Kaikki hyvin, mutta silti kiittämätön

Makaat ensin ilkialastomana sängylläsi painaen kuumottavia kasvojasi sänkysi rautatankoihin. Käännät tyynyä jatkuvasti, toivoen että sen toinen puoli olisi jo tarpeeksi viileä niskaasi vasten. Potkit peittoa kauemmaksi itsestäsi. Yskit astmaattisesti. Suusi on kuiva ja kuuma. Hetkeä myöhemmin ylläsi on pyjama, tohvelit, fleece-huopa, kaksi peittoa, ja silti hytiset vilusta. Kaiken kruunaa nenäsi, joka on joko täysin tukossa tai vuotaa kuin mikäkin niagara.

Aivan niin: olen kipeänä, ja kokonaan unohtanut miten kamalaa tämä on. Sen siitä saa, kun on yleensä terveenä. Onneksi oloni on helpottunut jo paljon ylläolevasta. Nyt riesana on lähinnä astmaattinen yskä ja tylsyys. Yskään auttaa kuitenkin astmalääkkeet sekä lääkärin määräämä yskänlääke. Tylsyyteen auttavat parhaiten elokuvat.

Katsastin eilen illalla Teemalta Perhonen lasikuvussa (ran. Le scaphandre et le papillon). Olin kuullut joskus koulussa puhuttavan elokuvasta, olisikohan ollut tyyliin psykologian tunnilla, ja siitä saakka ajattelin, että "jaa-a, pitäisiköhän tämäkin raina katsastaa läpi". Onneksi se tulikin nyt telkkarista. Itse katselukokemuksesta en ole niinkään onnellinen puhtaasti sen takia, sillä se ei ollut onnellista katsottavaa. Ajatus siitä, että kuka tahansa voi noin vain halvaantua, joko tapaturmallisista tai geneettisistä syistä, on aivan karsea, puhumattakaan siitä, että samalla voi menettää kykynsä puhua, liikkua ja tuntea. Elokuva oli kaiken kaikkiaan toimiva teknisesti, mutta ennen kaikkea se oli kalsea kuvaus oman ruumiin vankina olemisesta.

Klaustrofobiaa parhaimmillaan.

Toinen hilpeä ja elämäniloinen elokuva, jonka katsastin juuri äsken oli The Island, scifi/toiminta-pläjäys muutaman vuoden takaa. Elokuvan ensimmäinen neljännes on mielestäni erittäin hyvin toteutettu ja potenttiaalinen scifi-trilleri. Tyylikäs värikylläisyys, tarinan pinoutuminen ja jännityksen luominen sekä lievät kauhuelementit antavat loistavan alun elokuvalle. Ikävä kyllä se onnistuttiin tuhoamaan lattealla rakkaustarinalla ja uuvuttavalla mäiskinnällä. Vaikka The Island ei meikäläiselle tarjoa juuri muuta kuin pari hauskaa muistoa ja Ewanin suloisen hymyn, se silti nököttää tuolla DVD-hyllyssä. Ehkäpä juuri sen Ewanin takia.

Prätkä-hullun silmät kiiluu nähdessään motskarin. 0:30: ihana ♥

Ei siinä, The Islandiin liittyy yksi todella viheliäs muisto. Olin muistaakseni lukion kakkosella, kun eräänä iltana tsekkasin tämän leffan telkkarista. Katselukerta taisi olla minulla toinen tai kolmas. Noh, katsoin rainan muistaakseni noin puoleen väliin asti ja kävin sitten nukkumaan. Näin yöllä unta, että olin yksi näistä tarinan klooneista ja minut päätettiin viedä tapettavaksi. Heräsin hiestä märkänä kouluaamuun, ja olin pitkään todella sekaisin näkemästäni unesta. Olin varma, että unessa ollut klooni-rannekkeeni oli poistettu tarkoituksella etten alkaisi epäillä mitään, ja minut oltiin siirretty jonnekkin muualle. Koko aamun olin hermostunut ja pelkäsin, että joku tulisi hakemaan ja tappamaan minut. Nousin bussiin, menin kouluun ja vielä ruotsin tunnilla elin tässä paranoidisessa tilassa. Kirjoitin vihkooni kokonaisen sivun vakuutukseksi itselleni, että kaikki kuvittelemani oli vain unta.


Elämäni ei ole täydellistä. Kenenkään elämä ei ole. Me kaikki tunnemme itsemme joskus epäonnistuneiksi, surkeiksi, rumiksi ja huonoiksi. En sano, että koko elämäni olisi ollut aivan karseaa ja toivoisin, että olisin kuollut, mutta liian usein toivon olevani jokin toinen. Näiden ajatusten jälkeen minussa nousee syytökset kiittämättömyydestä. Minulla on yksinkertaisesti kaikki, mitä voin toivoa: koti, perhe, ystäviä, rahaa, työpaikka, vapaa-ajanviettomahdollisuuksia... Olen vapaa sanan kaikissa merkityksissä, elän kohtalaisen tasa-arvoisessa yhteiskunnassa, olen melko terve ja minulla on vahva tukiverkosto. Voisin ihan hyvin olla halvaantunut tai elää laitoksessa vailla ihmisoikeuksia. Miksi silti toivon olevani jokin toinen? Miksi olen aina tyytymätön elämääni?