Musta moraali

Huh huh.
Enpä ole hyvään aikaan poistunut leffateatterista kirjaimellisesti hengästyneenä. Sunnuntaina oli tosiaan syynäyksen alla uusin Batman-leffa, The Dark Knight Rises. Mukana oli toverini Kaarnis, joka oli samaisen leffan käynyt katsomassa perjantain ensi-illassa. Tiivistän kaiken näihin sanoihin, jotka lausuin teatterista lähtiessä: "ou mai gaad. Huh huh. Sepäs. Sepäs oli hyvä."

Christopher Nolan tekee jälleen uskomattoman siistiä, koukuttavaa, eheää ja tyylikästä jälkeä Batman-trilogian päätösosassa. Elokuvassa on kaikkea, mitä kunnon supersankarielokuvassa kuuluukin olla: visuaalista näyttävyyttä, jännitettä, draamaa sekä tietenkin toimintaa. Toimintaa on kuitenkin suhteellisen vähän (toisaalta enemmän kuin Dark Knightissa) eikä sillä mässäillä tuhottomasti, mistä olin luonnollisesti tavattoman kiitollinen. Yleisesti ottaen Yön Ritarin Paluun mukaansatempaava jännitys koostuu aivan jostakin muusta kuin aseiden paukkeesta ja prätkällä huristelusta. Aivan. Se nerokkaan psykologinen rikos/arvoitus-tyylinen puoli.

Tarina jatkuu siitä, mihin Dark Knight jäi, tosin kahdeksan vuotta trilogian kakkososasta eteenpäin. Gotham City elää rauhallisimpia vuosiansa aikoihin, ja kaikki vaikuttaa tyyneltä ja tasapainoiselta. Batman on kadonnut maan alle, samoin rapakunnossa oleva Bruce Wayne. Kun kuitenkin kaupungin alla piilevä rikollisjärjestö, johtajanaan pelottavan voimakas ja henkisesti kylmä Bane, pistää monivaiheisen suunnitelmansa käytäntöön, Bruce Waynen täytyy vielä kerran vetäistä nahkaviitta ylleen ja näyttää pahiksille mistä tuulee. Vaan kaikki meneekin aivan päin helvettiä.

 Ja kun sanon päin helvettiä, todella tarkoitan sitä. Itse ainakin ajattelin, että miten helvetissä Batman tuosta selviää. Miten Gotham selviää? Miten mikään selviää? Toivottomuus tuntuu aina vain voimakkaammalta, kun sinne lisää himpun verran toivoa. Toivoa, joka sekään ei kanna loppuun asti.
Dark Knight Rises käsitteleekin todella toimivasti useita raskaita ja ihmisille tärkeitä teemoja, aina juuri pelon, toivottomuuden ja toivon voimasta ja tasapainosta, uuteen alkuun ja nousuun. Kyseessä on kuitenkin Yön Ritarin paluu. Paluu, nousu ja tuho.

Monisyinen ja useita tarinoita simultaanisesti kuljettava juoni nappaa mukaansa heti alusta lähtien. Olin tästä juuri hieman huolissani, sillä Dark Knight kärsi paikoin vedottomasta etenemisestä ja paikoittaisesta puuduttavuudesta. Vaikka trilogian päätösraina kestääkin käytännössä kolme tuntia, olin koko elokuvan ajan täysin silmät ja korvat höröllä. Tylsyys ei iskenyt, ei vedottomuus eikä tahdittomuus. Juoni etenee juuri sopivalla tahdilla, oikeassa kohdissa ja oikeaan aikaan.

Vaikka luonnollisesti Wayne/Batman on kaiken keskiössä, elokuvassa ei unohdeta muitakaan hahmoja. Iloisena yllätyksenä itselleni tuli Anne Hathawayn esittämä Catwoman, joka oli samaan aikaan sekä kuuma kisumisu että viiltävän älykäs ja häikäilemätön. Itse pidän yleisesti ihan tavattoman paljon Kissanaisen hahmosta, ja aluksi sisäinen skeptikkoni tuomitsikin Hathawayn. Vaan heti, kun nainen astui ruudulle ja nappasi hahmon otteeseensa sellaisella tyylikkyydellä ja viehättävyydellä, en voinut muuta kuin nauttia.

Yleisesti näyttelemisen taso on korkealla, ja löytyyhän sieltä niitä vanhoja tuttujakin, aina Morgan Freemanista Liam Neesoniin. Hans Zimmerin musiikki yhdistää kokonaisuuden taidokkaasti ja saa sydämen väpättämään innostuksesta ja jännityksestä. Elokuvan soundtrack onkin todella upeaa kuunneltavaa.

Pieniä epäjohdonmukaisuuksia lukuunottamatta Dark Knight Rises on suorastaan henkeäsalpaava kokemus sarjakuvanörteille ja miksei muillekin, jotka ovat hieman synkeämmän supersankaritarinan ystäviä. Ennen kaikkea Lepakkomies-trilogian päätösosa on juuri sitä, mitä sen kuuluukin olla: eeppinen, synkeä ja rajojansa testaava. Suosittelen lämpimästi. Nyt sitten omiin höpinöihin...

Tälläiset moraalisesti räikeät elokuvat herättävät ajattelemaan myös omaa moraalikäsitystään. Kuinka pitkälle olet valmis menemään pelastaaksesi toisen? Kuinka pitkälle ystävällisyytesi, uhrautuvaisuutesi ja rohkeutesi lopulta yltää? Minne ylipäätään annat sen yltää? Juuri Kaarniksen kanssa tuli puhuttua meidän molempien moraalikäsityksistä jo ennen Batmanin katsomista. Silloin osoitin hänelle todelliset kasvoni.

Vaikka olenkin ulkoapäin katsoen todella lämminhenkinen, lempeä ja ystävällinen ihminen, olen loppujen lopuksi hyvin kylmä ja musta-valkoinen vieraiden ihmisten suhteen. Jos napin painalluksen päässä riippuisi vaikkapa veljeni henki, ja toisessa kymmenen tuhannen itselleni tuntemattoman ihmisten henkirievut, valitsisin hetkeäkään epäröimättä pelastettavaksi veljeni. Totuus on, etten yksinkertaisesti välitä, mitä ihmisille, asioille tai ilmiöille, jotka eivät vaikuta omaan elämääni, tapahtuu.

Tämä koskee ihan arkielämääkin. Ohitan kylmästi vaihtorahaa pyytävät ohikulkijat, tietä hitaasti ylittävät mummot, lastenrattaidensa kanssa tempoilevat yksinhuoltajat sekä uutiset lähi-idän kriiseistä, ilmastonmuutoksista ja hasardeista luonnonilmiöistä. Ne eivät yksinkertaisesti liikuta minua. Kun sen sijaan on kyse perheestä tai ystävistä, olen tavattoman omistushaluinen, suojeleva ja heitä puolustaessa lähes hyökkäävän aggressiivinen. Yleisesti ottaen olen tyyni, rauhaa rakastava ihminen, mutta jos hitto vie tulet ja hypit kaverini nenille, niin olen ilmiliekeissä sekunneissa. Raivoni on tuolloin niin pelottava, että se kauhistuttaa jopa itseänikin. Siksi pysyn mieluiten riitatilanteista loitolla, sillä totta puhuen pelkään satuttavan toisia, jos suutun oikein kunnolla.

Oh! So this is why apologizing is so hard!

 On siis selvää, että minulle läheiset ihmiset ovat minulle tavattoman tärkeitä. Mitäs sitten, kun kyseessä on Sofien valinnan tyylinen mahdoton valinta, esimerkiksi isän ja äidin välillä: kumpi kuolee, kumpi elää? Itse menin suoranasesti lukkoon, kun Kaarnis pyysi minua ajattelemaan tilanteen, jossa minun pitäisi valita veljeni ja oman henkeni väliltä. Tehden selväksi: en järjellä ajatellen juuri arvosta elämääni tai ruumistani. Olen vain pieni osa pikkuruista vesipisaraa loputtoman universumin valtavissa aalloissa. Silti vastasin, että pelastaisin itseni.

Tämä ei kuitenkaan tee minusta egoistista. Ei ainakaan omasta mielestäni. Tälläinen julma valinta tekisi minusta nimittäin heikon ja epäonnistuneen, sillä ainoa syy oman henkeni säästämiseksi olisi tämä minun lähes eläimellisen primitiivinen, voimakas ja täysin irrationaalinen kuolemanpelko. Se kauhistuttaa minua.

Dark Knight Risessa olikin aivan uskomattoman hyvä quote, liittyen hieman asiaan. Jos et pelkää kuolemaa, sinulla ei ole sitä suurinta, voimakkainta ja kaikista motivoivimpaa yllykettä tehdä ja toimia: kuolemanpelkoa. En siis todellakaan tiedä, pitäisikö minun kaikesta huolimatta olla kiitollinen tästä ainoasta pelostani, vaikka sen seuraukset voisivatkin olla ääritilanteissa tuhoisat ja erittäin itsekkäät. Lainauksessa on kuitenkin perää: kun tiedostaa oman elämänsä rajallisuuden, pelkää sen päättymistä, alkaa yllättäen tjalkoihin tulla voimaa, tekoihin tarkoitusta. Ehkäpä juuri sen takia elän elämääni suurella, voimakkaalla liekillä, mitään säästämättä. Sillä jonain päivänä se ei ole enää mahdollista.

Otetaan kuitenkin loppuun pieni kevennys.

Näin meinaan Dark Knight Rises -leffaa katsoessani Supermanin tarinan uudelleenfilmatisoinnin trailerin. Vaikuttaa lupaavalta, eteenkin kun ohjaajana on visuaalisesti huikeista kyvyistään tunnettu Zack Snyder, josta pidän myös ohjaajana todella paljon. Lisäsin tämän must-see listaan. Katsotaan siis, mitä ensi vuosi tuo tullessaan. Vaan mikä hitto tuo LotR-biisin käyttö oli olevinaan :DD