Mistä on hyvät genret tehty?

Otsikon kysymykseen on varmasti paljon yksilökohtaisia vastauksia. Aionkin nyt käsitellä omaa subjektiivista kokemustani hyvistä elokuva-genreistä siis suomalaisittaen sanoen, elokuvalajeista tai -tyypeistä. Samalla saan myös ylipäätään kategorisoitua elokuvan lajit, sillä (kontrollifriikki kun olen) rakastan asioiden lajittelua ja järjestelemistä luokkiin. Pitäkää kuitenkin mielessä, että elokuvissa voi olla sekoitettuna useampia genrejä keskenään, ja on elokuvia, jotka eivät sovi mihinkään genreen. Jätän tällä kertaa pienemmät genret, esimerkiksi dokumentin ja eeppisen/historiallisen elokuvan, väliin.

Loistavaa scifiä ja fantasiaa
Sisältää paljolti osia kauhusta (vrt. Alien), eeppisestä elokuvasta, toiminnasta ja niin edelleen
On myönnettävä suoraan ja sanottava, että olen tieteiselokuvien ystävä. Olen kaiken kaikkiaan ollut pienestä saakka kiinnostunut avaruudesta ja tekniikasta, joten on luonnollista että pidän myös elokuvataiteessa niiden kuvaamisesta. Mutta mikä on hyvää scifiä?

Hyvässä scifissä on luonnollisesti meille ennestään tuntematonta tekniikkaa. Tekniikan ei tarvitse olla hi-techiä, riittää ettemme tunne sitä. Toinen tärkeä asia on kuvaus vieraasta maailmasta, sivilisaatiosta tai ajasta. Scifiä parantavat uskottava historiikki, miljöö, tekniikan yksityiskohtaisuus sekä visuaalisesti näyttävät tehosteet/lavasteet/puvustus tai vastaava. Samat ominaisuudet koskevat pitkälti fantasia-elokuvaakin.

Esimerkki hyvästä scifistä on tietenkin klassikkojen klassikko Star Wars, jossa on paljon yllämainittuja hyviä piirteitä. Toinen loistava elokuva on 2001: Space Odysseia, joka oli aikoinaan uskomattoman taitava ja visuaalisesti ennennäkemätön kuvaus avaruudesta. Scifi-lemppareihini kuuluvat mm. Matrix, I'Robot ja District 9, jotka ovat kuitenkin huomattavasti enemmän toimintapainoitteisia kuin edellä mainitut klassikot. Hyvää fantasiaa on esimerkiksi Tolkienin kirjoista väännetyt Taru Sormusten Herrasta -leffat.

Huonoa scifiä löytyy paljon 20-50 -luvun B-elokuvien joukosta. Ne ovatkin enemmän surkuhupaisia ja halpoja kuin tajunnanräjäyttäviä kuvauksia vieraista kulttuureista. Epäonnistumisia nähdään kuitenkin myös lähempänä nykyaikaa. Yksi suorastaan humoristinen scifi-tapaus on 90-luvun lopun Starship Troopers. Elokuvan lopussa esiintyvä "pääpahis" nimeltään Aivo-ötökkä on jo itsessään hauskaa, mutta ennen kaikkea häiritsevää katseltavaa (ks. kuva). Mitä elokuvan suunnittelijoilla oli oikein mielessään, kun elokuvan lopuksi keihäs työnnetään väkivaltaisesti ötökän vagin-- tarkoitan suuhun.

Pakahduttavaa draamaa
Sisältää osittain myös romanttiset komediat
Hyvän draaman ainekset ovat omalla kohdallani yksinkertaiset: päähenkilö(ide)n tulee kärsiä niin paljon kuin on ikinä mahdollista, mieluiten kaikilla kärsimyksen tasoilla (fyysinen, psyykkinen, henkinen). Mitä suurempi tuska, sen vapauttavampi katharsis saadaan elokuvan loppuun. Katharsiksenkaan ei kuitenkaan tarvitse olla onnellinen. Se voi olla myös avoin tilanne/kohtaus, looppi tai hahmon itsemurha. Pääasia on kuitenkin selvä, mitä enemmän hahmo kärsii ja mitä paremmin tämä kärsimys tuodaan esille, sen parempi. Draamassa hahmojen uskottavuus ja täten helppo lähestyttävyys ovat tärkeitä. Samastuminen, uuden luominen ja syvällinen teema tai sanoma ovat myös tärkeitä.

Asia erikseen ovat romanttiset komediat, joista en liiemmin välitä elokuvina niiden naiivisuuden ja epäuskottavuuden takia. Ne kulkevat aina samoja kaavoja pitkin, eivätkä edes yritä luoda mitään uutta, toisin kuin syvällinen draama. Romanttiset komediat tai draamat ovatkin naisille suunnattuja toimintaelokuvia, toisin sanoen päätöntä viihdettä.

Hyvää draamaa edustavat esimerkiksi Big Fish, The Fountain tai Geishan Muistelmat. Kaikissa rainoissa hahmot joutuvat kohtaamaan esteitä esteitä, joita hahmo (ja täten myös katsojat) joutuvat käymään läpi. Emotionaalista tuskaa nähdään elokuvissa enemmän tai vähemmän, ja kaikkiin liittyy se kuuluisa rakkaustarina. Titanic ei ole huono draaman edustaja sekään, puhumattakaan romanttisten elokuvien äidistä eli Tuulen Viemästä.

Huonoa draamaa löytyy television saippuasarjojen lisäksi myös romanttisista komedioista, joita en rupea sen kummemmin käymään läpi.

Vauhdikasta toimintaa
Sisältää supersankarielokuvat, toiminta-painotteiset draamat/fantasiat/parodiat sekä sotaelokuvat
Toiminta-elokuvien nimenkin perusteella on selvää, että niissä kuuluu olla actionia. Aseiden paukkuminen, slow-motionit, ankarat takaa-ajokohtaukset ja yleisesti tappelukohtaukset ovat must. Juonen musta-valkoisuus ja yksinkertaisuus on toiminta-elokuville myös tyypillistä.

Itse rakastan slow-motioneita, niitä ei yksinkertaisesti voi olla liikaa. Lisäksi yleiset tappelukohtaukset, eteenkin nyrkeillä tai melee-aseilla (miekat, nuijat, keihäät) käytävät taistelut ovat mieleeni. Kamppailulajien seuraaminen toimintaelokuvissa on mielenkiintoista, mukavaa vaihtelua tyypillisen ase-räiskinnän lisäksi. Visuaalisuus ja vauhti ovat tärkeitä elementtejä toimintaelokuvissa, mutta niiden vääränlainen luonti (liikaa räjähdyksiä, kovat äänet, liian nopea leikkaus) vie oman kiinnostukseni ihan muualle.

300, useat sotaelokuvat sekä lähes kaikki supersankarielokuvat ovat mieleeni käypiä toimintaelokuvia. Tappelua ja mässäilyä löytyy, mutta elokuva saa sisältönsä muustakin kuin tappamisesta. Huonossa toimintaelokuvassa ei voikaan olla ärsyttävämpää kuin kaikkivoipa miespuolinen toimintasankari, joka lyö satapäisen armeijan parilla panoslippaalla ja syö lyijyä kuin leipää. Realismi siis käteen, kiitos.

Ei näin, Arska, vaan "less is more".

Kutkuttavaa jännitystä ja hyytävää kauhua
Sisältää (psykologiset) trillerit, salapoliisikertomukset, kauhun alalajit (gore, splatter jne.)
Pidän jännityselokuvista. Eteenkin psykologiset trillerit ovat yksi suosikki genreistäni juuri niiden intensiivisyyden, mielenkiintoisuuden ja usein uuden näkökulman vuoksi. Kauhu on tähän astisilla kokemuksillani ollut surkuhupaisaa: ylipäätään en kykene ottamaan yliluonnollista ja perustelematonta örkkimönkiäistä tosissani. Ajatus siitä, että ihminen on itselleen pahin vihollinen on minusta paljon pelottavampi uhka kuin kauhussa esitetyt randomit sarjamurhaajat, piinaavat demonit ja saatanan nouseminen maan pinnalle.

Trillereiden ja muiden jännittävien elokuvien tärkeänä osana on paitsi musiikillinen, lavasteellinen (esim. pimeät nurkat) ja kuvallinen toimivuus (esim. käsivarakuvaus), myös hahmoon helppo samastuttavuus. Omalla kohdallani jännityksen luomisessa tietty epävarmuus, paranoija ja kierolla tavalla perusteltu tai luonnollinen uhka ovat hyviä. Itseeni eivät vetoa verellä mässäily, uskonnolliset kauhuelementit tai epämääräinen olento ilman kunnollista motiivia käytökselleen. Toki tietty epävarmuus ja tarinan aukkoisuus on hyvä tehokeino, mutta liian yliluonnollinen setti ei voita uskottavuutta minulta.

Hyvää jännitystä on esimerkiksi The Cubessa, Uhrilampaissa ja Inceptionissa. Kauhun puolelta mielen ei ikävä kyllä tule yhtään hyvää esimerkkiä. Ehkäpä pitäisikin tutustua enemmän kyseiseen genreen. Ainakin Blair Witch Project kiinnostaisi nähdä, ja sitä onkin kehuttu todella jännittäväksi. Goren (?) puolelta Saw vaikuttaa näkemisen arvoiselta.

Railakasta komediaa
Sisältää parodiat, mustan komedian, katastrofikomedian, crazy- ja teini-komediat.
Nykyään hyvää komediaa on hankalaa tehdä. Ainakin itsestä tuntuu siltä, että kaikki hyvät komediat on tehty 80-90-luvuilla. Itseäni ainakin naurattavat kovasti sellaiset komediat kuin Hot Shots, Mies ja alaston ase sekä Austin Powers. Maku komedian suhteen on kuitenkin todella subjektiivinen, joten käyn läpi vain ne asiat, jotka itse pidän hyvän komedian merkkinä.

Ensinnäkin intertekstuaalisuus eli toisiin asioihin viittaaminen on asia jolle hajoan kerta toisensa jälkeen. Tähän riittää elokuvassa ihan yksittäinen symboliikka tai repliikki, mutta myös kokonaiset parodiat ovat usein kiinnostavia. Stereotypioilla leikittely, hahmojen kärjistetyt luonteet tai grazy-komedia tyyppinen remellys on kohtuudella käytettynä hauskaa katsottavaa. Lisäksi pidän kielellä leikkimisestä ("Don't call me Shirley"). Sääli vain, että käännöksissä ne eivät usein toimi. Ylipäätään älykäs läpänheitto, ironia ja sarkasmi puree omalla kohdallani. Välillä kuitenkin voidaan taipua härskiyteen, esimerkiksi kaksi ensimmäistä American Pietä ovat pervoudessaan loistavia. Huono komedia toistaa samaa vitsiä yhä uudelleen, lankeaa yksinkertaiseen tai turhan alatyyliseen läppään tai on kokonaisuudessaan vaivaannuttava.

Ihastuttavaa piirrettyä
Sisältää lasten piirros-ja tietokone-animaatiot sekä anime-elokuvat
Piirrettyjen tai animaatioiden kohdalla on selvää, että visuaalisuus on ykkösenä. Kun elokuva hivelee esteettistä silmää on jo yksi osa hyvästä piiretystä elokuvasta täytetty. Toinen puolisko tulee sitten itse tarinan juonesta ja hahmoista, jotka sinällään vaihtelevat laidasta laitaan aina suloisesta hössötyksestä rankkaan mättöön. Omalla kohdallani on loistavaa, jos romanttinen söpöys ja rankka realismi yhdistyvät samassa elokuvassa. Symbolisesti tätä on paljon vanhoissa Disney-elokuvissa sekä pitkälti myös animen puolella.

Huonoja Disney-leffoja ei ole, ainakaan jos mennään 2000-luvun tuolle puolen. Kuusi vuotta takaperin taso alkoikin laskea huomattavasti, enkä osaakaan pitää enää nykyisiä Disneyn tekemiä animaatioita samassa luokassa vanhojen klassikkopiirrettyjen kanssa. Omasta mielestäni animaatioiden tekeminen olisi pitänyt jättää Dreamworksille, joka osasi homman alunperin teknisesti paremmin (mikä ei kyllä näy enää nykyaikana).

Vaikka visuaalisuus ei olekaan kaikki kaikessa, se on suurena apuna herättelemään näinkin paatuneen Disney-nostalgisoijan katsomaan uuden sukupolven disnejä. Esimerkiksi uusi animaatio Tangled (suomennettuna Kaksin karkuteillä) houkuttaa meikäläistä juuri upean ulkonäkönsä takia. Animaatioon tarkemmin tutustuttuani sen pinnallisen ulkokuoren takana saattaa olla jotain ihan helmeäkin. Kuka haluaa siis lähteä leffaan kanssani?

Disney ja Disney. Visuaalinen taso eri, mutta viehätys yhä sama.

Parantumattomia haavoja

Tulin juuri katsomasta Black Swania. Kuten aina hyvien elokuvien jälkeen, on jotenkin hauras, mutta silti epätodellisen voimallinen olo. Elämä tuntuu ikuisuudelta, jokainen hetki on ainutlaatuinen. Uskoo pystyvänsä mihin tahansa.

Toisinaan elokuvien tuomaa voimaa tarvitsee elämän kriisitilanteissa. Ostin perjantaina Gamestopista viisi elokuvaa (teki yhteensä 11 euroa), ja katsoin samana iltana Ihmeperheen, jonka olin juuri em. kaupasta hakenut. Tuo elokuva, vaikkei se sinällään ole mitään rymistelyä kummempaa, muistutti minua ensimmäisestä keväästä, kun vanhempani olivat eronneet. Siellä oltaisiin tarvittu voimaa ja jaksamista.

Black Swan oli hyvä elokuva, mutta ilmeisesti se ei tuntunut vastaavan kaikkia odotuksiani, minkä takia se jäi minulle osittain laimeaksi. Päähenkilöön keskittyvä käsivarakuvaus on kuitenkin toimiva ja tanssikohtaukset todella kauniita ja mukaansatempaavia (propsit Portmanille upeasta tanssityöstä). Juonellisesti tarina on ehkä hieman ennalta-arvattava, eikä tuo psykologisesti mitään uutta esille. Hahmot ovat kuitenkin kiinnostavia, aina härskistä baletti-ohjaajasta, hyysäävään äitiin ja tarinan toiseen naispäähenkilöön, joka on Portmanin esittämän Ninan täydellinen vastakohta. En spoilaakaan sen enempää itse tarinaa...

Näen sekä Ninassa, että tässä avoimemmassa päähenkilössä itseäni. Toisaalta olen perfektionisti, joka ei koe mitään niin ahdistavana kuin epäonnistumista tai häviämistä. Unelmani olisikin kuolla tyytyväisenä, kuolla täydellisen ja täyttävän elämän jälkeen. Kuitenkin näen itseni myös takomassa järkeä itseäni herkempiin ja hauraampiin ihmisiin, yllyttämässä heitä, haastamassa itseään. Sikäli elokuva olikin kiinnostava, kun kykenin yhden hahmon sijaan samastumaan useampaankin henkilöön. Ehkäpä tämä oli yksi syy, miksi Black Swan oli ehdolla vuoden parhaaksi elokuvaksi.

Mikä kuitenkin vei minut lapsuuteni äärelle oli juuri tuo Ihmeperhe. Kaiken kaikkiaan muistan pitäneeni elokuvasta sen ilmestymisaikana todella paljon. Tarina on hauska, toiminnallinen, muttei mässäile liikaa tappelemisella eikä liian nopealla leikkauksella (johon turvaudutaan nykyään liian usein). Eniten kuitenkin pidin elokuvasta juuri sen perhe-teeman takia.

Ihmeperheessä on pääosin kyse perheen kohtaamista kriisistä ja erimielisyydestä: kiistasta siitä, ollako oma itsensä vai pukeako itselleen naamari itsensä suojaksi.
Tarinassa onkin, ikävä kyllä, tämä päällisin puolin täydellinen perhe, jolla on toki omat ongelmansa ja kriisinsä, mutta jotka kuitenkin elokuvan loppuun mennessä saadaan selvitettyä.

Muistankin liikuttuneeni juuri elokuvan täydellisestä lopusta, jossa kaikki antavat toisilleen anteeksi, ja jatkavat elämää yhdessä. Elokuva ilmestyi pian vanhempieni eron jälkeen, ikää minulla oli 11-vuotta. Tajusin silloin, että se, mitä tapahtuu elokuvissa, ei tapahdu tosielämässä. Vanhempani eivät tule koskaan sopimaan riitojaan tai palaamaan yhteen. Heillä tulee aina olemaan erimielisyyksiä.

Tämän lisäksi Ihmeperheessä minua liikutti perheen vanhin tyttölapsi, joka muistutti minua kaikinpuolin minusta itsestäni. Veljeni sanoikin heti elokuvan nähtyään "se tyttö on siinä elokuvan alussa ihan niinku sä!" Ja se oli totta: olin pitkään se hiusteni takana piilotteleva ujo, itseään epäilevä tyttö, joka mielummin halusi kadota väkijoukkoon kuin tulla huomioiduksi. Kuitenkin tämä pidättyväisyys purkautui kotona, aivan kuten elokuvassakin. Piikittely, riitely, nenäkäs äänensävy, vastaanväittäminen... Ne kuuluivat liian usein jo muutenkin rasittuneen perheemme arkeen.

Rakastan elokuvia, niiden tuomaa rentoutunutta mieltä, huumoria, nostalgiaa ja muistoja. Kuitenkin, niin kuin jokaisessa monisyisessä asiassa, elokuvat herättävät joskus myös ikäviä muistoja. Juuri monet Disney-leffat, kuten esimerkiksi juuri Ihmeperhe, muistuttavatkin minua (kliseisesti sanoen) haavoista, jotka eivät ole vielä täysin parantuneet. Toisaalta, joskus on hyvä repiä rupiset arvet auki, tarkastella niitä tyynenä, ja antaa niitten sitten parantua rauhassa.

Ps. Ihmeperheen suomi-dubissa Esa-poikaa ääninäyttelee veljeni vanha tuttu.
Ps2. Pahoittelen angstista äänensävyä. Ajatelkaa sitä vaikka vaihteluna entiseen analyyttiseen tekstiin!
Ps3. Pitäisi saada katsottua lähiaikoina Iron Man. Sitä ennen kuitenkin yo-kokeisiin tuskailemaan! Toivottakaa onnea!

Uudelleen arviointia

Lukuloma jatkuu edelleen: reaalikirjat on luettu, nyt alkaa yksityiskohtaisempi pänttäys. Sosiaalisella puolella sujuu myös: on treffailtu pariin otteeseen ja pyöritty muun muassa baarissa. Elokuvien suhteen on tietenkin myös ollut toimintaa: olin melkein ostamassa Kill Bill vol. ykkösen, katsoin Oscarit ja hihkuin innosta Natalie Portmanin puolesta. "Umm, umm, umm" -kiitospuhe oli kiusallisella tavalla söötti. Olenkin menossa katsomaan Black Swanin toverini kanssa lähiaikoina.

Edellisistä hankalista lauseenrakenteista onkin parempi siirtyä kahteen elokuvaan, jotka katsoin sunnuntai-iltana televisiosta. Kyseessä olivat Kuka viritti ansan, Roger Rabbit sekä paljon puhuttu ja hehkutettu Twilight. Koska aion vaahdota Twilightista vähän enemmänkin, puhun ensin Roger Rabbitista.


Tämä elokuva on ennen kaikkea lapsuuden elokuva. Ei tietenkään samassa mittakaavassa kuin esimerkiksi Disney-elokuvat tai Star Wars, mutta lähellä sitä. Muistaakseni tutustuin nappulana tähän elokuvaan täysin vahingossa: olin etsimässä jotain tiettyä nauhotettua filmiä, ja törmäsin tähän hulvattomaan elokuvatapaukseen. Ja tietenkin nautin siitä, vaikken elokuvasta mitään ymmärtänytkään.

Lainaten suoraan Helsingin Sanomia: "Äksy yksityisetsivä (Bob Hoskins) uskaltautuu piirroshahmojen kaupunkiin Robert Zemecksin kreisikomediassa, joka yhdisti näytelmäelokuvaa ja animaatiota historiallisen onnistuneesti." Elokuva on 80-luvulta, joten siihen nähden visuaalinen puoli on elokuvassa ilmiömäinen. Piirroshahmojen ja oikeiden ihmisten vuorovaikutus on todella uskottavaa ja hyvännäköistä (, ja ne parit kökköiset kohdat voidaan antaa anteeksi). Hahmot ovat äärimmäisyyksissään loistavia, juoni toimiva ja niin edelleen. Roger Rabbit on lyhyesti sanottuna erittäin toimiva ja hyvä kokonaisuus.

Kreisikomediaksi en silti menisi elokuvaa nimittämään. Myönnettäköön, että leffa on "kreisi", ja siinä on ehdottomasti paljon komedian aineksia, mutta en silti menisi yhdistämään näitä kahta termiä keskenään. Kreisikomediat koostuvat lähinnä päättömästä hekottelusta ja melko yksinkertaisesta huumorista, kun taas Roger Rabbitissa huumori on nimenomaan pisteliästä, intertekstuaalista ja paikoin synkkääkin. Musta komedia olisi siten parempi termi. Kuitenkin, elokuvan piirretystä puolesta ja K-merkinnästä (K11) poiketen, en menisi nimittämään tätä myöskään lasten elokuvaksi. Lapsena en käsittänyt leffan juonesta puoliakaan, keskitin ajatukseni vain ärsyttävään Roger Rabbittiin, pelottavaan pääpahikseen ja seksuaalisesti todella häiritsevään Jessica Rabbittiin (ks. kuva). Kysyinkin joskus hiljattaen isältäni: miksi annoitte meidän katsoa noinkin ad-hd -tyylistä elokuvaa, jossa tietoisesti mässäillään myös väkivallalla ja seksillä? En saanut vastausta, mutta perjaatteessa elokuva ei ole suoranaisesti sitä itseään, vaan ironiaa, sekä kannanotto piirrettyjen stereotypioihin. Siinä Roger Rabbit onnistuukin penteleen hyvin. Sääli vain, että nuoremmat katsojat eivät tätä sanomaa välttämättä kosketa.

Mutta hitto soikoon, tuota Jessica Rabbittia! Olin aikoinani ala-asteella ja piirretty naishahmo sai minut jo silloin himon valtaan (tietenkin täysin minun tietämättäni)! Nytkin hahmoa katsellessani en voinut muuta kuin ajatella: "seksikkäin piirretty hahmo ikinä. Panisin." Ja näin panemisesta onkin hyvä siirtyä Twilightiin.


Menin katsomaan Twilightin häpeäkseni kaksi kertaa elokuvateattereihin (osittain kavereiden painostuksesta, mutta silti). En ollut lukenut Stephenie Meyerin kirjaa, en ollut koskaan välittänyt vamppyyreista ja kauhu-romantiikasta. Olin silti viikon tai pari aivan Twilightin, tai oikeastaan, Edwardin kaunopuheisten sanojen kourissa. Onneksi hypetys meni ohi ja pystyin katsomaan elokuvaa ja siihen liittyvää ilmiötä kriittisemmin.

Muistan kuinka kehuin ensimmäistä Twilight-leffaa. Lainaten itseäni IRC-Galleriassa: "Pitäisi kyllä ehdottomasti lukea nuo kirjat! Hienolta vaikuttaa. Intensiivistä ainakin! Mm, romanssia.. *Q* -- Nyyh, haluan oman romanttisen-intensiivisen suojelijani ;___; " Kuten näkyy, en kyennyt objektiiviseen ajatteluun. Elokuva oli minusta intesiivinen ja visuaalisesti/tarinallisesti toimiva. Nyt kun kuitenkin katsoin Twilightin uudelleen pitkän ajan jälkeen, en voinut muuta kuin katsoa elokuvaa surku-hupaisissa merkeissä.

Sanottakoon elokuvan hyvät puolet: se noudattaa melko kunnioitettavasti kirjaa, ei venähdä tajuttomiin mittoihin ja on näyttelijätyöltään kohtalaista, mitä tulee sivuroolien esittäjiin. Musiikki on kaunista.

Päähenkilöiden, eli siis Bellan ja Edwardin, näyttelijätyö on kuitenkin aivan karmeata katsottavaa. Steward vastaa melkein äitini kuvaamaa Harrison Fordia: "hänellä on kaksi ilmettä: suu auki ja suu kiinni." Ikävä kyllä Stewardilla on vain yksi ilme: suu hieman raollaan, silmät tuijottaen muka-romanttisen-kaipaavasti tyhjyyteen. Saanen havainnollistaa tätä kuvasarjalla (ks. vasemmalla). Tuskin tarvitsee sanoa mitään.
Paljon parempi ei ole Pattinssonkaan, hänelläkin on vain yksi typerä ilme. Liittyi tämä kivikasvo-näyttely sitten hahmon luonteeseen kuinka paljon tahansa, en jaksa enkä viitsi antaa sitä anteeksi. On kaiken kaikkiaan sääli, että tälläiset nuoret näyttelijät menevät hukkaan, sillä kulissien takana tuntuu läppä ja hymy lentävän. Sääli ettei sitä vain näy elokuvassa, sillä kyllä melankolinen ja tyly hahmo voi olla värikäs!

Surkeaa näyttelytyötä ei pelasta kankea visuaalinen toteutus (vrt. kiipeily-ja juoksukohtaukset), jotka pahenevat entisestään jatko-osiin mennessä. Tarina oli jo kirjassa kliseinen ja epäuskottava, mikä korostuu elokuvassa entisestään. Eteenkin jatko-osien kolmiodraama ja halpa Romeo & Julia -kopioiminen on turhauttavaa katsottavaa. Twilightin jatko-osat tuhosivat senkin osan ykkösosasta, mikä oli jo hyvää. Itseasiassa New Moon kamppaili osasta Potter kutosen kanssa "huonoimmasta vuoden 2010 elokuvasta" omassa mielessäni. Eilisen katsomisen perusteella ennen kolmen tähden elokuva putosi Nyt-liitteen antamaan kahteen tähteen, ja hyvistä syistä: tönkkö näyttely, tönkkö tarina, tönkkö toteutus.

Twilight-ilmiönä ei koskettanut minua elokuvien tullessa leffateattereihin, eikä kosketa edelleenkään muuta kuin negatiivisessa mielessä. Minkä takia juuri tämä rakkaustarina on noussut teinityttöjen simissä niin uskomattoman ihanaksi? Ennen pidettiin oikeasti toimivista romantiikka-draamoista, vaikkapa Tuulen Viemästä tai Titanicista. Miksi juuri tämä emo-sävytteinen vamppyyri-kopio sai, ja saa edelleen, niin paljon huomiota? Liittyykö asiaan nuorten viehätys masokistiseen rakkauteen, angstisiin hahmoihin ja näiden toivottomaan tilanteeseen? Jos asia on näin, niin olen huolissani nykyajan nuorisosta. Siksi Twilight-ilmiö saakin vereni kiehumaan, sillä se muistuttaa minua niin monesta surkeasta ihmisrauniosta, jotka enemmän tai vähemmän ovat ottaneet Twilightin tarinan liian raskaasti, ja soveltavat sitä omaan elämäänsä takertumalla epätoivoisesti toimimattomaan "rakkauteen".

Ärtymykseni on todennäköisesti turhaa, ja ehkä siihen liittyy vain pelko siitä, etten tule itse koskaan tapaamaan omaa hurmuri-Edwardiani. Ehkäpä se on suurin syy, miksen pidä eteenkään romanttisista komedioista, missä tavistyttö saa hottispojan: se saa minut ajattelemaan omaa saamattomuuttani. Ennen kuin vajoan totaaliseen angstiin, paistan itselleni lettuja ja uppudun hedonistiseen nautintoon. Nam nam :)