Brody-putki

Viimeviikolla tuli tosiaan itkettyä Pianistin sekä Adrien Brodyn kauneuden parissa Kaarniksen kyljessä. Päätinkin sitten ihastuksen hurmassa, että hei, nythän me pidetään Brody-putki. Ja niin me pidettiin.

Ensin ajattelimme piristää itseämme Brody-leffalla nimeltään Detachment, jota kumpikaan ei ollut ennestään nähnyt. Lyhyesti tarina kertoo maata kiertelevästä sijaisopettajasta, joka saapuu huonossa maineessa olevaan amerikkalaisen lähiön kouluun, joka on täynnä ongelmanuoria ja henkisesti raunioina olevia opettajia. Ei Brodyn opettaja-hahmokaan toisaalta mikään puhtoinen pulmunen ole, vaan hänelläkin on luonnollisesti omat raskaat taakkansa.

Detachment on kokonaisuutena ehyt ja toimiva tapaus. Kuvaukseltaan se on kauniilla tavalla karkea ja minimalistinen, joskin muutamat yksittäiset kohtaukset on kuvattu todella siististi, jolloin näiden tehokkuus korostuu. Paikoin elokuvan kuvaukseen yhdistetty karkea animaatio sekä nopeasti leikatut flashbackit ovat omiaan luomaan elokuvaan painostavaa ja ahdistavaa tunnelmaa.

Näyttelyntyö on elokuvassa upeaa, ei ainoastaan siis vain Brodyn puolelta vaan myös nuorten näyttelijänkykyjen osalta. Ihastelimmekin Kaarniksen kanssa elokuvan pientä katuhuoraatyttöä: "Oi kun se on niin sötö. Ja jotenkin niin luonteva!" Oikeastaan ainut huono puoli elokuvassa on sen soundtrack, joka ei kummemmin nouse esille. Ja tarinallisesti tietenkin se, ettei mikään mene putkeen. Ei vaan sitten niin mikään.

Tunnepuolella Detachment onkin riipivä kokemus. Suustani pääsi useampikin epäinhimillinen inahdus, sillä elokuvan tarina, sen hahmot, ankea miljöö sekä yleinen kokonaisuus vain saivat minut tuntemaan itseni niin tavattoman avuttomaksi ja surulliseksi. Hirveintä elokuvassa on se, että sen esittämä tarina on totta: häiriökäyttäytyminen, stressi, vaikeat lapsuuden traumat, masennus sekä maailmamme yltiömäinen väkivaltaisuus ja seksuaalisuus ovat jatkuvasti läsnä elämässämme. Teematiikka onkin elokuvassa todella raskasta, ja sitä on kivuliasta käsitellä.

How many of you have ever felt the weight pressing down on you?

Henkilökohtaisesti Detachmentin tarina, tai oikeastaan sen miljöö, on lähellä omaani. Tällä en kuitenkaan tarkoita, että eläisin jonkin sortin sosiaalisella ongelma-alueella tai että kouluelämäni olisi ollut väkivaltaisesti tai seksuaalisesti virittynyttä. Tarkoitan tällä sitä raskasta voimaa, tietynlaista painetta ja synkkyyttä, joka on painanut minua, eteenkin juuri peruskouluaikoinani. Opiskelin ala-asteella Suomen suurimmalla luokalla (meitä oli parhaimmillaan 72), joka luonnollisesti tarkoitti paitsi paljoa huutoa ja meteliä, myös sitä, ettet juuri erotu joukosta. Katoaminen on helppoa, sekä hyvässä, että pahassa. Sanottakoon, että omalla kohdallani se oli juuri sitä pahaa katoamista.
Yläasteellamme tuntui esiintyvän aika paljonkin kiusaamista, syrjintää, halveksuntaa sekä yleistä häirintää ja perseilyä. Nuoren, kehittyvän lapsen näkökulmasta se oli yksi hirveimpiä paikkoja varttua, enkä usko, että edes aikuiset opettajammekaan nauttineet työstään. Kiitosta ei tule: ei opiskelutovereitaan huomattavasti syvällisemmälle, alakuloiselle oppilaalle, eikä liiemmin stressaantuneelle opettajallekaan. Näin yhdessä hengitetään tiettyä välinpitämöttömyyden, velvollisuuden ja pakon sekaista paksua savua, joka takertuu syvälle keuhkoihin, ja jota on kivuliasta sekä hengittää että yskiä ulos. Mutta se on silti tehtävä.

Epämääräisten rintakipujen ja epäinhimillisten ininöiden jälkeen päätimme, että nyt pitää katsoa jotain hilpeämpää. Pikku nousuhumalassa päätimme repiä Kaarniksen kovalevyltä esille The Darjeeling Limitedin. "Katotaan tää, se on hauska," Kaarnis sanoi. Ja se oli. Näin sitten nostimme maljan Adrien Brodyn alakuloisille kulmakarvoille ja rupesimme katsomaan elokuvaa vähemmän alakuloisilla silmillämme.

The Darjeeling Limited kertoo tarinan etäisestä veljeskolmikosta, joka lähtee keskenään Intiaan kokemaan hengellisiä, yhdistymään veljeksinä ja mahdollisesti etsimään sivistyksen parista paennutta äitiään. Mikään ei tunnu menevän putkeen: konduktööri vihoittelee, junan kulku takkuilee, hengelliset kohteet eivät tunnukaan niin hengellisiltä ja kaikkea sitoo yhteen veljesten keskenäinen epäluottamus, kiusallisuus ja teennäisyys. Nämä veljekset eivät vihoittele toisilleen, eivät huuda, riitele, väittele tai lyö, mutta ovat silti tuhansien kilometrien päässä toisistaan, vaikka istuisivatkin vierivieressä.

Raina etenee mukavasti, tarjoaa törkeän hyviä dialogeja sekä niitä upeita, sanomattomia sanoja, jotka tekevät tilanteista ja ihmisistä hämmentävän luontevia. Audio/visuaalisesti elokuva ei ole mikään erottuva tapaus, mutta kuitenkin kokonaisuudessaan mukavalla tavalla jouheva. Ei valittamista.

Pidän aivan tajuttomasti sisar- ja /tai veliasetelmista elokuvissa, varmaan juuri siksi, koska oma veljeni on minulle niin tavattoman tärkeä. Elokuvat, jotka kertovat sisarusten välisestä kuilusta ja sen kapenemisesta, ovat iskeneet minuun aina, olivat ne genreltään sitten komediaa tai draamaa. Oli siis melko luontevaa, että Darjeeling Limited kosketti minua, ei toisaalta niinkään syvällisellä tasolla, vaan tietynlaisella "hyvän mielen elokuva" -tasolla. Sitä juuri sanoinkin Kaarnikselle heti leffan jälkeen: "Se oli kiva. Just tollanen... hyvän mielen elokuva." Ja sitä se oli. Huomaa kyllä, että Little Miss Sunshinen ohjaajalla on taas ollut näppinsä pelissä.

Seuraavana iltana katsoin keskenäni The Jacketin (suom. Sidottu), joka edusti sitten tätä tyypillisemää Brody-leffojen puolta, eli sitä "kun mikään ei mene putkeen"-puoliskoa. Muistan nähneeni leffasta pätkiä joskus telkkarista, mutta koska olen auttamaton kanavasurffari, elokuva meni minulta alkua lukuunottamatta käytännössä kokonaan ohi. Ei siinä mitään, nythän minulla oli mahdollisuus korjata asia.

Elokuvassa kaikki lähtee liikkeelle siitä, kun Brodyn hahmo lavastetaan murhaan ja kärrätään psykiatriseen sairaalaan hoitoon. Täällä hän saa tuntea elämää kalseimmillaan valkoisten seinien, epämääräisten potilaiden, hämärien hoitotapojen ja murtuneiden hoitajien parissa. Brody pumpataan täyteen lääkkeitä ja heivataan pilkkopimeään kaappiin rauhoittumaan. Vaan kuinkas käykään! Sidottuna ollessaan, Brody huomaa matkustaneensa tulevaisuuteen. Miten se tapahtuu ja kuinka asiat kytkeytyvät toisiinsa? Siitä hän haluaa ottaa selvää.

Kokonaisuus toimii hyvin. Tiivis ja nopea leikkaus luo hyvää, ahdistavaa tunnelmaa ja elokuvan soundtrack on yksinkertaisuudessaan ja minimalistisuudessaan hyvä (sillä ainakin se jäi minun mieleeni kummittelemaan koko loppuillaksi). Tarina on koskettava, mukavasti kiermurteleva ja saa kohtalaisen, joskin ehkä hieman juustoisen lopetuksen. Oikeastaan ainut asia, mikä jäi päällisin puolin Jacketissa mättäämään oli Keira Knightley. Ei siinä mitään, Keira on todella tyrmäävännäköinen nainen, ja... Hmm, no niin, siinähän se sitten onkin. En sano, että hän olisi kokonaisuudessaan surkea näyttelijä, mutta jotenkin hänen roolisuorituksensa jäi juuri The Jacketissa harmillisen laihaksi. Tuntui siltä, että hänet oli tungettu elokuvaan vain pakollisen romanssin ja hauskan jenkkiaksenttinsa takia, mikä on minusta todella sääli itse näyttelijää kohtaan. Keira esimerkiksi veti Pride & Prejudicessa roolinsa kohtalaisen mallikkaasti, joten miksi hän nyt yllättäen esittäytyi Jacketissa niin utuisena hahmona? En tiedä.

Yleisesti The Jacket on kuitenkin ihan mukiinmenevä, joskaan ei puoliksikaan yhtä hyvä kuin Detachment. Paikoin elokuva herättelee kuitenkin kiintoisia ajatuksia, luo painostavan ja ahdistavan asetelman todellisuuden ja harhan välille, tasapainottelee järjellisyyden ja hulluuden rajoilla, sekä hieman kyseenalaistaa mielenterveyspotilaiden hoitomenetelmiä. Ovatko hullut oikeasti hulluja? Ovatko terveet sittenkään terveitä? Missä menee nerouden, hulluuden, kunnianhimon ja pakonomaisuuden raja? Ja ennen kaikkea, pystytkö muuttamaan elämäsi parempaan?

Olin päivää tai paria ennen keskustellut asiasta Kaarniksen, ja myöhemmin lähes välittömästi elokuvan jälkeen veljeni kanssa. Minä kysyin, että onko ihmisellä hallintaa elämästään. Onko meillä mahdollisuus vaikuttaa elämäämme päätöksillämme? Tätä ennen viittasin The Butterfly Effectiin, jossa elokuvan päähenkilö palaa ajassa taaksepäin, ja yrittää epätoivon vimmalla muuttaa menneisyydestä pieniä asioita, vain huomatakseen kaiken menneen taas nykyhetkessä yhä vain pahemmin palasiksi. Jos kaikki menee aina päin honkia, onko meillä kontrolli elämästämme?

Veljelläni oli tähän mielenkiintoinen näkemys: maailmamme on mekaaninen, miljardien ja taas miljardien atomeiden, kappaleiden ja tekijöiden summa. Kaikki on loppujen lopuksi laskettavissa: huomisen sää, taloussuhdanteet, lehden värähtely puissa, elämäsi pituus. Kaikki kulkee tietnynlaisessa fatalistisen matemaattisessa maailmassa, missä ei ole satunnaisia poikkeuksia, vain hyvin tarkkoja ja äärimmäisiä laskukaavoja. Näin meillä ei ole kontrollia elämästämme, sillä kaikki on meille luotu jo ennalta, puhtaan fysiikan ja matematiikan pohjalta. Sinä synnyt, elät, hengität, kävelet, teet päätöksiä, itket, naurat ja lopulta kuolet, matemaattisten todennäköisyyksien ja fysikaalisten ilmiöiden orjana.

The Jacket antaa kuitenkin sen kuvan, että elämää voi muuttaa, joskus jopa parempaan suuntaan. Me kuitenkaan emme voi tietää, millä hinnalla asiat muuttuvat, sitä kuinka suuren uhrauksen joudumme niiden eteen tekemään.

Sunnuntai-aamupäivän ratoksi istahdimme Kaarniksen kanssa vielä yhden Brody-leffan pariin, joka osoittautui yllättävän hyväksi psykologiseksi trilleriksi. Tarina kertoo kidnappaajasta, joka hautaa vaikutusvaltaisen pohaton vaimon elävänä tiheikköön, ja vaatii tästä miljoona dollaria sekä klassisen pyynnön: "ei poliiseja." Rikas äijä kuitenkin ilmoittaa paikalliselle poliisille olevansa lirissä, ja tapauksen johtajaksi päätyy topakka, joskin mielellisesti epätasapainoisen tuntuinen naispoliisi. Alkaa taistelu aikaa ja kidnappaajan pirullisen nerokasta mieltä vastaan. Kello tikittää, ja rikkaan pohaton vaimo tukehtuu hitaasti ja tuskallisesti hengiltä. Elokuvan nimi onkin osuvasti Oxygen, happi.

Elokuva on tiivis, eteenpäin jouhevasti kulkeva sekä todellakin kutkuttava tapaus. Konkreettista toimintaa on vähän, parin yhden takaa-ajon muodossa, mutta tässä piileekin elokuvan loistava puolisko: se rakentaa jännittävyytensä dialogin ja hahmojen jännittyneen vuorovaikutuksen varaan. Elokuvan lopetus iskee hieman kasvoille, mutta kokonaisuutena raina on pirun toimiva.

Adrien Brody oli hämmentävän hottis nerona pahana, joihin minulla on, ja tulee aina olemaan, tietynlainen heikkous. Tästä saatoin mainitakin reilu vuosi takaperin käsitellessäni ihmisen pahuutta sekä aikaisemmin tänä vuonna heittäessäni elokuvien pahisten top vitosen. Nyt täytyy sanoa, että Brodyn näyttelemä, tarkoista suunnitelmista kiihottuva Harry, nousee ehdottomasti kyseiselle listalle. Minusta on näet tavattoman kiehtovaa, kun jokin hahmo luo pelottavuutensa, voimansa ja valtansa älyn, ei voiman kautta. Koska sisäisesti olen todella kova kontrollin ihminen sekä absoluuttisen vallan ja hallinan ihannoija, elokuvamaailmojen hullut nerot, joilla on kaikki narut käsissään, saavat minut aivan tavattoman innostuneiksi ja vaikuttuneiksi. Monestikin olen löytänyt itseni ajattelemasta "kunpa olisin kuin hän", sillä tälläisten rikollisnerojen valta on niin kokoaisvaltaista, niin suurta ja kiehtovaa, että haluaisin kyetä itse samaan.

Olenko sitten kiltti tyttö vai paha pimu? Meissä kaikissa on varmasti puolia, jotka ovat synkkiä, pelottavia, vaarallisia ja outoja, mutta tekevätkö tälläiset pienet, satunnaiset tai joskus silmiin pistävät piirteet meistä pahoja?

En tiedä.

(Varoitus, syvää ja teennäistä itsepohdiskelua luvassa. Älä lue, jos et ole siihen valmis. Läheiset, varautukaa muuttamaan käsityksenne minusta.)

Haluaisin sanoa, että olen kiltti tai hyveellinen ihminen. "Sä olet niin tollanen mukava naapurintyttö! Aina niin tunnollinen ja rauhallinen! Sähän oot tosi viaton ja kiltti. Ja lempeä!" Ties kuinka monet kerrat olen kuullut ihmisten sanovan noin. Ikävä kyllä se ei ole totuus: minussa on paljon synkkyyttä, paljon vihaa ja paljon katkeruutta. Olen joskus todella kylmä, vaarallisen laskelmoiva ja paikoin todella manipulatiivinen. Pahinta on se, etten sano mitään ääneen. Kaikki pysyy pinnan alla piilossa. Voin yhtenä päivänä jäädä töistä huoletta kotiin ja oikeasti vain nukkua puoleenpäivään tekemättä mitään. Voin varastaa koulusta tai töistä jotakin. Voin hymyillä ja naurahtaa puhelimeen, sanoa että "ei, ei haittaa, että soitit väärään numeroon", mutta heti luurin laskettuani haluaisin vain tuhota kaiken. Voin tehdä niin, ja olla jäämättä kiinni, sillä kaikki uskovat minun olevan kiltti tyttö.

Olen satunnaisesta mielihalusta melkein työntänyt itselleni täysin tuntemattoman ihmisen portaita alas. Olen juossut karkuun paikalta, kun olisi pitänyt auttaa maahan kaatunutta vanhusta. Olen valehdellut vanhemmilleni päin naamaa. Olen haaveillut täyttäväni koulun käytävien seinät opiskeltovereitteni verellä. Olen haaveillut siitä puuduttavan autuaasta tunteesta, joka tulee, kun on saanut purettua vuosia syvällä kyteneen vihan ja pelon. Olen ajatellut vain hymyileväni, olevani hiljaa ja istuvani loppuelämäni vankilassa. Olen ajatellut sen olevan oikeutettua. Ja sitten havahdun ajatuksistani, tuomitsen itseni pahaksi ihmiseksi ja jatkan normaalia elämääni. Ajatukset jäävät ajatuksiksi, mielihalut toteutumattomiksi. Kuitenkin salaa haaveilen ihmisten katsovan minua ylöspäin pelonsekaisessa kunnioituksessa. Haaveilen täydellisestä vallasta toisiin, nimenomaan juuri väkivallan kautta.

Silti syvällä sisimmässäni haluaisin kuitenkin vain tulla hyväksytyksi sellaisena kuin olen. Pelkään itseäni ja ajatuksiani, en uskalla oikeasti ärsyyntyä tai tulla vihaiseksi, sillä pelkään tekeväni tai sanovani jotain typerää, jotain mikä vahingoittaisi läheisiäni. Haluaisin sanoa olevani hyvä ihminen.
En kuitenkaan tiedä, olenko sitä.

Menipäs nyt masentavaksi ja oudoksi... Noh! Syvästä tietämättömyydestä takaisin Brodyyn!

Hello, I have now idea how smoking hot I am.

Miksi näin yllättäen juuri Adrien Brody? Siksi koska alati melankoliset kulmakarvat, siksi koska väsyneen alakuloiset silmät. Siksi koska persoonallinen nenä, matalan käheä ääni, kapeat sormet ja isot kädet. Siksi koska pitkä ja hoikka vartalo. Siksi koska Adrien Brody. Ja siksi koska Kaarniksen tajuton manipulointikyky ja mielleyhtymäni pen & paper -roolipeli Dark Heresyyn, johon olen obsessoitunut (tai oikeastaan minun ja Kaarniksen siihen luomiin hahmoihin).

Tekisi aivan sairaasti mieli tehdä tästä nuoresta herrasta videotribuutti. Teematiikka voisi olla synkähkö, värimaailma sini-harmaa ja tumma. Ajatuksia musiikin suhteen? Ajatuksia elokuvien suhteen?

Taitaapa olla, että taidan katsastaa uudelleen vielä Splicen, King Kongin ja The Villagen sekä tutustua uutena Manoleteen, The Brothers Bloomiin ja Wreckediin ja ehkäpä vielä Predatorssiin ja The Experimenttiin, ja koota lopulta kaikista näistä elokuvista jokin messevä tribuutti. Yhtä messevä kuin Adrien Brodyn nenu.

Matkalla

Viimeaikoina on tullut nähtyä useampikin uusi elokuva. Reilu kaksi viikkoa takaperin pääsin nauttimaan uusimmasta Madagascarista, ja alkuviikosta tutustuin viimein Pianistiin sekä parin vuoden takaiseen animetapaukseen, The Girl Who Leaped Through Time. Eilisen Superpäivän tarjous meni On the Roadin (suom. Matkalla) näytökseen.

Heitänpä eteenne siis lyhyehköt arvostelut kustakin (miinus animuleffa) sekä koetan niputtaa kaikki epätoivoisesti yhteen saman teeman alle. Lukekaa tai olkaa lukematta.

Löysin sitten itseni vanhasta kunnon leffankatseluporukasta, eli Korruptin ja Neon seurasta. Olimme nähneet sarjan kakkososankin yhdessä, vierivieressä ja tietenkin suomidubbina. Oli siis varsin luontevaa, että kolmonenkin mentäisiin katsomaan yhdessä, vierivieressä ja tietenkin suomidubbina. Leffakokemus oli yleisesti ihan mukava, ja minun ja Korrputin iloksi kukaan ei ruvennut rähisemään meille meidän muka-voimakkaasta äänenvoimakkuudesta tai muka-huonosta käytöksestä. Ilmeisesti olimme tällä kertaa ihan kunnolla, mitä nyt innostuttiin vähän tanssimaan teatteripenkeillämme.

Madagascar kolmosen tarina ei eroa juuri kahdesta edellisestäkään: matkalle on lähdettävä, kaikista vaarallisuuksista ja hämmennyksistä huolimatta, välillä kaverille valehdellen, keskenään kohellellen ja lopulta toveruuden ansaiten. Juonellisesti elokuva ei siis tarjoa oikeastaan mitään uutta nähtävää, eikä harmillisesti juuri hahmollisestikaan.

Uutta ei nähdä, mutta liekö tässä sen tarvettakaan?

Saman toistaminen on monesti ihan kiva juttu, mutta monesti se jääkin juuri siksi: ihan kivaksi. Uusille nuorille katsojille vanhan tutun kaavan toisto on toki toimiva juttu, lapset kun pitävät toistosta sekä asioiden muuttumattomuudesta. Kyllä aikuisetkin siitä toisaalta pitävät, mutta Madagascar kolmosesta jäi todellakin puuttumaan se jokin uusi ja freesi, joka oli sarjan ensimmäisessä osassa. Se on todella sääli, sillä sarjan hahmojen puitteet ja miljöön luovat mahdollisuudet antaisivat laajentamiseen kyllä tilaisuuden.

Visuaalisesti sarjan kolmas osa on ehdottomasti tyylikkäin. Aluksi olin epäileväinen visuaalisuuden suhteen, nykyään kun lasten animaatiot muistuttavat hyvin paljon toisiaan ja ovat teknillis-visuaalisesti samanlaista tasaisen siistiä katseltavaa. Madagascar 3:n kohdalla on kuitenkin pakko myöntää, että se on parissa tietyssä kohtauksessa yhtä värien, muotojen ja liikkeen ilotulitusta, joka todella miellyttää silmää ja saa suorastaan sanattomaksi. Itse olinkin tässä kyseisessä kohdassa suorastaan mykistynyt, sillä minulta ei yksinkertaisesti riittänyt sanoja kuvaamaan kohtauksen visuaalista tyylikkyyttä. Musiikistakaan ei löydy valittamista: listahitit ja rytmikäs meininki on pysyy, ja tietenkin muistetaan myös meitä nostalgiannälkäisiä.

Uusia hahmoja tulee uudessa Madagascarissa muutama, mutta ne jäävät näin aikuisen ihmisen näkökulmasta melko laihoiksi ja tasapuolisiksi. Kuten edellä jo mainitsin, hahmokehitystä ei näy vanhoissakaan hahmoissa, ja leffaporukkamme harmiksi mahtavan muhkeat militantti-pingviinimme saivat aivan liian vähän huomiota osakseen. Hahmojen kohdalla jäinkin kaipaamaan jotain suurempaa konfliktia, yhteentörmäystä, eripuraa ja kateutta, joita nähtiin paljon sarjan aikaisemmissakin osissa. Taas jälleen, puitteet draamalle olisi ollut, mutta sitä ei käytetty hyväksi tarpeeksi tehokkaasti. Sääli.

Yleisesti Madagascar 3 oli kuitenkin kelpo illanviete. Vaikka aikuisille suunnattua huumoria, viitteitä ja referenssejä on aikaisempiin osiin verrattuna häviävän vähän, se on tyylikäs niin visuaalisesti kuin musiikillisestikin ja pitää kyllä otteessaan loppuun saakka. Itseasiassa Korrputi kehuikin elokuvan Madagascar-sarjan parhaimmaksi, tai ainakin sanoi ykkösosan olevan huomattavasti laimeampi kuin kolmonen. Itse en osaa laittaa sarjan osia tärkeysjärjestykseen. Kaikissa on puolensa.

Jatko-osatta tuskin jäädään, sillä Aasian manner on vielä kaveruksilta tutkimatta. Sitä odotellessa spämmään Adrien Brodya.

Adrien pls. Stop being so precious.

Adrien Brody on aina relevantti, eteenkin kun kyse on useamman vuoden takaisesta Pianisti-leffasta, josta heppu vetäisi itselleen oscarinkin. Olin tosiaan jo jonkin aikaa halunnut nähdä kyseisen elokuvan, mutta en ollut saanut sitä käsiini juuri mistään. Onneksi Kaarnikseen voi aina luottaa, joka raahasi kovalevynsä meikäläisen kämpille, sekä samalla ne miljoona leffaansa, joita hän kovon sisällä piilotteli.

Toisin kuin Madagascarissa, jossa matkan käsite on lähinnä konkreettinen, myös Pianistissa on kyse tietynlaisesta matkasta. Se on matka tavallisesta elämästä, yltäkylläisyydestä ja iloisen normaalista elämästä riistoon, järjestelmälliseen syrjintään ja inhimillisyyden riisuntaan. Se on alasvievä, jyrkkä tie, joka vie kengiltäsi pohjan, ruumiiltasi voiman ja mieleltäsi järjen. Se on karsea matka. Sellainen, joka vie useimmilta hengen.

Ihan elokuvan alkuun totesinkin humoristisesti: "No niin, juutalaisia ja natseja. Tämä ei voi päättyä hyvin!" Eikä se päätykään. Loppuun puolestaan totesin tuttuun tyyliin: "No niin, sepäs olikin reipas ja elämäniloinen elokuva!" Kaarnis naurahtaa. Hauskaa lauseessa on se, että se ei ole totta.

Hups, pianisti-spämmi.

Pianisti on kokonaisuutena upea, riipaiseva tapaus. Se on musiikillisesti hämmentävän minimalistinen, joka tekee elokuvan harvoista soitto-ja musiikkikohtauksista entistäkin koskettavammat. Brody tekee saatanan hyvää jälkeä näyttelijänä. Hahmot ovat uskottavia, monisyisiä, sellaisia joiden kohtalosta välittää ja joiden lämminhenkisyys tuo elokuvan henkeen toivon kipunaa. Kuvaus on teknisesti toimivaa: paikoin hitaat maisemakuvaukset ja kamerankäyttö ovat suorastaan mykistäviä. Emotionaalisesti elokuva on juuri sitä, mitä voi odottaakin: kylmä, lohduton, raastava ja itkettävä. Kyllä siinä raavas mieskin (lue: minä) oli vähällä tirauttaa kyyneleen.

Kuten Sofien valintakin, Pianisti ei ole iloista katseltavaa. En ole toisaalta vielä koskaan törmännyt elokuvaan, joka kuvaisi holokaustia ja/tai toista maailmansotaa hilpeällä tavalla. Ehkä hyvä niin. Vaikka yleisestikin väitän olevani kohtalaisen kylmä ja välinpitämätön ihminen, jota eivät ilmastonmuutokset tai Afrikan lapset kiinnosta, toinen maailmansota ja sen kauhut ovat asia, jota en jaksa enkä toisaalta haluakaan ymmärtää. Se on yksi niistä harvoista asioista, jotka saavat minut ajattelemaan kaikkea sitä yltäkylläisyyttä jonka ympärillä elän. Kaikkea sitä, mitä minulla on ja toisaalta myös sitä, mitä toisen maailmansodan aikaisilla juutalaisilla tai puolalaisilla ei ollut. Se saa tuntemaan itsensä kiittämättömäksi, itsekkääksi ja hölmöksi. Ja toisaalta tunnen myös myötätuntoa.

Ahdistavia ajatuksia on kuitenkin helppo ajaa pois huumorilla. Perhepiireissä olemmekin naureskelleet ajatukselle, että mitä tapahtuisi jos Suomeen tulisi vaikkapa savolaisvainot: "Savolaissyntyisten tulee pitää käsivarressaan sinistä nauhaa, jossa on kalakukon kuva. Lopulta kaikki savolaissyntyiset suvut on puhdistettava viidenteen polveen saakka!" Siinä olisi kyllä meidän perheellä sulateltavaa: molemmat vanhempani kun ovat umpi-savolaisia, itsekin olen kiero kuin korkkiruuvi. Kaipa silloin pitäisi paeta Venäjän rajalle, missä kesämökkimme on, pienellä saarella, keskellä ei mitään. Siellä on sentään vallihautoja ja bunkkereitakin!

Kävin eilen illalla läpi kavereitani, jotka olisivat innokkaita lähtemään elokuviin. Neljännen ihmisen kohdalla tärppäsi, ja kas kummaa, Kaarniksen naamaahan sitä taas joutui katselemaan. "Ei saleen saada lippuja... Siellä oli tyyliin vaan 20 paikkaa jäljellä kun viimeks katoin," totesin kalseasti kun lähestyimme Kinopalatsia. "Mitä sitten tehdään, jos ei saada lippuja?" Kaarnis kysyi. Onneksi meikäläisellä on aina varasuunnitelmat valmiina. "Itketään ja hypätään yhdessä joltain korkealta sillalta alas. Tai sit mennään Vapiaanoon syömään."

Spagetilta ja sen kaloreilta kuitenkin säästyttiin. Italialainen ruoka vaihtui umpi-amerikkalaiseen rainaan, voipopkorneihin sekä täyteen elokuvasaliin. Matkaan.

En oikeastaan edes tiennyt, mitä odotin On the Roadilta. Oli se sitten mitä tahansa, odotukseni eivät osuneet oikeaan eivätkä täten täyttyneet. Ei siinä kuitenkaan mitään. Odotin On the Roadilta jotain hyvin perus teini-perseily-road-trip-opetus-elokuva -meininkiä, jota elokuva ei totisesti ollut. On the Road on tarina matkasta, elämänmatkasta, oudoista ihmisistä, heidän oudoista tavoistaan sekä tietenkin vapaudesta, joka ei sittenkään ole niin makeaa kuin luulisi.

Elokuva on kokonaisuutena suhteellisen minimalistinen. Musiikkia käytetään vähän, ja kun sitä on, se on usein suoraan itse elokuvassa olevaa elävää musiikkia ja näyttelijöiden omaa laulantaa. Kuvauksellisesti On the Road ei hätkähdytä, mutta on kuitenkin toimiva ja aiheeseen sopiva: maisemat ovat kuvauksen aa ja oo, samaten ohikiitävä tie, ohilipuvat maisemat. Jalat.
Näyttelijät hoitavat hommansa tyylillä, joskin sivuhenkilöiden rooli (Kirsten Dunst, Kristen Steward) on jäänyt jotenkin ontoksi. Jotakin traagisen humoristista hahmoissa kuitenkin on, ja pariin kertaan heräsiksin elokuvissa kysymys, että saako tälle nauraa. Pitäisikö tätä hahmoa vihata vai sääliä? Rakastaa vai pitää ärsyttävänä?

Tsekkaa Bellan tissit!

Elokuva perustuu samannimiseen kirjaan. Kaarnis oli kirjan lukenut lukiossa, itse en ollut moisesta kuullutkaan. Tarina kertoo tosiaan nuorukaisesta, joka pian isänsä kuoleman jälkeen tapaa salaperäisen Deanin, jonka rikollisista touhuista ja raisusta elämäntyylistä on juoruttu tienoolla useammin kuin vain kerran. Dean ja päähenkilö ystävystyvät, jakavat tietonsa ja taitonsa, elämäntarinansa ja tapansa, ja alkavat pitää toisiaan miltei veljinä. Molempia ajaa sisäinen turhautuma, halu olla vapaa, tehdä ja olla mitä haluaa, välittämättä muusta yhteiskunnasta.

Tarinallisesti elokuva on siis hyvin sekalainen, asiasta toiseen poikkoileva, eikä siinä ole kummempaa koukkua tai huippukohtaa. Ei syöksyjä, mutta kuoppia kylläkin: aivan kuten oikeassakin elämässä. Onko elokuvassa siis päätä tai häntää? Ei. Mutta tarvitseeko siinä aina ollakaan?

Näennäisesti elokuvien päähenkilöiden huolettoman elämäntavan, toteutumattomien haaveiden, nuoruuden kokeiluhalun ja turhautuman taakse kuitenkin kätkeytyy jotain syvempää. Ollaan hukassa, ollaan yksinäisiä, ollaan koukussa huumeisiin, seksiin ja tupakkaan sekä ikuiseen tienpäällä olemiseen. Mistään ei löydä jalansijaa, mistään ei löydä rauhaa. Normaali elämä valvollisuuksineen tuntuu samaan aikaan turvapaikalta, mutta myös ahdistavalta häkiltä. Mistään ei löydä rauhaa. Aina on oltava matkalla jonnekin.

Kaipa se koskee meistä jokaista aina silloin tällöin: itsensä hakeminen, ikuinen matkaaminen.

Nolottaa, mutta nolottakoon

Movie Monday haasteli useampi kuukausi takaperin kertomaan elokuvasta, josta pitäminen nolottaa. Kyse on kansankielellä kysymys siis guilty-pleasure -elokuvasta. Myös toverini Lazzu pyysi minua tälläisestä rainasta kertomaan. Challenge accepted! Nolottaa, mutta nolottakoon nyt sitten!

Yllättävää kyllä, tälläisiä hyviä, mutta nolottavia elokuvia ei itselläni ole kovinkaan montaa. Koska lähes kaikki kaverini omaavat hyvin samanlaisen leffamaun, kun minä itse, ei tarvitse hävetä pitävänsä jostakin tietystä elokuvasta, niiden hahmoista tai yleisesti jostakin genrestä. Häpeilemättä rakastan sci-fiä ja kunnon draamaa, henkisesti murtuneita hahmoja ja upeita erikoistehosteita. Näiden asioiden myöntäminen ei hävetä eikä nolota.

Sitten, kuten kaikissa kaavoissa ja säännöissä, on tietenkin näitä kiusallisia poikkeuksia.

Kaarnis haukkui Armageddonia tehostemässäilyksi, liian michael baymäiseksi mätöksi, jossa Liv Tayler toimii vain kauniina koristeena, ja missä ei ollut mitään syvällistä otetta. Hän ei tosin nähnyt elokuvaa kokonaan, näki siitä vain sen dramatisoidun ja räjähdysten täytteisten alkupuolen, mutta sanat ovat silti sanoja, eivätkä mielipiteetkään täysin tuulesta temmattuja. Voisin sanoa, että kyllä, olet ihan oikeassa, ei tässä elokuvassa ole mitään syvällistä ja koskettavaa, mutta valehtelisin silloin itselleni. Olen itkenyt Armageddonin tarinan parissa kahdesti, ja tulen varmasti liikuttumaan vastedeskin. Vaikka siinä olisikin michael baymäistä mättöä.

Veljeni ex:ä ei voinut sietää Austin Powerssia, sen alatyylistä läppää ja vastenmielistä päähenkilöä. Tähänkin voisi sanoa, että kyllä, olet aivan oikeassa, onhan herra Powers aika ällöttävä ja koko elokuvasarjan vitsit itseääntoistavia ja huonoja. Mutta taas kerran syöttäisin itselleni pajunköyttä, sillä naperosta saakka olen nauttinut täysin rinnoin (hehehehe!) sarjan kahdesta ensimmäisestä osasta, nauranut itseni tärviölle ja sitten heittänyt repliikki-lainauksia pitkin päivää. Sarja on ollut lemppari crazy-comedioitani ilmestymisestään saakka, ja lisäksi tuonut minulle ja veljelleni hienoja yhteisiä elokuvakokemuksia. Nolottaa myöntää, mutta pidän tästä agentti-parodiasta aivan hävettävän paljon.

Monet kaverini, elokuva-arvostelijat ja muut kadun tallaajat ovat haukkuneet myös Halle Berryn esittämän Catwomanin maan tasalle. Itse katsastin elokuvan ensikertaa muistaakseni 15-vuotissyntymäpäivilläni, ja sen toimintakohtaukset, tarina sekä tietenkin näpäkkä ja energinen Berry, saivat kyllä itseni haaveilemaan supervoimista, aggressiivisesta mutta tyydyttävästä elämäntyylistä sekä tietenkin kuumista miehistä. Berryn Kissanainen on mielestäni todella upea, persoonallinen ja toimiva pakkaus, josta tihkuu juuri sopivasti seksiä, mutta myös älykkyyttä. Ja kerrankin on musta(hko) nainen isossa roolissa, joka on yleisesti mielletty valkoiseksi!

Puolustelu jatkuu, siirtyessämme Perjantai on Pahin -leffaan, josta useampi merkintä takaperin. Tämä elokuva kun sattui olemaan yksi ratkaiseva tekijä minun ja äitini kireiden välien setvittelyssä. Lisää siitä voi lukea tästä.

Sitten on vielä Titanic, elokuva, joka tuntuu olevan yleisesti hyvin vihattu kaveripiirissäni. En voi mitenkään puolustella sitä, miten tämä kliseisistä kliseisin rakkaustarina jaksaa kerta toisensa jälkeen koskettaa ja saamaan melkein aina kyynelten partaalle. Minulla ei yksinkertaisesti ole sanoja eikä tekosyitä. Titanic nyt vain sattuu olemaan pirun hyvä draama. Piste.

Näiden enemmän tai vähemmän häpeällisten elokuvien jatkoksi on ilmestynyt myös uusi mielihyvä-hirvitys, nimittäin Bridget Jones's Diary (Bridget Jones: Elämäni sinkkuna), joka yllättäen perustuu samannimiseen kirjaan (joka on näin sivumennen sanoen aivan hulvattoman hauska ja kokonaisuudessaan miellyttävä lukukokemus).

Löysin Bridgetin päivyrin halvalla Gamestopista, joten ajattelin poimia sen mukaani. Pieni häpeänpoikanen kuitenkin pilkahti mielessäni, ja kyselin hieman johdattelevaan sävyyn mukanani olleelta Kaarnikselta, että mitä hän on mieltä kyseisestä elokuvasta. Yllätyksekseni hän sanoi myöntävänsä sen guilty-pleasureksi, ja rohkaisikin minua ostamaan Jonesin. Seuraavana päivänä sitten istahdimme tämän hömppä-komedian ääneen, päästelimme eläimellisiä vinkunaääniä, tunsimme Bridgetin hahmoa kohtaan syvää myötähäpeää ja paikoin nauroimme itsemme hengästykseen saakka.

Vaikken juuri ikinä välitä romanttisista komedioista, jostakin syystä juuri Bridget Jonesin päiväkirja kuitenkin toimii. Ehkä se johtuu päähenkilöstä itsestään, johon on monella tapaa helppo samastua. Ehkä elokuvan koukku onkin näyttelijöissä? Draamassa ehkä? Kiusallisessa huumorissa? Vaikea sanoa. Se on kuitenkin jollakin tapaa erilainen kuin klassiset romanttiset komediat, vaikkakin lopussa sorrutaan taas onnellisiin loppuihin ja kaiken sopivaan suudelmaan. Ehkäpä se vain kuuluu kaikkiin romanttisiin hömppiin.

En tiedä hävettääkö vai naurattaako minua enemmän myöntää, että muistutan monella tapaa Bridgettiä. Kukapa ei toisaalta muistuttaisi? Meistä kaikista löytyy varmasti pieni ja epävarma olento, sellainen joka tahtoo vain kääriytyä paksujen peittojen alle, itkeä ihmissuhteitaan ja saamattomuuttaan ja joko syödä tai juoda itsensä tärviölle. Näiden yleisluontoisten piirteiden lisäksi Bridgetin impulsiivisuus, yllykeherkkyys sekä tietynlainen tahdittomuus ja suurisuisuus muistuttaa minua itsestäni. Harmikseni en tosin ole vielä löytänyt ketään, joka moisten piirteiden kautta välittäisi minusta, ainakaan romanttisella tavalla. Se on tavallaan sääli, sillä se herättää kysymyksen siitä, saako nainen olla oma hölmö, epäsosiaalinen, likainen ja tahditon itsensä tullakseen rakastetuksi. Sellainen niin kuin minä.

Ei siinä, että etsisin romansseja: ne ovat mutkikkaita, liian riskialttiita ja lisäksi kalliita ylläpitää. Onhan niissä toisaalta puolensakin: lämpöä, läheisyyttä ja suloisia hetkiä vierekkäin hyvän elokuvan tai tietokonepelin parissa. Samaa voi kuitenkin saada hyvän kaverinkin kyljessä, joten miksi vaivautua sydänsurujen riskiin?

Ehkäpä minut on vain tuomittu ikisinkuksi. Tai ei tuomittu, vaan tietyllä tapaa oikeutettu. Saanpahan ainakin katsoa juuri sellaisia elokuvia kuin haluan, yksin mutta tyytyväisenä, mässäten kanasalaattia pelkäämättä sen jakamista. Nolottaa, mutta nolottakoon. Sellaista se elämä vain on.

"Kuolema on sairaus ja siihen on parannuskeino"

Katsottiin tänään Kaarniksen kanssa The Fountain. Olin suunnitellut katsovani kyseisen rainan jo viikon verran, kun satuin löytämään siitä hienonnäköisiä giffejä internetin syövereissä. Muistan katsoneeni Fountainin ainakin kerran. Ja itkeneeni.

Tällä kertaa en itkenyt, vaikkakin koko elokuvan ajan rinnassa oli tälläinen klassinen, pakahtunut ja raskas tunne. Tunne, jota voisi kutsua suruksi. Koska sitä The Fountain juuri on. Surullinen.

Niille, jotka eivät tiedä, The Fountain kertoo yksinkertaisuudessaan miehestä, joka epätoivoisesti yrittää löytää parannuskeinoa rakkaan vaimonsa syöpään. Elokuvassa kulkee simultaanisesti kolme erilaista tarinaa, kaikki enemmän tai vähemmän elämään, kuolemaan ja rakkauteen liittyviä. Lopuksi kaikki nämä kolme hahmoa, tarinaa ja taustaa kytkeytyvät toisiinsa, ja luovat täten useita katselukertoja kestävän, mielenkiintoisen ja sydäntäsärkevän kokonaisuuden. Teemoihin voidaan heittää elämä-kuolema -asetelman ja niiden hyväksymisen lisäksi myös huolenpidon, rakkauden ja obsession häilyvä raja.

The Fountain on ulkonäöltään tyrmäävän upeaa katsottavaa. Värit, valaistus, lavastukset ja puvustus on todellista herkkua silmälle. Kohtaukset vaihtuvat tavattoman sulavasti ja toimivasti, välillä hyvinkin ovelasti. Leikkaus on huippuluokkaa, nerokasta ja rytmikästä. Musiikki toimii myös erittäin hyvin (kiitos, Clint Mansell). Visuaalisesta kokonaisuudesta tuleekin mieleen The Fountainin ohjaajan Darren Aronofskyn muut tekeleet, kuten leikkauksellisesti erinomainen Requiem for a Dream ja tiivis Black Swan. Mielenkiinnolla odotankin ohjaajan tulevaa elokuvaa Noahia, jonka pitäisi olla ulkona vuonna 2014.

The Fountainin ylistäminen ei pysähdy vain elokuvan audio/visuaaliseen hienouteen vaan myös sen näyttelijöihin. Vain harvasen kerta sitä törmää elokuviin, joissa näyttelijä osaa oikeasti itkeä niin sydäntäraastavasti, että voisit alkaa itsekin parkua mukana. Tähän suoritukseen on päässyt Hugh Jackman, jota en ole kummemmin näyttelijänä arvostanut. Hän kun tuppaa mielestäni tekemään melko samanlaisia rooleja, joissa ei ole juuri pahaa poikaa/miestä kummempaa sisältöä. The Fountainissa hän tekee kuitenkin aivan tajuttoman upean roolisuorituksen, ehdottomasti parhaimman, jonka olen häneltä tähän mennessä nähnyt. Kovan kuoren, päättäväisyyden ja paikoittaisen kylmyyden alla on moniuloitteinen, epätoivoinen ja murtunut mies, joka vain haluaa rakkaansa parasta.

Huono ei ole myöskään Rachel Weisz, jonka luonnonkauniista kasvoista kuvastuu yhdellä vilauksella kymmeniä erilaisia tunteita.

Kuolema ja kuoleminen on aina ollut minulle erityisen kova pala. Olin kymmenvuotias, kun näin mummoni tekevän kirjaimellisesti kuolemaa sairaalavuoteella, puolisentuntia ennen kuin hän jätti tämän maailman taakseen kokonaan. Olen nähnyt kuinka neljän lapsen ja hyvien ystävieni isä sairasti syöpää melkein kolme vuotta, ennen kuin sairaus vei lopulta hänestä voiton. Olen nähnyt Altzheimerin-taudin raskaat vaiheet isäpuoleni isän kohdalla. Kaiken huipuksi, olen syntynyt päivälleen seitsemän vuotta kuolleen isoveljeni jälkeen. Minun syntymäpäiväni on hänen kuolemansa vuosipäivä.

Nyt muutama viikko takaperin yllättäen heikkoon kuntoon mennyt kummisetäni kuoli. Tilanne oli, ja on edelleen absurdi. Kummisetäni oli tosiaan mennyt huonolle hapelle ilmeisesti flunssan takia, ja joutunut sitten pyörähtämään sairaalassa. Hän oli kuitenkin positiivisilla mielillä, kirjoitteli tuttavilleen sähköposteja ja kertoi olevansa luottavainen ja hyvillä mielillä parantumisensa suhteen. Tätä kesti parisen viikkoa, ja vielä kuolinaamunaankin hän vielä lähetteli tekstiviestejä tädilleni. Sitten, noustessaan varovaisesi ylös sairaalavuoteelta ja kokeillessaan jäseniään, hoitaja näki hänen katseensa jäätyvän ja sitten kaatuvan jäykkänä takaisin vuoteelle. Sanoman mukaan hän oli kuollut ennen kuin hänen päänsä osui tyynylle. Kuolinsyytä ei tiedetä vieläkään tarkasti, mutta lääkärit epäilevät sydänkohtausta.

Setäni hautajaiset ovat kahden viikon päästä. Kiellän yhä koko tapahtuman, sillä en jaksa uskoa, että kummisetäni, joka oli aina se terve ja huolehtivainen hahmo, se joka ei koskaan valittanut tai sairastunut, on nyt poissa. En jaksa uskoa, etten enää koskaan kuule hänen ääntään, ystävällisiä kysymyksiään, naurua, hymyä. Setäni ei ollut vielä edes vanha... Ja sitten tapahtuu jotain tälläista. Aivan yllättäen, ihan nurkan takaa.
Se on vain niin tavattoman väärin.

Vihaan kuolemaa. Inhoan sen käsitettä ja ajatusta. Pelkään sitä. En voi ymmärtää, miten joku voisi pitää kuolemaa hyvänä tai lempeänä asiana. Kuolema on aina ruma.

The Fountainin mukaisesti ajattelenkin, että kuolema on vain sairaus, ja siihen on olemassa parannuskeino. Sitä ei vain ole vielä löydetty. Haluaisin löytää sen. Haluaisin pelastaa itseni ja rakkaimmat ihmiseni tältä karsealta taudilta, joka ei tuo mukanaan mitään hyvää, pelkkää kipua ja yksinäisyyttä, pimeyttä ja tuskaa. Kutsukaa minua itsekkääksi, sanokaa sairaaksi ja nimittäkää minua hulluksi. En kiellä näiden asioiden olemassaoloa. Mutta kiellän itseäni hyväksymästä kuolemaa, ottaamaan sen osaksi elämääni tyynesti. Aion lähteä täältä siten miten tulikin: potkien ja huutaen.

Noh.
Jotta tämänkertainen postaus ei jäisi pelkäksi angstaukseksi, tahdon ilmoittaa, että Rakkautta & Anarkiaa -festarit starttaavat ensiviikolla. Nopeasti ohjelmaa selatessani silmään osui muutama aasialaiselokuva, sekä jälleen yksi koulukiusaamisesta kertova raina.

Kiinnostaako jotakuta lähteä ensiviikonloppuna elokuviin? Liput on ainakin halpoja ;)

Ensiviikonloppuna olisi myös luvassa uusimman Madagascarin katsastaminen, perinteisesti suomi dubilla, kahden hyvän toverin kanssa. Ehkäpä siitä lisää ensikerralla!

Krääsästä ja omistamisesta

Vastaanpa tässä rimaa hipoen Movie Mondayn pariin haasteeseen, joista ensimmäinen koski elokuviin liittyviä oheistuotteita ja krääsiä, toinen hienointa/oudointa/ruminta elokuvajulistetta.

Olin varhaisnuoruudessani todellinen krääsäkeräilijä. Rakastin kaikenlaisia pienesineitä ja koristeita, eteenkin eläin-ja meriaiheisia. Julisteet olivat kuitenkin se ihanin keräilykohde ja monta vuotta huoneeni seiniltä ei juuri tapettia näkynytkään. Olin siis melko huoleton rahankäyttäjä ja krääsän ostaja.

Nyttemmin olen huomattavasti vähentänyt koriste-esineiden ostamista sekä ylipäätään vähentänyt kulutusta, lähinnä taloudellisessa mielessä (yksinasuminen on kallista ja haluan tietää että tilillä on rahaa pahemman päivän varalle). En pidä itseäni pihinä ihmisenä, mutta monet kaverini ovat sanoneet minun olevan melko säästäväinen ja omaavan joskus kitupiikin piirteitä. Tiedä häntä, ainakin meidän perheen lapsista olen se kaikista "tuhlaavaisin".

Olen kuitenkin aivan tavattoman omistushaluinen. Haluan ehdottomasti nimenomaan ostaa ja omistaa DVDtä ja julisteita, järjestellä niitä hyllyyn, kosketella ja ihailla niitten kuoria fyysisesti. Veljeni kerran sanoi tähän, että eikö riitä, jos warettaisin elokuvan ja tulostaisin sille kuoret. Vastasin tähän, että ei tietenkään, vaikka se periaatteessa ajaisikin saman asian. Vaikea sanoa miksi. Ehkä se on jonkinsortin persoona-juttu, jokin joka liittyy omistamiseen, kontrolliin ja hallintaan. En nimittäin ole vain tavaroiden suhteen omistushaluinen, vaan myös kavereiden ja tunteiden: haluan pitää asiat itselläni, niitä pahemmin jakamatta.

Säästän teidät kuitenkin syvemmältä itsetutkiskelulta ja hyppään leffajulisteiden tarkasteluun. Oikeastaan kaikki omistamani elokuva-oheistuotteet liittyvät Star Warssiin. Tässäpä alla muutama juliste noin alkuun, jotka ovat huonettani aikojaan koristaneet:

Sain tämän puolitutulta koulukaveriltani ep. II ilmestymisen jälkeen. Ylipäänsä rakastan ihan tajuttomasti vanhanaikaisia, piirrettyjä elokuvajulisteita, joita näki paljon vielä 80-luvulle asti.

Tunnelmallisesti erittäin voimakas mutta yksinkertainen juliste. Löytyi aikoinaan serkkuni keittiön seinältä. Oman julisteen sain vanhalta koulukaverilta lahjaksi. Ikävä kyllä juliste repeytyi kotimatkalla tuulessa ja on siksi huonokuntoinen. Silti hämmentävän rakas.

Kaarnikselta saatu juliste 20-v. synttärilahjaksi. Koristaa tällä hetkellä olohuoneeni seinää. Taas ihanaa, käsinpiirrettyä jälkeä ja niin paljon ihanaa nostalgiaa.

Tästä julisteesta en liiemmin välittänyt ja annoinkin sen veljelleni.

Näiden Star Wars-julisteiden lisäksi minulta löytyy muutamia itseprintattuja kuvia Evan McGregorista, Lontoosta tuliaisiksi tuodun Star Wars -suklaan pahvikuoret, Han Solo -wobblehead, muropaketista saatuja Star Wars -muovifiguureita sekä kasapäin laminoituja elokuvalippuja.

Lisäksi seinältä löytyy tämä Evangelion juliste sekä isompi oviverho, josta en löytänyt kuvaa.

Yleisesti sommittelultaan yksinkertaiset ja suoraviivaiset elokuvajulisteet saavat minut puolelleen. Jotta juliste olisi kuitenkin hieno ja todella vetoava, siinä pitäisi olla jotakin tunnetta, jotakin draamaa ja dynamiikkaa. Tässä juuri ylläoleva End of Evangelion -juliste on hyvä esimerkki. Animen (ja miksei länsimaisenkin animaation) puolelta vastaavaa dramatiikkaa löytyy muutenkin yllättävän paljon.

Myös pelkkä musta tausta ja teksti voivat yhdessä olla aivan tavattoman vaikuttavia.

 

 

Yksivärisyys luo voimakkaan efektin myös. Juuri tämä keltainen on vaikeaa yhdistää sellaisenaan mihinkään muuhun kuin Kill Billiin ja Briden taisteluasuun.

Muuten! Tulipas tässä kesän ja alkusyksyn aikana väsättyä tälläinen elokuva-tribuutti, järjestyksessään neljäs sellainen. Teemaan halusin yhteiseksi tekijäksi paitsi konkreettisen sateen ja sinisyyden, myös tietynlaisen tunteiden sinisyyden ja melankolisuuden. Toivottavasti onnistuin siinä. Video alla, kommenttia voi jättää tänne blogiin tai suoraan Youtube-käyttikselleni.

Lopuksi...
Pahoittelen taas syvästi tavattoman hidasta postaustahtiani. Totta puhuen minulla ei ole ollut kummemmin aikaa keskittyä elokuviin, saatikka niistä kirjoittamiseen. Koulusta ylijäänyt aika on mennyt lähinnä kotitöiden, kavereiden tapaamisen sekä internetin ihmeiden parissa. Sekä tietenkin videopelien (uusi rakkauteni on fantasia-roolipeli Dragon Age).

Luultavasti nyt syssymmällä on kuitenkin luvassa enemmän kirjoiteltavaa, sillä olen koulussa yleensä tavattoman tylsistynyt ja alityöllistetty. Heittäkää toki vain toiveita, ehdotuksia ja inspiksiä, niin katsotaan mitä saan väsätyksi! Ehkäpä seuraava postaus voisi kertoa yleisesti peleihin liittyvistä elokuvista...

Jos persoonani olisi elokuva

Kesän alkupuolella onnistuin katsomaan kaverillani Kaarniksella The Fifth Elementin. Olin rainan joskus vuosi sitten katsonut telkkarista ja jollain hyvin hämärällä tavalla tykästynyt siihen. En kuitenkaan muistaut elokuvan alusta tai lopusta juuri mitään, enkä ainakaan sitä, kuinka paljon se loppujen lopuksi hymyilytti ja sain jopa tipankin linssiin. Olin unohtanut, miten paljon pidin koko elokuvasta.

Elokuvan asetelma lähtee liikkeelle ajatuksesta, että mystinen, suuri pimeä voima on tulossa ja pyyhkäisemässä alleen kaiken elävän. Katastrofin voi estää neljän tutun elementin (vesi, tuli, maa, ilma) sekä mystisen viidennen elementin yhdistelmä. Pulmana on se, missä kyseiset elementtikivet sekä "viides elementti" oikein ovat.

Koko elokuva on kokonaisuutena värikäs, tiivistunnelmainen ja mukaansatempaava kokemus. Hulvatonta huumoria, ihanan karikatyyrisiä hahmoja ja koomisia tilanteita on luvassa ja paljon, mutta jatkuvasti taustalla hämyää myös syvällisiä teemoja, kuten yleinen elämän ja kuoleman tasapaino, sen oikeutus sekä tietenkin rakkaus.

Katsoimme Fifth Elementin tosiaan Kaarniksen kanssa melko lailla hetken mielenjohteesta. Sanoin tälle kuitenkin, että elokuva on hyvä ja hauska, joskin aluksi vähän levoton ja etäinen. Kaarnis kuitenkin tykästyi elokuvaan melko lailla heti, ja totesi useaan kertaan "miks tää on niin upee elokuva".

Jossain vaiheessa hän sitten totesi naurahtaen: "tää leffa on ihan niin kuin sinä". "Häh, miten niin?" virnuilin takaisin. "Emmä tiiä, mutta jos sun persoona ois joku leffa, niin se ois ehdottomasti tämä!" Aluksi olin tietenkin kovin mielissäni, sillä elokuva oli kaikenkaikkiaan hauska ja viihdyttävä, suloinen ja paikoin syvällinen. Sitten rupesin pohtimaan, mitä Kaarnis loppujen lopuksi tarkoitti kommentillaan tai oikeastaan, millaisena hän näkee minut. Millainen ihminen oikein olen?

1. Visuaalinen

Fifth Element on aikaansa nähden hyvin visuaalinen tapaus. Puvustus on yksi elokuvan mielenkiintoisimpia yksityiskohtia, samaten miljöö, joka vaihtelee aina avaruusasemista oopperasaliin ja sieltä ruuhkaiseen kaupunkiin. Räväkkyydestä huolimatta kaikkea yhdistää jokin nimeltämainitsematon elementti, joka pitää kokonaisuuden yhtenäisenä.

Sama koskee minuakin. Näen maailman hyvin visuaalisena, ja olen ulkonäöltänikin (jos vain niin haluan) mielenkiintoinen tapaus. Persoonanakin olen värikäs ja räiskyvä, ja tietenkin taiteellinen.

2. Humoristinen

Jos jotakin Fifth Element on, niin humoristinen. Hauska, hulvaton, räiskyvä, huvittava, koominen ja sekopäinen. Dialogi on nasevaa ja sujuvaa, vitsit moniuloitteisia ja vaihtelevia ja kohtaukset kohtalaisen tiiviitä, mutta toimivia ja rytmikkäitä. Itseeni ainakin puree elokuvan huumori, kaikessa ronskiudessaan ja paikoittaisessa absurdisuudessaan.

Entäs minä sitten?
Vielä vuosi tai pari sitten en osannut ajatella itseäni humoristina. Minulle oltiin aina sanottu, että olen vakava, tylsä ja pikkuvanha, mutta viime vuoden aikana, olen löytänyt itsestäni paljon humoristin piirteitä: huomaan itseni usein kertomasta vitsejä, sutkauttamasta jotakin enemmän tai vähemmän älykästä sekä saamaan yhden jos toisenkin ihmisen hymyilemään. Se on kaikenkaikkiaan upea tunne.

3. Futuristinen

Fifth Element sijoittuu tulevaisuuteen. Onko se sitten lähellä vai kaukana, sitä en osaa sanoa (tai muista). Scifiä elokuva pohjimmiltaan on, vaikkakin rainassa on paljon myös fantasian ja mystiikan piirteitä.

Itse en sentään ole futuristinen, mutta scifi-nörtti kuitenkin. Rakastan kaikkeen aikaan ja avaruuteen liittyvää, aina universumin tajuttomista ulottuvuuksista meidän planeettaamme ja tähtitaivaaseen. Tulevaisuus, sen tiede ja tekniikka, ovat yksiä suurimpia kiinnostuksenkohteitani. Robotiikka, eteenkin sen psykologinen ja filosofinen puoli, on minulle tavattoman kiehtovaa.

4. Toiminnallinen
Fifth Elementtiä voisi kuvailla scifistiseksi toiminta-komediaksi. Vaikka elokuva ei totisesti mitään aivotonta mättöä olekaan, melkein jokaisessa kohtauksessa nähdään enemmän tai vähemmän toimintaa, joko hahmojen välisenä väittelynä, paikasta toiseen juoksemisena tai tulitaisteluna.

Itse en totisesti ole fyysisesti toiminnallinen tai liikkuvainen ihminen. Itseasiassa inhoan melkein kaikkia liikunnan muotoja, enkä oikein jaksa ymmärtää sen psykologista tarkoitusta. Siitä huolimatta minua voisi kuvailla jokseenkin vilkkaaksi ihmiseksi. Minulla on usein paljon tekemistä erilaisten taiteellisten projektien parissa ja lähden mielelläni viettämään ulos aikaa kavereiden kanssa. Mielikuvitukseni on vilkas, samaten suuni. Paikoin saatan vaikuttaa jopa levottomalta.

5. Syvällinen

Vaikka Fifth Element on yleisesti hulvaton ja humoristinen tapaus, siinä on loppujen lopuksi tärkeitä, syvällisiä elementtejä, kuten elämän tarkoitusta ja oikeutusta, sotaa, väkivaltaa, elämää ja kuolemaa. Rakkaus on myös elokuvan keskeisiä teemoja.

Vaikka otankin elämän nykyään kohtalaisen kevyesti ja humoristiselta kantilta, minussa on ja tulee aina olemaan syvällinenkin puoli. Pidän pitkistä, kahdenkeskisistä keskusteluista, jotka koskevat välillä vakaviakin asioita. Pidän paljon filosofiasta, asioiden pohdiskelusta ja analysoimisesta. Menneisyyteni huomioon ottaen, saatan vaipua paikoin hyvinkin melankolisiinkin ajatuksiin, ja asiat kuten masennus, yksinäisyys ja kuolema, ovat minulle aina vakavasti otettavia, raskaita asioita.

Näin itseanalyyseistä voidaan päättää tämänkertainen postaus seuraavaan väitökseen:
Bruce Willis on sisäinen mieheni.

Musta moraali

Huh huh.
Enpä ole hyvään aikaan poistunut leffateatterista kirjaimellisesti hengästyneenä. Sunnuntaina oli tosiaan syynäyksen alla uusin Batman-leffa, The Dark Knight Rises. Mukana oli toverini Kaarnis, joka oli samaisen leffan käynyt katsomassa perjantain ensi-illassa. Tiivistän kaiken näihin sanoihin, jotka lausuin teatterista lähtiessä: "ou mai gaad. Huh huh. Sepäs. Sepäs oli hyvä."

Christopher Nolan tekee jälleen uskomattoman siistiä, koukuttavaa, eheää ja tyylikästä jälkeä Batman-trilogian päätösosassa. Elokuvassa on kaikkea, mitä kunnon supersankarielokuvassa kuuluukin olla: visuaalista näyttävyyttä, jännitettä, draamaa sekä tietenkin toimintaa. Toimintaa on kuitenkin suhteellisen vähän (toisaalta enemmän kuin Dark Knightissa) eikä sillä mässäillä tuhottomasti, mistä olin luonnollisesti tavattoman kiitollinen. Yleisesti ottaen Yön Ritarin Paluun mukaansatempaava jännitys koostuu aivan jostakin muusta kuin aseiden paukkeesta ja prätkällä huristelusta. Aivan. Se nerokkaan psykologinen rikos/arvoitus-tyylinen puoli.

Tarina jatkuu siitä, mihin Dark Knight jäi, tosin kahdeksan vuotta trilogian kakkososasta eteenpäin. Gotham City elää rauhallisimpia vuosiansa aikoihin, ja kaikki vaikuttaa tyyneltä ja tasapainoiselta. Batman on kadonnut maan alle, samoin rapakunnossa oleva Bruce Wayne. Kun kuitenkin kaupungin alla piilevä rikollisjärjestö, johtajanaan pelottavan voimakas ja henkisesti kylmä Bane, pistää monivaiheisen suunnitelmansa käytäntöön, Bruce Waynen täytyy vielä kerran vetäistä nahkaviitta ylleen ja näyttää pahiksille mistä tuulee. Vaan kaikki meneekin aivan päin helvettiä.

 Ja kun sanon päin helvettiä, todella tarkoitan sitä. Itse ainakin ajattelin, että miten helvetissä Batman tuosta selviää. Miten Gotham selviää? Miten mikään selviää? Toivottomuus tuntuu aina vain voimakkaammalta, kun sinne lisää himpun verran toivoa. Toivoa, joka sekään ei kanna loppuun asti.
Dark Knight Rises käsitteleekin todella toimivasti useita raskaita ja ihmisille tärkeitä teemoja, aina juuri pelon, toivottomuuden ja toivon voimasta ja tasapainosta, uuteen alkuun ja nousuun. Kyseessä on kuitenkin Yön Ritarin paluu. Paluu, nousu ja tuho.

Monisyinen ja useita tarinoita simultaanisesti kuljettava juoni nappaa mukaansa heti alusta lähtien. Olin tästä juuri hieman huolissani, sillä Dark Knight kärsi paikoin vedottomasta etenemisestä ja paikoittaisesta puuduttavuudesta. Vaikka trilogian päätösraina kestääkin käytännössä kolme tuntia, olin koko elokuvan ajan täysin silmät ja korvat höröllä. Tylsyys ei iskenyt, ei vedottomuus eikä tahdittomuus. Juoni etenee juuri sopivalla tahdilla, oikeassa kohdissa ja oikeaan aikaan.

Vaikka luonnollisesti Wayne/Batman on kaiken keskiössä, elokuvassa ei unohdeta muitakaan hahmoja. Iloisena yllätyksenä itselleni tuli Anne Hathawayn esittämä Catwoman, joka oli samaan aikaan sekä kuuma kisumisu että viiltävän älykäs ja häikäilemätön. Itse pidän yleisesti ihan tavattoman paljon Kissanaisen hahmosta, ja aluksi sisäinen skeptikkoni tuomitsikin Hathawayn. Vaan heti, kun nainen astui ruudulle ja nappasi hahmon otteeseensa sellaisella tyylikkyydellä ja viehättävyydellä, en voinut muuta kuin nauttia.

Yleisesti näyttelemisen taso on korkealla, ja löytyyhän sieltä niitä vanhoja tuttujakin, aina Morgan Freemanista Liam Neesoniin. Hans Zimmerin musiikki yhdistää kokonaisuuden taidokkaasti ja saa sydämen väpättämään innostuksesta ja jännityksestä. Elokuvan soundtrack onkin todella upeaa kuunneltavaa.

Pieniä epäjohdonmukaisuuksia lukuunottamatta Dark Knight Rises on suorastaan henkeäsalpaava kokemus sarjakuvanörteille ja miksei muillekin, jotka ovat hieman synkeämmän supersankaritarinan ystäviä. Ennen kaikkea Lepakkomies-trilogian päätösosa on juuri sitä, mitä sen kuuluukin olla: eeppinen, synkeä ja rajojansa testaava. Suosittelen lämpimästi. Nyt sitten omiin höpinöihin...

Tälläiset moraalisesti räikeät elokuvat herättävät ajattelemaan myös omaa moraalikäsitystään. Kuinka pitkälle olet valmis menemään pelastaaksesi toisen? Kuinka pitkälle ystävällisyytesi, uhrautuvaisuutesi ja rohkeutesi lopulta yltää? Minne ylipäätään annat sen yltää? Juuri Kaarniksen kanssa tuli puhuttua meidän molempien moraalikäsityksistä jo ennen Batmanin katsomista. Silloin osoitin hänelle todelliset kasvoni.

Vaikka olenkin ulkoapäin katsoen todella lämminhenkinen, lempeä ja ystävällinen ihminen, olen loppujen lopuksi hyvin kylmä ja musta-valkoinen vieraiden ihmisten suhteen. Jos napin painalluksen päässä riippuisi vaikkapa veljeni henki, ja toisessa kymmenen tuhannen itselleni tuntemattoman ihmisten henkirievut, valitsisin hetkeäkään epäröimättä pelastettavaksi veljeni. Totuus on, etten yksinkertaisesti välitä, mitä ihmisille, asioille tai ilmiöille, jotka eivät vaikuta omaan elämääni, tapahtuu.

Tämä koskee ihan arkielämääkin. Ohitan kylmästi vaihtorahaa pyytävät ohikulkijat, tietä hitaasti ylittävät mummot, lastenrattaidensa kanssa tempoilevat yksinhuoltajat sekä uutiset lähi-idän kriiseistä, ilmastonmuutoksista ja hasardeista luonnonilmiöistä. Ne eivät yksinkertaisesti liikuta minua. Kun sen sijaan on kyse perheestä tai ystävistä, olen tavattoman omistushaluinen, suojeleva ja heitä puolustaessa lähes hyökkäävän aggressiivinen. Yleisesti ottaen olen tyyni, rauhaa rakastava ihminen, mutta jos hitto vie tulet ja hypit kaverini nenille, niin olen ilmiliekeissä sekunneissa. Raivoni on tuolloin niin pelottava, että se kauhistuttaa jopa itseänikin. Siksi pysyn mieluiten riitatilanteista loitolla, sillä totta puhuen pelkään satuttavan toisia, jos suutun oikein kunnolla.

Oh! So this is why apologizing is so hard!

 On siis selvää, että minulle läheiset ihmiset ovat minulle tavattoman tärkeitä. Mitäs sitten, kun kyseessä on Sofien valinnan tyylinen mahdoton valinta, esimerkiksi isän ja äidin välillä: kumpi kuolee, kumpi elää? Itse menin suoranasesti lukkoon, kun Kaarnis pyysi minua ajattelemaan tilanteen, jossa minun pitäisi valita veljeni ja oman henkeni väliltä. Tehden selväksi: en järjellä ajatellen juuri arvosta elämääni tai ruumistani. Olen vain pieni osa pikkuruista vesipisaraa loputtoman universumin valtavissa aalloissa. Silti vastasin, että pelastaisin itseni.

Tämä ei kuitenkaan tee minusta egoistista. Ei ainakaan omasta mielestäni. Tälläinen julma valinta tekisi minusta nimittäin heikon ja epäonnistuneen, sillä ainoa syy oman henkeni säästämiseksi olisi tämä minun lähes eläimellisen primitiivinen, voimakas ja täysin irrationaalinen kuolemanpelko. Se kauhistuttaa minua.

Dark Knight Risessa olikin aivan uskomattoman hyvä quote, liittyen hieman asiaan. Jos et pelkää kuolemaa, sinulla ei ole sitä suurinta, voimakkainta ja kaikista motivoivimpaa yllykettä tehdä ja toimia: kuolemanpelkoa. En siis todellakaan tiedä, pitäisikö minun kaikesta huolimatta olla kiitollinen tästä ainoasta pelostani, vaikka sen seuraukset voisivatkin olla ääritilanteissa tuhoisat ja erittäin itsekkäät. Lainauksessa on kuitenkin perää: kun tiedostaa oman elämänsä rajallisuuden, pelkää sen päättymistä, alkaa yllättäen tjalkoihin tulla voimaa, tekoihin tarkoitusta. Ehkäpä juuri sen takia elän elämääni suurella, voimakkaalla liekillä, mitään säästämättä. Sillä jonain päivänä se ei ole enää mahdollista.

Otetaan kuitenkin loppuun pieni kevennys.

Näin meinaan Dark Knight Rises -leffaa katsoessani Supermanin tarinan uudelleenfilmatisoinnin trailerin. Vaikuttaa lupaavalta, eteenkin kun ohjaajana on visuaalisesti huikeista kyvyistään tunnettu Zack Snyder, josta pidän myös ohjaajana todella paljon. Lisäsin tämän must-see listaan. Katsotaan siis, mitä ensi vuosi tuo tullessaan. Vaan mikä hitto tuo LotR-biisin käyttö oli olevinaan :DD