Who watches the Watchmen? I do!

"Pidän elokuvista, missä toivo on jo menetetty. Watchmen on sellainen elokuva." Näin siteerasin itseäni vuodelta 2009, juuri Watchmenin ensikatsomisen jälkeen. Tämä tapahtui kirjeystävälläni, kun olimme käyneet vuokraamassa Makuunista muutaman elokuvan, ja toverini Neon suosittelemana kouraani tarttui myös Watchmen. Kirjeystäväni Idaan elokuva ei iskenyt, oma reaktioni oli sen sijaan täysin päinvastainen.

Olin täysin typertynyt elokuvasta, nimenomaan positiivisesti. Olin mykistynyt sen sisältämästä sanomasta, hahmoista, mielenkiintoisesta juonesta sekä upeista visuaalisista kohtauksista sekä totta kai, väkivallasta. Heti ensinäkemästä rakastuin elokuvaan päätä pahkaa. "Ilmeisesti Watchmenista on tullut yksi niistä elokuvista, jotka vaikuttavat syvästi herkkään psyykkeeseeni." Tällä en tähdänny pelkästään elokuvan tuottamaan suureen haluun nähdä se yhä uudelleen ja uudelleen, puhua siitä jatkuvasti ja samastua siihen, vaan myös johonkin muuhun, jota ei ole sanoin selitettävissä.

Watchmen tosiaan pohjautuu samannimiseen sarjakuvaan 80-luvulta, jota en ole ikäväkseni pahemmin lukenut. Sen verran olen kuitenkin Mooren albumia tutkaillut päällisin puolin, että voin sanoa mikä siinä on erilaista elokuvaan nähden. Oikeastaan elokuva on pitkälti lähes suora kopio sarjakuvasta, kuvakulmia myöten. Oikeastaan suurimmat eroavaisuudet löytyvät muutamissa erinäisissä kohtauksissa, jotka on jätetty tekemättä elokuvaan kokonaan tai muutettu tarinan lyhentämiseksi. Näitä kohtauksia löytyy kuitenkin Watchmenin Directors Cutissa (mikä on sääli, etteivät ne mahtuneet itse elokuvaan, sillä ne ovat kaikenkaikkiaan hyviä ja olennaisia kohtauksia [vrt. Nite Owl I:n kuolema]). Oikeastaan ainut häiritsevä eroavaisuus omasta mielestäni, sarjakuvaan kummemmin perehtymättömänä, on Silk Spectre II:n puku, joka on 80-luvun versiossa vielä melko säädyllinen, kun taas elokuvassa suoranainen paljastelu/herutus-lateksi-ihme. Nami, kyllä sarjisnörtit tykkää.

Palaten kuitenkin takaisin elokuvaan. Suurin tarinan hohto on nimenomaan sen hahmoissa ja miljöössä. Eletään siis kylmän sodan aikaa, ydintuhoa symboloiva kello on neljää vaille kahtatoista. Ajat ovat synkeät ja rikollisuutta on kaikkialla. Supersankarit on kriminalisoitu. Silti muutama naamioveikko yrittää viedä loppuun sen, mihin tavallinen poliisi ei pysty. Tapahtumaketju lähtee käyntiin vanhan supersankari Koomikon murhasta. Tätä lähtee setvimään etsitty naamiomies Rorschack, joka on varma, että taustalla on nimenomaan naamiosankareita vainoava murhaaja. Loppujen lopuksi tarina päättyy ihmissuhdedraamojen, tappeluiden, paranoian ja tuskan kautta suurimpaan jäynään, mikä ihmiskunnalle on koskaan tehty.

Vaihtoehtoishistoriat ovat aina mielenkiintoista katsottavaa, eteenkin jos niiden taustalla on uskottava tarina. Watchmenin taustat ovatkin nimenomaan realistiset aina naamiosankareiden nousuun, näitä vastaan käyvään vastarintaan aina Keene-lakiin (laki, joka kieltää naamiosankaroinnin) sekä yleiseen teknologian kehitykseen saakka. Paljon kerrotaan, mutta jonkin verran jätetään myös katsojan oman tulkinnan varaan.

Visuaalisesti elokuva on nannaa katsottavaa, Zack Snyderin kädenjälki pääsee taas oikeuksiinsa. Slow-motioneita on paljon ja ne ovat näyttävän näköisiä. Räjähdyksiä on paljon ja ne ovat rikollisen hienoja. Tappeluita on paljon ja nekin ovat upeita ja väkivaltaisia, sekä hyvässä että pahassa. Audiovisuaalisesti elokuva on myös erittäin toimiva, sillä pitkin rainaa on kuultavissa laidasta laitaan jos jonkinlaisia klassikko-kappaleita, muun muassa 99 Luftballoons, Sound of Silence ja Halleluja. Kappaleet yhdistettyinä niiden kohtauksiin ovat paikoin ylivetoja, eteenkin viimeiseksi mainitun kohdalla. Elokuva on siis komea aistipuolella, mutta saa ansionsa kerättyä myös historiallisella ja miljööllisellä arvollaan. Kun tarinaan lisätään vielä raskaita teemoja, muun muassa sotaa, oikeudenmukaisuuden ja moraalin välistä suhdetta, henkistä pahoinvointia ja ihmiselämän pienuutta on hyvä elokuva hahmoja vaille valmis.

Watchmen on hahmoiltaan niitä elokuvia, joissa jokainen yksilö on enemmän tai vähemmän sekaisin. Rorschack on kylmä, paatunut ja traumatisoitunut "sosiopaatti", joka setvii ongelmia mieluiten tappelemalla kuin puhumalla. Yksinäinen nero Adrian kärsii ulkopuolisuuden tunteesta, Laurieta painaa elektra-kompleksi sekä ihmissuhdedraamat. Löytyy inho-realistisuutta, yli-seksuaalisuutta, patoutuneita tunteita, ikäviä muistoja ja traumoja. Kukin hahmo käsittelee tunteitaan eritavoin, päästävät ne eritavoin esiin.

Kaikista hahmoista itseäni kuitenkin kosketti eniten Dr. Manhattan, joka on naamiosankareista ainoa, jolla on oikeita yliluonnollisia supervoimia. Tällä saralla supervoimat ovat enemmän kirous kuin lahja, sillä voimiensa kauttaUSA:n supervaltio käyttää häntä hyväkseen muun muassa sodissa, ja näin Manhattan saa harteilleen koko maailman tulevaisuuden. Hahmo on yltiö-rationaalinen ja melankolinen, mikä on aina vedonnut minuun hahmollisella, mutta myös samastumisen tasolla. Myös erikoinen ulkonäkö herätti minussa heti kiinnostusta, eikä tällä ole mitään tekemistä sen kanssa, että hän on yli puolet elokuvasta ilkialasti (vaikken toki sitä pahakseni panekaan). Aiheesta onkin tehty paljon pilkkaa interneteissä.

Vaikea sanoa, minkä takia samastuin juuri Dr. Manhattaniin. Vaikka olemme ihmistyyppeinä hyvin erilaiset, meissä on kuitenkin hyvin paljon samankaltaisia piirteitä, juuri järjen voittoa tunteista, ulkopuolisuuden tunnetta ja niin edelleen. Toisaalta myös ihannoin Manhattanin kaikkivoipaisuutta. Hän nauttii epävarmuudesta, elää jatkuvasti paikallaan. Tämä tietty rauhallinen ikuisuus, kaikkivoipaisuus ja kuolemattomuus kiehtoo minua tavattomasti ja haluaisin samat piirteet itsellenikin. Nimenomaan juuri kyky vaikuttaa kaikkeen, matkata tilassa ja ajassa miten haluaa sekä elää ikuisesti, ovat voimia, jotka haluaisin kovasti itselleni. Kerran päiväkirjaani jopa kirjoitin: "minua harmittaa, että olen kuolevainen". Juuri samassa merkinnässä kirjoitin Dr. Manhattanista sekä siitä kuinka paljon haluaisin olla kuin hän.

No niin. Itseisanalyyseista seuraavaan asiaan...
Upeita visuaalisia kohtauksia, hyviä juonen koukkuja, ajatuksia herättäviä kohtauksia ja mielenkiintoisia hahmoja. Mitä muuta hyvä elokuva, muka vaatisi? Ei minun mielestäni juuri mitään, minkä takia pidänkin Watchmenia yhtenä lempparielokuvistani. Toisaalta Watchmeniin liittyy paljon myös mukavia katselukokemuksia kavereiden kanssa, ensimmäisen kerran juuri pari vuotta takaperin kirjeystävälläni, myöhemmin kahdestaan toverini Soo-chin kanssa, sitten isommalla ja meluisammalla porukalla, samalla läppää heittäen. Vaikka elokuva on synkkä, katselukerrat nimenomaan porukassa ovat olleet kukin hyvin mukavia. Ehkä sekin on syy, miksi pidän niin paljon Watchmenista.

Ps. Aluksi Silk Spectre II:ksi ajateltiin Natalie Portmania. Nom nom, ajatelkaapas sitä ilmestystä lateksi-asussa :p Alla muokkaamani kuva tästä visiosta.