Uusia leffoja, visioita ja avaruusolentoja

Kävin tänään ytv:n törppöilyiden kautta sitten Jumbossa kaverini Milyn kanssa. Kierreltiin vähän kauppoja, ja omaankin käteen tarttui sitten uuden koululaukun lisäksi myös kolme DVD:tä. Kaikki sattuivat olemaan Top Tenissa "ota kolme, maksa kymppi"- tarjouksessa. Kyseessä oli poikkeuksellisesti pelkkää komediaa: Hei, me lennetään!, Austin Powers 2 ja Scary Movie 3. Nyt minusta tuntuukin, että kaikki haluamani komediat ovat likipitäen kasassa. Hyvä niin.

Jouduin näiden ostosten kautta sitten ihan kunnolla järjestelemään tuota minun kirjahyllyäni, missä on siis keskimmäinen hyllykkö omistettu vain ja ainoastaan DVD:lle. Lyhyessä ajassa sain luotua sinne kiitettävästi uutta tilaa, mutta jossain vaiheessa on alettava keksimään parempi sijoituspaikka. Odotan sitä hetkeä puolittain kauhulla, osittain mielenkiinnolla.

Unelmoinkin jo Milyn kanssa, että kun saan aikuiselämässä vakituisen työpaikan ja lokoisan talon jostain mukavasta lähiöstä, olisi upeaa, jos tuossa talossa olisi yksi huone kokonaan omistettu pelkille elokuville. Olisi suuri hylly, jossa olisi ainoastaan elokuvia, järjestettynä genren, värin ja valmistusvuotensa mukaisesti, sekä tietenkin täydellinen kotiteatterijärjestelmä. Rahaahan siihen uppoaisi tolkuttomasti, mutta ainahan saa unelmoida.

Kotiteatterijärjestelmistä puhuen, katsoimme eilen nuorisoporukalla Disneyn Lilo & Stich -leffan. Ennen sitä jouduttiin kyllä pitkään säätämään uuden DVD-laitteiston kanssa, joka ei suostunut antamaan "ääniä" eli siis kaijuttimista kuuluvaa movie surround -soundia. "Ääniä" ei saatu toimimaan, sen sijaan television äänet olivat hetken aikaa varmaankin puolta matalammassa nuotissa. Onneksi ongelma saatiin korjattua, mutta kieltämättä ainakin itseäni jäi kismittämään tuo uusi DVD-laite, joka on näppäimiltään muutenkin todella jäykkä ja hidas. Mitä vikaa edellisessä oli?

Stitch hakee apua indentiteettikriisiinsä klassikkosadusta

Tosiaan, katsottiin viikonloppuna Lilo & Stitch. Näin kyseisen elokuvan ensimmäisen kerran ihan leffateattereissa, ja olihan kyseinen elokuva meillä myös videollakin. Kerran kauniina päivänä VHS-laite päätti terrorisoida kyseisen videon, ja roskiskamaahan siitä tuli. Kyllä harmitti. Nyt kuitenkin pääsin taas pitkästä aikaa tämän vekkulin, mutta omalla tavallaan todella ahdistavan Disney-leffan pariin.

Juonessa ei ole kummoista sanottavaa, perus Disney-kamaa: kaksi outolintua kohtaavat toisensa ja etsivät yhdessä omaa paikkaansa hajanaisesta maailmasta. Perhe yhdistää, ja lopussa eletäänkin sitten rikkaina ja onnellisina. Jee jee. Huumori kuitenkin puree ja tarinakin on liikuttava: tälläkin kertaa meinasi tulla tippa linssiin, sillä onhan se perhe herkkä asia.

Mikä minua kuitenkin nyt kypsemmän ihmisen näkökulmasta kiinnosti, oli Lilon ankeat kotiolot, sekä tämän isosiskon suuri vastuu hoitaa kaikki talouden asiat sekä lapsenkasvatus itse. Vanhemmiten Lilon isosiskon rooli tuntui nyt tavallista läheisemmältä, ja antoi uutta vinkkeliä koko elokuvaan. Lisäksi yleinen ajatus lapsen huostaanotosta, rikkinäisestä perheestä, riidoista ja köyhästä elämästä muistuttivat minua siitä, että tämä on surullisen monelle tosielämää, jopa Suomessa.

Porukalla ihan sitten ihmeteltiin, että "enpäs huomannutkaan, että toi Lilo olikin noin pimeä". Ja sitähän se rassu onkin. Sitä ei vain tajunnut lapsena, vaan piti sitä yleisenä hupsuutena. Nyt kun tajuaa suuremman kaavan, vanhempien kuoleman, sosiaaliviranomaisten ahdistelun sisarustaistelun ja niukan talouden keskellä, huomaakin, että eipä ihme, jos lapsi pöpiksi tulee. Kun juttuun tulee mukaan vielä Lilon "kavereiden" aiheuttama syrjintä, ei ole ihme jos Lilon hahmo on paikoin jopa masentunut. Tämä syrjintä-teema kyllä on näkynyt minulle jo pienenä, sillä olin itse koko peruskoulun ajan koulukiusattu ja pystyin siten samastumaan Lilon tilanteeseen sillä saralla.

Teknisesti Lilo & Stitch on mukavaa katseltavaa. Huomaa kyllä, että elokuvan tuloaikana elettiin juuri tuota tietokonekrafiikan mullistusta. Tehosteita käytetään Lilossa ja Stitchissä juuri niissä olennaisimmissa kohtauksissa, eli alun ja lopun lentokohtauksissa, eikä niillä mässäillä turhia. Ikävä kyllä pian tämän jälkeen, eli vuodesta 2003 eteenpäin, Disney alkoi yhä enemmän ja enemmän käyttää tietokonekrafiikkaa elokuvissaan, ja nyt ollaan pisteessä, joka ei kunnioita perinteistä tyyliä enää ollenkaan. Harmittaa, mutta onneksi vanhat klassikot eivät katoa.
Palaten visuaalisuuteen: kaikki olennainen on paikallaan, sointuu yhteen ja näyttää hyvältä.

Lyhyesti: kiva leffa kaikin puolin, muttei kuitenkaan mitään über-klassikon tasoa. Plussana kuitenkin ehdottomasti Disneyn-kauneusihannekaavasta poikkeava Lilon isosisko (mm, nuo muhkeat sääret, noms) sekä suloisen valloittava Stitch.