Erilaista nälkäpeliä

Palaten taaksepäin noin kuukausi, kävin katsomassa uusimman Nälkäpeli-rainan eli Catching Firen. Kuten melkein aina kakkososien suhteen, lähdin teatteriin melkolailla skeptisin mielin, tai ainakin kriittisin. Elokuva oli tuolloin vasta ilmestynyt, enkä ollut kuullut keneltäkään mielipiteitä tai ennakkovaroituksia Vihan liekkien suhteen, joten jälleen kerran mielipide tuli muodostaa oman pepputuntuman kautta.
Hyvinhän siinä kuitenkin kävi.

Koska en ole lukenut Nälkäpeli-kirjoja (vieläkään), enkä luultavasti aiokaan, aion arvostella elokuvan puhtaasti sen mukaan, mitä olen valkokankaalla nähnyt. Muutamaa kirjan lukenutta kaveriani kuitenkin haastatelleena, voin kuitenkin sanoa heidän sanojaan lainaten, että Catching Fire-kirja on sovitettu elokuvaksi erittäin toimivasti: turha sälä on poistettu ja oikeita asioita korostettu, kokonaisuus toimii ja hahmot vaikuttavat juuri siltä kuin pitääkin. Hyvä näin.

Näin juonesta puheen ollen, Vihan liekkien tarina sijoittuu jonkin matkan päähän edellisen elokuvan tapahtumista, jossa päähenkilö Katniss ja tämän kotikontujen pojo Peeta, voittavat yhdessä Nälkäpelin, julman lasten ja nuorten välisen fight to the death -ottelun, joka langetettiin valtion piirikuntien ylle rangaistukseksi vuosisatoja sitten käydystä kapinasta, muistuttamaan kansalaisia siitä, mikä heidän todellinen paikkansa on. Ironista kyllä, näin Katnissista tulee tahtomattaan kapinan kipunan ikoni, josta presidentti Snow ei ole mielissään. Sen kummempia spoilaamatta, Snow pistää pystyyn uuden nälkäpelin, jossa kunkin piirikunnan vanhat tribuutit, edellisten Nälkäpelien voittajat, kasataan yhteen ja heitetään areenalle tappamaan toisiaan. Elokuvan keskiössä pyörii edelleen Katniss, joka poliittisen jännitteen ja kahtiajaon lisäksi joutuu taistelemaan myös omien tunteidensa kanssa. Kuka on oikea vihollinen?

Kylläpä juu sytyttääpi.

Elokuva on kokonaisuutena jouheva. Juoni antaa itse itselleen aikaa, ei anna mitään selviönä ja jättää näin suurimman ajattelutyön katsojalle. Visuaalisesti Cathing Fire on kaunis, aina luonnollisen vihreistä ja sinisistä sävyistä hienostomaailman räikeän värikyllästettyyn loistoon. Kuvaustyö on näyttävää ja monipuolista, leikkaus yleisesti rauhallista, joskin muutama toimintakohtaus ehti vilistä silmissä, joskaan ei häiritsevästi.

Teematiikka pelaa upeasti kohtauksesta toiseen, ei heitetä katsojan kasvoille, mutta korostetaan sen verran että asia tulee selväksi. Yleisesti elokuvan tunnelma pysyy edellisen elokuvan tyyliin jännittävänä, ellei jopa riipivänä, joskin itse nälkäpelin jännitys on elokuvassa jo ihan toista luokkaa, enemmänkin toiminnan tuottamaa räminä-jännitystä kuin edellisen elokuvan puskissa kykkimis-kuumotusta. Tämäkin kuitenkin toimii, sillä nälkäpelin venyttäminen elokuvassa, jossa kyttevä kapina ja jännittynyt poliittinen tilanne ja kieroutuneisuus on pääosassa, olisi ollut melkoinen virhe.

Näytteleminen toimii, juurikaan kenenkään kohdalla en tuntenut myötähäpeää tai inhotusta (paitsi niiden jätkien kohdalla, joiden piti olla mukamas hottiksia). Erityisen suuren plussan voi huoletta antaa Jennifer Lawrencelle, joka osaa tehdä Katnissin ehkä muutoin latteasta hahmosta toimivan ja monisyisen, sekä tietenkin syötävän suloiselle Josh Hutcherssonille, joka hallitsee Peetan herkän ja sentimentaalisen hahmon alusta loppuun saakka sydäntäsärkevän luontevasti. Ihan mielenkiinnolla odotan, mihin näyttelijät vievät hahmonsa tulevissa elokuvissa.

Cathing Firen ainoita huonoja puolia ovat muutaman sivupäähenkilön latteus ja teennäisyys (en esimerkiksi pahemmin pitänyt Johannan hahmosta, joka on saanut fandomilta valtavasti huomiota), sekä elokuvan naurettavan nopeasti tuleva lopetus. Tämä elokuvan loppupuoliskon nopeus loi ainakin minun kohdallani kuvan tunnelmallisesti alaspäin kulkevasta juonesta, kun sen päin vastoin tulisi kulkea ylöspäin kohti räjähtävää lopetusta ja/tai kathrasista. Ehkäpä tässä tilanteessa tuo "räjähtävä lopetus" onkin elokuvan viimeminuuteilla paljastettu totuus, joka itseäni jäi kyllä enemmän ärsyttämään kuin kutkuttamaan.
Noh, ohjaajan valintahan tämä on, sekä tapa saada katsojat maksamaan jatko-osasta, joka on luultavasti tulossa muutaman vuoden sisällä.
Sitä siis odotellessa.

Hieman erilainen nälkäpeli jatkui toisen elokuvan parissa tämän kuun puolissa välin, kun pärisimme Kaarniksen kanssa Fassbenderistä. "Mä oon aina halunnu kattoa tän Hungerin! Katotaan tää, se on varmaan hyvä!" Ja voihan nyt juman kellit: miksi kerta toisensa jälkeen kuuntelen tätä ihmistä, ja uskon pääseväni katsomaan jotain oikeasti piristävää ja hilpeää elokuvaa.

Hunger kertoo tositarinan Bobby Sandsista, joka protestina ja mielenosoituksena ryhtyy muiden vangittujen IRA-jäsenten kanssa nälkälakkoon. Ensimmäinen puolisko elokuvasta kertoo yleisesti kyseisen irtlantilais-vankilan kirjaimellisesti paskamaisista oloista ja tavoista käsitellä vankejaan, toinen puolisko itse nälkälakkoa ja sen ikonia.

Ette halua tietää, mitä tuo seinillä oleva ruskea mönjä on...

Ystävällinen ehdotus numero 1: älä katso tätä elokuvaa lruokailun lomassa.
Ystävällinen ehdotus numero 2: älä katso tätä elokuvaa välittömästi ruokailun jälkeen.
Ystävällinen ehdotus numero 3: älä katso tätä elokuvaa myöskään nälkäisenä.

Jos kykenet toteuttamaan kunkin ystävällisen ehdotuksen, sekä sietämään enemmän tai vähemmän ihmisestä tulevia ruumiineritteitä, henkistä ja fyysistä väkivaltaa, pistäviä luita ja lievää bodyhorroria, niin hienoa: saatat ehkä nauttia tästä elokuvasta! Yleisesti itse kyllä pidin Hungerista, joskin edellä mainitut elementit saivat minut kyllä pariin otteeseen irvistämään inhosta, mikä on minunkaltaiseltani paatuneelta elokuvankatsojalta iso saavutus. Kaarniksella oli vaikeampaa: hän jopa luovutti viimeistelemättömän pizzansa viipaleet minulle, sillä ei kyennyt niitä itse syömään.

Elokuva on leikkaukseltaan ja kuvaukseltaan hidas, Hollywoodiin verraten jopa verkkainen. Yleensä nautin juuri tälläistä elokuvista, joskin ikävä kyllä juuri Hungerin kohdalla elokuvan kulun verkkaisuus ja vähäinen dialogi erehdytti minut pariin otteeseen pulputtamaan Kaarniksen kanssa, kuin keskittymään itse elokuvaan. Ne harvat kerrat kun elokuvassa kuitenkin puhutaan ovat vangitsevia ja immersiivisiä, eteenkin yksi todella pitkä dialogi (joka kesti yhteensä varmaan 20-30 minuuttia), joka otettiin käytännössä vain kahdella kamera-ajolla/otolla. Tälläiset elokuvateknilliset toteutukset, jotka pistävät näyttelijät oikeasti olemaan ja elämään uskottavasti omassa hahmossaan intensiivisesti minuutista toiseen ovat kaikkein upeimpia. Kyseinen kohtaus jaksoi hämmästyttää vielä hyvän aikaa elokuvan katsomisen jälkeenkin.

Vaikka Hunger ei muutoin ole elokuvateknillisesti, hahmollisesti tai edes juonellisesti mitenkään järjettömän poikkeava tapaus, se kyllä herättää ajatuksia. Hiemankin empatiaan tai sentimentaalisuuteen taipuvassa katsojassa se herättää varmasti myös tunteita, lähinnä sääliä ja inhoa. Tästä voisi päätellä elokuvan olleen onnistunut, sillä kyseessä ei ole niinkään rahan tahkoamista varten tehty Hollywood-muotti- raina, vaan poliittista puhetta ja mielipiteitä kiihoittava elokuva. Mikäli sattuu mieltymään sentimentaalisiin, mutta tavallista hitaimpiin elokuviin sekä raskaaseen irkku-aksenttiin, kannattaa katsastaa Hunger.
Itse en ainakaan kadu.

Näin mennessä muihin asioihin, joulu alkaa jo kolkutella oville, sytytellä tunnelmakynttilöitä, esilämmittää uunia ja kahisuttaa kuusen alusta. Itse pääsin eilen joululomille ja toivon, että ehdin tämän parin viikon aikana toteuttaa useamman piirroksen (lähinnä kavereille lahjana) sekä jatkaa keskeneräistä videoprojektia. Sekä siivota ja käydä alennusmyynneissä. Toivotaan että joulu toisi mukanaan edes pari uutta DVD:tä ja leffalippua. Mistä tuli mieleen eilen veljeni kanssa käyty lyhyt puhelinkeskustelu, joka meni sanasta sanaan juurikin näin:

veli: moi
minä: no moi
veli: onks sulla Pacific Rimiä tai Into Darknessia DVDllä?
minä: ei, ei mulla oo Pacific Rimiä tai Into Darknessia DVDllä
veli: okei
minä: okei
veli: *katkaisee puhelun*

Voipi olla että saan ihan jepan joululahjan veikalta tänä vuonna.