Se tunne, kun elät elokuvaa

Palasin juuri keskustasta katsomasta viiden oscarin voittanutta Hugoa. Toverinani oli Mimas, 0,8l limua sekä sipsin jämät. Kun päälle lisättiin vielä kokonaisuudessaan lämmin ja onnistunut elokuva, sekä sosiaalisesti miellyttävä reissu, pääsin istumaan koneen ääreen hämmentävän hyvillä mielin. Tälläiset hetket todella saavat minut tuntemaan itseni eläväksi. Ja samalla kuitenkin epätodelliseksi.
Ennen kuitenkin syvempää itseanalysointia, sanon sanasen itse elokuvasta.

Heti kättelyssä täytyy sanoa ettei Hugo ole napsinut oscareitaan ihan tyhjästä. Heti avauskohtaus, jossa kamera lentää halki Gare du Nordin -juna-aseman ja näyttää elokuvan päähenkilön (Hugo, kukas muukaan) kieputtelevan itsensä läpi suurien kellokoneistojen, on kuvaukseltaan häikäisevä. 3D toimii niin hyvin kuin se tällä teknologialla voi toimia, hieman pakotetusti, mutta toimii kuitenkin. Kokonaisuutena visuaaliset tehosteet ovat upeita ja luontevia aina leijailevista lumihiutaleista ja papereista rusehtavaan värimaailmaan ja Pariisin ilmeeseen. Oscarit erikoistehosteista, kuvauksesta, lavastuksesta, äänileikkauksesta ja -miksauksesta menivät siis oikeaan osoitteeseen.

Tarinakaan ei ole hullumpi. Kaikki pyörähtää tosiaan liikkeelle orpo-poika Hugosta, joka enemmän kuin mitään haluaa rakentaa valmiiksi isänsä löytämänsä "automaattimiehen", robotin, joka osaa kirjoittaa. Kun aseman lelukaupanpitäjä anastaa Hugolta robottiin vaadittavat rakennuskaavat soppaan sekaantuu kauppiaan seikkailunhaluinen kummityttö. Yhdessä Hugon kanssa he alkavat palapalalta selvittää robotin salaisuutta sekä yhteyttä Hugon isän ja kauppiaan välillä.

Kaiken kaikkiaan elokuva on hyvin lämminhenkinen, vaikka arkoihin ja koskettaviin aiheisiinkin päästään. Teemoiksi voidaan heittää oman itsensä ja tarkoituksensa löytäminen, sekä se iänikuinen perheen tärkeyden ylistäminen. Vaikka aiheet ovatkin lievästi sanottuna vanhoja ja kuluneita, ne jaksavat edelleenkin koskettaa, jos tarina kokonaisuutena toimii. Kun vielä näyttelijäkaartikin loisti, ja eteenkin juuri suurisilmäinen Hugo (Asa Butterfield) hoiti hommansa asiallisesti, niin kyllä meikäläisellekin nousi pala jos toinenkin kurkkuun. Onneksi en sentään itkenyt. Pienenä pettymyksenä tuli tosin Chloë Grace Mortezin näytteleminen, tuntui siltä, että jokainen hänen vuorosanansa oli väkisin väännetty ja ylinäytelty. Parhaiten hän loistikin silloin, kun ei sanonut mitään. Harmitti, sillä Kick-Assissa Mortez oli, noh, kick-ass. Puutteita kompensoi kuitenkin aina niin eeppinen Christopher Lee sekä iloisena yllätyksenä hömelöä vartijaa esittävä Sacha Baron Cohen.

Great success! My name is Bora-- eiku...

Mukava kokemus, jätti ihanan lämpöisen fiiliksen rintakehään. Sanoinkin Mimakselle, että tämän elokuvan tunnetusti kriittinen isäni hyväksyisi. Mitäs moitittavaa tälläisestä liikkiksestä tarinasta nyt löytyisi?



Palaten kuitenkin takaisin itseanalyysiin...
En tiedä, miten te muut ihmiset käyttäydytte hyvän elokuvakokemuksen jälkeen, mutta itse tiedän katsoneeni hyvän elokuvan, kun tunnen itse eläväni elokuvaa. Juuri elokuvan jälkeen jäin kaveriani odottelemaan vessareissulta, ja aloin havainnoimaan maailmaa ympärilläni. Käytävältä kuuluu kaukaisia askeleita, monitorit surisevat ja lattia on täynnä jalanjälkiä, naarmuja ja popkornia. Sitä huomasi kuinka huokasi lyhyesti, pyöritteli olkapäitään ja katseli teatterin aulassa olevia kattovaloja. Hiljaista. Junamatkalla seurasin kaverini eleitä ja ilmeitä, kotiin kävellessä sitä, kuinka lumi narskuu kenkien alla ja miten tummat puunrungot taipuvat kuunvaloa vasten. Olematta mitenkään lyyrinen, kaiken sen näkeminen tuntui upealta.

Juuri elokuvateatterinäytöksen jälkeen, siis hyvän sellaisen, minulle tulee tuollainen olo. Alan näkemään kaiken arkisenkin ihan uudella tavalla, niin ikään kuin elokuvana. Näen joka paikassa hienoja kuvauskohteita, dynamiikkaa, kultaisia leikkauksia ja draamaa. Itse toimin luonnollisesti elokuvan kaikkivoipana päähenkilönä. Alan kiinnittämään enemmän huomiota siihen, kuinka liikun, hengitän ja ääntelen. Tein mitä tahansa, se tuntuu kauniilta ja sulavalta. Kaikki se saa tuntemaan minut samaan aikaan eläväksi, mutta epätodelliseksi. Ikään kuin... Elät oman elämäsi elokuvaa, mutta vain hetkittäin, vain tietyn aikaa. Sitten todellisuus palaa takaisin, tylsänä ja harmaana, eikä maailma olekaan enää niin eeppinen ja kiinnostava. Sitä vain... On.

Siksi tälläiset elokuvamaiset kokemukset sekä ilahduttavat että surettavat. Sitä kun toivoisi niiden jatkuvan pidempään, kokonaisia päiviä tai viikkoja. Vuosiakin ehkä. Mutta kuten jokaisessa asiassa, tälläisissäkin kokemuksissa pitänee olla jokin realiteetti. Ilman harmaata arkea ei voi kokea elokuvamaisen eeppisiä hetkiä, ei irtaantua arjesta, eikä harrastaa eskapismia. Siksi arvostan nykyään tylsää arkeakin. Kuten kaverini Korrupti joskus sanoi: "Ei voi olla mitään hyvää, ilman jotain huonoakin."

Ps. Vaihdoin blogin taustakuvaa, joka on ollut minulle pienoinen ongelma viimepäivät. Tässä kuva kokonaisuudessaan. Sääli, ettei se näy kokonaan.

Ps2. Olen tekemässä kolmatta movie mixiä. Ideoita, mitä elokuvia siinä voisi esiintyä? Musiikkina käytän todennäiköisesti Sibeliusta.