Omat hahmot valkokankaalla

Vuosien saatossa itselleni on kertynyt valtava määrä omia kuvitteellisia hahmoja, lähinnä itsekyhättyjen tarinoiden ja sarjakuvien kautta. Aina kirjottaessani tai piirtäessäni dialogia, toiminnallista kohtausta tai herkkää romanssia ajattelen kaiken päässäni kuitenkin aina elokuvana, liikkuvana kuvana siis. Näin kirjoittaminen on jotenkin sujuvampaa ja luontevampaa, ja sarjakuvan ruutuja on helpompi piirtää, niin ikään pysäytyskuviksi.

Monien hahmojen kohdalla olen siis väistämättäkin ajatellut, että millaisia he olisivat valkokankaalla. Mitä jos jokin oma tarinani vääntyisi elokuvamuotoon?

Käydäänpä siis huvin vuoksi läpi muutamia isoimpia tekeleitäni ja sivutaan samalla roolipelejä, joista olen nyt alkusyksyn aikana innostunut. Tämä setitys tulee olemaan hyvin pitkälti OC:ta eli original character -puhetta eli monet teistä eivät saa tästä kovinkaan paljoa irti. Sepitän tämän silti kaikesta huolimatta, ja yritän tehdä sen mahdollisimman kiinnostavalla ja helpostiymmärrettävällä tavalla.

Reilu vuosi sitten sivusin erästä sarjakuvaani, ja suunnittelin siihen traileria. En siis syvenny siihen tämän enempää, vaan jatkan eteenpäin, tai oikeastaan taaksepäin, sillä Miraa on tekeleenä nuorempi kuin tämä seuraava.

YÄK!
Ihan ensimmäiseksi tulee mieleen joskus vuosia vuosia sitten aloitettu YÄK!-sarjakuva, joka periaatteessa kertoo kolmesta tavallisesta suomalaispojasta, jotka joutuvat keskenään toiseen ulottuvuuteen/maailmaan ja keskelle sen maagisia tapahtumia, ongelmia ja lopulta sotaa. Pääteematiikkana on luonnollisesti ystävyys, itsensä hyväksyminen sekä hetkessä eläminen.

Jokunen aika sitten pohdiskelin, että miten tämä 12-osainen sarjakuva toimisi elokuvana. Totuus on, että melko kehnosti, sillä sarja on tosissaan todella pitkä ja juonelle merkityksellisiä hahmoja on paljon. Sen sijaan TV-sarjana Yäkki toimisi hienosti. Kysymys siitä, olisiko se sitten live-action (periaatteessa halvempi toteuttaa) vai piirretty, onkin sitten jo toinen juttu. Suomalaisvoimin se olisi kuitenkin mahdollista toteuttaa, ainakin osittain. Onhan kyseessä kuitenkin suomalaiset päähenkilöt.

Tähän väliin tunkisin kuvan jostakin sarjakuvani sivusta, mutta koska minua hävettää vanha übermangamainen tyylini, en tee niin.

Herääminen
Kyseessä on vielä hyvin keskeneräinen tarinani, joka kertoo henkilöstä, joka on ei kukaan. Hänellä ei yksinkertaisesti ole omaa kehoa, mieltä tai persoonaa, vaan siirtyy aina unen/nukahtamisen kautta toisen ihmisten ruumiiseen ja ottaa hänen muistonsa, ajatuksensa ja tunteensa itselleen, adaptoituu ja esiintyy tänä vieraana ihmisenä niin kauan kunnes taas nukahtaa. Miten tämä siirtymä tapahtuu, ja onko se edes loppujen lopuksi todellista, jää tarinassa hämärän peittoon. Päähenkilö ei myöskään tiedä kauanko näin on jatkunut.

Tarina lähtee käyntiin siitä, kun päähenkilö kohtaa nuoren naisen ja rakastuu tähän (tapahtumamiljöönä on taas Suomi, todennäköisesti Helsinki). Ongelmana suhteessa on se, ettei päähenkilö tiedä kuka on, eikä kykene naiselle selittämään omalaatuista olemustaan. Lisäksi hänen täytyy pysytellä hereillä, sillä muuten hän siirtyisi taas sattumanvaraisesti tuntemattoman ihmisen kehoon, eikä todennäköisesti enää koskaan näkisi rakastettuaan. Tarinan pääteemoina ovat siis luonnollisesti itsensä löytäminen ja hyväksyminen, tietynlainen mielenterveyden puinti sekä yleisesti rakkaus.

Lähdin ajattelemaan tämän tarinan elokuvaversiota lähinnä vain leikilläni ja inspiraatiota saadakseni. Tajusin, että tätä tarinaa olisi melkein mahdotonta toteuttaa elokuvana. Kuinka kuvataan ei ketään? Sitten oivalsin, että tämä tarina toimisi huomattavasti paremmin esimerkiksi näytelmänä, missä näyttelijät pääsisivät helposti kikkailemaan lavasteilla ja korostaa persoonan erkaantumista erilaisella puvustuksella ja vastanäyttelijöiden kehojen riepottelemisena.

Se joka uinui
Tämän stoorin juonen ja tunnelman selittämiseksi on parempi heittää tähän tekemäni lyhyt fan-traileri. Tästä näkee myös helposti, kuka näyttelijä hoitaisi minkäkin hahmon roolin.

Kyseessä on tosiaan Call of Cthulhu -nimiseen kauhuroolipeliin perustuva tarina, jota olen parhaillani kirjoittamassa ylös. Kesän tuoksinassa istahdimme siis kolmeksi illaksi kaveriporukalla pöydän ääreen papereiden ja noppien kanssa, ja niin ikään pelasimme/näyttelimme pelinjohtajan meille suunnitteleman tarinan lävitse. Se oli todella huisia, hauskaa ja ennen kaikkea jännittävää!

Oma hahmoni Evans (yllä olevassa videossa oleva Harrison Ford) oli paitsi tarinaa eteenpäin vievä karski yksityisetsivä, myös monia tahattomasti koomisia tilanteita aiheuttanut heppu. Tämä kun tuppasi olemaan aina se, joka ei osunut taistelun tuoksinassa revolverillään minnekään, juoksi suoraan päin vaaroja, sai kirveestä olkapäähänsä ja oli lopulta koko ryhmästä ainoa joka kuoli. Tästä nousikin meemi peliporukan välille: "tyhmä kuin Evans" ja "älä ole Evans tai tee evansseja".

Sinne mäni J. Evans. Levätköön hän rauhassa.

Dark Heresy
Taas roolipeli-kamaa, tällä kertaa sci-fi-/fantasia-tyylinen synkkä miljöö, joka sijoittuu karkeasti noin 40 000 vuoden päähän nykypäivästä. Itse ropea emme ole vielä porukalla päässeet pelaamaan kuin kerran, ja voi olla että lysti jää kokonaan siihen erinäisten ajanpuute- ja matkusteluongelmien takia. Se on todella sääli, sillä Dark Heresyn maailma ja potenttiaali on aivan mieletön.

Monisyisten hahmojen luominen ja kokoaminen on itselleni ollut aina ihan tavattoman miellyttävää puuhaa. Dark Heresyyn luoma hahmoni, salamurhaaja Rayne, tuntuu olevan kaikista kymmenistä hahmoistani kaikista syvin ja monimutkaisin. Hänen hahmonsa on minulle jopa niin aidontuntuinen, että hän alkaa tuttavuutensa sijaan vaikuttaa jo etäiseltä. Raynella on salaisuuksia, toiveita ja muistoja, joista en itsekään tiedä, en ainakaan ennen kuin rupean niitä kaivamaan esiin. Tälläiset hahmot ovatkin ehkä upeimpia kaikista: sellaiset, jotka luovat itse itsensä.

Remus, Rayne ja Wrax, sekä heidän tavoittelemansa asiat.
Suosittelen klikkaamaan kuvaa suuremmaksi, jotta yksityiskohdat näkyisivät.

Koska ropea ei olla vielä pelattu, en tiedä, mistä Dark Heresy -elokuva kertoisi juonellisesti tai mitä hahmoja siihen loppujen lopuksi kuuluisi. Siinä olisi kuitenkin ehdottomasti kaikkien aikojen kivuliain ja traagisin rakkaustarina, oman hahmoni Raynen sekä Kaarniksen psyykkeri-hahmon Remuksen välillä. Viime viikkoina en olekaan juuri muuta ajatellutkaan kuin näiden kahden hahmon välistä dialogia, erinäisiä kohtauksia sekä konflikteja. Ironista kaikesta tekee sen, että hahmot hädintuskin tuntevat toisiaan itse roolipelin tarinassa eivätkä tule koskaan tuntemaan, mikäli emme pääse pelaamaan.

Takaisin elokuva-puoliskoon!
Raynella on kauniit kasvot, jotka kätkeytyvät maskin taakse. Hänessä on sekä kovuutta että lempeyttä, herkkyyttä että kylmyyttä. Siksi en pysty valitsemaan Natalie Portmanin (pehmopuoli) tai Keira Knighlteyn (no se karskimpi puolisko) väliltä.

Pituudeltaan Natsku sopii Raynen rooliin hienosti, mutta onko hän tarpeeksi cool?

Keira ainakin on, mutta hänen brittiaksenttinsa ja töröhuulensa ovat ongelma.

Remus "fuck my life" Havelockin naaman perustana toimi jo alusta saakka Adrien Brody. Miehen surumieliset silmät ja kömpelö hymy natsaavat sisäänpäinkääntyneen Remuksen hahmoon täydellisesti. Koska kyseessä on kuitenkin psyykkeri (nimensä mukaisesti psyykkisiä voimia omaava henkilö), AB joutuisi pistämään päähänsä kirkkaan siniset piilolinssit sekä vitivalkean peruukin. Sitten, keskustellessani Kaarniksen kanssa Remuksen ulkonäöstä, alla oleva photoshoppaus tapahtui, ja jokin sisälläni kuoli päästäen pienen, epäinhimillisen vinkaisun.

Remus stahp.

Syvällä sisimmässäni haaveilen suuren elokuvan tekemisestä, vaikka se onkin tällä tietotaidolla ja budjetilla lähes mahdotonta, puhumattakaan siitä olisiko koko pätkä lopulta edes pidetty. Olen editoinut paljon ja nuorempana tehnyt kasapäin puoli-vakavissaan tehtyjä lyhytelokuvia, mutta ne eivät tyydytä kunnianhimoani. Haluan luoda jotain suurempaa, jotain pysyvämpää, jotain sellaista, jonka voisi oikeasti nähdä elokuvateattereissa ja valkokankaalla. Kun ruudulla pyörisi vieläpä omat hahmot, joihin olen vuodattanut paljon aikaa, vaivaa ja sydänverta, olisin onneni kukkuloilla.

Niin. Ehkä vielä joskus.

Ps. Muuten! Näin ohimennen sanoen, tässä minun ja kaverini Izzien tekemä collabbi, joka valmistui kesän lopussa. Huomasin sen itsekin vasta äsken, ja kappas, siitähän tulikin ihan passeli kokonaisuus :))