Ympyrä sulkeutuu

Hups, mihinkäs ne rahat katosivatkaan? No, elokuviin tietysti! Nyt on tosiaan saatu jo kaksi alkutalven elokuvista pois alta, ja kolmas on vuorossa ensiviikon lopussa. Neljättä, eli siis Paranormal Activity nelosta, en tosin ole menossa katsomaan, lähinnä siksi, koska sen näytökset menevät niin huonoon aikaan.
Mutta nyt asiaan, eli seuraavan elokuvan totaaliseen teilaamiseen.

Juoskaa juoskaa! Ei se toisaalta tee tästä yhtään sen intensiivisempää.

Suostuin lähtemään pienesssä kaveriporukassa katselemaan uusinta Twilightia, Breaking Dawn part 2:ta. Vaikka sinällään odotukseni eivät olleet kovinkaan korkealla rainan suhteen, odotin siltä tietyntyylistä tiiviyttä ja kiihkyttä (jota oli saagan ensimmäisessä ja Breaking Dawn pt. 1:ssä), sekä tietenkin jotakin tyydyttävää lopetusta. Onhan kyseessä kuitenkin saagan päätösosa, ja tämän kituuttavan, myötähäpeällisen ja kivuliaan ympyrän sulkeminen.

Kaikki kuitenkin tuntuu elokuvan alusta saakka jotenkin päälleliimatulta, väkisin väännetyltä ja niin tajuttoman tylsältä. Bellan vamppyyri-voimat eivät tuota niin minkäänlaisia ongelmia, ei fyysisiä eikä henkisiä, perhe-elämä sujuu ilman välikohtauksia ja kaikki tuntuu helpolta. Volturienkin asettama uhkakin tuntuu niin pirun kaukaiselta, ja kas vain, onnistuuhan se liittoltaistenkin kokoaminen kädenkäänteessä, puhumattakaan sitten omien voimien treenaamisesta. Missä on draama? Missä on jännitys? Missä on konfliktit ja missä on vaarallisuus? Ei ainakaan tässä pätkässä.

Näistä vioista tosin voidaan syyttää itse kirjailijaa, sekä sitäkin tosiasiaa, että kyseessä on kahtia jaetun elokuvan jälkipuolisko. Tästä huolimatta elokuvasta vain yksinkertaisesti puuttui se veto, voima ja kitka, jota odotin. Ei siinä, Breaking Dawn on yhä edelleen todella tyylikkäästi kuvattu ja leikattu, soundtrack on todella messevä (joskin vie vähän liikaakin tilaa itse kuvan voimalta) ja koettaahan se päähenkilökolmikkokin tiristää viimeisetkin mehunsa onttojen hahmojensa näyttelemiseen. Kaikesta huolimatta kaikkea tuota potenttiaalia varjostaa kaiken tämän hutun laimeus. Sanoinkin melkein heti leffateatterista poistuessani, että olipas tuo leffa melkoista velliä. Mautonta, harmaata ja niin tavattoman löysää velliä.

Onneksi sentään alku ja lopputekstit oli hienot, ja olihan se Bellan ja Edwardin babby viehättävä. Ehkä vähän liiankin. Mutta halusinko todella maksaa siitä 12,50 euroa? No en.

Halusinko maksaa sitten Looperista 10,50 euroa? Totta munassa.

Olin tosiaan odottanut Looperin ilmestymistä jo jonkin aikaa, ja odottanut siltä melkoisen paljon, olihan kyseessä kuitenkin hyviä näyttelijöitä, erittäin mielenkiintoinen ja potenttiaalinen maailma sekä tietenkin jännältä kuulostava tarina. Genrenä rakastan ihan tajuttomasti scifiä/cyberpunkkia sekä sen sekoittumista trilleriin. Pidän myös ihan selittämättömän paljon Bruce Willisistä. Ei siis ihme, että halusin nähdä elokuan mahdollisimman pian sekä tietenkin mahdollisimman hyvässä seurassa (= Kaarnis, toverini Mily sekä hänen poikaystävänsä. )
Monessa mielessä elokuva vastasikin odotuksiani, ei tosin ylittänyt niitä, mutta vastasi kuitenkin.

Jo elokuvan alusta saakka katsojan eteen maalataan kauniin karkea miljöö väkivaltoineen, narkkareineen ja rahanhimoisine ihmisineen. Looperin maailma on monella tapaa raju, ankara ja synkkä, ja totta puhuen itselleäni kulki elokuvan alussa moneen kertaan kylmät väreet selkäpiitä pitkin. Loopereiden ura oli esitelty nasevasti ja toimivasti, ja itse elokuvan tarina pääsi hyvin käyntiin tätä uomaa pitkin.

Tarina tosiaan sijoittuu parinkymmenen vuoden päähän nykyhetkestä, ja keskittyy Joe-nimiseen looppaajaan. Looppaajat itse ovat tietynlaisia palla-/salamurhaajia, jotka käyttävät hyödykseen tulevaisuuden työnantajiensa kykyä matkata ajassa. Yksinkertaisimmillaan: looppaaja ottaa väkipyssynsä, kyttää kellonsa kanssa tiettyä paikkaa, jonne tulevaisuuden työnantaja lähettää uhrinsa. Tapettava ilmestyy kuin tyhjästä nykyhetkeen ja looppaaja iskee lyijyä tämän rintaan. Hopiat talteen ja eikun baanalle. Tiedossa on siis helppoa rahaa, mutta kuitenkin kovaan hintaan: looppaajien työ on tulevaisuudessa niin rikollista ja riskialtista, että ainut fiksu tapa sanoa sopimus irti, on tappaa looppaajan vanhempi versio itsestä. Pääasiassa looppaaja tappaa siis vanhemman itsensä, joka lähetetään tulevaisuudesta tapettavaksi. Tätä kutsutaan loopin, ympyrän sulkemiseksi.

Itse tapahtumaketju lähtee käyntiin kun Joen looppi, hänen vanhempi minänsä, pääsee häneltä karkuun. Vanhemmalla Joella on omat päämääränsä, joita nuorempi pyrkii luonnollisesti estämään. Seuraa takaa-ajoa, ammuskelua, muistojen ja ajantajun häviämistä sekä aikaakin suurempia voimia.

Kuvaus on Loopperissa nautittavaa katsottavaa.

Vau. Ainakin itse tarina pärisee ja toimii hienosti. Toteutuskaan ei onnu sen pahemmin: tarina kulkee jouhevasti eteenpäin ilman pysähdyksiä, ja löytyyhän niitä kuumottavia koukkujakin pitkin elokuvaa. Lopetus on komea, sekä visuaalisesti että tarinallisestikin, mitä nyt itse ennustelin sitä jo vähän etukäteen. Toisaalta aivan elokuvan viimeiset minuutit olivat hyvin hämmentäviä, ja jouduin illalla kelaamaan moneen otteeseen, että mitenkäs tämä juttu nyt menikään. Täten Looper kestää mainiosti ainakin sen kaksi tai kolme katselukertaa, sillä ensimmäisellä kerralla tarinasta, ajan kanssa leikkimisestä ja kaiken simultaanisuudesta, menee niin paljon ohi.

Audio/visuaalisesti Looper on tyylikästä katseltavaa ja kuunneltavaa. Musiikit ovat toiminnallisia, ahdistavia ja karmivia, kuvaus toimivaa ja elokuva hyvin leikattu. Näyttelijät hoitavat myös hommansa kunnialla alusta loppuun saakka. Jännä kyllä, eteenkin tarinan pikkupoju, tuntui hoitavan roolinsa kaikista parhaiten. Taputukset sille.

Löytyy Loopperista kuitenkin huonotkin puolensa. Omasta mielestäni elokuva mässäili vähän liiankin paljon toiminnalla ja väkivallalla, mutta annettakoon se anteeksi väkivaltaisessa maailmassa. Bruce Willis vetää tapansa mukaan die hardit ja lahtaa 30-40 miehen joukon itsekseen. Hahmokehitystä ei kummemmin tapahdu, pikemminkin hahmojunnaamista tai hahmo-en-oikein-tiedä-miten-tässä-pitäisi-reagoida -jahkailua. Ja mikä hitto on tämä jokaiseen elokuvaan väkisin vängetyn romanssin pointti?

Eniten jäi kuitenkin harmittamaan nuoremman ja vanhemman Joen välinen vuorovaikutus. Rainan kahvilakohtaus ja sen dialogi oli loistava, joten miksei sellaista olisi voinut olla enemmänkin? Miettikää nyt millainen potenttiaali olisi ollut aluksi kehystää, ja sitten syventää vanhemman Joen kautta nuoremman Joen hahmoa, ja toisinpäin? Eikö olisikin ollut jännää katsoa kuinka Joet ottavat fyysisesti ja henkisesti yhteen, ällyyttävät ja kiusaavat toisiaan sekä lopulta tekevät keskenään jonkin viha-rakkaus -suhde -tyylisen sovinnon ja lahtaavat yhdessä porukkaa? Olisihan se, mutta ei. Nyt tehtiin näin.

Lyhyesti tiivistäen Looper on kuitenkin erittäin kelvollinen ja naseva kokonaisuus, johon passaa uppoutua useammankin kerran. Itse ainakin olen hommaamassa elokuvan DVD:lle heti kun se keväällä ilmestyy. Sen verran vakuuttunut kuitenkin olin.

Tämän viikon lopulla olisi sitten vuorossa se kauan odotettu ja hehkutettu Rise of the Guardians. Tarkoituksena olisi yrittää päästä elokuvan ensi-iltaan, mutta pelkään sen jäävän haaveeksi. Ehkä hyvä niin, sillä teatteri tulisi silloin olemaan täynnä Jack Frostia hehkuttavia varhaisteinejä, jotka myös itseään frostituteiksi kutsuvat.

Mitäpirua.