Viimeaikoina on tullut nähtyä useampikin uusi elokuva. Reilu kaksi viikkoa takaperin pääsin nauttimaan uusimmasta Madagascarista, ja alkuviikosta tutustuin viimein Pianistiin sekä parin vuoden takaiseen animetapaukseen, The Girl Who Leaped Through Time. Eilisen Superpäivän tarjous meni On the Roadin (suom. Matkalla) näytökseen.
Heitänpä eteenne siis lyhyehköt arvostelut kustakin (miinus animuleffa) sekä koetan niputtaa kaikki epätoivoisesti yhteen saman teeman alle. Lukekaa tai olkaa lukematta.
Löysin sitten itseni vanhasta kunnon leffankatseluporukasta, eli Korruptin ja Neon seurasta. Olimme nähneet sarjan kakkososankin yhdessä, vierivieressä ja tietenkin suomidubbina. Oli siis varsin luontevaa, että kolmonenkin mentäisiin katsomaan yhdessä, vierivieressä ja tietenkin suomidubbina. Leffakokemus oli yleisesti ihan mukava, ja minun ja Korrputin iloksi kukaan ei ruvennut rähisemään meille meidän muka-voimakkaasta äänenvoimakkuudesta tai muka-huonosta käytöksestä. Ilmeisesti olimme tällä kertaa ihan kunnolla, mitä nyt innostuttiin vähän tanssimaan teatteripenkeillämme.
Madagascar kolmosen tarina ei eroa juuri kahdesta edellisestäkään: matkalle on lähdettävä, kaikista vaarallisuuksista ja hämmennyksistä huolimatta, välillä kaverille valehdellen, keskenään kohellellen ja lopulta toveruuden ansaiten. Juonellisesti elokuva ei siis tarjoa oikeastaan mitään uutta nähtävää, eikä harmillisesti juuri hahmollisestikaan.
Uutta ei nähdä, mutta liekö tässä sen tarvettakaan?
Saman toistaminen on monesti ihan kiva juttu, mutta monesti se jääkin juuri siksi: ihan kivaksi. Uusille nuorille katsojille vanhan tutun kaavan toisto on toki toimiva juttu, lapset kun pitävät toistosta sekä asioiden muuttumattomuudesta. Kyllä aikuisetkin siitä toisaalta pitävät, mutta Madagascar kolmosesta jäi todellakin puuttumaan se jokin uusi ja freesi, joka oli sarjan ensimmäisessä osassa. Se on todella sääli, sillä sarjan hahmojen puitteet ja miljöön luovat mahdollisuudet antaisivat laajentamiseen kyllä tilaisuuden.
Visuaalisesti sarjan kolmas osa on ehdottomasti tyylikkäin. Aluksi olin epäileväinen visuaalisuuden suhteen, nykyään kun lasten animaatiot muistuttavat hyvin paljon toisiaan ja ovat teknillis-visuaalisesti samanlaista tasaisen siistiä katseltavaa. Madagascar 3:n kohdalla on kuitenkin pakko myöntää, että se on parissa tietyssä kohtauksessa yhtä värien, muotojen ja liikkeen ilotulitusta, joka todella miellyttää silmää ja saa suorastaan sanattomaksi. Itse olinkin tässä kyseisessä kohdassa suorastaan mykistynyt, sillä minulta ei yksinkertaisesti riittänyt sanoja kuvaamaan kohtauksen visuaalista tyylikkyyttä. Musiikistakaan ei löydy valittamista: listahitit ja rytmikäs meininki on pysyy, ja tietenkin muistetaan myös meitä nostalgiannälkäisiä.
Uusia hahmoja tulee uudessa Madagascarissa muutama, mutta ne jäävät näin aikuisen ihmisen näkökulmasta melko laihoiksi ja tasapuolisiksi. Kuten edellä jo mainitsin, hahmokehitystä ei näy vanhoissakaan hahmoissa, ja leffaporukkamme harmiksi mahtavan muhkeat militantti-pingviinimme saivat aivan liian vähän huomiota osakseen. Hahmojen kohdalla jäinkin kaipaamaan jotain suurempaa konfliktia, yhteentörmäystä, eripuraa ja kateutta, joita nähtiin paljon sarjan aikaisemmissakin osissa. Taas jälleen, puitteet draamalle olisi ollut, mutta sitä ei käytetty hyväksi tarpeeksi tehokkaasti. Sääli.
Yleisesti Madagascar 3 oli kuitenkin kelpo illanviete. Vaikka aikuisille suunnattua huumoria, viitteitä ja referenssejä on aikaisempiin osiin verrattuna häviävän vähän, se on tyylikäs niin visuaalisesti kuin musiikillisestikin ja pitää kyllä otteessaan loppuun saakka. Itseasiassa Korrputi kehuikin elokuvan Madagascar-sarjan parhaimmaksi, tai ainakin sanoi ykkösosan olevan huomattavasti laimeampi kuin kolmonen. Itse en osaa laittaa sarjan osia tärkeysjärjestykseen. Kaikissa on puolensa.
Jatko-osatta tuskin jäädään, sillä Aasian manner on vielä kaveruksilta tutkimatta. Sitä odotellessa spämmään Adrien Brodya.
Adrien pls. Stop being so precious.
Adrien Brody on aina relevantti, eteenkin kun kyse on useamman vuoden takaisesta Pianisti-leffasta, josta heppu vetäisi itselleen oscarinkin. Olin tosiaan jo jonkin aikaa halunnut nähdä kyseisen elokuvan, mutta en ollut saanut sitä käsiini juuri mistään. Onneksi Kaarnikseen voi aina luottaa, joka raahasi kovalevynsä meikäläisen kämpille, sekä samalla ne miljoona leffaansa, joita hän kovon sisällä piilotteli.
Toisin kuin Madagascarissa, jossa matkan käsite on lähinnä konkreettinen, myös Pianistissa on kyse tietynlaisesta matkasta. Se on matka tavallisesta elämästä, yltäkylläisyydestä ja iloisen normaalista elämästä riistoon, järjestelmälliseen syrjintään ja inhimillisyyden riisuntaan. Se on alasvievä, jyrkkä tie, joka vie kengiltäsi pohjan, ruumiiltasi voiman ja mieleltäsi järjen. Se on karsea matka. Sellainen, joka vie useimmilta hengen.
Ihan elokuvan alkuun totesinkin humoristisesti: "No niin, juutalaisia ja natseja. Tämä ei voi päättyä hyvin!" Eikä se päätykään. Loppuun puolestaan totesin tuttuun tyyliin: "No niin, sepäs olikin reipas ja elämäniloinen elokuva!" Kaarnis naurahtaa. Hauskaa lauseessa on se, että se ei ole totta.
Hups, pianisti-spämmi.
Pianisti on kokonaisuutena upea, riipaiseva tapaus. Se on musiikillisesti hämmentävän minimalistinen, joka tekee elokuvan harvoista soitto-ja musiikkikohtauksista entistäkin koskettavammat. Brody tekee saatanan hyvää jälkeä näyttelijänä. Hahmot ovat uskottavia, monisyisiä, sellaisia joiden kohtalosta välittää ja joiden lämminhenkisyys tuo elokuvan henkeen toivon kipunaa. Kuvaus on teknisesti toimivaa: paikoin hitaat maisemakuvaukset ja kamerankäyttö ovat suorastaan mykistäviä. Emotionaalisesti elokuva on juuri sitä, mitä voi odottaakin: kylmä, lohduton, raastava ja itkettävä. Kyllä siinä raavas mieskin (lue: minä) oli vähällä tirauttaa kyyneleen.
Kuten Sofien valintakin, Pianisti ei ole iloista katseltavaa. En ole toisaalta vielä koskaan törmännyt elokuvaan, joka kuvaisi holokaustia ja/tai toista maailmansotaa hilpeällä tavalla. Ehkä hyvä niin. Vaikka yleisestikin väitän olevani kohtalaisen kylmä ja välinpitämätön ihminen, jota eivät ilmastonmuutokset tai Afrikan lapset kiinnosta, toinen maailmansota ja sen kauhut ovat asia, jota en jaksa enkä toisaalta haluakaan ymmärtää. Se on yksi niistä harvoista asioista, jotka saavat minut ajattelemaan kaikkea sitä yltäkylläisyyttä jonka ympärillä elän. Kaikkea sitä, mitä minulla on ja toisaalta myös sitä, mitä toisen maailmansodan aikaisilla juutalaisilla tai puolalaisilla ei ollut. Se saa tuntemaan itsensä kiittämättömäksi, itsekkääksi ja hölmöksi. Ja toisaalta tunnen myös myötätuntoa.
Ahdistavia ajatuksia on kuitenkin helppo ajaa pois huumorilla. Perhepiireissä olemmekin naureskelleet ajatukselle, että mitä tapahtuisi jos Suomeen tulisi vaikkapa savolaisvainot: "Savolaissyntyisten tulee pitää käsivarressaan sinistä nauhaa, jossa on kalakukon kuva. Lopulta kaikki savolaissyntyiset suvut on puhdistettava viidenteen polveen saakka!" Siinä olisi kyllä meidän perheellä sulateltavaa: molemmat vanhempani kun ovat umpi-savolaisia, itsekin olen kiero kuin korkkiruuvi. Kaipa silloin pitäisi paeta Venäjän rajalle, missä kesämökkimme on, pienellä saarella, keskellä ei mitään. Siellä on sentään vallihautoja ja bunkkereitakin!
Kävin eilen illalla läpi kavereitani, jotka olisivat innokkaita lähtemään elokuviin. Neljännen ihmisen kohdalla tärppäsi, ja kas kummaa, Kaarniksen naamaahan sitä taas joutui katselemaan. "Ei saleen saada lippuja... Siellä oli tyyliin vaan 20 paikkaa jäljellä kun viimeks katoin," totesin kalseasti kun lähestyimme Kinopalatsia. "Mitä sitten tehdään, jos ei saada lippuja?" Kaarnis kysyi. Onneksi meikäläisellä on aina varasuunnitelmat valmiina. "Itketään ja hypätään yhdessä joltain korkealta sillalta alas. Tai sit mennään Vapiaanoon syömään."
Spagetilta ja sen kaloreilta kuitenkin säästyttiin. Italialainen ruoka vaihtui umpi-amerikkalaiseen rainaan, voipopkorneihin sekä täyteen elokuvasaliin. Matkaan.
En oikeastaan edes tiennyt, mitä odotin On the Roadilta. Oli se sitten mitä tahansa, odotukseni eivät osuneet oikeaan eivätkä täten täyttyneet. Ei siinä kuitenkaan mitään. Odotin On the Roadilta jotain hyvin perus teini-perseily-road-trip-opetus-elokuva -meininkiä, jota elokuva ei totisesti ollut. On the Road on tarina matkasta, elämänmatkasta, oudoista ihmisistä, heidän oudoista tavoistaan sekä tietenkin vapaudesta, joka ei sittenkään ole niin makeaa kuin luulisi.
Elokuva on kokonaisuutena suhteellisen minimalistinen. Musiikkia käytetään vähän, ja kun sitä on, se on usein suoraan itse elokuvassa olevaa elävää musiikkia ja näyttelijöiden omaa laulantaa. Kuvauksellisesti On the Road ei hätkähdytä, mutta on kuitenkin toimiva ja aiheeseen sopiva: maisemat ovat kuvauksen aa ja oo, samaten ohikiitävä tie, ohilipuvat maisemat. Jalat.
Näyttelijät hoitavat hommansa tyylillä, joskin sivuhenkilöiden rooli (Kirsten Dunst, Kristen Steward) on jäänyt jotenkin ontoksi. Jotakin traagisen humoristista hahmoissa kuitenkin on, ja pariin kertaan heräsiksin elokuvissa kysymys, että saako tälle nauraa. Pitäisikö tätä hahmoa vihata vai sääliä? Rakastaa vai pitää ärsyttävänä?
Tsekkaa Bellan tissit!
Elokuva perustuu samannimiseen kirjaan. Kaarnis oli kirjan lukenut lukiossa, itse en ollut moisesta kuullutkaan. Tarina kertoo tosiaan nuorukaisesta, joka pian isänsä kuoleman jälkeen tapaa salaperäisen Deanin, jonka rikollisista touhuista ja raisusta elämäntyylistä on juoruttu tienoolla useammin kuin vain kerran. Dean ja päähenkilö ystävystyvät, jakavat tietonsa ja taitonsa, elämäntarinansa ja tapansa, ja alkavat pitää toisiaan miltei veljinä. Molempia ajaa sisäinen turhautuma, halu olla vapaa, tehdä ja olla mitä haluaa, välittämättä muusta yhteiskunnasta.
Tarinallisesti elokuva on siis hyvin sekalainen, asiasta toiseen poikkoileva, eikä siinä ole kummempaa koukkua tai huippukohtaa. Ei syöksyjä, mutta kuoppia kylläkin: aivan kuten oikeassakin elämässä. Onko elokuvassa siis päätä tai häntää? Ei. Mutta tarvitseeko siinä aina ollakaan?
Näennäisesti elokuvien päähenkilöiden huolettoman elämäntavan, toteutumattomien haaveiden, nuoruuden kokeiluhalun ja turhautuman taakse kuitenkin kätkeytyy jotain syvempää. Ollaan hukassa, ollaan yksinäisiä, ollaan koukussa huumeisiin, seksiin ja tupakkaan sekä ikuiseen tienpäällä olemiseen. Mistään ei löydä jalansijaa, mistään ei löydä rauhaa. Normaali elämä valvollisuuksineen tuntuu samaan aikaan turvapaikalta, mutta myös ahdistavalta häkiltä. Mistään ei löydä rauhaa. Aina on oltava matkalla jonnekin.
Kaipa se koskee meistä jokaista aina silloin tällöin: itsensä hakeminen, ikuinen matkaaminen.
Movie Monday haasteli useampi kuukausi takaperin kertomaan elokuvasta, josta pitäminen nolottaa. Kyse on kansankielellä kysymys siis guilty-pleasure -elokuvasta. Myös toverini Lazzu pyysi minua tälläisestä rainasta kertomaan. Challenge accepted! Nolottaa, mutta nolottakoon nyt sitten!
Yllättävää kyllä, tälläisiä hyviä, mutta nolottavia elokuvia ei itselläni ole kovinkaan montaa. Koska lähes kaikki kaverini omaavat hyvin samanlaisen leffamaun, kun minä itse, ei tarvitse hävetä pitävänsä jostakin tietystä elokuvasta, niiden hahmoista tai yleisesti jostakin genrestä. Häpeilemättä rakastan sci-fiä ja kunnon draamaa, henkisesti murtuneita hahmoja ja upeita erikoistehosteita. Näiden asioiden myöntäminen ei hävetä eikä nolota.
Sitten, kuten kaikissa kaavoissa ja säännöissä, on tietenkin näitä kiusallisia poikkeuksia.
Kaarnis haukkui Armageddonia tehostemässäilyksi, liian michael baymäiseksi mätöksi, jossa Liv Tayler toimii vain kauniina koristeena, ja missä ei ollut mitään syvällistä otetta. Hän ei tosin nähnyt elokuvaa kokonaan, näki siitä vain sen dramatisoidun ja räjähdysten täytteisten alkupuolen, mutta sanat ovat silti sanoja, eivätkä mielipiteetkään täysin tuulesta temmattuja. Voisin sanoa, että kyllä, olet ihan oikeassa, ei tässä elokuvassa ole mitään syvällistä ja koskettavaa, mutta valehtelisin silloin itselleni. Olen itkenyt Armageddonin tarinan parissa kahdesti, ja tulen varmasti liikuttumaan vastedeskin. Vaikka siinä olisikin michael baymäistä mättöä.
Veljeni ex:ä ei voinut sietää Austin Powerssia, sen alatyylistä läppää ja vastenmielistä päähenkilöä. Tähänkin voisi sanoa, että kyllä, olet aivan oikeassa, onhan herra Powers aika ällöttävä ja koko elokuvasarjan vitsit itseääntoistavia ja huonoja. Mutta taas kerran syöttäisin itselleni pajunköyttä, sillä naperosta saakka olen nauttinut täysin rinnoin (hehehehe!) sarjan kahdesta ensimmäisestä osasta, nauranut itseni tärviölle ja sitten heittänyt repliikki-lainauksia pitkin päivää. Sarja on ollut lemppari crazy-comedioitani ilmestymisestään saakka, ja lisäksi tuonut minulle ja veljelleni hienoja yhteisiä elokuvakokemuksia. Nolottaa myöntää, mutta pidän tästä agentti-parodiasta aivan hävettävän paljon.
Monet kaverini, elokuva-arvostelijat ja muut kadun tallaajat ovat haukkuneet myös Halle Berryn esittämän Catwomanin maan tasalle. Itse katsastin elokuvan ensikertaa muistaakseni 15-vuotissyntymäpäivilläni, ja sen toimintakohtaukset, tarina sekä tietenkin näpäkkä ja energinen Berry, saivat kyllä itseni haaveilemaan supervoimista, aggressiivisesta mutta tyydyttävästä elämäntyylistä sekä tietenkin kuumista miehistä. Berryn Kissanainen on mielestäni todella upea, persoonallinen ja toimiva pakkaus, josta tihkuu juuri sopivasti seksiä, mutta myös älykkyyttä. Ja kerrankin on musta(hko) nainen isossa roolissa, joka on yleisesti mielletty valkoiseksi!
Puolustelu jatkuu, siirtyessämme Perjantai on Pahin -leffaan, josta useampi merkintä takaperin. Tämä elokuva kun sattui olemaan yksi ratkaiseva tekijä minun ja äitini kireiden välien setvittelyssä. Lisää siitä voi lukea tästä.
Sitten on vielä Titanic, elokuva, joka tuntuu olevan yleisesti hyvin vihattu kaveripiirissäni. En voi mitenkään puolustella sitä, miten tämä kliseisistä kliseisin rakkaustarina jaksaa kerta toisensa jälkeen koskettaa ja saamaan melkein aina kyynelten partaalle. Minulla ei yksinkertaisesti ole sanoja eikä tekosyitä. Titanic nyt vain sattuu olemaan pirun hyvä draama. Piste.
Näiden enemmän tai vähemmän häpeällisten elokuvien jatkoksi on ilmestynyt myös uusi mielihyvä-hirvitys, nimittäin Bridget Jones's Diary (Bridget Jones: Elämäni sinkkuna), joka yllättäen perustuu samannimiseen kirjaan (joka on näin sivumennen sanoen aivan hulvattoman hauska ja kokonaisuudessaan miellyttävä lukukokemus).
Löysin Bridgetin päivyrin halvalla Gamestopista, joten ajattelin poimia sen mukaani. Pieni häpeänpoikanen kuitenkin pilkahti mielessäni, ja kyselin hieman johdattelevaan sävyyn mukanani olleelta Kaarnikselta, että mitä hän on mieltä kyseisestä elokuvasta. Yllätyksekseni hän sanoi myöntävänsä sen guilty-pleasureksi, ja rohkaisikin minua ostamaan Jonesin. Seuraavana päivänä sitten istahdimme tämän hömppä-komedian ääneen, päästelimme eläimellisiä vinkunaääniä, tunsimme Bridgetin hahmoa kohtaan syvää myötähäpeää ja paikoin nauroimme itsemme hengästykseen saakka.
Vaikken juuri ikinä välitä romanttisista komedioista, jostakin syystä juuri Bridget Jonesin päiväkirja kuitenkin toimii. Ehkä se johtuu päähenkilöstä itsestään, johon on monella tapaa helppo samastua. Ehkä elokuvan koukku onkin näyttelijöissä? Draamassa ehkä? Kiusallisessa huumorissa? Vaikea sanoa. Se on kuitenkin jollakin tapaa erilainen kuin klassiset romanttiset komediat, vaikkakin lopussa sorrutaan taas onnellisiin loppuihin ja kaiken sopivaan suudelmaan. Ehkäpä se vain kuuluu kaikkiin romanttisiin hömppiin.
En tiedä hävettääkö vai naurattaako minua enemmän myöntää, että muistutan monella tapaa Bridgettiä. Kukapa ei toisaalta muistuttaisi? Meistä kaikista löytyy varmasti pieni ja epävarma olento, sellainen joka tahtoo vain kääriytyä paksujen peittojen alle, itkeä ihmissuhteitaan ja saamattomuuttaan ja joko syödä tai juoda itsensä tärviölle. Näiden yleisluontoisten piirteiden lisäksi Bridgetin impulsiivisuus, yllykeherkkyys sekä tietynlainen tahdittomuus ja suurisuisuus muistuttaa minua itsestäni. Harmikseni en tosin ole vielä löytänyt ketään, joka moisten piirteiden kautta välittäisi minusta, ainakaan romanttisella tavalla. Se on tavallaan sääli, sillä se herättää kysymyksen siitä, saako nainen olla oma hölmö, epäsosiaalinen, likainen ja tahditon itsensä tullakseen rakastetuksi. Sellainen niin kuin minä.
Ei siinä, että etsisin romansseja: ne ovat mutkikkaita, liian riskialttiita ja lisäksi kalliita ylläpitää. Onhan niissä toisaalta puolensakin: lämpöä, läheisyyttä ja suloisia hetkiä vierekkäin hyvän elokuvan tai tietokonepelin parissa. Samaa voi kuitenkin saada hyvän kaverinkin kyljessä, joten miksi vaivautua sydänsurujen riskiin?
Ehkäpä minut on vain tuomittu ikisinkuksi. Tai ei tuomittu, vaan tietyllä tapaa oikeutettu. Saanpahan ainakin katsoa juuri sellaisia elokuvia kuin haluan, yksin mutta tyytyväisenä, mässäten kanasalaattia pelkäämättä sen jakamista. Nolottaa, mutta nolottakoon. Sellaista se elämä vain on.
Katsottiin tänään Kaarniksen kanssa The Fountain. Olin suunnitellut katsovani kyseisen rainan jo viikon verran, kun satuin löytämään siitä hienonnäköisiä giffejä internetin syövereissä. Muistan katsoneeni Fountainin ainakin kerran. Ja itkeneeni.
Tällä kertaa en itkenyt, vaikkakin koko elokuvan ajan rinnassa oli tälläinen klassinen, pakahtunut ja raskas tunne. Tunne, jota voisi kutsua suruksi. Koska sitä The Fountain juuri on. Surullinen.
Niille, jotka eivät tiedä, The Fountain kertoo yksinkertaisuudessaan miehestä, joka epätoivoisesti yrittää löytää parannuskeinoa rakkaan vaimonsa syöpään. Elokuvassa kulkee simultaanisesti kolme erilaista tarinaa, kaikki enemmän tai vähemmän elämään, kuolemaan ja rakkauteen liittyviä. Lopuksi kaikki nämä kolme hahmoa, tarinaa ja taustaa kytkeytyvät toisiinsa, ja luovat täten useita katselukertoja kestävän, mielenkiintoisen ja sydäntäsärkevän kokonaisuuden. Teemoihin voidaan heittää elämä-kuolema -asetelman ja niiden hyväksymisen lisäksi myös huolenpidon, rakkauden ja obsession häilyvä raja.
The Fountain on ulkonäöltään tyrmäävän upeaa katsottavaa. Värit, valaistus, lavastukset ja puvustus on todellista herkkua silmälle. Kohtaukset vaihtuvat tavattoman sulavasti ja toimivasti, välillä hyvinkin ovelasti. Leikkaus on huippuluokkaa, nerokasta ja rytmikästä. Musiikki toimii myös erittäin hyvin (kiitos, Clint Mansell). Visuaalisesta kokonaisuudesta tuleekin mieleen The Fountainin ohjaajan Darren Aronofskyn muut tekeleet, kuten leikkauksellisesti erinomainen Requiem for a Dream ja tiivis Black Swan. Mielenkiinnolla odotankin ohjaajan tulevaa elokuvaa Noahia, jonka pitäisi olla ulkona vuonna 2014.
The Fountainin ylistäminen ei pysähdy vain elokuvan audio/visuaaliseen hienouteen vaan myös sen näyttelijöihin. Vain harvasen kerta sitä törmää elokuviin, joissa näyttelijä osaa oikeasti itkeä niin sydäntäraastavasti, että voisit alkaa itsekin parkua mukana. Tähän suoritukseen on päässyt Hugh Jackman, jota en ole kummemmin näyttelijänä arvostanut. Hän kun tuppaa mielestäni tekemään melko samanlaisia rooleja, joissa ei ole juuri pahaa poikaa/miestä kummempaa sisältöä. The Fountainissa hän tekee kuitenkin aivan tajuttoman upean roolisuorituksen, ehdottomasti parhaimman, jonka olen häneltä tähän mennessä nähnyt. Kovan kuoren, päättäväisyyden ja paikoittaisen kylmyyden alla on moniuloitteinen, epätoivoinen ja murtunut mies, joka vain haluaa rakkaansa parasta.
Huono ei ole myöskään Rachel Weisz, jonka luonnonkauniista kasvoista kuvastuu yhdellä vilauksella kymmeniä erilaisia tunteita.
Kuolema ja kuoleminen on aina ollut minulle erityisen kova pala. Olin kymmenvuotias, kun näin mummoni tekevän kirjaimellisesti kuolemaa sairaalavuoteella, puolisentuntia ennen kuin hän jätti tämän maailman taakseen kokonaan. Olen nähnyt kuinka neljän lapsen ja hyvien ystävieni isä sairasti syöpää melkein kolme vuotta, ennen kuin sairaus vei lopulta hänestä voiton. Olen nähnyt Altzheimerin-taudin raskaat vaiheet isäpuoleni isän kohdalla. Kaiken huipuksi, olen syntynyt päivälleen seitsemän vuotta kuolleen isoveljeni jälkeen. Minun syntymäpäiväni on hänen kuolemansa vuosipäivä.
Nyt muutama viikko takaperin yllättäen heikkoon kuntoon mennyt kummisetäni kuoli. Tilanne oli, ja on edelleen absurdi. Kummisetäni oli tosiaan mennyt huonolle hapelle ilmeisesti flunssan takia, ja joutunut sitten pyörähtämään sairaalassa. Hän oli kuitenkin positiivisilla mielillä, kirjoitteli tuttavilleen sähköposteja ja kertoi olevansa luottavainen ja hyvillä mielillä parantumisensa suhteen. Tätä kesti parisen viikkoa, ja vielä kuolinaamunaankin hän vielä lähetteli tekstiviestejä tädilleni. Sitten, noustessaan varovaisesi ylös sairaalavuoteelta ja kokeillessaan jäseniään, hoitaja näki hänen katseensa jäätyvän ja sitten kaatuvan jäykkänä takaisin vuoteelle. Sanoman mukaan hän oli kuollut ennen kuin hänen päänsä osui tyynylle. Kuolinsyytä ei tiedetä vieläkään tarkasti, mutta lääkärit epäilevät sydänkohtausta.
Setäni hautajaiset ovat kahden viikon päästä. Kiellän yhä koko tapahtuman, sillä en jaksa uskoa, että kummisetäni, joka oli aina se terve ja huolehtivainen hahmo, se joka ei koskaan valittanut tai sairastunut, on nyt poissa. En jaksa uskoa, etten enää koskaan kuule hänen ääntään, ystävällisiä kysymyksiään, naurua, hymyä. Setäni ei ollut vielä edes vanha... Ja sitten tapahtuu jotain tälläista. Aivan yllättäen, ihan nurkan takaa.
Se on vain niin tavattoman väärin.
Vihaan kuolemaa. Inhoan sen käsitettä ja ajatusta. Pelkään sitä. En voi ymmärtää, miten joku voisi pitää kuolemaa hyvänä tai lempeänä asiana. Kuolema on aina ruma.
The Fountainin mukaisesti ajattelenkin, että kuolema on vain sairaus, ja siihen on olemassa parannuskeino. Sitä ei vain ole vielä löydetty. Haluaisin löytää sen. Haluaisin pelastaa itseni ja rakkaimmat ihmiseni tältä karsealta taudilta, joka ei tuo mukanaan mitään hyvää, pelkkää kipua ja yksinäisyyttä, pimeyttä ja tuskaa. Kutsukaa minua itsekkääksi, sanokaa sairaaksi ja nimittäkää minua hulluksi. En kiellä näiden asioiden olemassaoloa. Mutta kiellän itseäni hyväksymästä kuolemaa, ottaamaan sen osaksi elämääni tyynesti. Aion lähteä täältä siten miten tulikin: potkien ja huutaen.
Noh.
Jotta tämänkertainen postaus ei jäisi pelkäksi angstaukseksi, tahdon ilmoittaa, että Rakkautta & Anarkiaa -festarit starttaavat ensiviikolla. Nopeasti ohjelmaa selatessani silmään osui muutama aasialaiselokuva, sekä jälleen yksi koulukiusaamisesta kertova raina.
Kiinnostaako jotakuta lähteä ensiviikonloppuna elokuviin? Liput on ainakin halpoja ;)
Ensiviikonloppuna olisi myös luvassa uusimman Madagascarin katsastaminen, perinteisesti suomi dubilla, kahden hyvän toverin kanssa. Ehkäpä siitä lisää ensikerralla!
Vastaanpa tässä rimaa hipoen Movie Mondayn pariin haasteeseen, joista ensimmäinen koski elokuviin liittyviä oheistuotteita ja krääsiä, toinen hienointa/oudointa/ruminta elokuvajulistetta.
Olin varhaisnuoruudessani todellinen krääsäkeräilijä. Rakastin kaikenlaisia pienesineitä ja koristeita, eteenkin eläin-ja meriaiheisia. Julisteet olivat kuitenkin se ihanin keräilykohde ja monta vuotta huoneeni seiniltä ei juuri tapettia näkynytkään. Olin siis melko huoleton rahankäyttäjä ja krääsän ostaja.
Nyttemmin olen huomattavasti vähentänyt koriste-esineiden ostamista sekä ylipäätään vähentänyt kulutusta, lähinnä taloudellisessa mielessä (yksinasuminen on kallista ja haluan tietää että tilillä on rahaa pahemman päivän varalle). En pidä itseäni pihinä ihmisenä, mutta monet kaverini ovat sanoneet minun olevan melko säästäväinen ja omaavan joskus kitupiikin piirteitä. Tiedä häntä, ainakin meidän perheen lapsista olen se kaikista "tuhlaavaisin".
Olen kuitenkin aivan tavattoman omistushaluinen. Haluan ehdottomasti nimenomaan ostaa ja omistaa DVDtä ja julisteita, järjestellä niitä hyllyyn, kosketella ja ihailla niitten kuoria fyysisesti. Veljeni kerran sanoi tähän, että eikö riitä, jos warettaisin elokuvan ja tulostaisin sille kuoret. Vastasin tähän, että ei tietenkään, vaikka se periaatteessa ajaisikin saman asian. Vaikea sanoa miksi. Ehkä se on jonkinsortin persoona-juttu, jokin joka liittyy omistamiseen, kontrolliin ja hallintaan. En nimittäin ole vain tavaroiden suhteen omistushaluinen, vaan myös kavereiden ja tunteiden: haluan pitää asiat itselläni, niitä pahemmin jakamatta.
Säästän teidät kuitenkin syvemmältä itsetutkiskelulta ja hyppään leffajulisteiden tarkasteluun. Oikeastaan kaikki omistamani elokuva-oheistuotteet liittyvät Star Warssiin. Tässäpä alla muutama juliste noin alkuun, jotka ovat huonettani aikojaan koristaneet:
Sain tämän puolitutulta koulukaveriltani ep. II ilmestymisen jälkeen. Ylipäänsä rakastan ihan tajuttomasti vanhanaikaisia, piirrettyjä elokuvajulisteita, joita näki paljon vielä 80-luvulle asti.
Tunnelmallisesti erittäin voimakas mutta yksinkertainen juliste. Löytyi aikoinaan serkkuni keittiön seinältä. Oman julisteen sain vanhalta koulukaverilta lahjaksi. Ikävä kyllä juliste repeytyi kotimatkalla tuulessa ja on siksi huonokuntoinen. Silti hämmentävän rakas.
Kaarnikselta saatu juliste 20-v. synttärilahjaksi. Koristaa tällä hetkellä olohuoneeni seinää. Taas ihanaa, käsinpiirrettyä jälkeä ja niin paljon ihanaa nostalgiaa.
Tästä julisteesta en liiemmin välittänyt ja annoinkin sen veljelleni.
Näiden Star Wars-julisteiden lisäksi minulta löytyy muutamia itseprintattuja kuvia Evan McGregorista, Lontoosta tuliaisiksi tuodun Star Wars -suklaan pahvikuoret, Han Solo -wobblehead, muropaketista saatuja Star Wars -muovifiguureita sekä kasapäin laminoituja elokuvalippuja.
Lisäksi seinältä löytyy tämä Evangelion juliste sekä isompi oviverho, josta en löytänyt kuvaa.
Yleisesti sommittelultaan yksinkertaiset ja suoraviivaiset elokuvajulisteet saavat minut puolelleen. Jotta juliste olisi kuitenkin hieno ja todella vetoava, siinä pitäisi olla jotakin tunnetta, jotakin draamaa ja dynamiikkaa. Tässä juuri ylläoleva End of Evangelion -juliste on hyvä esimerkki. Animen (ja miksei länsimaisenkin animaation) puolelta vastaavaa dramatiikkaa löytyy muutenkin yllättävän paljon.
Myös pelkkä musta tausta ja teksti voivat yhdessä olla aivan tavattoman vaikuttavia.
Yksivärisyys luo voimakkaan efektin myös. Juuri tämä keltainen on vaikeaa yhdistää sellaisenaan mihinkään muuhun kuin Kill Billiin ja Briden taisteluasuun.
Muuten! Tulipas tässä kesän ja alkusyksyn aikana väsättyä tälläinen elokuva-tribuutti, järjestyksessään neljäs sellainen. Teemaan halusin yhteiseksi tekijäksi paitsi konkreettisen sateen ja sinisyyden, myös tietynlaisen tunteiden sinisyyden ja melankolisuuden. Toivottavasti onnistuin siinä. Video alla, kommenttia voi jättää tänne blogiin tai suoraan Youtube-käyttikselleni.
Lopuksi... Pahoittelen taas syvästi tavattoman hidasta postaustahtiani. Totta puhuen minulla ei ole ollut kummemmin aikaa keskittyä elokuviin, saatikka niistä kirjoittamiseen. Koulusta ylijäänyt aika on mennyt lähinnä kotitöiden, kavereiden tapaamisen sekä internetin ihmeiden parissa. Sekä tietenkin videopelien (uusi rakkauteni on fantasia-roolipeli Dragon Age).
Luultavasti nyt syssymmällä on kuitenkin luvassa enemmän kirjoiteltavaa, sillä olen koulussa yleensä tavattoman tylsistynyt ja alityöllistetty. Heittäkää toki vain toiveita, ehdotuksia ja inspiksiä, niin katsotaan mitä saan väsätyksi! Ehkäpä seuraava postaus voisi kertoa yleisesti peleihin liittyvistä elokuvista...
Kesän alkupuolella onnistuin katsomaan kaverillani KaarniksellaThe Fifth Elementin. Olin rainan joskus vuosi sitten katsonut telkkarista ja jollain hyvin hämärällä tavalla tykästynyt siihen. En kuitenkaan muistaut elokuvan alusta tai lopusta juuri mitään, enkä ainakaan sitä, kuinka paljon se loppujen lopuksi hymyilytti ja sain jopa tipankin linssiin. Olin unohtanut, miten paljon pidin koko elokuvasta.
Elokuvan asetelma lähtee liikkeelle ajatuksesta, että mystinen, suuri pimeä voima on tulossa ja pyyhkäisemässä alleen kaiken elävän. Katastrofin voi estää neljän tutun elementin (vesi, tuli, maa, ilma) sekä mystisen viidennen elementin yhdistelmä. Pulmana on se, missä kyseiset elementtikivet sekä "viides elementti" oikein ovat.
Koko elokuva on kokonaisuutena värikäs, tiivistunnelmainen ja mukaansatempaava kokemus. Hulvatonta huumoria, ihanan karikatyyrisiä hahmoja ja koomisia tilanteita on luvassa ja paljon, mutta jatkuvasti taustalla hämyää myös syvällisiä teemoja, kuten yleinen elämän ja kuoleman tasapaino, sen oikeutus sekä tietenkin rakkaus.
Katsoimme Fifth Elementin tosiaan Kaarniksen kanssa melko lailla hetken mielenjohteesta. Sanoin tälle kuitenkin, että elokuva on hyvä ja hauska, joskin aluksi vähän levoton ja etäinen. Kaarnis kuitenkin tykästyi elokuvaan melko lailla heti, ja totesi useaan kertaan "miks tää on niin upee elokuva".
Jossain vaiheessa hän sitten totesi naurahtaen: "tää leffa on ihan niin kuin sinä". "Häh, miten niin?" virnuilin takaisin. "Emmä tiiä, mutta jos sun persoona ois joku leffa, niin se ois ehdottomasti tämä!" Aluksi olin tietenkin kovin mielissäni, sillä elokuva oli kaikenkaikkiaan hauska ja viihdyttävä, suloinen ja paikoin syvällinen. Sitten rupesin pohtimaan, mitä Kaarnis loppujen lopuksi tarkoitti kommentillaan tai oikeastaan, millaisena hän näkee minut. Millainen ihminen oikein olen?
1. Visuaalinen
Fifth Element on aikaansa nähden hyvin visuaalinen tapaus. Puvustus on yksi elokuvan mielenkiintoisimpia yksityiskohtia, samaten miljöö, joka vaihtelee aina avaruusasemista oopperasaliin ja sieltä ruuhkaiseen kaupunkiin. Räväkkyydestä huolimatta kaikkea yhdistää jokin nimeltämainitsematon elementti, joka pitää kokonaisuuden yhtenäisenä.
Sama koskee minuakin. Näen maailman hyvin visuaalisena, ja olen ulkonäöltänikin (jos vain niin haluan) mielenkiintoinen tapaus. Persoonanakin olen värikäs ja räiskyvä, ja tietenkin taiteellinen.
2. Humoristinen
Jos jotakin Fifth Element on, niin humoristinen. Hauska, hulvaton, räiskyvä, huvittava, koominen ja sekopäinen. Dialogi on nasevaa ja sujuvaa, vitsit moniuloitteisia ja vaihtelevia ja kohtaukset kohtalaisen tiiviitä, mutta toimivia ja rytmikkäitä. Itseeni ainakin puree elokuvan huumori, kaikessa ronskiudessaan ja paikoittaisessa absurdisuudessaan.
Entäs minä sitten?
Vielä vuosi tai pari sitten en osannut ajatella itseäni humoristina. Minulle oltiin aina sanottu, että olen vakava, tylsä ja pikkuvanha, mutta viime vuoden aikana, olen löytänyt itsestäni paljon humoristin piirteitä: huomaan itseni usein kertomasta vitsejä, sutkauttamasta jotakin enemmän tai vähemmän älykästä sekä saamaan yhden jos toisenkin ihmisen hymyilemään. Se on kaikenkaikkiaan upea tunne.
3. Futuristinen
Fifth Element sijoittuu tulevaisuuteen. Onko se sitten lähellä vai kaukana, sitä en osaa sanoa (tai muista). Scifiä elokuva pohjimmiltaan on, vaikkakin rainassa on paljon myös fantasian ja mystiikan piirteitä.
Itse en sentään ole futuristinen, mutta scifi-nörtti kuitenkin. Rakastan kaikkeen aikaan ja avaruuteen liittyvää, aina universumin tajuttomista ulottuvuuksista meidän planeettaamme ja tähtitaivaaseen. Tulevaisuus, sen tiede ja tekniikka, ovat yksiä suurimpia kiinnostuksenkohteitani. Robotiikka, eteenkin sen psykologinen ja filosofinen puoli, on minulle tavattoman kiehtovaa.
4. Toiminnallinen
Fifth Elementtiä voisi kuvailla scifistiseksi toiminta-komediaksi. Vaikka elokuva ei totisesti mitään aivotonta mättöä olekaan, melkein jokaisessa kohtauksessa nähdään enemmän tai vähemmän toimintaa, joko hahmojen välisenä väittelynä, paikasta toiseen juoksemisena tai tulitaisteluna.
Itse en totisesti ole fyysisesti toiminnallinen tai liikkuvainen ihminen. Itseasiassa inhoan melkein kaikkia liikunnan muotoja, enkä oikein jaksa ymmärtää sen psykologista tarkoitusta. Siitä huolimatta minua voisi kuvailla jokseenkin vilkkaaksi ihmiseksi. Minulla on usein paljon tekemistä erilaisten taiteellisten projektien parissa ja lähden mielelläni viettämään ulos aikaa kavereiden kanssa. Mielikuvitukseni on vilkas, samaten suuni. Paikoin saatan vaikuttaa jopa levottomalta.
5. Syvällinen
Vaikka Fifth Element on yleisesti hulvaton ja humoristinen tapaus, siinä on loppujen lopuksi tärkeitä, syvällisiä elementtejä, kuten elämän tarkoitusta ja oikeutusta, sotaa, väkivaltaa, elämää ja kuolemaa. Rakkaus on myös elokuvan keskeisiä teemoja.
Vaikka otankin elämän nykyään kohtalaisen kevyesti ja humoristiselta kantilta, minussa on ja tulee aina olemaan syvällinenkin puoli. Pidän pitkistä, kahdenkeskisistä keskusteluista, jotka koskevat välillä vakaviakin asioita. Pidän paljon filosofiasta, asioiden pohdiskelusta ja analysoimisesta. Menneisyyteni huomioon ottaen, saatan vaipua paikoin hyvinkin melankolisiinkin ajatuksiin, ja asiat kuten masennus, yksinäisyys ja kuolema, ovat minulle aina vakavasti otettavia, raskaita asioita.
Näin itseanalyyseistä voidaan päättää tämänkertainen postaus seuraavaan väitökseen: Bruce Willis on sisäinen mieheni.
Huh huh. Enpä ole hyvään aikaan poistunut leffateatterista kirjaimellisesti hengästyneenä. Sunnuntaina oli tosiaan syynäyksen alla uusin Batman-leffa, The Dark Knight Rises. Mukana oli toverini Kaarnis, joka oli samaisen leffan käynyt katsomassa perjantain ensi-illassa. Tiivistän kaiken näihin sanoihin, jotka lausuin teatterista lähtiessä: "ou mai gaad. Huh huh. Sepäs. Sepäs oli hyvä."
Christopher Nolan tekee jälleen uskomattoman siistiä, koukuttavaa, eheää ja tyylikästä jälkeä Batman-trilogian päätösosassa. Elokuvassa on kaikkea, mitä kunnon supersankarielokuvassa kuuluukin olla: visuaalista näyttävyyttä, jännitettä, draamaa sekä tietenkin toimintaa. Toimintaa on kuitenkin suhteellisen vähän (toisaalta enemmän kuin Dark Knightissa) eikä sillä mässäillä tuhottomasti, mistä olin luonnollisesti tavattoman kiitollinen. Yleisesti ottaen Yön Ritarin Paluun mukaansatempaava jännitys koostuu aivan jostakin muusta kuin aseiden paukkeesta ja prätkällä huristelusta. Aivan. Se nerokkaan psykologinen rikos/arvoitus-tyylinen puoli.
Tarina jatkuu siitä, mihin Dark Knight jäi, tosin kahdeksan vuotta trilogian kakkososasta eteenpäin. Gotham City elää rauhallisimpia vuosiansa aikoihin, ja kaikki vaikuttaa tyyneltä ja tasapainoiselta. Batman on kadonnut maan alle, samoin rapakunnossa oleva Bruce Wayne. Kun kuitenkin kaupungin alla piilevä rikollisjärjestö, johtajanaan pelottavan voimakas ja henkisesti kylmä Bane, pistää monivaiheisen suunnitelmansa käytäntöön, Bruce Waynen täytyy vielä kerran vetäistä nahkaviitta ylleen ja näyttää pahiksille mistä tuulee. Vaan kaikki meneekin aivan päin helvettiä.
Ja kun sanon päin helvettiä, todella tarkoitan sitä. Itse ainakin ajattelin, että miten helvetissä Batman tuosta selviää. Miten Gotham selviää? Miten mikään selviää? Toivottomuus tuntuu aina vain voimakkaammalta, kun sinne lisää himpun verran toivoa. Toivoa, joka sekään ei kanna loppuun asti.
Dark Knight Rises käsitteleekin todella toimivasti useita raskaita ja ihmisille tärkeitä teemoja, aina juuri pelon, toivottomuuden ja toivon voimasta ja tasapainosta, uuteen alkuun ja nousuun. Kyseessä on kuitenkin Yön Ritarin paluu. Paluu, nousu ja tuho.
Monisyinen ja useita tarinoita simultaanisesti kuljettava juoni nappaa mukaansa heti alusta lähtien. Olin tästä juuri hieman huolissani, sillä Dark Knight kärsi paikoin vedottomasta etenemisestä ja paikoittaisesta puuduttavuudesta. Vaikka trilogian päätösraina kestääkin käytännössä kolme tuntia, olin koko elokuvan ajan täysin silmät ja korvat höröllä. Tylsyys ei iskenyt, ei vedottomuus eikä tahdittomuus. Juoni etenee juuri sopivalla tahdilla, oikeassa kohdissa ja oikeaan aikaan.
Vaikka luonnollisesti Wayne/Batman on kaiken keskiössä, elokuvassa ei unohdeta muitakaan hahmoja. Iloisena yllätyksenä itselleni tuli Anne Hathawayn esittämä Catwoman, joka oli samaan aikaan sekä kuuma kisumisu että viiltävän älykäs ja häikäilemätön. Itse pidän yleisesti ihan tavattoman paljon Kissanaisen hahmosta, ja aluksi sisäinen skeptikkoni tuomitsikin Hathawayn. Vaan heti, kun nainen astui ruudulle ja nappasi hahmon otteeseensa sellaisella tyylikkyydellä ja viehättävyydellä, en voinut muuta kuin nauttia.
Yleisesti näyttelemisen taso on korkealla, ja löytyyhän sieltä niitä vanhoja tuttujakin, aina Morgan Freemanista Liam Neesoniin. Hans Zimmerin musiikki yhdistää kokonaisuuden taidokkaasti ja saa sydämen väpättämään innostuksesta ja jännityksestä. Elokuvan soundtrack onkin todella upeaa kuunneltavaa.
Pieniä epäjohdonmukaisuuksia lukuunottamatta Dark Knight Rises on suorastaan henkeäsalpaava kokemus sarjakuvanörteille ja miksei muillekin, jotka ovat hieman synkeämmän supersankaritarinan ystäviä. Ennen kaikkea Lepakkomies-trilogian päätösosa on juuri sitä, mitä sen kuuluukin olla: eeppinen, synkeä ja rajojansa testaava. Suosittelen lämpimästi. Nyt sitten omiin höpinöihin...
Tälläiset moraalisesti räikeät elokuvat herättävät ajattelemaan myös omaa moraalikäsitystään. Kuinka pitkälle olet valmis menemään pelastaaksesi toisen? Kuinka pitkälle ystävällisyytesi, uhrautuvaisuutesi ja rohkeutesi lopulta yltää? Minne ylipäätään annat sen yltää? Juuri Kaarniksen kanssa tuli puhuttua meidän molempien moraalikäsityksistä jo ennen Batmanin katsomista. Silloin osoitin hänelle todelliset kasvoni.
Vaikka olenkin ulkoapäin katsoen todella lämminhenkinen, lempeä ja ystävällinen ihminen, olen loppujen lopuksi hyvin kylmä ja musta-valkoinen vieraiden ihmisten suhteen. Jos napin painalluksen päässä riippuisi vaikkapa veljeni henki, ja toisessa kymmenen tuhannen itselleni tuntemattoman ihmisten henkirievut, valitsisin hetkeäkään epäröimättä pelastettavaksi veljeni. Totuus on, etten yksinkertaisesti välitä, mitä ihmisille, asioille tai ilmiöille, jotka eivät vaikuta omaan elämääni, tapahtuu.
Tämä koskee ihan arkielämääkin. Ohitan kylmästi vaihtorahaa pyytävät ohikulkijat, tietä hitaasti ylittävät mummot, lastenrattaidensa kanssa tempoilevat yksinhuoltajat sekä uutiset lähi-idän kriiseistä, ilmastonmuutoksista ja hasardeista luonnonilmiöistä. Ne eivät yksinkertaisesti liikuta minua. Kun sen sijaan on kyse perheestä tai ystävistä, olen tavattoman omistushaluinen, suojeleva ja heitä puolustaessa lähes hyökkäävän aggressiivinen. Yleisesti ottaen olen tyyni, rauhaa rakastava ihminen, mutta jos hitto vie tulet ja hypit kaverini nenille, niin olen ilmiliekeissä sekunneissa. Raivoni on tuolloin niin pelottava, että se kauhistuttaa jopa itseänikin. Siksi pysyn mieluiten riitatilanteista loitolla, sillä totta puhuen pelkään satuttavan toisia, jos suutun oikein kunnolla.
Oh! So this is why apologizing is so hard!
On siis selvää, että minulle läheiset ihmiset ovat minulle tavattoman tärkeitä. Mitäs sitten, kun kyseessä on Sofien valinnan tyylinen mahdoton valinta, esimerkiksi isän ja äidin välillä: kumpi kuolee, kumpi elää? Itse menin suoranasesti lukkoon, kun Kaarnis pyysi minua ajattelemaan tilanteen, jossa minun pitäisi valita veljeni ja oman henkeni väliltä. Tehden selväksi: en järjellä ajatellen juuri arvosta elämääni tai ruumistani. Olen vain pieni osa pikkuruista vesipisaraa loputtoman universumin valtavissa aalloissa. Silti vastasin, että pelastaisin itseni.
Tämä ei kuitenkaan tee minusta egoistista. Ei ainakaan omasta mielestäni. Tälläinen julma valinta tekisi minusta nimittäin heikon ja epäonnistuneen, sillä ainoa syy oman henkeni säästämiseksi olisi tämä minun lähes eläimellisen primitiivinen, voimakas ja täysin irrationaalinen kuolemanpelko. Se kauhistuttaa minua.
Dark Knight Risessa olikin aivan uskomattoman hyvä quote, liittyen hieman asiaan. Jos et pelkää kuolemaa, sinulla ei ole sitä suurinta, voimakkainta ja kaikista motivoivimpaa yllykettä tehdä ja toimia: kuolemanpelkoa. En siis todellakaan tiedä, pitäisikö minun kaikesta huolimatta olla kiitollinen tästä ainoasta pelostani, vaikka sen seuraukset voisivatkin olla ääritilanteissa tuhoisat ja erittäin itsekkäät. Lainauksessa on kuitenkin perää: kun tiedostaa oman elämänsä rajallisuuden, pelkää sen päättymistä, alkaa yllättäen tjalkoihin tulla voimaa, tekoihin tarkoitusta. Ehkäpä juuri sen takia elän elämääni suurella, voimakkaalla liekillä, mitään säästämättä. Sillä jonain päivänä se ei ole enää mahdollista.
Otetaan kuitenkin loppuun pieni kevennys.
Näin meinaan Dark Knight Rises -leffaa katsoessani Supermanin tarinan uudelleenfilmatisoinnin trailerin. Vaikuttaa lupaavalta, eteenkin kun ohjaajana on visuaalisesti huikeista kyvyistään tunnettu Zack Snyder, josta pidän myös ohjaajana todella paljon. Lisäsin tämän must-see listaan. Katsotaan siis, mitä ensi vuosi tuo tullessaan. Vaan mikä hitto tuo LotR-biisin käyttö oli olevinaan :DD
Sadas postaus ja kolmas blogivuosi. Tuhannet kiitokset siis kaikille niille, jotka ovat blogiani seuranneet ja jotka ovat edes muutaman kommentin minulle jättäneet! Ne ovat todella piristäneet päivääni :) Tämän kunniaksi kyllästytän teidät puolikuolleiksi tällä superpitkällä postauksella, joka hädintuskin liittyy elokuviin.
Se joka on viimeaikoina vähääkään jutellut kanssani, ei varmasti ole säästynyt kahdelta sanalta: Mass ja Effect. Kyse on siis vuonna 2007 ilmestyneestä scifiroolipelistä, jonka päätösosa ilmestyi kauppojen hyllyille tänä keväänä.
Itse pääsin sarjaan tutustumaan vasta tämän vuoden alussa, kun veljeni puoliksi pakottaen sai minut ostamaan sarjan ensimmäisen ja toisen osan tietokoneelle (alennuksessa kun olivat). Siinäpähän sitten pelailin aikani, ja jumalauta, siitä saakka en ole juuri muusta puhunutkaan. Vaikka tämä tuntuukin olevan harmillista monelle kanssaolijalleni, en kadu hetkeäkään tätä fanittamisen ja ylitsepursuavan ilon määrää. Tunnen oloni hyväksi Mass Effectin parissa, ja se on sääli, mikäli muut eivät voi sitä ymmärtää ja hyväksyä.
Koska tämä on kuitenkin elokuva- eikä peliblogi, ajattelin heittää pienet analyysit ja toivomukset Mass Effect -sarjaan liittyvästä elokuvasta. Kuten jo aikaisemmin sanoin, pelistä ollaan tekemässä elokuvaa lähivuosina, joka saa meikäläisen toisaalta kiinnostuksesta ja jännityksestä kuplille, mutta myös epäröimään: peleihin perustuvat elokuvat kun ovat lähes poikkeuksetta olleet floppeja.
Jo pari vuotta sitten Legenday Pictures sanoi hommanneensa oikeudet Mass Effect -elokuvaan ja tekeväsä yhteistyötä alkuperäisen pelin luojien Casey Hudsonin (pääkirjoittaja/ohjaaja), ja hiljan on tullut esille muun muassa screenplayn tekijä Mark Protosevich, joka oli väsäämässä I am Legendya ja Thoria.
Peleistä tietämättömille, pitänee summata yhteen ensimmäisen pelin juoni, mistä todennäköisesti tuleva elokuvakin kertoo. Koetan tehdä tästä nyt mahdollisimman kiinnostavan kuuloisen, kuitenkaan spoilailematta enempää itse tarinaa ja sen kiinnostavia käännöksiä ja mutkia.
Eletään vuotta 2183. Ihmiskunta on muutama vuosikymmen aikaisemmin päässyt osaksi galaktista yhteisöä, sen politiikkaa, teknologiaa ja historiaa. Kaikki olennot, ihmiset, asarit, turianit ja kroganit, elävät näennäisesti sovussa keskenään.
Normandy, ihmiskunnan edustus-ja sotilasviraston Systems Alliancen prototyyppi-alus, ja sen upouusi miehistö, lähtee sen ensimmäiselle tehtävälle kohti Eden Primen siirtokuntaa: noutamaan sieltä salaperäisen ja ikivanhan lähettimen. Kaikesta vastaa nuori komentaja Shepard, kykenevä ja karismaattinen sotilas, joka on nopeasti osoittanut kykynsä osaavana sotilaana.
Heti alusta lähtien Eden Primen tehtävässä on kuitenkin jotain mätää. Gethit, eräänlainen tiedostava robottirotu, on pistänyt siirtokunnan mullinmallin ja tuhonnut kaiken edessään olevan. Kuten Shepard tiimeineen, nekin tuntuvat etsivän samaa Lähetintä. Gethien komentajaksi paljastuu Saren, kunnioitettu galaktisen neuvoston jäsen ja spectre (=eräänlainen diplomaattis-sotilaallinen henkilö, joka voi mennä ja tulla galaksissa miten huvittaa välittämättä säännöistä), joka pitää halluussaan myös mystisen näköistä jättimäistä taistelualusta, jolla tuntuu olevan mielenhallintaan/muokkaukseen/pesemiseen liittyviä kykyjä.
Shepard nappaa Eden Primelta mukaansa sotilas Ashley Williamssin, sekä Lähettimen hänen päähänsä piirtämän epäselvän, mutta sitäkin karseamman kuvan tuhoutuvista kaupungeista ja olennoista. Jotain suurta ja pelottavaa on tekeillä, ja Shepard tajuaa tarvitsevansa kaiken avun selvitäkseen Sarenin metkuista. Galaktisen yhteisön keskeisimmät henkilöt nimeävätkin Shepardin spectreksi, ja pyytävät häntä selvittämään ja estämään Sarenin suunnitelmat. Normandyn tiimiin liittyy lisäksi aggressiivinen palkkasoturi Wrex, quarian-teknikko Tali'Zorah Nar Rayya, luutnantti Kaidan Alenko, arkeologi Liara T'Soni sekä levoton ex-poliisi Garrus Vakarian. Alkaa kilpajuoksu Sarenia ja tämän gethejä vastaan, jonka varassa on lopulta koko galaksin ja sen sivilisaatioiden tulevaisuus. 50 000 vuoden takainen tragedia on alkava jälleen...
Osapuilleen noin. Toimintaa on siis ehdottomasti luvassa, mutta tietenkään ei pidä unohtaa draamaa sekä näiden moninaisten hahmojen omia ongelmia, menneisyyttä ja vendettaa.
Vilkaisehan tätä allaolevaa fanitraileria, niin ehkä tuon kuvauksen lisäksi ymmärrät, mistä olen puhumassa. Jos loppujen lopuksi valmis elokuva olisi edes puoliksi yhtä eeppinen kuin tämä alla oleva traileri, niin jumankikkeli, meikäläinen kusisi hunajaa.
"You exist because we allow it, and you will end because we demand it."
Mass Effect elokuvan tekemisessä on kuitenkin tajuttomasti pieniä ongelmia, joihin ei ole vielä herunut vastauksia. Ensimmäinen ongelma on jo koko ensimmäisen pelin laajuus. Pelaaja saa pelatessaan edetä juonellisesti pomppivassa järjestyksessä, kuluttaa useita pelitunteja pieniin lisätehtäviin ja ratkaista apua tarvitsevien hahmojen sekä Normandyn oman miehistön ongelmia. Kun yli 30 tunnin peli tiivistetään kahden tunnin elokuvaan, voi olla varma, että sieltä puuttuu materiaalia. Paljon.
Toinen ongelma koskee ensimmäisessä pelissä tehtäviä suuria päätöksiä, jotka vaikuttavat ratkaisevasti juoneen. Yksi päätös koskee muun muassa valintaa kahden Normandyn miehistön jäsenen välillä: kumpi kuolee ja kumpi pelastetaan. Päätökseksi voidaan myös laskea myös sekin kysymys, että kenet Shepard romansoi elokuvassa. Itse pelissä on mahdollisuus valita kolmen hahmon välillä. Kun kuitenkin elokuvaversion Shepard tulee olemaan mies, uskoisin, että rakkaudenkohde tulee olemaan nainen, sillä Hollywood taitaa olla vielä liian konservatiivinen homoilun suhteen.
Kysymyksiä on paljon aina juonen yksittäisistä käänteistä, hahmoista ja valinnoista aina tekniseen toteutukseen. Kuten kaikkia, myös minua kiinnostaa tietää, kuka ketäkin hahmoa näyttelee, kuka luo elokuvaan musiikit ja kuka sen loppujen lopuksi ohjaa. Antakaahan minun heittää alle unelmakokoonpano selityksineen.
Ohjaaja: ihan kuka tahansa kykenevä ohjaaja, joka kuitenkin rakastaa videopelejä ja Mass Effectiä.
Kuvaus: se joka kuvasi Star Trekin (2009). En saa kuollaksenikaan mieleen, kuka se oli.
Musiikki:Clint Mansell (Black Swan, The Fountain) sävelsi musiikit Mass Effect 3:een, joka toimi paremmin hyvin, ME3:n soundtrack on ehdottomasti trilogian parhaimpia ja saa minut aina lähes kyyneliin. Herran kuuluisi siis kaikella logiikalla tehdä myös elokuviin musiikit. Erikoistehosteet: kuka tahansa, jolla on asiasta kokemusta ja osaa tehdä sen tyylillä. James Cameron? Ei sentään. Suurinosa elokuvasta kuitenkin toteutetaan tietokoneella (rakennukset, alukset, taistelut, alienit), joten tietoa ja taitoa tarvitaan.
Ja sitte siihen kutkuttavampaan osioon, eli näyttelijöihin. Sivuan tähän väliin samalla itse pelin hahmoja, jotta Mäsäri-maailmasta tietämättömät saisivat lisäpotkua innostumaan kyseisistä hahmoista (jotka ovat aivan tajuttoman monisyisiä ja loistavia).
Komentaja Shepard
Peleissä oman Shepardin taustan, sotilasuran ja ulkonäön voi tietenkin määrittää itse, puhumatta sitten persoonasta. Defaultti Shepard (joka myös elokuvaan tyrkätään) on kuitenkin yleisesti ottaen ulkonäöltään karkean komea, lujatahtoinen sotilas, jolla on korkea moraali ja sekä suuri halu auttaa toisia.
Jostain lähteestä kuulin, että Shepardin rooliin oltiin harkittu muun muassa Chris Hemsworthia (Thor), josta ajattelin heti, että ehei. Jotkin olivat ehdotelleet myös Edward Nortonia (Fight Club), Henry Cavillia (Immortals), Colin Farrelia (SWAT) ja Gerard Butleria (300), mutta jokin heissäkään (vaikka hyviä näyttelijöitä ovatkin) ei vain iskenyt minuun. Shepardin osuus ei ole helppo, enkä ole itsekään varma kenet tähän rooliin pitäisi istuttaa. Matthew Fox (Lost) kuulostaisi tällä hetkellä ehkä parhaimmalta vaihtoehdolta. Ehkä.
Ashley Williams
Tämä voimakastahtoinen, omaa tietään kulkeva kaunis ja hurja sotilas poimittiin Normandylle mukaan Eden Primelta, jonka koko joukkue tuhoutui gethien saarrossa. Kauneus on toisaalta katsojan silmissä: Ashley ei nimittäin pelkää sanoa mielipiteitään/ajatuksiaan suoraan, ja näin tuppaakin välillä kiroilemaan ja sanomaan sopimattomia. Hän ei myöskään ole vielä täysin tottunut aluksen ei-ihmisistä koostuvaan miehistöön. Hän kantaa myös isoisänsä jättämää stigmaa Ensimmäisen kontaktin sodasta (ensimmäinen alieneiden [turianeiden] kanssa käyty konflikti), joka leimaa hänen sukunsa antautujaksi ja luovuttajaksi. Ashleyn kuvan kuoren alta löytyy kuitenkin runoutta rakastava perheihminen, joka uskoo Jeesukseen.
Joku oli miettinyt Ashleyn näyttelijäksi Ashley Greeneä (Twilight), mutta minusta hän on hieman liian nuori ja siro kyseiseen rooliin. Kuten sadassa muussakin toimintaelokuvassa, varma ja hyvä valinta olisi Michelle Rodriguez (Fast&Furious). Ei siinä, hän on juuri sopivan kovanaamainen mutta kaunis Ashleylle, mutta fyysisesti hieman liian pienikokoinen? Toisaalta Avengerissa oleva Colbie Smulders ei olisi myöskään pahempi valinta, vai olisko hän liian pehmeä näinkin voimakkaalle hahmolle? Paha sanoa.
Kaidan Alenko
Alkuun sanoen, rakastan Kaidanin hahmoa ihan tajuttomasti, ja olisi
upeaa jos edes puolet tämän hahmon hienoudesta saataisiin
valkokankaallekin... Uh ah, asiaan.
Luutnantti Kaidan Alenko on luonteeltaan sisäänpäinkääntynyt, rauhallinen ja kaikinpuolin suvaitsevainen ihminen. Hän on taitava mekaanikko ja lojaali sotilas, jonka lisäksi hän omaa lapsuudessa saadun biotic-kyvyn, eräänlaisen psyykkisen taidon liikuttaa, työntää ja tuhota asioita mielen voimalla. Kaidan kuitenkin haluaa pitää matalaa profiilia biotic-kyvyistään, sillä pelkää niiden kautta tulevansa kammotuksi ja syrjityksi (joita ihmis-bioticit kieltämättä ovat heidän harvinaisuutensa ja eriskummallisuutensa takia). Biotic-voimat ovat synnynnäisiä avaruusrotu-asareilla, ja ihmisille ne ovat erään onnettomuuden tuloksena siirtyneet element zero -altistuksen kautta.
Kaidanin tyynen pinnan alla kytee kuitenkin rankkoja muistoja Alliancen järjestämästä biotic-leiristä, jolle hän osallistui teini-iässä. Erinäisten konfliktien ja pidätellyn raivon päätöksen tuloksena Kaidan tappoi vahingossa leirin kovanaamaisimman opettajan, puolustaessaan tärkeää ystäväänsä. Siitä lähtien hän sulkeutui täysin oman kuorensa alle. Täten hän on erityisen varovainen persoona, eteenkin mitä tulee hänen biotic-kykyihinsä.
Monet ovat foorumeilla toivoneet Eric Banaa (Hulk) Kaidanin rooliin, mistä olin melkolailla tyrmistynyt. Ei, Kaidan ei ansaitse näyttelijäkseen tälläistä tasapaksua ihmistä. Joku oli jossain ehdotellut toisaalta Sam Witweriä (Being Human), mistä itse toki aluksi innostuin (hänen faninsa kun olen), mutta Witwer taitaa olla hieman liian karkea pehmeän araksi Kaidaniksi. Monet ovat myös kuumotelleet Mark Ruffaloa (Avengers) Kaidanin rooliin, mutta hän puolestaan taitaa olla 30-vuotiaaksi Kaidaniksi vähän liian vanha? Itse törmäsin Desprate Housewivesien kautta Jesse Metcalfeen, joka esittää sarjan hottis puutarhuria. Ensiksi ajattelin että "hotdamn", ulkonäköä ainakin riittää, vaan löytyykö karaktääriä? Ja löytyyhän sitä, ainakin mitä muutamia haastatteluita selailin.
Urdnot Wrex
Taas yksi hahmo, joka vei sydämeni ensimmäisessä Mass Effectissä välittömästi...
Krogan palkkasotilas Wrex on pitkän ja väkivaltaisen uransa aikana tehnyt ja kokenut lähes kaiken. Petturuutta, selkäänpuukotusta, huonoja perhesuhteita, vihaa ja teurastusta. Tästä huolimatta tämä taisteluita rakastava krogan ei porhalla taistelutilanteissa sekopäisenä kuumakallena, vaan toimii kokemuksen ja sen tuoman viisauden kautta. Hänen voisi sanoa olevan tietyntyyppinen kylmän realistinen, mutta kuitenkin karkean lempeä kummisetä Shepardille. Kaidanin tapaan myös Wrex omaa biotic-kykyjä, mutta ei ole kärsinyt niistä samalla tavalla kuin luutnantti.
Wrex pitää tärkeänä lajinsa historiaa ja kulttuuria, ja haluaisi löytää parannuskeinon jo tuhansia vuosia jatkuneeseen genophageen, biologisen aseen karseaan sairauteen, joka estää kroganeita lisääntymästä. Biologinen ase otettiin käyttöön Krogan kapinassa, joka esti luonteeltaan verenhimoisen ja aggressiivisen lajin leviämistä galaksissa. Tämän takia Wrex kantaa kaunaa turianeille, jotka ottivat aseen käyttöön sekä salarianeille, jotka kehittivät sen.
Steven Barr, joka ääninäytteli tätä krogan palkkasotilasta läpi Mass Effect -trilogian, kuuluisi ääninäytellä Wrexiä myös itse elokuvassa. Otus tehtäisiin kuitenkin kokonaan tietokonegrafiikalla (ellei joku ääliö saisi päähänsä vääntää häntä ihmiseksi), joten en näe mitään syytä miksei Barr voisi viedä upealla bassoäänellään hommaa kotiin. Mikäli Barr jostain syystä kuitenkin estyisi, pitäisi tilalle laittaa joku, jolla olisi yhtä eeppinen matala ja karkea ääni.
Garrus Vakarian Taas yksi hahmo, joka on yleisesti katsottu olevan yksi Mass Effect-sarjan rakastetuimpia hahmoja. Sääli vain, ettei elokuvan ensimmäisessä osassa Garruksen parhaimpia puolia saada vielä esiin, mutta elokuvassa hänen bad-assiytensä osoittaminen olisi loistavaa fanitarjontaa.
Garrus liittyy Normandyn miehistöön ja Shepardin joukkoihin, hänen epäonnistuttuaan Sarenia vastaan olevissa poliisitutkinnoissa. Tämä hieman perheensä ja lajinsa musta lammas, vannoo auttavansa Shepardia ja viemaan Sarenin oikeuden eteen. Juuri halu rankaista rikollisia sekä äärimmäinen velvollisuuden- ja oikeudentunto ovat Garruksen tärkeimmät piirteet, jotka tekevät hänestä toisaalta todella uskollisen, mutta myös itsepäisen ja kiihkeän hahmon. Fanit kutsuvatkin häntä osuvasti space-Batmaniksi.
Brandon Keener ääninäyttelee Garrusta kaikissa Mass Effecteissä, ja hänen matalahko, nariseva ja venyttelevä äänensä onkin hahmon yksiä mieleenpainuvimpia ja ehdottomasti seksikkäimpiä puolia. Jos siis jumalauta Keener ei ääninäyttele Garrusta elokuvaversiossa, niin hitto, en silloin mene koko paskaa katsomaan. Niin leimattu Keenerin ääni on tähän hahmoon.
Liara T'Soni
Liara tarjoaa apuaan Shepardille tämän taistelussa Sarenia vastaan. Yli 100-vuotias, mutta lajikseen vielä hyvin nuori asari-neiti, on yli 50 000 vuotta vanhan mystisen Prothean-rodun asiantuntija, ja lisäksi Sarenin oikean käden Benetzian tytär. Tästä huolimatta hän kuitenkin vannoo uskollisuutta Shepardille, eikä saata ymmärtää, miten hänen lempeä ja viisas äitinsä saattoi liittyä Sarenin ja tämän gethien joukkoihin.
Luonteeltaan Liara on rauhallinen ja lempeä, mutta toisaalta ihmissuhteissa hyvin epävarma ja kömpelö. Benetzian tyttärenä hän saakin Shepardin miehistöltä epäileviä katseita, mikä saa hänet vetäytymään kuoreensa entistäkin enemmän. Lisäksi erinäiset väärinymmärrykset hänen lajistaan saavat hänet tuntemaan entistäkin epävarmemmaksi ihmisvoittoisessa aluksessa. Hän kuitenkin kunnioittaa ja ihailee Shepardia alusta alkaen, ja on itseasiassa kiinnostunut hänestä muunakin kuin pelkkänä tieteellisenä kokeena.
Luonnollisesti Liaran ääninäyttelijänä toimisi peleissäkin ollut Ali Hillis, joka voisi tarvittaessa antaa myös kasvonsa tälle sievälle asari-neidolle.
Tali'Zorah Nar Rayya
Tali on lajilleen quarianeille tyypillinen tekniikasta ja koneista kiinnostunut optimistisen tuntuinen nuorukainen, joka ei toisaalta pelkää liata käsiään ja heiluttaa haulikkoa. Luonteeltaan hän on yleisesti ottaen toiveikas, mutta rehellinen. Hän välittää lajinsa hyvinvoinnista paljon, mutta toisaalta kokee isänsä asettamansa paineet ja korkeat tavoitteet välillä liiankin raskaiksi.
Tali joutuu muiden quarianeiden tapaan pitämään jatkuvasti kokonaan ihonpeittävää sekä hengitysmaskia yllään. Kukaan ei tiedä miltä quarianit maskien takaa näyttävät, niin tavallisiksi nämä elämää ylläpitävät puvut/kypärät/suojat ovat tulleet. Pukujen käyttö johtuu puhtaasti siitä, että quarianeilla on luonnostaan hyvin heikko vastustuskyky. Kuume on heille käytännössä kuolemantuomio.
Gethit ovat alunperin juuri quarianeiden käsialaa. Kun kuitenkin robottirotu alkoi tiedostaa itsensä ja olemassaolonsa quarianeiden käskyjen alla, ne nousivat kapinaan ja anastivat luojiensa kotiplaneetan itselleen. Siitä lähtien wquarianit ovat joutuneet elämään avaruudessa, huonosta immuunijärjestelmästä kärsien. Tästä johtuen Tali paitsi haluaa kostaa Sarenille ja getheille kansansa kokemasta vääryydestä, myös tarjota Shepardille kaiken apunsa ja tietonsa esi-isiensä rakentamista roboteista.
Kuten neljän aikaisemmankin hahmon kohdalla, Talin ääninäyttelijä Ash Sroka saisi antaa myös elokuvalle oman panoksensa. Talin fyysisen hahmon saisi näytellä kuka tahansa, joka on tarpeeksi hoikka, mutta leveälanteinen saadakseen fanien hyväksynnän puolelleen. Lisäksi hänen tulisi luonnollisesti sietää koko vartaloa peittävää pukua ja kasvomaskia.
Jeff "Joker" Moreau
Käytännössä Alliancen lahjakkain mutta myös suulain pilotti Joker, on pistetty protottyyppialus Normandyn rattiin. Hänellä tuntuu olevan paljon mielipiteitä,väitöksiä ja tilannekoomisia vitsejä, joita hän ei pelkää laukoa ääneen. Hän toimii siis paitsi Normandyn ohjaamisesta, myös aluksen humoristisesta puolesta.
Jokerillakin on kuitenkin omat huolensa. Hän kärsii synnynnäisestä luunhauraustaudista, jonka ansiosta hän hädintuskin pystyy kävelemään murtamatta luitaan. Joker kuitenkin ottaa asian kevyesti: "en pysty kävelemään, mutta minut on luotu lentämään." Joker on lojaali kaveri, jolla on korkea työmoraali, eikä siis jättäisi Shepardia ryhmineen pulaan, vaikka tilanne vaikuttaisi lähes toivottomalta.
Jokerin rooliin ei tässä kohdin ole muita loogisia vaihtoehtoja kuin tälle naamansa ja äänensä antanut Seth Green, joka sopii rooliin täydellisesti, miettien myös hänen aikaisempaa kokemustaan koomisten hahmojen parissa (Austin Powers). Ikävä kyllä elokuvan tekijät ilmoittivat, ettei Green tule esittämään Jokeria Mass Effect-elokuvassa. Itse voisin kiljua tästä vääryydestä ja jos henkeä riittää, niin puuskahtaa vielä väliin: miksi.
Kapteeni Anderson
Shepardin mentorina ja lempeänä tukijana toimii pitkän ja kohtalaisen kuuluisankin sotilasuran vetänyt kapteeni David Anderson. Hän jos kuka luottaa Shepardin kykyihin johtajana, sotilaana ja oikeamielisenä ihmisenä, mutta ei unohda toisaalta myös tyynnytellä ja pidätellä nuorta komentajaa aloillaan. Anderson toimiikin (ainakin omalla kohdallani) vahvana isähahmona Shepardin hahmolle.
Keith David antoi Andersonille äänensä pelisarjassa, ja käytännössä hän toimisi myös elokuvassa hänen roolissaan. Toisaalta en panisi mitään sitä vastaan, että Laurence Fishburne (Matrix) heittäisi itsensä Andersonin rooliin, sillä hänestä todellakin löytyy hahmoon tarvittavaa karismaa, johtajuudentuntumaa mutta myös lempeyttä.
Pahikset tai muuten iljettävät hahmot
Saren Arteriusta, eli koko ensimmäisen pelin/elokuvan pääpahista, tulisi luonnollisesti ääninäytellä sama henkilö, joka oli alkuperäisessä pelissäkin. Itse hahmo luotaisiin luonnollisesti tietokonegrafiikalla, turian kun sattuu olemaan.
Muita pahis-tyylisiä, tai ainakin harvinaisen rasittavia tai Shepardia vastaan olevia hahmoja näyteltäisiin edellämainitun kaavan mukaan. Tälläisiin hahmoihin kuuluu muun muassa galaktisen yhteisön korkein poliittinen elin, Neuvosto, joka koostuu kolmesta galaksin yleisimmästä lajista: turianista, asarista ja salarianista. Neuvoston välittömässä läheisyydessä väijyy myös ihmispolitiikko Udina, jonka roolissa esimerkiksi Hugo Weaving voisi olla aivan loistava veto. Lisäksi Shepardin stressitason nostajiin kuuluu Conrad Verner, yli-innokas militantti-fani, sekä harvinaisen päällekäyvä ja itsepäinen reportteri Khalisah bint Sinan Al-Jilani (sanopa tuo nimi nopeasti).
Muita toiveita:
- mahdollisimman monet referenssit alkuperäiseen peliin, tai tarkemmin ottaen pelin tekniikkaan. Tämä lisäisi elokuvaan komiikkaa, jota fanit osaisivat arvostaa. Uusille katsojille voitaisiin heittää helpompaa läppää, jota esitellään pelissäkin. Näistä esimerkkeinä muun muassa:
- syventyminen hahmoihin, palapelimäiseen juoneen ja sen ratkaisemiseen, ei toimintaan nojautuminen
Koska ihmiskatsojat samastuvat ihmishahmoihin, Ashleyn ja Kaidanin tulisi saada kohtalaisen paljon ja tasapuolisesti screen-timea. Sattuneista syistä juuri Kaidanin hahmoon syventyminen olisi upeaa, sillä se tekee juonen eräästä isosta päätöksestä dramaattisemman. SPOILERI, ÄLÄ LUE JOS ET TAHDO PILATA ELOKUVAKOKEMUSTA TAI ET OLE PELANNUT PELEJÄ: tilanteiden pakosta Shepard joutuu tekemään valinnan Ashleyn ja Kaidanin hengen välillä: kumpi pelastaa, kumpi jättää taakse. Koska Shepard tulee elokuvassa olemaan mies, on luontevaa että pakollisen romanssin takia tämä valitsee Ashleyn pelastettavaksi. Täten Kaidanin hahmosta pitäisi tehdä Shepardille, ei, katsojille tärkeä ja samastuttava, jotta tarinan yksi dramattisimmista hetkistä toimisi parhaiten.
Normandyn alieneista Wrexin ja Liaran huolet tulisi pitää etusijalla, sillä ne vaikuttavat eniten juoneen sekä mahdollisiin jatko-osiin.
taistelukohtauksissa tulisi tuoda esiin hahmojen välistä dynamiikkaa ja näiden eri kykyjä. Jos siis hahmolla on biotic-kykyjä (Kaidan, Wrex, Liara), tulisi elokuvassa näkyä niiden käyttöä. Talin haulikkotaitoja olisi hauska nähdä myös
itse pelissä mukaan tehtävälle voi ottaa vain kaksi hahmoa (itsensä lisäksi), mutta elokuvassa kaikki päähahmot voisivat olla mukana ainakin yhdellä juoneen liittyvällä tehtävällä, todennäköisesti viimeisimmällä sellaisella
Valinnat:
Eeppistähän olisi, jos elokuvasta tehtäisiin kaksi eri versiota: maleShepard ja femaleShepard -versiot, joissa juoni kulkee samaa kaavaa, mutta tietyt tarinaan liittyvät valinnat ratkaistaisiin eri tavalla. MaleShepard voisi olla esimerkiksi ystävällinen, sovittelevampi ja rauhanomaisempi kun taas femShep enemmän toimintaan nojautuva sotilas. Lahjooko Shepard vartijan, vai ampuuko hän tämän seulaksi? Pelastaako hän kaikki tehtävän epäonnistumisen uhalla vai päinvastoi? Näin myös fanit saisivat jonkinsortin tyydytystä valintojen merkityksestä, joka on Mass Effect -sarjan yksi tärkeimpiä elementtejä.
Noniin. Olen ehkä vaahdonnut tarpeeksi Mass Effectistä (ainakin toistaiseksi), joten jätän teidät nyt hämmentymään keskenänne. Näin ohimennen, olen pahoillani blogin hitaasta päivitystahdista. Koetan vastedes kirjoitella enemmän. Aiheita saa myös vapaasti ehdotella!
.jpg)
