Pappoja ja patuja

Nyt kun päästiin käsiksi näyttelijäaiheeseen, niin antaapa palaa vähän toisenlaisesta näkökulmasta, joka kuuluu seuraavasti: kuka on paras näyttelijä ikäihmisistä?

Vastausta kysymykseen en osaa sanoa, vaan kykenen lähinnä vain luettelemaan muutamia vanhoja immeisiä, jotka ovat tavalla tai toisella minulle, no, en nyt sano tärkeitä, mutta merkityksellisiä kuitenkin. Tähän em. kysymykseen otetaan siis kaikki elossa olevat tahi edesmenneet kurpat, jotka ovat olleet nimenomaan vanhoina tunnettuja kasvoja ja näyttelijöitä. Tuo nyt on tosin vain yksi määritelmä...
Toisinsanoen tämän kysymyksen vastaukset riippuvat ihan vastaajasta itsestään, sillä "vanhan" käsite on niin subjektiivinen. Enempää vääntelemättä, pistetään ensimmäinen paappa kehiin:

Leslie Nielsen
R.I.P ♥
syntynyt: 1926




Pistetään heti alkuun ehkä yksi eeppisimmistä ja parhaimmista koomikoista, jonka töitä olen eläissäni nähnyt: ihana, valloittavan suloinen ja hömelöllä tavallaan karismaattinen Leslie Nielsen.

Tuskin tarvitsee luetella montaa elokuvaa, kun heppu tulee tutuksi, ellei jo kasvojen klassisen pöljä ilme ja valkoiset hiukset jo sano
mitään. Mies ja alaston ase, Hei, me lennetään!, Spyhard, Scary Movie... Tämä jätkä on tehnyt historiaa niin monessa parodisessa elokuvassa, ettei mitään rajaa. Ja miten kukaan voisi vastustaa noita lutuisia kasvoja! Ei ihme, että koko perhe suunnitteli vitsillään, että paritettaisiin Leslie Nielsen perheen mummon kanssa. Ainakaan ei tulisi koskaan tylsää, ja pienet kielimuurit vanhusten välillä saataisiin rikottua heti pienellä slap-stickillä! Eikä herra kyllä kitsastellut nuorenakaan ulkonäön puolesta (ks. oikeammainen kuva) ja ylipäätään Nielsen teki uransa aikana yli 200 elokuva esiintymistä. Jack Effron, pistäpä paremmaksi!

James Cromwell
syntynyt: 1940

Otetaan vaihtelun vuoksi vähän nuorempaakin käpyä esille. Vieressä oleva kuva ei ole ehkä Cromwellista se kaikkein edustavin, mutta otin tuon kuvan siihen tarkoituksella, sillä se viittaa elokuvaan, josta suuresti pidän: Babe - urhea possu.

Elokuvassa Cromwell esittää tyynen rauhallista farmaria, joka on perjaatteessa vaiteliaan suomalaisen miehen perikuva. Jo pienenä, kun näin leffan ensimmäistä kertaa elokuvateattereissa, jokin tässä hahmossa vetosi minuun. Ei tietenkään millään pervolla tavalla, vaan ajatuksena, että jos minulla olisi ukki, se olisi juuri tuollainen: hiljainen, mutta päättäväinen, paikkansa tunteva ja lempeä. Edelleen minussa kytee platonimainen ideaalinen ajatus ukista, joka on juuri Cromwellin näköinen ja oloinen.

Lähiaikoina kyseinen näyttelijä nousi mieleeni, kun selailin tämän tietoja imdb:ssä. Heppu on esiintynyt I'robotissa. "Missä muka?" ihmettelin todenteolla, kunnes oivalsin, että Cromwell oli esittänyt siinä vain lyhyen pätkän murhattua äijää, ja senkin hologrammina. Jokin oli siinä minusta aivan tavattoman hassua.

Patrick Stewart
syntynyt: 1940

"Rullis!" meikäläinen huudahtaa aina kun näkee tämän herran.
Vaikka Stewardin joutuminen rullatuoliin on minulle melkoinen mysteeri, hänessä on jotain, joka saa sydämeni heltymään. En tiedä johtuuko se lempeistä kasvoista, jotka on riisuttu kokonaan jostain niinkin turhasta kuin hiuksista. Vai kenties arvokkaasta auktoriteetistä, jonka hän luo olemuksellaan? Vaikea sanoa. Totuus vain on se, että jokin tässä herrassa saa suupieleni nousemaan pystyyn.

Näyttelijänä Steward on tunnettu, vaikka alunperin tunnenkin hänet lähinnä X-menistä. Kun kuitenkin katsoo useampiakin elokuvia, huomaa, että hän esiintyy ihan pienissäkin rooleissa yllättävän monessa rainassa, mm. Spider-manissa. Ja ennen kaikkea, Steward on tietenkin tunnettu Star Trekistä Captain Picardina. (Alla olevassa kuvassa hän ei ole kovinkaan "amused". Koska hänellä ei ole pyörätuoliaan?)
















Ian McKellen
syntynyt: 1939

Miten minusta tuntuu, että tässä liikutaan X-men-linjalla...

Hassua kyllä, Ian McKellen nimenä on ollut minulle melkolailla hepreaa, kun taas kasvona hän on ollut paljon läheisempi (tämä on ongelmana useimpien näyttelijöiden kohdalla, sillä nimimuistini on aika huono).
Taas voidaan luetella monta elokuvaa: X-men, Taru Sormusten Herrasta, erinäisiä ääninäyttelyitä esimerkiksi Kultaisessa Kompassissa...

Ehkä juuri arvostukseni Ian McKelleniä kohtaan tulee juuri hänen jylhästä äänestään, joka uhkuu voimaa ja viisautta. Jokainen joka on nähnyt Gandalfin huutavan: "you shall not pass", ymmärtää mitä tarkoitan. Näin muuten Gandalfiin liittyen...



McKellen on nimenomaan näyttelijänä minulle merkityksellinen. Häneen ei, kumma kyllä, liity mitään sentimentaalisia tunteita kun taas ylläolevissa sitä tuntuu olevan paljonkin. Se on sinällään harmi, sillä tämäkin herra on loistava näyttelijä, ja jos olen yhtään tulkinnut väärin hänen töittensä kautta, niin McKellen on varmasti myös loistava persoona!

Jotenkin minulla on sellainen tunne, että jokin ihana vanha patu puuttuu, mutta olkoon. Päivitän tätä postausta, mikäli minulle jokin herra tai rouva mieleen tulee. Siitä puheenollen: miksi kukaan yllämainituista näyttelijöistä ollut nainen? Olenko jokin sovinisti, ja väitän, etteivät naiset voi olla vihättäviä vanhoina? Korjataan asia! Seuraavan kerran kun kirjoitan, aion tehdä selkoa hieman suosikki naisnäyttelijästäni (pidetään tunnelma tiiviinä, enkä nyt paljasta kuka hän on). Sääli kyllä, hän ei ole edes vanha, tuskin kolmeakymmentä. Ehkäpä olen sittenkin sovinisti? :/

Kahden ilmeen mies?

Katsoin ensimmäisen tunnin eilisestä Indiana Jones -elokuvasta (häpeäkseni on myönnettävä, etten ole nähnyt vieläkään yhtään Indy-leffaa kokonaan). Se jäi harmittavan hauskaan/jännään paikkaan, joten oli hieman sääli laittaa televisio kiinni ja ruveta nukkumaan. Ainoa harmitus ei ollut ainoastaan elokuvan jättäminen kesken, vaan erään mielenkiintoisimman näyttelijän työn, tai no, lähinnä eleiden, ilmeiden ja ruumiinkielen seuraaminen keskenjättö. Puhun tietenkin Harrison Fordista.

Oma suhteeni Fordiin on käytännössä kokonaan peräisin Star Warsseista. Vaikka saagasta ensimmäisenä tutustuinkin Episode I:een, ehdin katsoa hyvin pienenä myös vanhat elokuvat. Han Solon hahmon itsepäisyys, ylimielisyys ja tietty röyhkeä elekieli sekä tietenkin yleinen ego, tekivät minuun vaikutuksen noin hahmotasolla, ja täytyy myöntää, että olin melko ihastunut tähän avaruus-cowboyhin (vaikkei hän tosiaankaan ollut poikkeus, sillä olen ollut ihastunut varmaan kaikkiin sarjan miespäähenkilöihin).

Star Warssien myötä muita Harrison Ford -leffoja alkoi tulla vastaan hyvin hitaasti. Isäpuoleni osti kyperpunk-kalssikko Blade Runnerin, johon tykästyin paljon, en kuitenkaan tällä kertaa Fordin takia, vaan tarinan. Television kautta katselin myös muita Ford-leffoja (mm. Airforce One), mutta harmillisesti nekin jäivät lähinnä naurettavaksi hömpäksi. Silti ajatuksissani kummitteli edelleen kuva hurmaavan röyhkeästä Han Solosta, joka kaataa kaikenlaiset miehet ja naiset. Eri merkityksessä tietenkin. Aina jotakin Ford-leffaa katsellessani pääsee susta rakastunut huokaus, ja ajatus: "kyllä Harrison Ford saisi ottaa minut koska tahansa". Ihme juttu, häiskä kun sattuu olemaan nykyään melkein 70-vuotias.

Meidän äitimme ei puolestaan voi sietää Harrison Fordia. Hänen mielestään ainoastaan Tom Cruise voittaa Harrison Fordin ällöttävyydellään. Ensimmäisen kerran kun katsoimme yhdessä Blade Runneria, hän lopetti elokuvan kesken ja sanoi Fordin olevan vain kahden ilmeen mies: suu auki ja suu kiinni. Siitä sitten oli lähellä alkaa kiivaskin väittely, sillä minun ja veljeni suhde Han Soloon, ja siten Harrison Fordiin, on niin konstailematon, nostalginen ja huumorintäytteinen, että loukkauskin Fordia tai hänen esittämään hahmoa kohtaan, on kuin joku loukkaisi koko elokuvaa.

Jaa, vai kahden ilmeen mies? Katsokaapas tätä koostamaani kuvasarjaa, joka todistaa paatuneimmallekin Harrison Ford -vihaajalle, että tämä mies osaa näytellä tunteella ja ennenkaikkea ilmeellä! May I interduce you: many faces of Harrison Ford!

Ja meikäläisellä on taas helvetin hauskaa.

Joulun lähestyessä on hyvä ilmaista myös täällä blogissa, millaisia lahjoja toivoisin pukin tuovan. Näin elokuviin liittyen odotan saavani yhden tai useamman lahjakortin esimerkiksi Top Teniin, jonka kautta saisin myöhemmin ostella DVD:tä. Muun muassa Kill Billit minulta puuttuvat edelleen, ja "uusista" elokuvista I Love You, Philip Morris ja Inception olisi mukava saada hyllyyn komeilemaan. Listaa voisi jatkaa pitemmällekin, mutta jääköön nyt mokoma toistaiseksi.
Lisäksi kuulin jo parilta kaveriltani Helsingin pienestä leffapuodista, vai mikähän se nyt oli, jossa saattaisi hyvinkin olla vähän harvinaisempia elokuvia, jotka olisi todella ihanaa saada omaksi. Muun muassa anime-elokuva Rebuild of Evangelion 1.0 olisi saatava. Myös Finnkinon elokuvaliput olisivat mukava plussa!

Mutta nyt menen syömään torttua! :p

Sosialisoitumista Pokemonin äärellä

Olin itsenäisyyspäivänä hyvällä toverillani katsomassa kaikki neljä suomennettua Pokemon-elokuvaa. Oli karkkia, sipsiä ja muuta naposteltavaa, sekä eeppisen nostalgisia kohtauksia fiilisteltävänä Pokemon-maailman äärellä. Vaikka elokuvat eivät mitenkään itsenäisyyspäivään liittyneetkään, niin hittoakos sillä: minulla oli ainakin mukavaa.

En rupea nyt erittelemään Pokemon-leffoja, saati arvostelemaan niitä, koska ne ovat ehkä liian pyhiä, jotta niihin voisi kajota hyvässä tai pahassakaan mielessä. Sen sijaan on pakko ottaa esille Pokemon-ilmiö, johon minäkin otin oman pienen osani ollessani nappula.

Muistan erittäin hyvin ensimmäisen Pokemon-jakson katsomiseni. Olin katsonut tavanomaiset lastenohjelmat, kun sitten maikkarilta tuli ilmoitus "seuraavaksi: Pokemon". Jahas, mikähän tämä nyt on? "Joku keskusteluohjelma", heitti pikkuveljeni. Kumma kyllä, sitä sitten jäi selvittämään tämän ohjelma-formaatin taustaa, ja kas kummaa: huippuhittihän siitä tulikin, kuka tietää miksi. Silti sitä aina halusi nähdä seuraavan jakson, täyttää äkkiä 10-vuotta ja omistaa oman Pokemonin.

Pokemon oli ilmiönä ennenkaikkea kaupallinen ja addiktoiva. "Nappaa ne kaikki!" Itse ainakin olin hulluna Pokemon-tarroihin, joita sitten tuli keräiltyä melkoinen määrä (sellaisinaan ostettuina, karkkien kautta). Kuten monet muutkin, keräilin myös hieman kortteja, mutta olin myös valtavan ihastunut niihin Pokepallo-karkkeihin, joiden sisällä oli aina jokin pieni Pokemon-figuuri. Niillä oli sitten kiva leikkiä takapihalla nurmikossa.

Vaikka Pokemon-sarja tai -elokuvat eivät ehkä ole visuaalisesti eivätkä juonellisesti kovinkaan kummoisia (eivät ainakaan enää tänä päivänä, puhumattakaan siitä, että katsoin kolme ensimmäistä leffaa ensimmäistä kertaa), mitäpäs tuosta. On elokuvien katsomisessa paljon muutakin kuin pelkkä elokuva. Se on myös sosiaalinen tapahtuma. Ehkäpä siksi mielipuuhaani onkin viettää leffailtaa kavereiden kanssa, joko sitten kotona tai elokuvateattereissa. Minusta mitkään baari-illat tai bileet eivät voita rauhallista illanviettoa naposteltavien, rauhallisen ilmapiirin, hyvän (tai miksei naurettavan huononkin) elokuvan ja hyvien ystävien kesken. Rehellisesti voin sanoa sen olevan minun juttuni.

Tyttö tykkää tappeluista

En muista enää elokuvaa, jonka katsoin viimeviikolla. Siinä oli kuitenkin entinen pornotähti, joka sitten sotkeutui suuren huumejehun ryöstöön sekä näiden kyseisten ryöstäjien joukkomurhaan. Ei ollut mikään mullistava elokuva noin kokemuksena, mutta väkivaltaa siinä ainakin oli.

Lisäksi eräs kaverini antoi minulle lainaksi Afro Samurain, joka jo nimestään päätellen on melkoista mätkintää. Ja sitähän se on, komeaa sellaista. Lisäksi katsoin juuri Youtubesta ehkä vähän pahamaineisenkin (ainakin meidän perheessä) gore-ecchi-seinen-violence-anime Elfen Liedin animemusiikkivideon.

Mikä on pointtini? Se, että itseasiassa minä pidän väkivallasta elokuvataiteessa. Monet suosikkielokuvani käsittelevät sitä enemmän tai vähemmän, joko fyysisessä tai henkisessä muodossa. Oikeastaan vain Star Wars ja erinäiset draamat eivät ole sitä täynnä. Huomattakoon kuitenkin, etten ole mikään toimintaelokuvien ystävä, vaikka väkivallasta puhunkin. Kyse ei ole aivottomasta "moro, olen nousuhumalassa oleva macho-man ja tapan kaikki heleposti ja syön itse luoteja kuin leipää", vaan tietynlaisesta ajatuksia herättävästä väkivallasta, joka ei rupea turhia mässäilemään.

Noh.
Minkä takia sitten pidän väkivallasta? Miksi nautin katsoa sitä, kuinka joko päähenkilöt kärsivät tai sitten käyvät itsetekemässä viholliselle jakauksen keskelle päätä? Paha sanoa, mutta heitetäänpäs tähän nyt jotain analyysiä, kun asia tuli puheeksi.

Sitä ei voi kukaan efekteistä pitävä ihminen kieltää, että juuri väkivaltaisissa kohtauksissa elokuva on visuaalisesti kiinnostavin. Hahmojen väliset miekkataistelut, sotaelokuvien räjähdykset, avaruustaistelut tai hahmon psyykkinen taistelu on kerrassaan kaunista katseltavaa noin visuaalisesti. Itse rakastan erikoisefektejä, komeita räjähdyksiä, hahmojen välisiä konflikteja sekä komeannäköisiä hidastuksia kiivaissa kohtauksissa. Supersankarielokuvat ovat tästä loistava esimerkki. Mitä ne olisivat ilman pyssyjen paukuntaa ja jännitystä? Sin Cityssäkin olisi onnettoman vähän sisältöä, jos siitä poistettaisiin kaikki lihamässäilyt.

Toisekseen väkivalta on usein paitsi ohjaajan myös katsojien keino kanavoida omia aggressioitaan. Esimerkiksi Kill Billissä en voi olla toisinaan ajattelematta, että itse olisin Morsian, ja kävisin vähän rankaisemassa ihmisiä, jotka ovat minulle joskus tehneet pahaa. Lisäksi väkivalta on hyvä vaikutuskeino. Se järkyttää, ihmetyttää, pistää miettimään ja toisaalta arvostamaan sitä rauhaa, joka täällä meillä Suomessa on.

En väitä, että itse olisin väkivaltainen tai impulssiivinen ihminen. Itseasiassa inhoan tosielämän väkivaltaa, ja olen ehdottomasti kaikkia sotia vastaan. Olen monesti joutunut myös perheemme isän kanssa vastatusten väkivaltaisten elokuvien katsomisesta, ja hän onkin moittinut minua väkivaltafriikiksi. Ehkä se johtuu siitä, että olen suloinen pikkutyttö, ja heidän kuuluu pitää vain romanttisista komedioista. Huoh, tätä konservatiivista maailmaa.

En kuitenkaan voi kieltää, etteikö esimerkiksi syvä kiintymykseni Matrixiin, Watchmeniin, V niin kuin Verikostoon ja Kill Billiin olisi juuri väkivaltaisten kohtausten ansiota. Toki kaikkiin kyseisiin elokuviin liittyy paljon muutakin kuin pelkät visuaaliset efektit, mutten voi kiistää mätkimisen osiota niissä. Onhan ne Matrix-tappelut hitto niin hienon näköisiä! :D

Potter vetelee viimeisiään

Olin tosiaan tänä iltana katsomassa parin kaverin kanssa tuon uuden Potter-elokuvan ensimmäisen osion. Esitys oli Helsingin Bio Rexissä, jonka olivat järjestäneet itse Potter-fanit, joten porukkaa riitti, ja vieläpä pukeutunutta sellaista. Tuli hieman mieleen animeconien kaltaiset tapahtumat, kun näki toisiaan halailevia ihmisiä, valokuvien räpsyttelyä ja vieläpä maikkarin toimittajia (tekivät meistä loppukevennyksen uutisiin, pääsin siis telkkariin)!

Itse elokuvasta en oikeasti osaa sanoa yhtään mitään. Näillä näkymin se oli ainakin edellistä elokuvaansa huimasti parempi, mutta en tiedä johtuuko se niinkään elokuvasta, vaan pikemminkin yleisöstä itsestään.

Meillä oli näytöksessä helvetin hyvät paikat: ihan ylhäällä, ihan keskellä.

Faninäytökset tai ensi-illat yleensäkin ovat minulle vieras käsite, ja tänä iltana olinkin sellaisessa aivan ensimmäistä kertaa. Ehdottomasti tämä elokuvakokemus oli minulle todella piristävä, uusi ja mahtava, sillä en ole missään elokuvanäytöksessä aikaisemmin kokenut vastaavaa läsnäoloa yleisössä! Ensinnäkin kaikki olivat täysillä mukana elokuvassa. Kaikki surivat, antoivat aplodeja ja nauroivat yhdessä. Eteenkin nauroivat, enkä itsekään mahtanut mitään, kun hajosin jonkun toisen loistavaan räkäiseen nauruun. En siis tiedä naurattiko minua elokuva, vaiko sitten toiset ihmiset ympärilläni. Se oli melkein tietynlaista yhdentymistä toisten ihmisten kanssa, vaikken mikään suuri Potter-fani olekaan.

Mitä nyt siis elokuvasta... No, sillä oli hetkensä. Toisin kuin edellisessä elokuvassa, toimintakohtaukset olivat sopivan jämäköitä ja hienosti toteutettuja. Aikajana toimi melko jouhevasti, mitä nyt jäi aika pitkäksi aikaa junnaamaan päähenkilöiden välisiin draamoihin, venyttämään elokuviin lisäminuutteja. Musiikit eivät minuun ole tarttuneet sitten toisen elokuvan, kyllä siihen tarvitaan se John Williamssin kosketus. Lisäksi edelleenkään Daniel ja Emma eivät osaa näytellä, ja se vie paljon hohtoa elokuvasta. Sen sijaan Ron oli tapansa mukaan loistava, ja saikin yleisöstä paljon aplodeja osakseen.

Ansioiksi voidaan siis sanoa visuaaliset tehosteet, elokuvan uskollisuus kirjalle sekä yksittäiset vitsit elokuvassa, mutta muutoin voin rehellisesti sanoa, että Potter-elokuvien hohto vetelee viimeisiään. Se on todellinen harmi, sillä Pottereiden alkupuolen elokuvat olivat todella loistavia, mukaansa tempaavia ja sanalla sanoen taidokkaita ja taianomaisia. Nyt niistä on tullut lähinnä teinien suhdesoppaa, jota ei voi oikein ottaa tosissaan, minkä huomasi myös teatterin yleisöstäkin, kun elokuvan vakavillekin, ja ns. "romanttisille" kohtauksille naurettiin täydestä sydämestä. Ennen kuin näen HP: Deathly Hallows part 1:n toisen kerran, se saa tyytyä kahteen ja puoleen tähteen.

En halua kuulostaa elitistiltä. En todellakaan halua. Ehkä olen vain todella vaativa elokuvien suhteen, sekä eteenkin nyt Pottereiden, sillä viimeisinä elokuvina, niiden tulisi todella näyttää kyntensä ja lopettaa Potter-ilmiö taidokkaasti ja näyttävästi. Ikävä kyllä alku näyttää vähän tökkivän, mutta meikäläinen odottaa kevättä sekä hyvässä, että pahassa.

Kiitos kuitenkin kaikille Bio Rexissä! Olitte loistava yleisö, ja sain viimein kokea kunnollisen elokuvaelämyksen katsojana!

Paluu viattomuuteen

Alhaalla jo viime postauksessa mainostamani elokuva-tribuutti, jonka nyt kovan työn tuloksena sain valmiiksi. Ikävä kyllä en ole siihen kokonaisuutenaan tyytyväinen, pidän edelleen enemmän ensimmäisestä leffa-tribuutistani (joka löytyy siis Tubesta, kuten tämäkin). Toisaalta olen todella tyytyväinen tämän videon alkuun. Loppu sitten... Noh, lopahtaa.
Mutta noh, kun siitä nyt ollaan puhuttu, niin uppasinpas tuon teokseni nyt kuitenkin tänne. Jättäkääpä kommenttia, jos siltä tuntuu.



Huom! Minä EN omista mitään videossa esiintyvistä materiaaleista, puhumattakaan musiikista. Kyse on puhtaasti fanipohjalta tullut video, jonka ei ole tarkoitus olla kaupallinen. Että nyt copyright-toimisto hiljaa siellä.

Lisäksi ajattelin upata muutaman elokuviin liittyvän fan-art piirroksen. Kaikkiin olen käyttänyt mallia, mutten todellakaan kovin paljoa aikaa (ehkä sen näkee jäljestäkin). Pitäisi kai piirtää jonain päivänä lisääkin elokuviin liittyviä mallikuvia. Onko ideoita, mistä piirtäisin?

Dr. Manhattan - Watchmen, -10

Kuivaliidut + tietokone muakkaus

Natalie Portman elokuvassa Leon, -09
Lyijykynät

Leia & Han - Star Wars, -09
Tussit + Värikynät

Qui-Gon Jinn - Star Wars, -10
Lyijykynä

Pris - Blade Runner, -10
Lyijykynä

Jälkihuomautus: HITTO! En sitten päättänyt tarkistaa huolella tuota kyhäilemääni videota, kun siinä on törkeä virhe XDDD Kauhea Marvinin pää vain möllöttää tuossa lopun shadessa, jonka kuuluisi olla dramaattinen, rauhoittava ja hieno! Voi minua. No, liian myöhäistä korjata mokomaa.

My name is Craig. Daniel Craig.

Ennen kuin siirryn arvostelemaan taas yhtä pientä elokuvan-pahaista (otsikostahan ei saa mitään infoa siitä, mikä elokuva on kyseessä), on kerrottava hieman pienestä projektistani, jota väännän parhaillaan tietokoneellani.

Kyseessä on siis tälläinen musiikkivideo, jossa käytän materiaalina suosikkielokuvieni pätkiä. Tälläiset tribuutti-videothan ovat aika suosittuja eteenkin youtubessa erilaisten luovien ihmisten kesken, joten en todellakaan väitä, että olisin tämän editointialan uusi keksijä tai luoja. Ihan perusharrastelijahan minä noiden suhteen olen, ei minulla ole edes kunnollisia editointivälineitäkään (damn you, movie maker)!

Mutta helkkari miten kivaa noita videoita on tehdä! Olen saanut pari videota väsättyä ja julkaistua juutuubin ihmeellisessä maailmassa, ja olen niihin yllättävän tyytyväinen. En tiedä, mutta jotenkin yleisesti elokuvamaailma noin ammattinakin on todella kiinnostava. Rakastan videoiden kuvausta ja editointia, ja se onkin yksi luova tapa ilmaista itseäni. En niinkään välitä näyttelemisestä oman ujon persoonani takia, mutta kaikki muu elokuvantuottamisessa on kyllä todella kiinnostavaa.

Linkkien takaa löytyy videoita editoimiini elokuvamusiikkivideotribuutteihini, eli jos tälläinen taiteenala kiinnostaa, niin katsokaahan. Kommenttia saa jättää. Tämä voisi olla verrattavissa animepuolen AMV:hin, joita myös löytyy minulta, ikävä kyllä.

Yleinen Mah favourite movies-tribute:
http://www.youtube.com/watch?v=ahr3Dk-KpvA

V for Vendetta -tribute:
http://www.youtube.com/watch?v=EIxQgmn5iDE

Uusi projekti tulee koskemaan taas tuollaista yleistä "jeejeelempielokuvaniovattässäkatsokaakaikki" -settiä. Biisinä on Engiman Return to Innocence.

Nyt siis asiaan!
Katsottiin tuossa muutama viikko takaperin perheen kesken tuo vuoden 2000 bondi, eli 007: Casino Royale. Suhtauduin koko toimintapakkaukseen melko skeptisesti, vaikken mikään Bond-asiantuntija olekaan (mitä nyt muutamista elokuvista nähnyt pätkiä, ja naureskellut hilpeänä). Kuitenkin mieleni ehti muuttua elokuvan aikana.

En erityisemmin perusta toimintaelokuvista, vaikka osat ovatkin hyviä. Suurin osa action-leffoista kuitenkin sortuu turhaan väkivallalla mässäilyyn, sekä niihin yleisiin kliseisiin eli kauniisiin autoihin ja naisiin, sekä valtaviin räjähdyksiin ja yli-inhimillisiin fyysisiin temppuihin. Toki tiedän, että se on nimenomaan actionin idea, tuottaa paljon visuaalista ja adrenaliinia pursuavaa toimintaa, mutta ehkä juuri siksi en välitäkään niin paljoa toiminnasta.

Tämä Daniel Craigin tähdittämä Bond ei sinällään eroa muista rämistelyistä. Minua kuitenkin kiehtoi tarinan sijoitus muihin Bondeihin nähden, sekä uusi näkökulma koko salaisen agentin persoonaan. Lisäksi elokuva oli paikoin niin hemmetin humoristinen ja naseva, etten voinut muuta kuin nauttia, ja kyllä ne takaa-ajo -, peli- ja muut jännittävät toimintakohtaukset oli hyviä. Ylimmäksi nostan kuitenkin sen kidutus-kohtauksen. Se oli loistava! Kyllä Bondilla on munaa, vaikka värkit puuttuisivatkin. Katsokaa nyt. Yeah.










































Bondiin liittyy myös minun ja veljeni tekemä loistava analyysi Bondin psyykkeestä, jota tulimme pohdinneeksi, kun katsoimme jotakin vanhempaa Bondia telkkarista. Sehän on yksinkertaisesti niin, että Bond käyttäytyy väkivaltaisesti ja meni agentti-alalle, koska haluaa kostaa lapsena kokeneensa fyysisen väkivallan. Eroottinen suhde jokaikiseen naiseen, joka kadulla putkahtaa esiin, pohjautuu myös tähän, sekä epäonnistuneeseen äiti-suhteeseen (ei siis varman läpäissyt oidipaalikompleksia oikein). Bond siis purkaa lapsuuden turhautumiaan naisiin, puhumattakaan patoutuneista tunteista, jotka hän tyhjentää luotien välityksellä vihollisiin.

Isällämmekin on Bondista oma teoriansa, hiukan yksinkertaisempi. Bond käyttäytyy kuten käyttäytyy siksi, koska hän on jatkuvassa nousuhumalassa. Tiedä sitten kumpi noista teorioista on se "oikea" ;DD