Epäinhimillisyys

Nyt viikonloppuna olen saanut katsottua pari erittäin hyvää elokuvaa, jotka kukin kertovat omalla tavallaan epäinhimillisyydestä, syrjinnästä sekä ihmisarvoa alentavasta kohtelusta. Perjantai-iltana televisiosta tuli Teemalta Sofien Valinta ja tänään Maikkarilta Notre Damen Kellonsoittaja. Kumpainenkin ovat aivan todella kauniita ja hienoja elokuvia.

Kuten Disneyn Notre Damen, olin nähnyt myös Sofien valinnan aikaisemmin televisiosta. Tällä kertaa katselukerta jäikin todella pinnalliseksi, sillä harrastin pitkin iltaa sekalaista kanavasurffailua (Neloselta tuli myös täysin turha Nicolas Cage elokuva Face/off). Tällä kertaa sain Sofien Valinnasta katsottua vain ne "parhaimmat palat" eli ne kaikkein järkyttävimmimmät.

Elokuva on todella koskettava kuvaus juutalaisvainoista ja sen tuottamista traumoista. Tarina ei ole mukavaa katseltavaa: se on kylmä, raaka ja todella epäinhimillinen. Juuri tämä puhdas epäinhimillisyys tekeekin elokuvasta kauniin. Draama on sydäntäsärkevää ja Sofien tarina todella koskettava. Itselleni herää joka kerta ajatus, että miten tämä hahmo ylipäätään jaksaa olla elossa, kun on kokenut elämässään niin paljon vastoinkäymisiä, hirveyksiä toisinsa jälkeen. Sanotaan, että läheisen kuolema ja oman hengissä selviämisen syyllisyys ovat yksi pahimpia kokemuksia elämässä. Sofie joutuu kokemaan näitä tilanteita useammankin kerran, ja mikä traagisinta, kokee sen jopa oman lapsensa kautta.

Sananen näyttelijöistä: ne ovat kaikki loistavia. Ei ole ihme, että Meryl Streep saikin roolistaan Oscarin, se nimittäin todella kuuluu hänelle. Minusta on ihmeellistä, että hän puhuu elokuvassa tajuttoman hyvää saksaa, ja mitä nyt itse kuuntelin, niin ei se puolakaan hullummalta kuulostanut. On todella sääli, että tälläisiä kieliosaajia on amerikkalaisissa näyttelijöissä hirveän vähän, ja on tajuttoman karmeaa kuulla, kun jokin näyttelijä yrittää väkisin vääntää itselleen vierasta kieltä. Esimerkkejä on liian monia, alkaen Kill Billin Uma Thurmanin japanista Tom Cruiseen. Ainoa nykyajan "kielimies" lienee Leonardo DiCaprio, joka on oman muistini mukaan puhunut ainakin saksaa.

Tarinan "valinta" eli pakotettu päätös kahden lapsen välillä (kumpi jää henkiin ja kumpi viedään krematorioon) on omasta mielestäni yksi elokuvahistorian hirveimpiä kohtauksia. Yksinkertaisuudessaan se on suorastaan järjetön. Itselläni herää vielä henkilökohtainen kokemus siitä, että jos oma äitini olisi vastaavassa tilanteessa, hän lähettäisi minut tapettavaksi veljeni sijasta.

"Valinta" ei jää tässäkään elokuvassa vain valinnaksi kahden lapsen hengissä selviämiseen, vaan se keskittyy myös rakkauteen. Ottaako Sofie nuoren ja hellyyttävän Stingon vai karsimaattisen hullun? Kaikenkaikkiaan elokuva on kannanotto natsien hirveyksiin, ylipäänsä sodan kauheuksiin ja traumoihin. Tarina ei suinkaan ole myöskään tylsä, vaikka kerronta onkin paikoin laiskaa. Lisäksi: vaikka tarinan lopussa Stingo saakin haluamansa, elokuvan loppu ei ole onnellinen, ja siitä annan isot pisteet. Traaginen hahmo vaatii traagisen lopun.

Notre Damen suhteen minua harmittaa, ettei kyseinen elokuva ole kuulunut lapsuuden Disney-leffoihin. Tämä elokuva on nimittäin todella kaunis paitsi visuaalisesti, myös sanomaltaan. Itse ainakin koen teematiikan eli rumuuden itselleni tärkeäksi, sillä itse olen kokenut olevani ruma ties kuinka kauan ja ollut syrjittynä omien piirteitteni vuoksi.

Vaikka suomalaisen version sovitetut laulut eivät oikein sovikaan omalle korvalleni, ääninäyttelijät toimivat ja sopivat hahmoille hyvin. Ja no, myönnettäköön että pääpahis Frollon "NUO LIEKIT! NUO LIEKIT!" -laulu on todella voimakas kokemus! Ylipäänsä yksi lemppari Disney-pahiksista on juuri Frollo, ja yksi seksikkäimmistä naisistakin esiintyy tässä Disney-kalssikossa. Nimittäin Esmeralda. Kaikenkaikkiaan hahmot ovat todella koskettavia, ja hieman stereotyypistään poikkeavia. Esmeralda on tummaihoinen ja voimakasluonteinen nainen, Quasimodo herkkä ja alistuva, jonka sisällä asuu kuitenkin suuri rohkeus. Myös tarinan hottismiehellä (joka on must jokaisessa Disney-leffassa) on tavallisesta poikkeava rooli. Lipevä ja rohkea sotilas onkin tarinassa loppujen lopuksi se "neito pulassa".


Hottiksesta puheen ollen, Notre Damen Phoebus tosiaan on sitä! Ah, ehdottomasti hyvännäköisin ja persoonallisin Disney-mies ikinä! Katsokaa nyt tuota vinoa maireaa hymyä, hyvää vartaloa (hiuksia/kulmakarvoja/partaa!) sekä tämän riemastuttavan lipevää persoonaa! Vastaa ainakin omaa miesihannettani. Tälle jopa Mulanin Shang Li jää toiseksi, vaikka komia sotilas on hänkin.

Ja näin lopuksi, Quasimodo keksi parqourin. Ainakin mitä sai selville kaikesta siitä kekkuloimisesta Notre Dame -kirkon torneissa ja rakennelmissa.
Nyt minä kuitenkin kipitän yöllisen hämyisään bussiin, sillä olen menossa viettämään kaverini syntymäpäiviä baariin. Oi, kuinka syntistä.