Kolmedeestä

En olekaan ehtinyt avautua 3D-tekniikasta, joten annetaanpa äänen kuulua tässäkin asiassa.

Yleisesti olen kuullut 3D-elokuvista pelkkää negatiivista palautetta. Elokuvat ovat kalliita, lasit rumia, painavia ja kömpelöitä, ja eteenkin silmälaseilla kirottuja henkilöitä 3D-lasit tuntuvat kismittävän kaikista eniten. Eikä se tekniikka itsessäkään ole hääppöistä katseltavaa: tuntuu vain, että tähänkö minä pistin ne ylimääräiset 4 euroa.

Suurimmaksi osaksi olen samaa mieltä. 3D-tekniikka oli ja on yhä lapsen kengissä, ja vaatisi vielä roimasti kehittelyä ennen kuin sitä kannattaisi tuoda tavallisten pulliaisten eteen. Näin esimerkkinä voi sanoa, etteivät 3D-elokuvissa saamani kokemukset ole eronneet ollenkaan tavallisista: ei ole tullut ahaa-elämyksiä, ei kohteiden reaktionomaisia väistämisiä, eikä halua tavoitella kohdetta ruudulta. Paremmat kolmedeekokemukset olen saanut Linnanmäen 4D-Lintsikinosta.
Loppujen lopuksi 3D-tekniikka ei ole siis niin ihmeellistä, että edes kiinnittäisin siihen kummempaa huomiota (muita kuin selkeästi 3D:hen tarkoitetuissa yksittäisissä kohtauksissa, jotka kestävät korkeintaan pari sekuntia).

Tämä on tosi harmillinen juttu.
Olen todellinen tekniikka- ja sci-fi –friikki, ja olen usein aikalailla täpinöissäni kun kauppojen hyllyille ilmestyy jotakin hieman tavallista futuristisempaa tavaraa. Kun siis 3D alun perin rantautui tänne Suomeen, olin todella innoissani. Kun kuitenkin pääsin 3D-leffaa katsomaan ensimmäisen kerran (kyseessä taisi olla kai Coraline) olin enemmän tai vähemmän pettynyt. Tästäkö minä maksoin?

Avatar oli, ja on yhä edelleen, tyrmäävännäköinen.

Ei siinä, onhan niitä hyviäkin 3D-kokemuksia ollut, joskin ne ovat jääneet vain yksittäisten elokuvien yksittäisten kohtausten tasolle. Coraline oli kokonaisuutena ihan messevä: kolmiuloitteinen nukketekniikka sopii 3D:hen hyvin. Viimekesänä tsekkailtu Spider-man oli rainan viimeisessä kohtauksessa häikäisevän kaunis, kun taivaalta tippuvat sinertävät lääkehippuset satoivat lumimaisesti alas, ja koristivat koko valkokankaan kolmiuloitteisella hehkulla. Myös viimeisin Potter oli hauska 3D:nä, ainakin siinä kohtaa, kun kamera ujuttautuu Harry Potter-teematekstin lävitse. Myös vuodenvaihteessa katsottu Hobitti oli HFR-3D:nä huikeaa nähtävää (jos nyt niitä nopeutetun oloisia toimintakohtauksia ei oteta lukuun).
Mutta kuten edellä sanoinkin, nämä ovat jääneet vain yksittäisiksi tapauksiksi.

Ajatuksena 3D ei ole mikään uusi keksintö. Tekniikka keksittiin alun perin elokuvatekniikan kehittyessä, mutta se yleistyi konkreettiseen käyttöön 60-luvulla. Tuolloin teattereissa oli sen ajan ”3D-elokuvia”, joista nautittiin pistämällä kömpelöt viher-puna –lasit silmille. Tekniikka oli kuitenkin kallista eikä lisäksi saavuttanut suuren yleisön suosiota, joten 3D-tekniikka jäi uinumaan näihin päivään asti.

Jos siis verrataan aikaisempiin 3D-villityksiin, tämä on ollut niistä kaikista pisin ja myös kehityskelpoisin. Lasit kevenevät, 3D-kuvaaminen yleistyy ja halventuu ja näin yleinen grafiikkakin paranee. Kysymys kuuluu, syrjäyttääkö 3D-lopulta klassisen 2D-elokuvan?

Vaikka olenkin kehityksen, tekniikan ja futurismin ystävä, olen myös todella vahva nostalgikko. Ahdistuin aikoinani piirrettyjen vaihtumisesta tietokonegrafiikkaan, ja nyttemmin huolena on juuri 2D:n vaihtuminen kokonaan 3D:hen. Syitä tähän on kolme:

1) niin kallista, niin jumalattoman kallista (ei vain kuluttajalle, vaan myös elokuvien tekijöille)2)  tekniikka ei ole monopoliselle 3D:lle vielä valmis, sen tulee kehittyä vielä3) luonto saastuu, koska hei, mieti miten paljon luonnovaroja on mennyt niitten yksien lasien, saati sitten 3D-kameran tekoon

Pysyn siis 3D:n suhteen skeptisenä niin kauan kunnes se on kehittynyt häikäisevälle tasolleen, josta puhuttiin Merkuria-tiedesarjan Tulevaisuus-kirjassa. Sitä päivää odotellessa tyydyn tuttuihin ja turvallisiin (ja halvempiin) 2D-elokuviin. Mitä nyt kerran pari vuodessa voisi alentua katsastamaan HFR-rainoja.