21. tammikuuta 2013

Django vapautuu kahleistaan

Vai vapautuuko sittenkään?


Perjantaina leffateattereihin rysähti Tarantinon uusin raina, Django – Unchained. Paremman tekemisen puutteessa lähdin sitten Kaarniksen kanssa katsastamaan sen sunnuntai-iltana, hyvän mielen ja leffaeväiden kera.

Totta puhuen olin Djangon suhteen melko skeptinen. Vaikka rakastankin Tarantinon leffoja, eteenkin Kill Billiä ja Pulp Fictionia (jotka ovat myäs yksiä lempparielokuviani), en voinut olla ajattelematta herran viimeisintä rainaa, Inglorious Basterdsia, joka jätti minulle sanan perimmäisessä merkityksessä kolkon ja petetyn olon. Pelkäsin, että myös Django olisi osoittautunut vastaavaksi ponnettomaksi mätöksi, ja suhtaudun rainaan aluksi siis melko kriittisin mielin. Onneksi kuitenkin yllätyin positiivisesti.

Jo heti elokuvan ensiminuuteista lähtien olin melko lailla myyty. Christoph Waltzin esittämä saksalainen tohtori oli sanan jokaisessa merkityksessä tavattoman miellyttävä ja ihastuttava hahmo, joka kyllä vei sydämen saman tien. Huonoksi ei jäänyt myöskään itse Django (Jamie Foxx), kovanaamainen orja, jonka ystävällinen saksalaistohtori vapauttaa palkkionmetsästäjän hommiin.

Puvustus on pirun hieno. Katsokaa nyt Schultzin takkia (vas.) HNNGH.
Juoni etenee kohtalaisen jouhevasti tarantinomaiseen tyyliin. On hahmojen välisen siteen luomista, yhdessä oleskelua, tiettyä onnistumisten iloa ja adrenaliinihuuruisten tapahtumien sarjaa. Sitten kuvioon astuu klassinen Tarantino-teema, kosto. Ja silloin onnistumisten sarja kääntyykin laskuun.

Juoni sinällään ei ole siis mitenkään ihmeellinen, mutta toisaalta se ei mitään maailmaa mullistavaa haluakaan olla. Tarina on juuri niin värikäs ja messevä kuin se on, ja tarjoaa hyvät puitteet paitsi toiminnalle, draamalle niin myös hahmokehitykselle. Juoni ei koskaan ole ollutkaan Tarantinon elokuvien punainen lanka, vaan nimenomaan tarinan sisemmät osat sekä sen hahmot.

Djangossa meinaan kiinnostavia hahmoja kyllä riittää. Vaikka kyseessä onkin melko karikatyyrisiä ihmisiä, se ei tarkoita, etteikö heissä olisi syvyyttäkin. Yleisesti miellyttävä saksalaistohtori Fritzistä löytyy tavattomasti itsepäistä ylpeyttä ja jopa viileyttä, kun taas ulospäin viileässä Djangossa taas piilee paljon herkkyyttä. Pahiksetkaan eivät ole läpeensä pahoja, vaan heistäkin löytyy harmaasävyjä. Näin ohimennen sanoen, Leon tulkinta plantaasiherra monsieur Candiesta oli kierolla tavalla mieletön, eikä tietenkään pidä unohtaa kärttyistä neekeripalvelijaa (Samuel L. Jackson), jolla asemastaan huolimatta tuntuu olevan useampikin kuin yksi lanka kädessään.

Kuvaus on pitkin elokuvaa tasaisen onnistunutta ja ilmeikästä, värimaailmat rikkaita ja leikkaus kutakuinkin toimivaa. Musiikit ovat jälleen juuri sitä Tarantinoa itseään, klassista western-tyylistä rämpytystä, höystettynä klassisella musiikilla ja mahtipontisella räpillä. Jes.

Kokonaisuus toimii siis hämmentävän hyvin, joskin koko rainalla oli pituutta sen verran että pakarat ehtivät puutua. Aivan sataprosenttisesti en myöskään allekirjoittaisi välittäväni elokuvan räjähtelevistä toimintakohtauksista ja verimätöstä. Ehkäpä olen vain kasvanut sen ylitse, kuka tietää.

Django oli kuitenkin ilo katsoa: dialogi (josta henkilökohtaisesti nautin elokuvissa/kirjoissa/peleissä juuri eniten) oli monin paikoin todella nasevaa, hauskaa ja toimivaa. Koko ääriään myöten myyty leffateatteri sai näin moneen kertaan makeat naurut. Toimintakohtaukset olivat kirjaimellisesti räjähtäviä, rauhalliset ja tunnelmapohjaiset kanssakäymiset taas sopivan herkkiä. Kaikkea löytyy, myös sitä syvempääkin sanomaa ja teematiikkaa. Ylös voisi nostaa paitsi kannanoton vapauteen ja orjuuteen, myös rajan niiden välillä. Kun teemoihin lisätään vielä kosto, voidaan pohtia, miten paljon näinkin voimakas tunne kahlitsee ja supistaa ajatusmaailmaa. Vapautuuko Django konkreettisista kahleistaan ja orjuudestaan, vain joutuakseen voimakkaiden tunteiden sitomaksi?

Kolme ja puoli tähteä. Koska kyseessä on kuitenkin elokuva, jonka toisesta katselukerrasta ei ehkä saa kovinkaan paljoa irti, ei Django pääse neljän tähtösen piiriin. Ei ainakaan vielä. Sen näemme vasta toisella katselukerralla. Yleisesti elokuva on kyllä katsomisen arvoinen, mikäli naseva dialogi, musta huumori ja toiminta vetävät puoleensa.

Sekä tietenkin räjähtelevät päät.

2 kommenttia:

  1. Meinaan mennä itsekin tämän katsomaan, mutta on ihan samanlainen skeptisyys silti menossa :D Mullakin kunniattomat paskiaiset ei oikein kolahtanut ja samaa pelkään tässä :D Katsotaan kuinka käy

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ohh, hyvä, etten ole ainut, koska siis AINA, kun puhutaan Paskiaisista niin saan kuulla ylistystä joka suunnalta, ja siinä sitten itse menee melko lailla hiljaiseksi, että jaahas :DD

      Mutta mee ihmeessä katsastamaan ja kirjota kans oma arviosi (jännä seurata meinaan toistenki mielipiteitä)! Se oli kyllä kokonaisuudessaan ihan naseva, paljon mielekkäämpi ainakin ku Paskiaiset.

      Poista

Kommenttia, risuja/ruusuja, vastaväitteitä, pohdintoja? Antaa tulla vain!