Animesarja-arvosteluita pt 4: Ouran high school host club

Jossain vaiheessa tapahtuu anime-regressio. Minulle se tapahtui muutama kuukausi takaperin, kun innostuttiin kavereiden kanssa puhumaan lounaan aikana animesta. Itse en ole ollut nuoruudessani mikään suuren suuri anime/manga-kuluttajana, mutta niin kuin kuka tahansa animelapsi, myös minäkin sain siitä teinivuosillani osuuteni. Olenkin tässä nyt muutamien viikkojen aikana istunut tietokoneen ääressä ja katsellut läpi muutamia itselleni rakkaita ja tärkeitä animeita, näihin kuuluen muun muassa shojo-söpöily Fruits Basket, toiminta-komedia Full Metal Panic sekä synkeä verimättö Elfen Lied.

Kaarnis myös pakotti minua katsomaan kanssaan Ouran High School Host Clubin, johon en pahimpana animekautena ehtinyt tutustua muuten kuin silmäillen. Ilokseni sarja osoittautuikin kuitenkin ihan passeliksi kokonaisuudeksi.

Ouranin asetelma on hävyttömän simppeli: enemmän tai vähemmän ujo ja sisäänpäin kääntynyt Haruhi löytää itsensä super rikkaiden nuorten lukiosta, ja onnistuu siellä vieraillessaan rikkomaan törkykalliin vaasin. Näin Haruhi pakotetaan maksamaan velkansa takaisin osallistumalla lukion erikoiseen kerhoon, jossa tämän miespuoliset jäsenet hurmaavat naispuolisia asiakkaitaan omalaatuisella karismallaan.
Tarinassa on tosin yksi asioita mutkistava seikka: Haruhi on tyttö, ja se on pidettävä salassa.

Aivan kuin Haruhin sukupuolen salaamisessa ei olisi jo tarpeeksi vaivaa, myös clubin jäsenet tuppaavat olemaan enemmän tai vähemmän hankalia persoonia. Luonnollisesti rauhallinen ja tasapainoinen Haruhi joutuu sitten ratkomaan näiden ongelmia, ja luomaan kutakin kohtaan tärkeän ja syvällisen toveruuden, ellei jopa enemmänkin.

Mitä hahmoihin itsessään tulee, niitä on paljon ja kukin on värikäs omalla tavallaan. Karikatyyrisesti jokainen hahmo esittää tyypillistä anime-arkkityyppiä, täysin jopa hahmojen itsensä tiedostamana. Löytyy kaunista nuortamiestä, viileää älykköä kuin myös rasavilliä kaksostakin.

Arkkityypit jäävät kuitenkin aina arkkityypeiksi. Vaikka kuhunkin hahmoon tuodaan jakso jaksolta vähän muutakin kontekstia, se ei ainakaan itselle jäänyt juurikaan muuksi kuin no, sivutuotteeksi. Syvällistä settiä toki haetaan, mutta siihen se juuri jääkin: hakemiseksi.

Mitä siihen oikeaan syvällisyyteen tulee, niin sekin toki löytyy Ouranissa, mutta sitä ei suinkaan alleviivata, korosteta tai luoda väkisin. Se juuri onkin yksi Ouranin parhaimpia puolia.
Esimerkiksi Haruhin poikatyttömäisyys ei saa sarjassa juuri ollenkaan huomiota, mutta se kuitenkin on läsnä ja täysin hyväksyttynä asiana. Kun sarjassa päästään eteenpäin, ja katsoja pääsee kohtaamaan Haruhin perheen, huomataan taas, miten yleisesti erikoisena pidetty asia niin ikään sivuutetaan ja annetaan vain olla. Asia on läsnä, mutta siihen ei kajota eikä puututa.

Koska eteenkin naisellisuuteen liittyvät normit ovat mitä ovat, on hienoa että Ouran on rempseän huumorin kautta lähtenyt, ei nyt suoranaisesti käsittelemään, mutta ainakin kohtaamaan näiden normien rajoja. Siksi tälläisia animeita, ja miksei ihan länsimaisia elokuviakin, saisi olla paljon enemmänkin: aiheita, jotka käsittelevät naisellisuutta ja naiseutta, niihin liittyvia stereotypioita, käsityksiä ja sanomattomia sääntöjä. Sanottakoon, että tälläinen elokuva (tai sarja) pitäisi luoda vielä siten, ettei näitä teemoja sörkittäisi liikaa, tai että ne ainakin olisivat sen verran taustalla, ettei niihin kiinnitetä huomiota, aivan kuten Ouranissakin.
Siten ainakin tämä animesarja on hyvin onnistunut: se puhuttelee ja kyseenalaistaa, joskaan ei syyllistä tai tuomitse. Ja se tekee sen hyvin.

Näin kokonaisuutena Ouran on yleisesti siis hyvin passeli tapaus. Itse yleinen animaatio on 2000-luvun alun puolellevälille tyypillistä, ei silmäänpistävää muttei rumaakaan. Näin animen tarina, pääsee enemmän oikeuksiinsa, tai oikeastaan sen ennakkoluuloton huumori, täysin kieli poskella väännetty audiovisuaalinen ilme, sekä se tosiasia, miten tarkkaan hahmot itsessään ovat tietoisia omasta ja toisten karikatyyrisyydestä.
Jos kokonaisuutena hauska ja rempseä kokoperheen animu kiinnostaa, suosittelen kyllä Ourania lempeästi.

Huhtikuun puolessa välissä myös yli kaksi vuotta odottamani Evangelion-elokuva, Rebuild of Evangelion 3.33: You can [not] Redo, sai ensi-iltansa Japanissa. Koska olin ehtinyt spoilaantua elokuvasta, ja lisäksi aivan liian malttamaton odottaakseni elokuvaa Rakkautta & Anarkiaa -festareille, latasin elokuvan netistä ja katsoin läpi. Lievästi sanottuna olin elokuvan jälkeen hengästynyt ja voimaton, monestakin syystä.

Suurena Evangelion-fanina odotin uutta leffaa kiihkeästi kaksi ja puoli vuotta. Kun viimein sain rainan ladattua koneelle, hyvänlaatuisena ja vieläpä englannin kielisten tekstien kanssa, sanoin kaverille: "mua jännittää niin paljon... Toivottavasti tää on hyvä." Varasin eteeni kokista ja sushia, ja varauduin tajuntaa räjäyttävälle matkalle, jonka olin aina ja poikkeuksetta kokenut Evangelionin parissa. Yllättäen, jouduinkin pettymään.

Ensinnäkin elokuva oli aivan tajuttoman lyhyt, ja siihen oli isketty aivan liian paljon tavaraa yhteen menoon. Kaikki tuntui vilisevän silmissä, ei vain juoni ja tapahtumat, vaan myös se visuaalinenkin puoli: taistelukohtaukset olivat aivan liian tiiviisti leikattuja että tälläinen verkkainen silmä pysyisi siinä perässä, puhumattakaan siitä miten paljon ja nopeasti ehti tapahtua muutamassa sekunnissa. Tämä teki muuten potenttiaalisista taistelukohtauksista suorastaan vedottomia ja tylsiä. Visuaalisesti Rebuild 3 ei yllätä vaan päin vastoin, jatkuva tietokonegrafiikka jopa puuduttaa.

Lisäksi minua harmitti kuinka alkuperäisen sarjan suurimmat plot twistit (totuus Shinjin äidistä, Rein alkuperä) esiteltiin katsojalle melko laimealla tavalla. Mangassa tämä oli toteutettu mielettömän hyvin, ja kohtaukset kuuluvatkin suurimpiin suosikkeihini, mutta RoE 3:ssa tämä oli melkoinen pettymys. Miten näin suuri asia, voitiin sivuuttaa näinkin kevyesti?

Kyllä RoE 3:lla on tosin hetkensäkin.

Toisaalta, mitään huonoa ei ole ilman myös jotain hyvääkin. Tarina nimittäin lähtee liikkeelle hyvin mielenkiintoisista lähtökohdista, joka osoittautuu ennen pitkää mukavaksi juonenkäänteeksi. Shinjin kapinamielisyys jatkuu, ja elokuva jatkaa tuttuun tapaan hänen näkökulmastaan, aivan kuten muutkin Rebuildit. Ääninäyttely on mielettömän hyvää, musiikki riipivää ja dialogi koskettavaa. Suuria kysymyksiä ja mystiikkaa löytyy, sekä sitä nge:mäistä psykomättöä. Lopulta katsoja kysyykin itseltään, että mitä hittoa minä katson. Ja juuri siitä Evangelionissa on kysymys.

Kaikkein suurimmaksi käänteeksi omalla kohdallani osoittautui kuitenkin tämä naama:

Perkele

Olen tähän asti vihannut henkeen ja vereen Kaworu Nagisan hahmoa. Alkuperäisessä sarjassa hän vaikuttaakin melko sattumanvaraiselta tekeleeltä, jonka tarkoitus oli tuoda Shinjille lähinnä homopaniikkia ja konfliktia itsensä ja tekojensa kanssa. Se tuntui lievästi sanottuna väärältä ja inhottavalta. Mangassa hahmoon ei juuri muita piirteitä tuotu, paitsi se tosiasia, ettei hänellä ollut elämässään valtaa muuhuin kuin sen päättymistapaan: taas kerran päänvaivaa jo muutenkin henkisesti epävakaalle Shinjille. Rebuild of Evangelionin Kaworu eroaa kuitenkin alkuperäisestä hahmosta paljonkin, mikä sai minut... sietämään hahmoa.

Jos alkuperäinen Kaworu on jatkuvasti kierolla tapaa iloinen ja suorasukainen, RoE:n Kaworu on heti ensimmäisenä melankolinen. Hän aavistaa, mitä tuleman pitää, muttei ole siitä iloinen, päin vastoin, häntä pelottaa ja säälittää Shinjin tilanne. Lisäksi Kaworu tuntuu olevan hieman epävarma tulevaisuuden ja oman kohtalonsa suhteen, eikä ole niin itsevarma ja tietäväinen Gendon suunnitelmista, kuten alkuperäisessä animessa/mangassa. Tämä tuo Kaworun hahmoon tiettyä inhimillisyyttä ja mahdollisuutta samastua.

Myös Kaworun ja Shinjin, kyllä, eroottinen suhde, on tuotu esiin RoE:ssa paljon herkemmin, ja siten uskottavammin ja paremmin. Toisin kuten mangassa, sitä ei survota katsojan eteen väkisin, vaan tuodaan esiin pienillä eleillä, ilmeillä... ystävyydellä. Fyysistä kontaktia on vähän, mutta se ei tee hahmojen henkistä kontaktia yhtään vähäisemmäksi. Juuri tässä versiossa Shinjin ja Kaworun suhde on kaikista aidoin, kaikista koskettavin ja siten kaikista surullisin. Siksi itselleni tuli melko kaihoisa olo, kun seurasin elokuvan lopputekstejä ja kuuntelin Utada Hikarun laulamaa päätöskappaletta.

"Everybody finds love in the end..."

Taisi siinä yksi kyynelekin tirahtaa.

Rebuild of Evangelion 3.33:ssa on paljon rasittavia puutteita, ja jättää katsojalle huomattavan paljon kysymyksiä. Itseäni jäivät askarruttamaan edellisissä elokuvissa pyörineiden hahmojen kohtalot, jotka olivat alkuperäisessä sarjassa tärkeissä rooleissa (Toji, Kaji...) sekä sarjaan tuotu uusi EVA-pilotti, jolle ei ole annettu vielä suurta roolia. Siksi odotankin RoE-sarjan viimeistä osaa, joka toivottavasti nähdään vielä ennen vuotta 2015. Itse toivon, että sarjan viimeinen osa täyttää aikaisempien osien juoniaukkoja sekä antaa elokuville näyttävän ja omanlaisensa lopetuksen.

Päädyin myös tekemään Rebuild trilogialle myös AMV:n, jonka lähetin alkukesästä järjestettyn Desuconin animemusiikkivideo -kisaan. Finaaliin pääsin, mutta palkintoja ei tällä kertaa lohjennut. Tällä kertaa.
Video itse löytyy tästä.

Pahoittelen muuten blogini laiskaa päivitystahtia. Koetan parantaa tapani. Jatkossa on luvassa ainakin setitystä uudesta Star Trekistä sekä Man of Steelistä, ja toivottavasti syssymmällä R&A -festareista.
Siihen asti, kuulemiin ja hyvää kesää!