus), myös hahmoon helppo samastuttavuus. Omalla kohdallani jännityksen luomisessa tietty epävarmuus, paranoija ja kierolla tavalla perusteltu tai luonnollinen uhka ovat hyviä. Itseeni eivät vetoa verellä mässäily, uskonnolliset kauhuelementit tai epämääräinen olento ilman kunnollista motiivia käytökselleen. Toki tietty epävarmuus ja tarinan aukkoisuus on hyvä tehokeino, mutta liian yliluonnollinen setti ei voita uskottavuutta minulta.

Hyvää jännitystä on esimerkiksi The Cubessa, Uhrilampaissa ja Inceptionissa. Kauhun puolelta mielen ei ikävä kyllä tule yhtään hyvää esimerkkiä. Ehkäpä pitäisikin tutustua enemmän kyseiseen genreen. Ainakin Blair Witch Project kiinnostaisi nähdä, ja sitä onkin kehuttu todella jännittäväksi. Goren (?) puolelta Saw vaikuttaa näkemisen arvoiselta.

Railakasta komediaa
Sisältää parodiat, mustan komedian, katastrofikomedian, crazy- ja teini-komediat.
Nykyään hyvää komediaa on hankalaa tehdä. Ainakin itsestä tuntuu siltä, että kaikki hyvät komediat on tehty 80-90-luvuilla. Itseäni ainakin naurattavat kovasti sellaiset komediat kuin Hot Shots, Mies ja alaston ase sekä Austin Powers. Maku komedian suhteen on kuitenkin todella subjektiivinen, joten käyn läpi vain ne asiat, jotka itse pidän hyvän komedian merkkinä.

Ensinnäkin intertekstuaalisuus eli toisiin asioihin viittaaminen on asia jolle hajoan kerta toisensa jälkeen. Tähän riittää elokuvassa ihan yksittäinen symboliikka tai repliikki, mutta myös kokonaiset parodiat ovat usein kiinnostavia. Stereotypioilla leikittely, hahmojen kärjistetyt luonteet tai grazy-komedia tyyppinen remellys on kohtuudella käytettynä hauskaa katsottavaa. Lisäksi pidän kielellä leikkimisestä ("Don't call me Shirley"). Sääli vain, että käännöksissä ne eivät usein toimi. Ylipäätään älykäs läpänheitto, ironia ja sarkasmi puree omalla kohdallani. Välillä kuitenkin voidaan taipua härskiyteen, esimerkiksi kaksi ensimmäistä American Pietä ovat pervoudessaan loistavia. Huono komedia toistaa samaa vitsiä yhä uudelleen, lankeaa yksinkertaiseen tai turhan alatyyliseen läppään tai on kokonaisuudessaan vaivaannuttava.

Ihastuttavaa piirrettyä
Sisältää lasten piirros-ja tietokone-animaatiot sekä anime-elokuvat
Piirrettyjen tai animaatioiden kohdalla on selvää, että visuaalisuus on ykkösenä. Kun elokuva hivelee esteettistä silmää on jo yksi osa hyvästä piiretystä elokuvasta täytetty. Toinen puolisko tulee sitten itse tarinan juonesta ja hahmoista, jotka sinällään vaihtelevat laidasta laitaan aina suloisesta hössötyksestä rankkaan mättöön. Omalla kohdallani on loistavaa, jos romanttinen söpöys ja rankka realismi yhdistyvät samassa elokuvassa. Symbolisesti tätä on paljon vanhoissa Disney-elokuvissa sekä pitkälti myös animen puolella.

Huonoja Disney-leffoja ei ole, ainakaan jos mennään 2000-luvun tuolle puolen. Kuusi vuotta takaperin taso alkoikin laskea huomattavasti, enkä osaakaan pitää enää nykyisiä Disneyn tekemiä animaatioita samassa luokassa vanhojen klassikkopiirrettyjen kanssa. Omasta mielestäni animaatioiden tekeminen olisi pitänyt jättää Dreamworksille, joka osasi homman alunperin teknisesti paremmin (mikä ei kyllä näy enää nykyaikana).

Vaikka visuaalisuus ei olekaan kaikki kaikessa, se on suurena apuna herättelemään näinkin paatuneen Disney-nostalgisoijan katsomaan uuden sukupolven disnejä. Esimerkiksi uusi animaatio Tangled (suomennettuna Kaksin karkuteillä) houkuttaa meikäläistä juuri upean ulkonäkönsä takia. Animaatioon tarkemmin tutustuttuani sen pinnallisen ulkokuoren takana saattaa olla jotain ihan helmeäkin. Kuka haluaa siis lähteä leffaan kanssani?

Disney ja Disney. Visuaalinen taso eri, mutta viehätys yhä sama.