Yksilö vs. yhteisö

Viikonloppuna katsoin ruoanlaiton yhteydessä 90-luvun lopun kokoperheen animaation Antzin. Animoinnista vastasi Dreamworks, joka kyseisestä elokuvasta lähtien alkoi tulla tunnetuksi nimenomaan lasten animaatioiden kautta. Pitkän aikaahan Dreamworks oli aikaansa edellä erikoisefekteissä ja tietokoneanimaatiossa, ja löi leikiten Disneyn animoimat elokuvat, mutta nykyään yhtiöiden animaation laatuerot ovat niin pieniä, että niitä on vaikeaa ellei mahdotonta verrata keskenään. Omasta mielestäni Dreamworks oli kuitenkin parhaimmillaan juuri alkutaipalleellaan, jolloin se loi muun muassa Kananlennon, Shrekin ja Madagasgarin.

Vaikka Dreamworksin useimmat 90-luvun lopun ja 2000-luvun alun animaatiot ovat minulle nostalgisia, Antz, ei kumma kyllä kuulu niihin. Muistan nähneeni nappulana Antzista pätkiä jonkun kaverisynttäreillä, mutta tein siellä kaikkea muuta kuin seurasin itse elokuvaa. Ylipäätään elokuva hujahti täysin ohi korvieni, sen sisältö oli minulle epäselvä, eivätkä sen vitsit naurattaneet. Paljon lähempänä minulle oli sen sijaan samana vuonna ilmestynyt Pixarin Ötökän Elämää -animaatio, joka oli tyylillisesti huomattavasti enemmän lapsille suunnattu. Itseasiassa muistan jopa inhonneeni Antzia sen takia, koska minusta tuntui, että se matki Ötökän Elämää.

 

Luulen, että monet muutkin ovat alkaneet arvostaa Antzia vasta vanhempana. Sen juoni on huomattavasti monisyisempi, ja on täten vaikeaselkoisempi ja abstraktimpi kuin Ötökän Elämässä, sen vitsit suuntautuvat hyvin pitkälti aikuisille ja sivistyssanatermistöön. Teemallisesti sekä Antz että Ötökän Elämää vaikuttaisivat näennäisesti samankaltaisilta: kyse on itsensä ylittämisestä, joukosta erottautumisesta ja auktoriteetteihin kohdistuvasta kritiikistä. Antz kuitenkin korostaa yksilön ja yhteisön välistä eroa, sen hyviä ja huonoja puolia, kuin myös siitä erottautumisen ongelmaa.

Antzin tarina on sikäli simppeli: päähenkilö Zii epäilee olemassaolonsa merkitystä suuressa muurahaisyhteiskunnassa, joka tavoittelee nimenomaan yhteisön etuja, toimii auktoriteetteja kyseenalaistamatta ja elää jatkuvan, edistymättömän työn alla.

Zii: "Minusta tuntuu, että olen aivan merkityksetön tässä maailmassa."
Terapeutti: "Hienoa, Zii. Olette edistynyt!"
Zii: "O-olenko?"
Terapeutti: "Kyllä. Sinä olet merkityksetön."

Tapahtumat kääntyvät muutokseen, kun Zii ihastuu yhdyskunnan muurahais-prinsessa Balaan, joka omalla tavallaan myös haluaa paeta asemansa tuottamaa ennaltamäärättyä elämää. Väärinkäsitysten kautta parivaljakko joutuu pakenemaan muurahaispesästä suureen maailmaan, jossa he tajuavat yksilöllisyyden, mutta toisaalta myös yhteisöllisyyden edut. Niinhän se on, että yhteisö koostuu yksilöistä, mutta yksilö ei voi olla ilman yhteisöä.

Juoni pelaa suht'koht hyvin, ja grafiikka on kohtalaista (mitä nyt itse huomasin pari renderöintivirhettä mm. valaistuksessa). Antzin huumori on kuitenkin parasta kaikessa. Se on hämyisää, ironista, pisteliästä, ehkä jopa mustaa. Se on myös monipuolista, aina yhteiskuntakritiikistä pervoiluun ja siitä sanoilla leikkimiseen. Tämä jos jokin puree meikäläiseen.

Vaikka juoni on molemmissa elokuvissa pelottavan samanlainen, (eli joukosta erottautuva muurahainen nousee sankariksi, saa tytön, ja epäilyksistään huolimatta huomaa, että yhteisöllisyys ja yksilöllisyys ovat molemmat hyvä asia,) Antz on Ötökän Elämää huomattavasti syvällisempi, ja ainakin aikuisia ajatellen viihdyttävämpi elokuva. Se, kumpi on minusta parempi, vaihtelee ihan fiiliksen mukaan: tänään lapsettaa, huomenna haluan nauraa Antzin ironialle. Tänään haluan olla yksilöllinen, huomenna taas upota massaan.

Ps. Kävin tänään katsomassa veljeni kanssa Midnight in Parisin. Pelkäsin joutuvani katsomaan tylsistyttävää romanttista hömppää, mutta se olikin yllättävän toimiva elokuva. Oli muuten minun ensimmäinen Woody Allen -leffani. Vähän kyllä hävettää. Ensiviikolla sitten katsomaan Rise of the Planet of the Apes. Senkään originaalia en ole nähnyt. Vähän hävettää.

Ps.2. Viime postaus oli blogini viideskymmenes! Aplodit sille, ja suurkiitokset kaikille tähänastisille lukijoilleni :)) Painotan edelleen, että itsestään saa, ja kannattaakin ilmoittaa aina silloin tällöin: kommentit ovat aina kivoja. Ja tässä minä 50. postauksen kunniaksi:

Can. You. Feel. This? Pitäisi tehdä tästä herrasta joskus oma postaus. Ihana kuminaama 8))