Uudelleen arviointia

Lukuloma jatkuu edelleen: reaalikirjat on luettu, nyt alkaa yksityiskohtaisempi pänttäys. Sosiaalisella puolella sujuu myös: on treffailtu pariin otteeseen ja pyöritty muun muassa baarissa. Elokuvien suhteen on tietenkin myös ollut toimintaa: olin melkein ostamassa Kill Bill vol. ykkösen, katsoin Oscarit ja hihkuin innosta Natalie Portmanin puolesta. "Umm, umm, umm" -kiitospuhe oli kiusallisella tavalla söötti. Olenkin menossa katsomaan Black Swanin toverini kanssa lähiaikoina.

Edellisistä hankalista lauseenrakenteista onkin parempi siirtyä kahteen elokuvaan, jotka katsoin sunnuntai-iltana televisiosta. Kyseessä olivat Kuka viritti ansan, Roger Rabbit sekä paljon puhuttu ja hehkutettu Twilight. Koska aion vaahdota Twilightista vähän enemmänkin, puhun ensin Roger Rabbitista.


Tämä elokuva on ennen kaikkea lapsuuden elokuva. Ei tietenkään samassa mittakaavassa kuin esimerkiksi Disney-elokuvat tai Star Wars, mutta lähellä sitä. Muistaakseni tutustuin nappulana tähän elokuvaan täysin vahingossa: olin etsimässä jotain tiettyä nauhotettua filmiä, ja törmäsin tähän hulvattomaan elokuvatapaukseen. Ja tietenkin nautin siitä, vaikken elokuvasta mitään ymmärtänytkään.

Lainaten suoraan Helsingin Sanomia: "Äksy yksityisetsivä (Bob Hoskins) uskaltautuu piirroshahmojen kaupunkiin Robert Zemecksin kreisikomediassa, joka yhdisti näytelmäelokuvaa ja animaatiota historiallisen onnistuneesti." Elokuva on 80-luvulta, joten siihen nähden visuaalinen puoli on elokuvassa ilmiömäinen. Piirroshahmojen ja oikeiden ihmisten vuorovaikutus on todella uskottavaa ja hyvännäköistä (, ja ne parit kökköiset kohdat voidaan antaa anteeksi). Hahmot ovat äärimmäisyyksissään loistavia, juoni toimiva ja niin edelleen. Roger Rabbit on lyhyesti sanottuna erittäin toimiva ja hyvä kokonaisuus.

Kreisikomediaksi en silti menisi elokuvaa nimittämään. Myönnettäköön, että leffa on "kreisi", ja siinä on ehdottomasti paljon komedian aineksia, mutta en silti menisi yhdistämään näitä kahta termiä keskenään. Kreisikomediat koostuvat lähinnä päättömästä hekottelusta ja melko yksinkertaisesta huumorista, kun taas Roger Rabbitissa huumori on nimenomaan pisteliästä, intertekstuaalista ja paikoin synkkääkin. Musta komedia olisi siten parempi termi. Kuitenkin, elokuvan piirretystä puolesta ja K-merkinnästä (K11) poiketen, en menisi nimittämään tätä myöskään lasten elokuvaksi. Lapsena en käsittänyt leffan juonesta puoliakaan, keskitin ajatukseni vain ärsyttävään Roger Rabbittiin, pelottavaan pääpahikseen ja seksuaalisesti todella häiritsevään Jessica Rabbittiin (ks. kuva). Kysyinkin joskus hiljattaen isältäni: miksi annoitte meidän katsoa noinkin ad-hd -tyylistä elokuvaa, jossa tietoisesti mässäillään myös väkivallalla ja seksillä? En saanut vastausta, mutta perjaatteessa elokuva ei ole suoranaisesti sitä itseään, vaan ironiaa, sekä kannanotto piirrettyjen stereotypioihin. Siinä Roger Rabbit onnistuukin penteleen hyvin. Sääli vain, että nuoremmat katsojat eivät tätä sanomaa välttämättä kosketa.

Mutta hitto soikoon, tuota Jessica Rabbittia! Olin aikoinani ala-asteella ja piirretty naishahmo sai minut jo silloin himon valtaan (tietenkin täysin minun tietämättäni)! Nytkin hahmoa katsellessani en voinut muuta kuin ajatella: "seksikkäin piirretty hahmo ikinä. Panisin." Ja näin panemisesta onkin hyvä siirtyä Twilightiin.


Menin katsomaan Twilightin häpeäkseni kaksi kertaa elokuvateattereihin (osittain kavereiden painostuksesta, mutta silti). En ollut lukenut Stephenie Meyerin kirjaa, en ollut koskaan välittänyt vamppyyreista ja kauhu-romantiikasta. Olin silti viikon tai pari aivan Twilightin, tai oikeastaan, Edwardin kaunopuheisten sanojen kourissa. Onneksi hypetys meni ohi ja pystyin katsomaan elokuvaa ja siihen liittyvää ilmiötä kriittisemmin.

Muistan kuinka kehuin ensimmäistä Twilight-leffaa. Lainaten itseäni IRC-Galleriassa: "Pitäisi kyllä ehdottomasti lukea nuo kirjat! Hienolta vaikuttaa. Intensiivistä ainakin! Mm, romanssia.. *Q* -- Nyyh, haluan oman romanttisen-intensiivisen suojelijani ;___; " Kuten näkyy, en kyennyt objektiiviseen ajatteluun. Elokuva oli minusta intesiivinen ja visuaalisesti/tarinallisesti toimiva. Nyt kun kuitenkin katsoin Twilightin uudelleen pitkän ajan jälkeen, en voinut muuta kuin katsoa elokuvaa surku-hupaisissa merkeissä.

Sanottakoon elokuvan hyvät puolet: se noudattaa melko kunnioitettavasti kirjaa, ei venähdä tajuttomiin mittoihin ja on näyttelijätyöltään kohtalaista, mitä tulee sivuroolien esittäjiin. Musiikki on kaunista.

Päähenkilöiden, eli siis Bellan ja Edwardin, näyttelijätyö on kuitenkin aivan karmeata katsottavaa. Steward vastaa melkein äitini kuvaamaa Harrison Fordia: "hänellä on kaksi ilmettä: suu auki ja suu kiinni." Ikävä kyllä Stewardilla on vain yksi ilme: suu hieman raollaan, silmät tuijottaen muka-romanttisen-kaipaavasti tyhjyyteen. Saanen havainnollistaa tätä kuvasarjalla (ks. vasemmalla). Tuskin tarvitsee sanoa mitään.
Paljon parempi ei ole Pattinssonkaan, hänelläkin on vain yksi typerä ilme. Liittyi tämä kivikasvo-näyttely sitten hahmon luonteeseen kuinka paljon tahansa, en jaksa enkä viitsi antaa sitä anteeksi. On kaiken kaikkiaan sääli, että tälläiset nuoret näyttelijät menevät hukkaan, sillä kulissien takana tuntuu läppä ja hymy lentävän. Sääli ettei sitä vain näy elokuvassa, sillä kyllä melankolinen ja tyly hahmo voi olla värikäs!

Surkeaa näyttelytyötä ei pelasta kankea visuaalinen toteutus (vrt. kiipeily-ja juoksukohtaukset), jotka pahenevat entisestään jatko-osiin mennessä. Tarina oli jo kirjassa kliseinen ja epäuskottava, mikä korostuu elokuvassa entisestään. Eteenkin jatko-osien kolmiodraama ja halpa Romeo & Julia -kopioiminen on turhauttavaa katsottavaa. Twilightin jatko-osat tuhosivat senkin osan ykkösosasta, mikä oli jo hyvää. Itseasiassa New Moon kamppaili osasta Potter kutosen kanssa "huonoimmasta vuoden 2010 elokuvasta" omassa mielessäni. Eilisen katsomisen perusteella ennen kolmen tähden elokuva putosi Nyt-liitteen antamaan kahteen tähteen, ja hyvistä syistä: tönkkö näyttely, tönkkö tarina, tönkkö toteutus.

Twilight-ilmiönä ei koskettanut minua elokuvien tullessa leffateattereihin, eikä kosketa edelleenkään muuta kuin negatiivisessa mielessä. Minkä takia juuri tämä rakkaustarina on noussut teinityttöjen simissä niin uskomattoman ihanaksi? Ennen pidettiin oikeasti toimivista romantiikka-draamoista, vaikkapa Tuulen Viemästä tai Titanicista. Miksi juuri tämä emo-sävytteinen vamppyyri-kopio sai, ja saa edelleen, niin paljon huomiota? Liittyykö asiaan nuorten viehätys masokistiseen rakkauteen, angstisiin hahmoihin ja näiden toivottomaan tilanteeseen? Jos asia on näin, niin olen huolissani nykyajan nuorisosta. Siksi Twilight-ilmiö saakin vereni kiehumaan, sillä se muistuttaa minua niin monesta surkeasta ihmisrauniosta, jotka enemmän tai vähemmän ovat ottaneet Twilightin tarinan liian raskaasti, ja soveltavat sitä omaan elämäänsä takertumalla epätoivoisesti toimimattomaan "rakkauteen".

Ärtymykseni on todennäköisesti turhaa, ja ehkä siihen liittyy vain pelko siitä, etten tule itse koskaan tapaamaan omaa hurmuri-Edwardiani. Ehkäpä se on suurin syy, miksen pidä eteenkään romanttisista komedioista, missä tavistyttö saa hottispojan: se saa minut ajattelemaan omaa saamattomuuttani. Ennen kuin vajoan totaaliseen angstiin, paistan itselleni lettuja ja uppudun hedonistiseen nautintoon. Nam nam :)