Yksin elokuvissa

Olen käynyt yksin elokuvissa äärimmäisen harvoin: tähän mennessä vain kolme kertaa koko elämäni aikana. Ensimmäinen oli joskus aikojen alussa, kun menin yksin katsomaan Harry Potter 3: Azkabanin vankia. Mukanani oli tosin rakas pehmoleluni Viivi-kissa, rekvisiittana, mutta tosin myös turvana jännittävien kohtauksien varalle. Toiset kaksi kertaa ovat puolestaan olleet tässä ihan tämän kuukauden aikana. Toinen erään masentavan baari-illan päätteeksi, kolmas juuri eilen isälläni nautitun maittavan lasagne-aterian jälkeen.

Olin aivan tajuttuman masentuneella mielellä, kun astelin erääseen myöhäisillan näytökseen Finnkinossa. Menin katsomaan Tree of Lifen, rainan, joka kiinnosti minua puhtaasti Brad Pittin sekä kauniinnäköisen kuvausjälkensä takia. Sanalla sanoen elokuva ei sopinut väsyneen masentuneelle mielialalleni, mutta elokuva ei kuitenkaan ollut ihan floppi: kuvaus oli arveluitteni mukaisesti nimittäin tajuttoman kaunista, ja tarina tai oikeastaan tarinankerronta oli hyvin mielenkiintoinen. Oikeastaan eniten elokuvassa jäivät harmittamaan sen uskomatton pituus sekä paikoin hyvin irralliseksi ja selittämättömiksi jääneet kohtaukset. Pitäisi joskus paremmalla ajalla katsoa Tree of Life ajatuksella uudelleen, sillä tämä kerta jäi kuitenkin hieman kalseaksi kokonaisuudeksi, joka jätti lähinnä apean ja angstisen mielialan.

Hämmentävän upea kuvaus kompensoi vähäisen dialogin.

Eilen kävin sitten tosiaan katsomassa draama-komedia 50/50:n. Lähdin liikkeelle edellistä elokuvaa reippaammin ja positiivisemmin mielin, vaikka odotin Fifty-fiftyn olevan supersynkkä ja raskas, kertoohan se kuitenkin nuoresta miehestä, joka sairastuu vaikeaan syöpään. Iloiseksi yllätyksekseni elokuva oli kuitenkin todella hauska ja vakavasta aiheesta huolimatta kevyt ja mukava katsoa. Itsekin rakkaita ihmisiä syövälle menettäneenä, pystyin katsomaan elokuvaa hymyissä suin, saamatta puistatuksen tunteita tai inhottavien muistojen esiinrepimisen tuntemuksia.

Elokuva lähtee tosiaan liikkeelle päähenkilön sairastumisesta syöpään, jota tämä nuori mies pitää vain harmittomana selkäkipuna. Sterotyyppisen etäinen lääkäri kuitenkin ilmoittaa kyseessä olevan harvinaisen syövän/kasvaimen mutaatio, jota on koonsa ja sijaintinsa vuoksi vaikeaa hoitaa. Hoitotoimenpiteet lähtevät kuitenkin käyntiin ja päähenkilö joutuu paitsi oman suhtautumisensa lisäksi myös kertoa läheisilleen tapahtuneesta. Nämä reagoivat tietoon huomattavasti päähenkilöä voimakkaammin, yksi neuvottomuutena, yksi neuroottisena huolestuneisuutena ja yksi asian kieltämisenä/ajattelemattomuutena. Enemmän päähenkilö saakin tukea kemoterapiassa kituvilta vanhuksilta kuin läheisiltään, puhumattakaan nuoresta terapeutistaan, jonka väitöskirja on vasta työn alla.

Elokuva käsittelee siis pitkälti paitsi oman elämän päättymisen hyväksymistä, myös kysymystä siitä, miten itse reagoisit jonkun läheisen ihmisen kärsimykseen. Kyseessä ei välttämättä tarvitse olla syöpä, vaan esimerkiksi myös masennus, ero, abortti tai vaikka pitkän työsuhteen päättyminen. Pystytkö tosiaan olemaan ystäväsi tukena, vai jääkö piristämisesi vain omaksi luuloksesi?

Tarina lähtee liikkeelle oikein toimivasti, etenee sopivalla temmolla ja päättyy kohtalaisen tyydyttävästi. Hyvän komedian ainekset ovat alkutekijöistään saakka koossa ja torni pitää rainan loppuun saakka. Kun soppaan sekoitetaan vielä ihmissuhdedraamaa, kiusallisia tilanteita, sympaattisia hahmoja sekä lämpimän mukavia kohtauksia, toimiva paketti on valmis. Itse ainakin tykästyin Fifty-fiftyyn todella paljon ja voisin sanoa sitä jopa tämän vuoden onnistuneimmaksi komediaksi, vaikka näin vuoden alussa porhalletaankin. Itse kuitenkin lähdin leffateattereista erittäin hyvillä mielillä, ja hyvä tuuli jatkui pitkälle iltaan saakka. Sen rahan maksaminen siis kannatti.

Tuomio: eloonjäämismahdollisuutesi on 50%

Isäni tiedusteli ennen Fifty-Fiftyä, että kenen kanssa olen menossa elokuviin. Vastasin, että yksin. Hän totesi siihen salamana, että yksin elokuvissa käyminen on masentavaa. Hän oli osittain oikeassa: yksin elokuvissa käyminen on hyvin erilaista, ehkä jopa hieman aneemista, jos on tottunut käymään porukalla elokuvissa, kuten minä. Yksin DVD:n katsominen kotona on toistaalta ihan eri asia kuin suureen elokuvasaliin meneminen itsekseen, istuminen tuntemattomien ihmisten viereen ja katsomaan elokuvaa, jota ei ole koskaan aikaisemmin nähnyt. Kuten totesin isällenikin, se on erilaista.

Olen kuitenkin sosiaalinen ihminen, joten minulle elokuvissa käyminen on yksi vuorovaikutuksen keinoista, helppo tapa saada vähän uudempikin tuttavuus lähemmäksi itseä. Minulle on siis melko epätavallista astella saliin yksin ja tarkastella ihmisiä, jotka kulkevat rivien välissä tyttöystävien, isojen jätkäporukukoiden tai lastensa kanssa. Elokuviin meneminen yksin on kuitenkin minulle ookoo niin pitkään kun se on vapaaehtoista. Jos olen omasta vapaasta tahdostani yksin elokuvateattereissa, en tunne esimerkiksi mielipahaa muiden ihmisten yhdessäolosta ja seurasta.

Yksin elokuvien katselemisessa on sekä hyvät, että huonot puolensa. Pikaisen analyysin jälkeen, totesin seuraavaa:

Miinukset:
- voi tulla yksinäinen/ärsyyntynyt olo toisten ihmisten seurasta ja puhumisesta
- ennen elokuvan alkua tai muuten odotellessa voi tulla tylsää, kun ei ole juttuseuraa
- ei välttämättä uskalla reagoida elokuvaan kunnolla, kun ei ole kaveria "turvana"
- elokuvaa ei voi myöhemmin analysoida tuoreena kaverin kanssa.

Plussat:
- saa toimia omalla aikataulullaan/tahdillaan
- keskittyy sataprosenttisesti itse elokuvaan
- voi tavata uusia ihmisiä
- kanssaihmiset selviävät vähemmällä hermojen kulutuksella (sillä minulla on tapana pölistä elokuvissa)
- reaktiot elokuvaan ovat spontaaneja ja sataprosenttisesti aitoja, sillä ei ole ketään jolle esittää
- omaa aikaa ja rauhaa --> elokuvasta tulee oma henkilökohtainen kokemus itselle.

Tämä postaus oli nyt tässä. Loppupäivä meneekin töissä ninjaillessa, sen jälkeen Helsingissä ruokaostoksilla sekä myöhemmin sushin laiton ja sen syömisen parissa Kujan kanssa. Ehkä tästä pääsisi myös pari elokuvaa katsomaan illan ratoksi.