Itse samastun angstiin

Varmasti jokainen on tuntenut samastumista fiktiivisiin hahmoihin elämänsä aikana. Omalla kohdallani niitä ei yllättäen ole kovinkaan montaa, vaikkakin ihailen monia elokuvahahmoja, ja toisinaan löydän paljonkin samankaltaisia piirteitä näissä hahmoissa. Vain kuitenkin hyvin harvat ovat jääneet päälle, eli suurinosa on vain jäänyt sellaiseksi huvittuneeksi, "no jopas, onpas tuo hahmo samanlainen kuin minä", sen kummemmin tilannetta analysoimatta.

Viimeisin samastuttava hahmo omalla kohdallani oli Melancholian Justine. Olemme molemmat melankolisia/masentuneita, ja meissä on pieniä autismin tai aspergerin piirteitä. Hän on pessimisti, naiivi ja paikoin todella hankala ihminen. Aivan kuten minäkin. Oikeastaan ainut ero minun ja tämän hahmon välillä on suhteutumisemme elämään. Itselläni on tavattoman kova elämänhalu, en halua kuolla vaikka mikä olisi. Arvostan myös elämää, eteenkin ns. "elotonta luontoa" eli puita, kiviä, taivasta, se miten ne ovat liki aina harmoniassa keskenään. Toki myös Justine oli mieltynyt luontoon, eläimiin sekä lapsiin, mutta loppujen lopksi hän piti elämää vähäpätöisenä, pelkkänä pilkahduksena valtavassa universumissa. Osittain tämä on totta, mutta en kuitenkaan suhtautuisi maailmanloppuun yhtä tyynesti ja nihilistisesti kuten Justine.

Elokuvamaailmassa on loppujen lopuksi kuitenkin vain kaksi hahmoa, joihin samastun tai samastuin erittäin voimakkaasti. Molemmilla on oikeastaan alkuperäinen referenssinsä jossain muualla kuin elokuvissa, tässä kohdin sarjakuvissa. Toinen hahmo on Watchmenin Dr. Manhattan ja toinen mangasta/animesta Neon Genesis Evangelion. Otetaan ensin puheeksi jo hieman toissijaiseksi samastumisen kohtaaksi jäänyt Dr. Manhattan.

"I'm tired of Earth, these people. I'm tired of being caught in the tangel of their lives."

Kun näin Watchmenin kirjeystävälläni joskus vuonna 2009, en voinut psyykkisesti mitenkään loistavasti. Oliko siis ihmekään, että koin heti vetoa Dr. Manhattanin kaltaiseen kylmän rationaaliseen, pessimistiseen ja hieman nihilistiseen hahmoon. Paitsi, että hahmo erosi fyysisesti (minun mielestäni edukseen) muista tarinan hahmoista yli-inhimillisellä värillään ja lihaksillaan, puhumattakaan melankolisesta äänestä, tämän ajatusmaailma iski minuun heti. Olin tuolloin enemmän tai vähemmän misantroopikko, inhosin ihmisiä eliöinä sekä kammoksuin kaikenlaisia inhimillisiä tunteita, kuten vaikka pelkoa, surua tai rakkautta. Kuten Dr. Manhattan, en näyttänyt, mitä oikeasti tunsin.
"In my opinion, the existence of life is a highly overrated phenomenon."

"I said: LEAVE ME ALONE!"

Halusin olla yksin, koska en kyennyt ymmärtämään toisia. Tunsin olevani täysin irrallaan muista ihmisistä, niin ikään kuin vierasta lajia. Surin sitä, että olin kuolevainen, enkä omannut samanlaisia yli-inhimillisä voimia kuten Dr. Manhattan. En voinut paeta Marssiin ihmisten alkaessa hyppiä silmille. Mitä siis tein? Pakenin itse itseeni, ja koetin saada etäisyyttä toisiin ajattelemalla suurissa mittakaavoissa. Tätä kautta ihastuin avaruuden mystisyyteen.

Laurie: Everyone will die!
Dr. Manhattan: And the universe will not even notice.

Dr. Manhattanin hahmon tarina on surullinen ja mutkikas, ja koin paljon myötätuntoa tätä kohtaan. Vaikka Watchmen oli minusta ihan passeli elokuva noin kokonaisuutenakin, ihastuin koko elokuvaan pitkälti tämän yhden hahmon ansiosta. Sen kautta pystyin käsittelemään omia tunteitani, nimeämään niitä ja täten myös ymmärtää itseäni. Näin myöhemmin ajateltuna myönnän, että olin tuohon aikaan melko masentava tapaus, mutta luulen, että tuo vaihe olisi kestänyt pitempään, jos en olisi Dr. Manhattanin kautta pystynyt tuntemuksiani käsittelemään.

"They claim their labors are to build a heaven, yet their heaven is populated by horrors. Perhaps the world is not made. Perhaps nothing is made. A clock without a craftsman. It's too late. Always has been, always will be. Too late."

Nyttemmin pidän hahmosta puhtaasti karaktäärinä, sekä sen takia, että näen hänessä palasen vanhaa itseäni, josta olen pitkälti päässyt eroon. Enää en siis kummemmin hahmoon samastu, vaikka tässä on kuitenkin edelleenkin piirteitä, jotka minussa silloin tällöin heräävät eloon.

Seuraavaksi käsittelyyn tulee sitten Shinji Ikari anime-/mangasarjasta Neon Genesis Evangelion. Jännä kyllä, Shinjiä pidetään yhtenä koko animemaailman ärsyttävimmistä päähenkilöistä. Hän itkee, on melkoinen pelkuri, inisee ja vastustelee joka nurkassa, eikä sanalla sanoen osaa olla miehekäs mies. Miksi sitten kaikista mahdollisista ikävistä puolista kuitenkin pidän tätä hahmoa yhtenä elämäni rakkaimmista fiktiivisistä hahmoista?

On vaikea sanoa miksi, mutta heti sarjan alkuasetelmasta lähtien ihastuin Shinjiin välittömästi. Hahmon tietynlainen herkkyys, epä-päähenkilömäisyys sekä inhimillinen pelokkuus ja epävarmuus varmaan ajoivat tässä osaansa, mutta taustalla oli varmasti myös ihan fyysisiä asioita. Muistan nimittäin, kuinka Shinjin äänen kuullessani Megumi Ogatan näyttelemänä, sydämeni oli heti täysin myyty. Ei kestänyt kauaa, kun olin fanaattisen ihastunut hahmoon, ja jokainen huoneeni nurkka kirjaimellisesti täyttyi Shinjin kuvista. Äitini sanoi, että se oli aikoinaan jopa pelottavaa, eikä voinut nukkua huoneessani, kun niin moni sieluton silmäpari tuijotti häntä. Itse pidin asiaa ihan normaalina, enkä kiinnittänyt asiaan sen kummempaa huomiota. Haluisin kai vain osoittaa maailmalle, että minulla oli jokin, jonka vuoksi elää.

Tutustuessani NGE:hen olin juuri päässyt yläasteelle. Olin varautunut, arka, ujo ihmisten kanssa, ja uusi ympäristö pelotti minua. Kun sitten yläasteella vielä jouduin uudelleen koulukiusaamisen uhriksi, oli varmaan ymmärrettävää, että uppuduin kokonaan Evangelionin sekä eteenkin Shinji Ikarin maailmaan ja ajatuksiin.

Aikoinaan analysoinkin aniki:n keskustelufoorumeilla Shinji-samastumista/-ihastumistani. Ajattelin, että koska näin hahmossa niin paljon itseäni, ihastuin oikeastaan itse itseeni, enkä niinkään Shinjiin. Kaipa sekin on mahdollista, eteenkin jos on sellaista ihmistyyppiä, joka tuntee vetoa samanlaisiin ihmisiin kuin itsekin on.

Pitkin sarjaa minusta tuntuikin, että Shinjin hahmo oli kasvanut suoraan minusta itsestäni. Kaikki mitä hahmo teki tai sanoi, tuntui tulevan kuin minun suustani. Hän asennoituu huonosti maailmanpelastustehtäväänsä, itkee sitä kuinka hän tuntee olevansa esineellistetty, hyödyllinen vain EVA-pilottina, ei omana itsenään. Monesti minullakin on tälläinen olo: olen hyödyllinen vain kun tuotan hyvää työtulosta ja maksan veroni, en omana itsenäni. Shinji tekee kuten käsketään, ei kuten hän haluaa. Sama päti, ja pätee yhä edelleenkin minuun, sillä haluan olla niin kovasti mieliksi ihmisille. Hahmo inhoaa itseään ja tuntee että olemassaolollaan vain satuttaa toisia. Täten hän kääntyykin helposti itseensä eikä halua saada uusia tovereita. Aikoinaan olin itsekin samanlainen, ja yhä edelleen uusien tuttavuuksien edessä minua pelottaa, että satutan toisia. Tälläistä ihmissuhteiden ongelmaa kutsutaan myös siilin dilemmaksi. Mitä paremmin tunnet jonkun, sitä enemmän se myös sattuu.

"Mitä lähemmäksi pääsemme toisiamme, sitä enemmän satutamme toisiamme."
 

Alkuperäisessä sarjassa Shinji saa itseluottamuksen rippeet koottua, mutta End of Evangelionissa sekä mangassa, Shinijn ongelmat eivät saa ratkaisua, ja loppua kohden hahmo onkin psyykkisen romahduksen partaalla. Uusissa Rebuild-elokuvissa Shinjin psyykkiseen puoleen ei ole kummemmin panostettu, mutta korostaa silti ajatusta, ettei poika ole tyytyväinen siihen mitä on, ja siihen mitä toisten vuoksi joutuu tekemään.

Shinjin ongelmat kuvasivat omia ongelmiani: itseinho, tunne siitä, että kaikki vihaavat sinua, hyödyttömyyden ja nurkkaan ajetuksi tulemisen -tunne... Sekä Shinji, että minä painimme samojen pulmien parissa. Sarjan lopussa Shinji tosin löytää ratkaisun huonoon itsetuntoonsa: "Vihaan itseäni, mutta voisin rakastaa itseäni.--Minulla on oikeus elää tässä maailmassa!" Ikävä kyllä, en itse päässyt samaan lopputulokseen.

Luulisi että tälläinen angstiin ja näin kovasti sisäänpäin kääntyneeseen hahmoon samastuminen tekisi myös omalle psyykkeelleni pahaa. No, en voi kieltää ettenkö olisi ollut melko pahastikin masentunut yläasteaikoinani, mutta ilman Shinjiä ja NGE:tä olisin ollut luultavasti vieläkin avuttomampi. Sitä paitsi kuuluisa Shinjin repliikki "ei saa paeta", kaikuu päässäni yhä edelleenkin. Vaikka edessä olisi millaisia esteitä, vastoinkäymisiä, kipua tai ongelmia, en aio paeta sitä, vaan kohdata ne, vaikka se tekisi kuinka kipeää. Siitä elämässä on kuitenkin kysymys: vastoinkäymisten, masennuksen, ongelmien ja itsensä voittamisesta. Tosin näiden esteiden voittaminen on hyvin vaikeaa yksin, kuten Shinjikin ymmärsi

Pyydän. Tartu käteeni. Itke kanssani, murehdi kanssani, mutta nouse myös ylös kanssani, niin voimme taas yhdessä jatkaa elämää, jakaa sen ilot ja surut.