Täydellinen rakkaustarina

Vaikka inhoankin sanoinkuvaamattoman paljon sanontaa "uskon rakkauteen", en voi kieltää ettenkö nauttisi romanttisista ja dramaattisista elokuvista. En nyt puhu chick-flickeistä tai romanttisista komedioista, vaan puhtaasta draamasta, jossa päähenkilöt rakastuvat intohimoisesti, kokevat vastoinkäymisiä, mutta selviävät niistä yhteisvoimin rakkautensa avulla.

Katsoin juuri illan ratoksi Moulin Rougen. Olin jo näin lähellä, että olisin katsonut sen sijasta Titanicin, mutta päätin katsoa Punaisen Myllyn sillä 1) se kesti vähemmän aikaa 2) en muistanut siitä juuri mitään 3) siinä on Ewan McGregor. Suurin osa elokuvasta menikin siihen, kun ihkutin Ewanin ihanan korkeaa lauluääntä sekä taas hänen niin suloista ja valloittavaa hahmoa Christiania, jonka huomasin muistuttavan pelottavan paljon itseäni, mitä tulee suhteesta rakkauteen. Ja ai niin, näin sivumennen sanoen... Se itse Moulin Rouge: olen käynyt siellä ihan tosi elämässä toverini Neon kanssa. Hähä. Ja se on upea paikka. Totisesti. Kaikki ne cabaree-tytöt pitkine säärineen... Ja shamppanjakin kaadetaan sinun puolesta laseihisi! Se jos mikä on luksusta! :DD

No niin, takaisin asiaan.
Olin pienenä todella romanttinen pikku pallero. Kun äitini ja isäni suukottivat toisiaan, sanoin "sydämiä lentää", ja tuijotin heitä oman vaaleanpunaisen maailmani lomasta. Kun äiti lauloi vanhaa iskelmäkappaletta Kuka keksi rakkauden, vastasin laulun sanoihin isäni nimellä. Halailin ja suukottelin kaikkea mikä hengitti, niin tyttöjä kuin poikiakin. Jopa isosiskoni silloisen poikaystävän pitkiä vaaleita hiuksiakin kävin räpeltelemässä, sanoen romanttisesti huokaisten: "Ah, sä olet niin ihana!" Ja ikää minulla ole neljä vuotta. Rakastin siis rakkautta, osoitin tunteeni avoimesti enkä pelännyt laittaa itseäni likoon. Sitten kävi jotain. Sain rukkaset ensimmäiseltä suurelta ihastukseltani, ja luottamukseni ihmisiin meni kokonaan. Pilvilinnani sortui ja minusta tuli katkeroitunut.
Vasta hiljattaen olenkin alkanut löytää ,ja myös hyväksyä, sitä nelivuotiasta toivotonta romantikkoa. Siinä on jotain tavattoman viehättävää, vaikka se onkin naiivi ja paikoin erittäin tyhmäkin.

Puhuinkin juuri kaverini Milyn kanssa suhtautumisestani rakkauteen, seurusteluihin ja romansseihin. Vaikka tuppaankin sitä peittelemään ja kieltämään, olen parantumaton romantikko, joka odottaa kumppaniltaan elokuvista tuttuja romanttisia sanoja ja intohimoa, mutta enimmäkseen kuitenkin hellyyttä, huumorintajua sekä tottakai ystävyyttä ja luottamusta. Hän sanoo, että odotukseni ovat epärealistisia, ja ettei elämä toimi täydellisesti kuten elokuvissa. "Ei tuollaisia miehiä ole olemassakaan!"

Palaten kuitenkin postauksen aiheeseen eli täydelliseen rakkaustarinaan: millainen se on? Mikä on minusta täydellinen elokuvaromanssi kohokohtineen, draamoineen ja juonen koukkuineen? Alla kysymyksiin vastaten siis kuvat lempparidraamoistani järjestyksessä, alkaen kutosesta päättyen ykköseen:

The Notebook

Big Fish

Mikä näitä kaikkia hyvinkin erilaisia elokuvia yhdistää, on ylipäätään (siis ainakin minun mielestäni) kokonaisuutena ehyt ja toimiva elokuva, jossa on mielenkiintoiset ja moniuloitteiset hahmot, joihin kukin katsoja voi löytää oman samastumispohjansa. Kuitenkin mistä erityisesti nautin näissä kaikissa elokuvissa, on vastoinkäymisistä, mustasukkaisuudesta, rajojen rikkovasta rakkaudesta sekä hahmojen yleisessä intensiteetistä.
 Parasta romanttisessa draamassa on kuitenkin päähenkilöpari, jotka eivät saa toisiaan. Titanic, Tuulen Viemää ja Titanic ovat siitä erinomaisia esimerkkejä, puhumattakaan Romeosta ja Juliasta. Kuolema on vahvempi asia kuin rakkaus, ja vain se jää lopulta jäljelle. Epätyydyttävä lopetus tai ainakin avoimeksi jätetty loppukohtaus on minusta parasta, mitä draamaan voi laittaa, sillä hyvän draaman kuuluu koskettaa, ärsyttää, itkettää ja pistää miettimään. Sellaista se oikeakin elämä on.

Takaisin siihen, mitä Mily sanoi rakastuneeseen huokailuuni unelmieni miehestä: "Ei tuollaisia miehiä ole olemassakaan!"
Toki tiedän että elokuvista tuttuja romansseja ja romanttisia miehiä on erittäin harvassa, ja jos on, romanssi heidän kanssaan on oman elämäni ulottumattomissa. En silti pidä toiveitani tai unelmiani epärealistisina, sillä minulle riittää, että tuollaisia romanttisia hetkiä on vain silloin tällöin. Tärkeäähän on luottamus, ymmärrys, lojaalisuus ja ystävyys. Niiden varassa seisoo mikä tahansa hyvä ihmissuhde. Kun asiaan lisätään hellyys ja rakkaus, on kyseisessä kuitenkin jotain todella kaunista, herkkää ja omalaatuista, sellaista, joka ei katoa ikinä. Olen aina sanonut, että suuret ihastukset eivät kaikkoa koskaan. Siinä on totuuden sana. Olet kerran rakastanut, ja tulet aina tavallaan rakastamaan.

Ja siten: "The greatest thing you'll ever learn, is just to love and be loved in." Olen siitä samaa mieltä. Toivon, että pääsen sen vielä joskus kokemaan, edes sen pienen hetken ajan.

Ps. Työstän juuri parhaillani paitsi Teatterilaiva-festivaalin mainosvideota, niin myös Matrix-fanarttia. Tavoitteena olisi myös tehdä lyijykynätyö Ewan McGregorista, koska hän nyt on vain niin namu. Pienempikuinkolme. Ensipostauksessa luvassa todennäköisesti lempparielokuvieni top viitonen.