Jos sanat löytyisi

Ja vaikka kuinka joskus sattuu,

jos uskot niin tää muuttuu.
Öinen haaveesi
toteutuu.

- Tuhkimo

Palasin eilen kahdelta yöltä baarista ja kuuntelin kännykän kautta musiikkia. Vaikken olekaan mikään musiikin suurkuluttaja, en voi kieltää pitäväni musiikista, sen tuomasta voimasta ja rauhasta. Itsekseen ollessa, eteenkin palatessa jostakin eteenkin yöllä, musiikki on minulle seuralainen ja turvan antaja. Siinä sitten istuessani junassa ja kuunnellessani rupesin miettimään, mikä on se kaikkein paras laulu elokuvien maailmassa (ja nyt puhun siis nimenomaan laulusta, en tunnus/tausta-biisistä.)

Monille tulee luonnollisesti mieleen erinäiset musikaalit. Vaikka pidänkin paljon Sound of Musicista ja Catsista (ah, Memories), niin jostakin syystä ne eivät ole jääneet minulle päähän siten kuten hyvä/kaunis/mieleenpainuva/paras elokuva-laulun kuuluisi. Minulle kohosivatkin ensimmäisinä mieleen musikaalista seuraavien, eli Disney-elokuvien ja muiden animaatioiden kappaleet, löytyyhän sieltä muun muassa Elton Johnia (Leijonakuningas), Phil Collinssia (Tarzan), Hans Zimmeriä (Spirit) ja Randy Newmania (Toy Story). Vaikka yleisesti kaikki Disney-biisit ovatkin todella suloisia ja kauniita, jostain syystä nimenomaan Leijonakuningas kakkosen biisit ovat jääneet minulle parhaiten mieleen, ja ovat minulle tärkeitä eteenkin nostalgisessa mielessä.

Yhtenä parhaimmista elokuva-kappaleista voisinkin turvallisesti nimetä Leijonakuningas 2:n Sä oot ain (tai mikä ihme nyt onkaan suomenkieliseltä nimeltään). Se on kaunis, tarttuva kappale, joka kertoo minusta hyvin paitsi Leijonakuninkaan tarinaa myös antaa samastumispohjaa muille samanlaisille platonisille rakkaussuhteille. Kuitenkin uusi suosikkini samaisesta leffasta on Kovun Karkoitus-kappale, jota kuuntelin hiljattaen kännykästä. Kohdassa, jossa lauletaan karvoistaan pääse ei, laumaan siis hän pääse ei kuulin sanan "laumaan", "maailmaan". Tämä pysäytti minut totaalisesti ja sai minut yllättävän liikuttuneeksi, ajatellessani ehkä omaa sulkeutunutta suhtautumistani maailmaan ja sen ihmisiin, mutta nimenomaan miettiessä miten paljon lapsia ja vauvoja kuolee ennen aikojaan esimerkiksi synnytykseen, tauteihin ym.

Disney on kuitenkin ehkä turhan varma valinta, joten mietitäänpä. Das Boot -elokuvassa hoilotetaan iloisesti It's a long way to Tipperery, minkä voisi kenties nostaa yhdeksi ainakin hauskimmista lauluista vakavassa elokuvassa. Toinen vastaava on Full Metal Jacketin Mickey Mouse -rallatus. Periaatteessa en voi myöskään kieltää etteikö My Heart Will Go On olisi kaunis kappale, mutta en menisi sitä kuitenkaan parhaimmaksi lauluksi sanomaan, en sentään halua kuulua massaan.

Kun kuitenkin kuuntelin Babe-possu -elokuvan soundtrackia sain erittäin varman vastauksen tähän polttavaan kysymykseen. James Cromwell laulaa elokuvassa sairaalle Babe-possulle laulun, jonka kautta tämä hiljainen farmari osoittaa kiintymystään uskollista porsastaan kohtaan, mutta myös yrittää piristää masentunutta possukkaa. Kohtaus oli lapsena yksi suosikeistani, eteenkin kun farmari Hogget rupeaa tanssimaan ja hyppimään laulaessaan.
Kappale on kaiken kaikkiaan kaunis ja pystyy kuvaamaan sekä platonista että (sanottakoon) erottista rakkautta. Jos itselläni olisi joku oma kultamurunen, joko sitten mies, lapsi tai erittäin rakas ystävä, tämä laulu olisi omiaan kertomaan sitä, mitä ei sanoin pysty kuvailemaan. Vaikka minun on sanottu olevan melko verbaalinen ihminen, myös minulle, kuten monelle muullekin, tulee hetkiä jolloin tunteita ei pysty kuvailemaan tai kertomaan. Tuolloin onkin hyvä taipua lyyrisyyteen ja symboliikkaan, kuten tässä.

If I had words to make a day for you:
I'd sing you a morning
golden and new.
I would make this day last for all time.
Give you a night
deep in moon shine.
-Babe-possu / Westlife

Animesarja-arvosteluita pt 2: Neon Genesis Evangelion

Koska viime postauksessa uhkasin puhua Rebuild of Evangelionista, tehdään tästä tekstistä suurin sanavyöry tähän mennessä, ja käsitellään koko anime-sarja, johon elokuva pohjautuu. Luvassa on nyt siis jättisuuri postaus animesta, mangasta ja elokuvista sekä tämän blogin pitäjän (siis minun) menneisyydestä ja tunneryöpyistä, joten jos mikään näistä ei kiinnosta, suosittelen skippaamaan.

Neon Genesis Evangelion TV-sarja ja manga
Neon Genesis Evangelion anime ja manga pyörähtivät käyntiin jo kauan aikaa sitten, vuonna 1995. Sarjan visuaalisesta toteutuksesta vastasi pitkälti Yoshiyuki Sadamoto (piirtää mangaa) ja ohjauksesta mielenterveyshäiriöistä kärsivä Hideaki Anno, mikä näkyy myös hänen ohjaustyössään.

Anime päättyi vuosi sen ilmestymisestä, mutta aiheutti monien fanien parissa närkästystä viimeisten jaksojen halvan toteutuksen vuoksi (Gainaxilta oikeasti loppuivat rahat kesken). Mangan ilmestyminen jatkuu yhä, vaikka sarja ei ole pitkä, oletettavasti 13 pokkaria. Kuka tietää miksi Sadamoto on niin hidas, ja sarjan edetessä myös laiskistuva piirtäjä. Sub TV:llä sarjaa on esitetty pari kertaa, mutta itse en Evangelioniin tutustunut tätä kautta.

Tutustuessani NGE:hen olin siirtymässä ala-asteelta yläasteelle. Olin koulukiusattu ja täten syrjäänvetäytyvä, ujo ja pelokas ihmisten kanssa. Oli luonnollista, että törmättyäni NGE:n kaltaiseen ilmiöön uppouduin siihen kokonaan, sillä olin harjoittanut eskapismia aikaisemmin jo kirjojen ja omien tarinoiden kautta.

Ei kestänyt kauaa, kun elämässäni ei juuri muuta sisältöä ollutkaan NGE:n lisäksi, enkä voinut olla puhumatta mistään muusta. Olin sanalla sanottuna melko fanaattinen fani, sillä ei ollut käytännössä mitään, mitä en olisi kyseisestä sarjasta tiennyt. Vaikka olinkin täysin yksin Evangelionin maailmassa, olin tyytyväinen. Manga tai anime ei torjunut tai hylännyt, vaan avautui ja antoi minun hypätä sen synkkään maailmaan. Vasta hiljattaen olenkin ymmärtänyt NGE:n merkityksen omalle kasvulleni. Sen kautta ajatusmaailmani laajeni, kypsyin sen parissa nuoreksi naiseksi, sain samastumispohjaa sen hahmoista ja niin edelleen. Monille se tärkeä asia nuoruudessa on ollut esimerkiksi musiikki, mutta minulle se on ollut NGE.

Nyt kuitenkin subjektiivisista kokemuksista itse sarjaan ja sitä kautta elokuvien arvostelemiseen. Aloitetaan lyhyenä tiivistyksenä tarinan juonesta:
Vuonna 2015 hajanaista maailmaa uhkaavat jättimäiset tuhokoneet, Enkelit. Enkeleiden tuhoaminen on vyörytetty Nerv-organisaation harteille sekä sen rakennuttamille Evangelion-koneille, joita voivat ohjata vain 14-vuotiaat pilotit. Tarina kertoo toiminnallisen, dramaattisen ja synkeän tarinan EVA-piloteista, näiden elämäntilanteesta ja ongelmista. Evangelion on kaiken kaikkiaan päähenkilön Shinjin kasvutarina (kuvassa oik. keskellä), ja tarina päättyykin sikäli onnellisesti sanoihin: "vihaan itseäni, mutta voin alkaa pitää itsestäni. Minulla on oikeus elää tässä maailmassa!" Hyvä Shinji, ei siinä mennytkään kuin koko sarja tajutaksesi sen :)

Noh, kuulostaa siis melko simppeliltä perus-animelta? Sitähän se aluksi onkin, ja ensimmäiset 14 jaksoa ovatkin melko tyypillistä shounen/mecha-mättöä joka ei valtavirrasta eroa. Kun kuitenkin tarina kulkee eteenpäin, se synkkenee ja muuttuu huomattavasti symbolisemmaksi, epäselvemmäksi ja dramaattisemmaksi. Sarja viliseekin kristillisiä symboleja, kohtauksia joita ei voi paljaalla silmällä nähdä sekä otteita filosofiasta ja psykologiasta. Juoni muuttuu koukeroisemmaksi ja uhkaavammaksi, ja sarjan viimeiset jaksot ovatkin monelle rankkaa tavaraa. Puhutaankin evangelionmaisuudesta eli totaalisesta psyko -mind-fuckista, josta toinen fanipuoli tykkää (minä itse) ja toinen puoli ei jaksa ymmärtää. Sarja onkin jakanut mielipiteitä heti synnystään saakka.

Sarja on aika peruspituinen, 26 jaksoa. Teknisesti se ei ole mitään laadukkainta mahdollista, ottaen huomioon senkin, että se on yli viisitoista vuotta vanha. Verrattuna esimerkiksi samaan aikaan ilmestyneeseen Sailor Moonin kolmanteen kauteen, tekninen toteutus olisi voinut olla huolellisempaa. Itseäni eteenkin ärsyttää miten piirostyyli muuttuu melkein joka jakson jälkeen. Löytyy erittäin yksityiskohtaisia jaksoja, mutta toisaalta myös karkeasti piirettyjä kulmio-päitä, mutta toisaalta myös suorastaan imeliä ja suurisilmäisiä pallopäitä. Sarja kokee lopussa myös taantumuksen, jolloin tarina porskuttaa eteenpäin lähinnä still-kuvilla. Mutta sehän on sitä evangelionmaisuutta, joka voidaan antaa anteeksi (tai ainakin minä voin).

Plussana voidaan sanoa sarja yleisenä ilmiönä: NGE loi uudenlaisen uran ja tyylilajin animessa, ja sitä pidetäänkin suurena klassikkona ja animeteollisuuden kulmakivenä. Hahmot ovat inhimillisiä ongelmineen: jokainen on sekaisin enemmän tai vähemmän, päähenkilö on suoranainen raukka, sarjan tytöt itsestään epävarmoja frigidejä tahi tyrkkyjä ja niin edes päin. NGE:n musiikki on myös kaunista kuunneltavaa, ja sitä on paljon. Miinusta löytyy mielipiteiden mukaan, itse näen niitä vain visuaalisessa toteutuksessa sekä suomijulkaisun tasossa.

Suomessa DVD:lle ovat ilmestyneet ensimmäiset 6 DVD:tä, joiden suomennos on, ikävä kyllä, sanalla sanottuna kökkö. Vaikka en kummemmin luekaan japania, kykenen huomaamaan pienet asia-ja kirjoitusvirheet. Kaiken lisäksi suomennos on huolimatonta, jolloin herää kysymys oliko suomentaja töissään väsynyt vai kännissä. Liian monessa kohtaa tömätään ties mihin >>½>§!1`'' -merkkeihin kesken lauseiden, ja hahmojen nimet on kirjoitettu myös väärin: Ikari esiintyy Okarina ja Akaina, Ayanami Ayunamina, ja niin edespäin. Tarkkuutta kiitos, animea kuitenkin ostetaan Suomessa melko paljon.

Suomentaja kirjoittaa "neiti Misaton" väärin.

Death & Rebirth sekä End of Evangelion
Fanien tyytymättömyys nousi ja Annolle läheteltiin uhkauskirjeitä Evangelionin lopun floppaamisesta. Yhtiö päättikin tehdä lohdutukseksi pari elokuvaa ja tienata samalla vähän tuohta. Syntyi Death & Rebirth, joka käytännössä lyhentää sarjan reiluun tuntiin parannetulla kuvamateriaalilla sekä parilla uudella kohtauksella. Myös Anno itse ei ollut tyytyväinen sarjan lopetukseen, ja päätti tekaista sarjan alkuperäiseksi lopuksi tarkoitetun version elokuvana (tämä versio päätyi myös mangaan). Se kannatti tehdä.

End of Evangelion korvaa siis itse TV-sarjan viimeiset kaksi jaksoa. Viimeinen Enkeli on lyöty, mutta Nerv joutuu ottamaan vastaan tällä kertaa ihmisten itsensä hyökkäys. Koko tapahtumaketjun lopputulos on massiivinen, mutta yksinkertainen: maailmanloppu. TV-sarjan koukerot huipentuvat näyttävään ja kauneimpaan maailmanloppuun ikinä: maapallo täyttyy hajoavista sieluista, valoista, Enkeleiden harakireista, verestä ja päähenkilöiden päänsisäisistä ajatuksista kuolemasta, turhuudesta, unista ja unelmista. Lopetus on hyytävä, mutta täydellinen juurisellaisenaan. Viimeinen sana onkin: "Kimochi warui." Kuvottavaa.

Elokuva on mykistävä, suorastaan mind-blowing monessa mielessä. Se on visuaalisesti kaunis, dramaturgisesti riipaiseva ja sarjan päätöksenä huikea. On kyse katsojasta itsestä miten käsittää itse elovan juonen: monet eivät sitä ymmärrä, mutta eivät anna sen häiritä itseään. Toisia taas värikäs symboliikka ja japanilainen martyyrimäinen mind-fuck vain ärsyttää. Itse kuitenkin pidän elokuvista, jotka ovat pitkälti itse tulkittavissa.

Rebuild of Evangelion
Rebuildit syntyivät jälleen Annon ajatuksesta, että hänen sarjassaan on vieläkin jotain parannettavaa: tehdään NGE:stä nyt niin näyttävä että otakut saavat orgasmin visuaalisesta näyttävyydestä (ja tahkotaan rahaa siinä sivussa). Olit sitten animen ystävä tai vihollinen, et voi olla kieltämättä sitä tosiasiaa, että Rebuild of Evangelion on helvetin hyvännäköinen.

Katsoin ensimmäisen Rebuildin eli Rebuild of Evangelion 1.0: You are [not] alonen Rakkautta & Anarkiaa -festareilla vuonna 2008. Vaikka ykkösosa käytännössä toistaa TV-sarjan ensimmäiset viisi jaksoa liki kuva kuvalta, se on todella upeaa katsottavaa. Itselleni se oli elokuvakokemuksena juuri sen takia uskomaton, ja sarjan vanhat vitsit ja käänteet hätkähdyttivät täysin uudella tavalla. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta RoE 1 ei yllätä, mitä voidaan pitää sekä hyvänä että huonona asiana. Plussana elokuvassa visuaalisuuden lisäksi ovat tietenkin musiikit, sekä uudenlainen lähestymistapa Shinjin ja Rein suhteeseen. Vaikka Rebuildit ovatkin pitkälti toimintapainoitteisia, draamaa ei unohdeta.

Rebuild of Evangelion 2.0: You can [not] advance tuli pari vuotta R&A-festareille, minkä menin katsomaan tällä kertaa aika isossa porukassa. Se oli visuaalisesti jopa edeltäjäänsä mykistävämpi, ja koki juonellisesti suuria muutoksia. Roe 2 kattaakin sarjassa jaksot 6-20, joten on luonnollista että elokuvaan oli pakko supistaa vain se kaikkein oleellisin, sekä muokata tiettyjä
kohtauksia sopivampaan tyyliin.

Kauhistuksena monille faneille tuli Asukan sukunimen muuttaminen sekä kokonaisen uuden EVA-pilotin ilmestyminen sarjaan. Myönnän, että tämä järkytti minuakin, eteenkin uusi hahmo. Vannoutuneena fanina pelkäsin kokonaisuuden hajoamista johonkin epä-ngemäiseen fanserviceen. Kun kuitenkin pääsin elokuvaa katsomaan ja sain ensikosketuksen hahmoon, kiinnostuin siitä melko nopeasti. Hahmon, nimeltään Mari, suhtautuminen EVAn-pilotointiin poikkeaa muiden hahmojen asenteista siten, että hän on EVAn ratissa pelkästään sen ohjaamisen ilosta. Täten hän varmaan edustaa monia Evangelion-faneja, jotka tekisivät mitä tahansa että pääsisivät ohjaamaan jättimäistä ihmisrobottia. Vaikka tällä uudella hahmolla ei olekaan paljoa virkaa elokuvassa, uskon, että hän tulee vielä täyttämään fanien odotukset. Ainakin hahmona hän vaikuttaa todella kiinnostavalta, joten ainakin itse odotan jatkoa sekä hyvässä että pahassa.

Evangelion on minulle monessa suhteessa tärkeä ja rakas asia/ilmiö/sarja. Se on muuttanut minua monella tapaa ihmisenä, koskettanut minua tarinallaan ja hahmoillaan. En voi kuvitella itseäni ilman NGE:tä, niin yksinkertaista se on. Nyt saatankin kuulostaa aivan toivottoman toivottomalta otakulta, joka kuitenkin kiellän olevani. Olen elokuva-ihminen, siinä missä toiset ovat musiikki-, taide- tai valokuvaus-ihmisiä. Pidän animesta, mutta se ei hallitse elämääni enää samalla tavalla kuin ennen. En kuitenkaan voi kieltää NGE:n suurta vaikutusta elämääni. Se vaikutti minuun nyt, ja vaikuttaa yhä.

Omenasiideri, eikun--

Viime aikoina on tullut katsottua animea, mm. Hellsing Ultimaten ensimmäiset kolme DVD:tä sekä R&A -festareilla ollut Rebuild of Evangelion 2.0: You can [not] advance (tästä elokuvasta lisää seuraavassa postauksessa). Nyt tekeekin mieli paneutua yhteen lemppari anime-leffoistani eli Appleseediin sekä sen seuraajaan Ex Machinaan.

Appleseed perustuu samannimiseen 80-luvun mangaan ja tv-animeen, jonka loi Masamune Shirow. Pääosin tarina kertoo Deunan Knutesta ja tämän kyborgi-rakastajasta Briareoksesta, jotka erikoispoliisissa suojelevat Olympos-kaupunkia erinäisiltä ongelmilta. Appleseed-elokuva alkaa mangan alkulähteiltä, eli Deunanin joutumisesta utopiaa tavoittelevaan Olympokseen, jonka väestö koostuu puoliksi ihmisen kaltaisista roboteista, bioroideista.

Tarina lähtee käyntiin uhkana, että bioroidien elämää säätelevää lähdettä yritetään tuhota. Deunanin ja muiden erikoisjoukkojen määränä on löytää "appleseed", bioroidien lisääntymisen avain ja täten pitää yllä Olympuksen herkkää tasapainoa.

Monia raivostuttaa elokuvassa 3D-tyylinen animaatio, joka on tyyliltään kiiltävää ja pehmeää kuin videopeleissä. Myönnetään, tyyliin tottuminen vie aikansa, mutta sen jälkeen elokuva on siistiä katseltavaa. Elokuvan avauskohtaus on lievästi sanottuna upea hidastuksineen ja armottomine räiskinnöineen. Toiminta-tunnelma pysyy yllä pitkin elokuvan sopivin välein, mutta myöskään draamaa ei olla unohdettu.. Jollakin tapaa myös anime-tyyli sopii täydellisesti mäiskinnän ja Deunanin emotionaalisen nyyhkinnän sekaan.

Miinuksia kuitenkin myös löytyy. 3D-grafiikan lisäksi ihmis-animaatiot ovat paikoin kökköjä. elokuva ilmestyi 2004, joten grafiikkaan olisi voinut huomattavasti panostaa, kun samana vuonna ilmestyi esimerkiksi myös 80-luvulta tulleen Ghost in the Shellin kakkososa. Lisäksi elokuvan juoni on paikoin hieman pakotettu, eteenkin draaman osalta. En rupea tässä kohden spoilaamaan juonta sen enempää, mutta Deunanin menneisyys ja Briareoksen haavoittuminen olivat juuri tälläisiä väenväkisin tungettuja nyyhky-kohtauksia, joita näkee turhan usein animeissa.

Appleseed ei ole kuitenkaan huono. Vaikka leffan viimeinen toimintakohtaus vaatisikin enemmän potkua, elokuvan kokonais-tunnelma pysyy tasaisen hyvänä. Kaiken kaikkiaan myös Deunanin vahva hahmo ja Briareoksen suojeleva ja vankka olemus ovat ehdottomat plussat, ainakin omasta mielestäni.

Deunan kokee muodonmuutoksen: nätistä kaunottareksi.

Appleseed: Ex Machina on edeltäjään suoraviivaisempi ja hemmetin paljon komeamman näköinen. Elokuva lähtee käyntiin taas toimintakohtauksella, jotka ovat molempien elokuvien yksiä parhaimpia hetkiä. Aseet paukkuu, hylsyt lentää ja rakastavaiset ampuvat vieri vieren tehden mahdottomia akrobaattisia liikkeitä. Realistista? Ei, mutta sopivan mässäilevää toimintaa animetyyliin.

Juoni on ykkösosaa selkeämpi, mutta sitä myöten suorastaan ennalta-arvattava. Tällä saralla Ec Machina onkin edeltäjänsä vastakohta, joka oli juoneltaan tökkivämpi, paikoin jopa hidaskulkuinen. Ex Machinassa juoni kulkee vauhdilla eteenpäin ja elokuva onkin ohi yllättävän nopeasti. Riippuu katsojasta onko tämä hyvä asia, sillä reiluun tuntiin mahtuu kuitenkin paljon sisältöä, lähinnä tietenkin räiskintäkohtauksia, mutta myös draamaa.

Juuri draama-puoli on Ex Machinan valtti. Perusjuonen lisäksi tarinaan ilmestyy kolmas päähenkilö, Briareoksesta tehty klooni, joka luonnollisesti alkaa vetää Deunania puoleensa. Kolmiodraaman ainekset ovat purkissa, ja toimii härskillä tavalla loistavasti: Deunan toisaalta haluaa pysyä uskollisena kumppanilleen Briareokselle, muttei voi olla ihailematta tämän kloonissa olevia piirteitä, joita Briareoksessa ei enää ole.

Sanotaan etteivät kakkososat pääse koskaan ykkösosan tasolle. Tässä Ex Machina tekee poikkeuksen, sillä minusta se on toiminnallisesti, visuaalisesti ja draamallisesti toimivampi kokonaisuus kuin ykkönen. Nämä ehdottoman tärkeät ulottuvuudet paikkaavat itse juonen suoraviivaisuutta.

Appleseed: Ex Machinaan liittyy mukava leffakokemus, joka vie meidät pari vuotta takaperin, kun katsoin veljeni, kaverini Neon ja Korruptin sekä Neon isoveljen kanssa Ex Machinaa. Oli leffaevästä, rentoa meininkiä ja läpänheittoa. Itse elokuvan katsominen olikin sanalla sanoen äänekästä, sillä kukaan ei voinut istua hiljaa aloillaan. Itsekin olen elokuvien katselijana toisinaan riesa, sillä minulla on tapana kommentoida elokuvaa jatkuvasti (eteenkin jos se on minulle tuttu).


"Miten tolla voi olla suonia metallissa?" (kaverini Briareoksen agressiokohtauksesta)
"Hei, NIGHT OF THE LIVING DEAD!" (kaverini veli ihmismassan sekavuudesta)

Eteenkin Deunanin ja Briareoksen romanttinen suhde herätti meissä kaikissa kysymyksiä:

minä: "Miten noi jaksaa olla yhdessä? Tai siis, eihän ne voi edes suudella kun toi on pelkkää metallia! Entä miten ne tekee... Miten ne tekee sen?"
Neo: "Ehkä se onkin ainut osa jota ei amputoitu!"
Neon veli: "Tai sitten sillä on electronic-cucumber!"

Olipahan siinä sitten nauramista, mutta itse olin siinä vaiheessa hieman kiusaantunut, sillä olin lievästi sanottuna ihastunut Briareoksen hahmoon. No, mutta hei, ketä nyt ei innostaisi vahva ja lojaali suojelija! Hän saisikin ottaa minut suurien metallisten käsivarsiensa suojaan koska tahansa. ♥ Ehkäpä juuri Briareos herättikin robotti-intohimoni.

Boyfriend of steel -->

Muuten, jos joku älykäs huomasi, muutin hieman blogin ulkoasua. Harmittaa, kun suurella vaivalla tekemäni taustakuva ei näy kokonaan, mutta olkoon. Kuva on tässä kokonaisuudessaan:

Hauskaa muuten, että olen saanut nopeasti uusia lukijoita! Lämpimästi tervetuloa, ja kertokaa toki eteenpäin blogistani, jos tämä vaikuttaa lukemisen arvoiselta :)

Uni

Näin viime yönä todella massiivisen unen scifi-tyylisestä tarinasta, ja myöhemmin yrityksestäni tehdä siitä elokuvaa. En tiedä mistä uni oli alunperin peräisin, sillä en ole viimeaikoina katsonut juuri mitään elokuvia, puhumattakaan scifistä. Mitä nyt pari viikkoa takaperin katselin Constantinea kaverin kanssa, ja nyt viikonloppuna jonkin "humoristisen" sotaelokuvan ja Jumperin. Lisäksi olen katsonut aivan liikaa Clannadia.

Uni alkoi yksinkertaisena uhkana, että päähenkilö (siis minä) on hallitsijansa keskeneräinen luomus, joka saa viimeisen "päivityksensä" vuoden vaihtuessa. Tämä merkitsi itselleni sitä, että pääkoppani avattaisiin ja aivoihini kajottaisiin. Muuttuisin aivan toiseksi persoonaksi ja nykyinen minuuteni ja tietoisuuteni kuolisi. Kuoleminen luonnollisesti pelotti, mutten voinut kuin alistua hallitsijani tahtoon. Ainoa keino paeta tilannetta, oli yksinkertaisesti hävitä näkyvistä.

En tiedä missä vaiheessa unta olen siirtynyt kokonaan toiseen universumiin pakoon kohtaloani. Tuolla toverustun täkäläiseen ihmisolentoon, joka kertoo maailmansa tukalista oloista. Hän kertoo kuinka vieraan universumin hallitsija, itse asiassa juuri minun isäntäni, aikoo aloittaa sodan heitä vastaan etsiessään jotain itselleen tärkeätä asiaa. Tietenkin tuo tärkeä asia on minä itse, ja joudun kokemaan syviä tunnontuskia oman itsekkyyteni takia.

Unen lopussa käydään tietenkin taistelu. Ensin alkaa pommitus, joka osoittautuu luultua pienemmäksi, mutta ihmisten paniikki ja yleinen ahdistuneisuus luovat pienestäkin uhkasta tavattoman suuren. Seikkailen toverini kanssa paikasta toiseen, suojelen häntä hajoavien rakennusten palasilta ja vihollisen vakoojien katseelta. Lopulta joudumme pattitilanteeseen, jossa hallitsijani käy läpi jokaisen meikäläisen, pysähtyy tietenkin minun kohdallani ja kysyy "olemmeko tavanneet aikaisemmin?" Paljastun, ja alkaa tajuton lopputaistelu, joka päättyy voittoomme. Saan pitää minuuteni ja toverini vapautensa.

Itse tarina-unen jälkeen, olen itse itseni, ja toteuttamassa kyseistä unta elokuvana koulun elokuvakurssia varten. Huomaan, että visioni on mahdoton toteutettavaksi, mutta yritän silti epätoivoisesti hoitaa asian loppuun saakka. Näyttelijät ja muut kanssatyöskentelijät turhautuvat minuun, ja koko unessa on harmistunut tunnelma.

Kun heräsin, olin tosi iloinen että nykyinen projektini on huomattavasti yksinkertaisempi: kääpiösiilini arkipäivä.

Mistä on hyvät genret tehty?

Otsikon kysymykseen on varmasti paljon yksilökohtaisia vastauksia. Aionkin nyt käsitellä omaa subjektiivista kokemustani hyvistä elokuva-genreistä siis suomalaisittaen sanoen, elokuvalajeista tai -tyypeistä. Samalla saan myös ylipäätään kategorisoitua elokuvan lajit, sillä (kontrollifriikki kun olen) rakastan asioiden lajittelua ja järjestelemistä luokkiin. Pitäkää kuitenkin mielessä, että elokuvissa voi olla sekoitettuna useampia genrejä keskenään, ja on elokuvia, jotka eivät sovi mihinkään genreen. Jätän tällä kertaa pienemmät genret, esimerkiksi dokumentin ja eeppisen/historiallisen elokuvan, väliin.

Loistavaa scifiä ja fantasiaa
Sisältää paljolti osia kauhusta (vrt. Alien), eeppisestä elokuvasta, toiminnasta ja niin edelleen
On myönnettävä suoraan ja sanottava, että olen tieteiselokuvien ystävä. Olen kaiken kaikkiaan ollut pienestä saakka kiinnostunut avaruudesta ja tekniikasta, joten on luonnollista että pidän myös elokuvataiteessa niiden kuvaamisesta. Mutta mikä on hyvää scifiä?

Hyvässä scifissä on luonnollisesti meille ennestään tuntematonta tekniikkaa. Tekniikan ei tarvitse olla hi-techiä, riittää ettemme tunne sitä. Toinen tärkeä asia on kuvaus vieraasta maailmasta, sivilisaatiosta tai ajasta. Scifiä parantavat uskottava historiikki, miljöö, tekniikan yksityiskohtaisuus sekä visuaalisesti näyttävät tehosteet/lavasteet/puvustus tai vastaava. Samat ominaisuudet koskevat pitkälti fantasia-elokuvaakin.

Esimerkki hyvästä scifistä on tietenkin klassikkojen klassikko Star Wars, jossa on paljon yllämainittuja hyviä piirteitä. Toinen loistava elokuva on 2001: Space Odysseia, joka oli aikoinaan uskomattoman taitava ja visuaalisesti ennennäkemätön kuvaus avaruudesta. Scifi-lemppareihini kuuluvat mm. Matrix, I'Robot ja District 9, jotka ovat kuitenkin huomattavasti enemmän toimintapainoitteisia kuin edellä mainitut klassikot. Hyvää fantasiaa on esimerkiksi Tolkienin kirjoista väännetyt Taru Sormusten Herrasta -leffat.

Huonoa scifiä löytyy paljon 20-50 -luvun B-elokuvien joukosta. Ne ovatkin enemmän surkuhupaisia ja halpoja kuin tajunnanräjäyttäviä kuvauksia vieraista kulttuureista. Epäonnistumisia nähdään kuitenkin myös lähempänä nykyaikaa. Yksi suorastaan humoristinen scifi-tapaus on 90-luvun lopun Starship Troopers. Elokuvan lopussa esiintyvä "pääpahis" nimeltään Aivo-ötökkä on jo itsessään hauskaa, mutta ennen kaikkea häiritsevää katseltavaa (ks. kuva). Mitä elokuvan suunnittelijoilla oli oikein mielessään, kun elokuvan lopuksi keihäs työnnetään väkivaltaisesti ötökän vagin-- tarkoitan suuhun.

Pakahduttavaa draamaa
Sisältää osittain myös romanttiset komediat
Hyvän draaman ainekset ovat omalla kohdallani yksinkertaiset: päähenkilö(ide)n tulee kärsiä niin paljon kuin on ikinä mahdollista, mieluiten kaikilla kärsimyksen tasoilla (fyysinen, psyykkinen, henkinen). Mitä suurempi tuska, sen vapauttavampi katharsis saadaan elokuvan loppuun. Katharsiksenkaan ei kuitenkaan tarvitse olla onnellinen. Se voi olla myös avoin tilanne/kohtaus, looppi tai hahmon itsemurha. Pääasia on kuitenkin selvä, mitä enemmän hahmo kärsii ja mitä paremmin tämä kärsimys tuodaan esille, sen parempi. Draamassa hahmojen uskottavuus ja täten helppo lähestyttävyys ovat tärkeitä. Samastuminen, uuden luominen ja syvällinen teema tai sanoma ovat myös tärkeitä.

Asia erikseen ovat romanttiset komediat, joista en liiemmin välitä elokuvina niiden naiivisuuden ja epäuskottavuuden takia. Ne kulkevat aina samoja kaavoja pitkin, eivätkä edes yritä luoda mitään uutta, toisin kuin syvällinen draama. Romanttiset komediat tai draamat ovatkin naisille suunnattuja toimintaelokuvia, toisin sanoen päätöntä viihdettä.

Hyvää draamaa edustavat esimerkiksi Big Fish, The Fountain tai Geishan Muistelmat. Kaikissa rainoissa hahmot joutuvat kohtaamaan esteitä esteitä, joita hahmo (ja täten myös katsojat) joutuvat käymään läpi. Emotionaalista tuskaa nähdään elokuvissa enemmän tai vähemmän, ja kaikkiin liittyy se kuuluisa rakkaustarina. Titanic ei ole huono draaman edustaja sekään, puhumattakaan romanttisten elokuvien äidistä eli Tuulen Viemästä.

Huonoa draamaa löytyy television saippuasarjojen lisäksi myös romanttisista komedioista, joita en rupea sen kummemmin käymään läpi.

Vauhdikasta toimintaa
Sisältää supersankarielokuvat, toiminta-painotteiset draamat/fantasiat/parodiat sekä sotaelokuvat
Toiminta-elokuvien nimenkin perusteella on selvää, että niissä kuuluu olla actionia. Aseiden paukkuminen, slow-motionit, ankarat takaa-ajokohtaukset ja yleisesti tappelukohtaukset ovat must. Juonen musta-valkoisuus ja yksinkertaisuus on toiminta-elokuville myös tyypillistä.

Itse rakastan slow-motioneita, niitä ei yksinkertaisesti voi olla liikaa. Lisäksi yleiset tappelukohtaukset, eteenkin nyrkeillä tai melee-aseilla (miekat, nuijat, keihäät) käytävät taistelut ovat mieleeni. Kamppailulajien seuraaminen toimintaelokuvissa on mielenkiintoista, mukavaa vaihtelua tyypillisen ase-räiskinnän lisäksi. Visuaalisuus ja vauhti ovat tärkeitä elementtejä toimintaelokuvissa, mutta niiden vääränlainen luonti (liikaa räjähdyksiä, kovat äänet, liian nopea leikkaus) vie oman kiinnostukseni ihan muualle.

300, useat sotaelokuvat sekä lähes kaikki supersankarielokuvat ovat mieleeni käypiä toimintaelokuvia. Tappelua ja mässäilyä löytyy, mutta elokuva saa sisältönsä muustakin kuin tappamisesta. Huonossa toimintaelokuvassa ei voikaan olla ärsyttävämpää kuin kaikkivoipa miespuolinen toimintasankari, joka lyö satapäisen armeijan parilla panoslippaalla ja syö lyijyä kuin leipää. Realismi siis käteen, kiitos.

Ei näin, Arska, vaan "less is more".

Kutkuttavaa jännitystä ja hyytävää kauhua
Sisältää (psykologiset) trillerit, salapoliisikertomukset, kauhun alalajit (gore, splatter jne.)
Pidän jännityselokuvista. Eteenkin psykologiset trillerit ovat yksi suosikki genreistäni juuri niiden intensiivisyyden, mielenkiintoisuuden ja usein uuden näkökulman vuoksi. Kauhu on tähän astisilla kokemuksillani ollut surkuhupaisaa: ylipäätään en kykene ottamaan yliluonnollista ja perustelematonta örkkimönkiäistä tosissani. Ajatus siitä, että ihminen on itselleen pahin vihollinen on minusta paljon pelottavampi uhka kuin kauhussa esitetyt randomit sarjamurhaajat, piinaavat demonit ja saatanan nouseminen maan pinnalle.

Trillereiden ja muiden jännittävien elokuvien tärkeänä osana on paitsi musiikillinen, lavasteellinen (esim. pimeät nurkat) ja kuvallinen toimivuus (esim. käsivarakuvaus), myös hahmoon helppo samastuttavuus. Omalla kohdallani jännityksen luomisessa tietty epävarmuus, paranoija ja kierolla tavalla perusteltu tai luonnollinen uhka ovat hyviä. Itseeni eivät vetoa verellä mässäily, uskonnolliset kauhuelementit tai epämääräinen olento ilman kunnollista motiivia käytökselleen. Toki tietty epävarmuus ja tarinan aukkoisuus on hyvä tehokeino, mutta liian yliluonnollinen setti ei voita uskottavuutta minulta.

Hyvää jännitystä on esimerkiksi The Cubessa, Uhrilampaissa ja Inceptionissa. Kauhun puolelta mielen ei ikävä kyllä tule yhtään hyvää esimerkkiä. Ehkäpä pitäisikin tutustua enemmän kyseiseen genreen. Ainakin Blair Witch Project kiinnostaisi nähdä, ja sitä onkin kehuttu todella jännittäväksi. Goren (?) puolelta Saw vaikuttaa näkemisen arvoiselta.

Railakasta komediaa
Sisältää parodiat, mustan komedian, katastrofikomedian, crazy- ja teini-komediat.
Nykyään hyvää komediaa on hankalaa tehdä. Ainakin itsestä tuntuu siltä, että kaikki hyvät komediat on tehty 80-90-luvuilla. Itseäni ainakin naurattavat kovasti sellaiset komediat kuin Hot Shots, Mies ja alaston ase sekä Austin Powers. Maku komedian suhteen on kuitenkin todella subjektiivinen, joten käyn läpi vain ne asiat, jotka itse pidän hyvän komedian merkkinä.

Ensinnäkin intertekstuaalisuus eli toisiin asioihin viittaaminen on asia jolle hajoan kerta toisensa jälkeen. Tähän riittää elokuvassa ihan yksittäinen symboliikka tai repliikki, mutta myös kokonaiset parodiat ovat usein kiinnostavia. Stereotypioilla leikittely, hahmojen kärjistetyt luonteet tai grazy-komedia tyyppinen remellys on kohtuudella käytettynä hauskaa katsottavaa. Lisäksi pidän kielellä leikkimisestä ("Don't call me Shirley"). Sääli vain, että käännöksissä ne eivät usein toimi. Ylipäätään älykäs läpänheitto, ironia ja sarkasmi puree omalla kohdallani. Välillä kuitenkin voidaan taipua härskiyteen, esimerkiksi kaksi ensimmäistä American Pietä ovat pervoudessaan loistavia. Huono komedia toistaa samaa vitsiä yhä uudelleen, lankeaa yksinkertaiseen tai turhan alatyyliseen läppään tai on kokonaisuudessaan vaivaannuttava.

Ihastuttavaa piirrettyä
Sisältää lasten piirros-ja tietokone-animaatiot sekä anime-elokuvat
Piirrettyjen tai animaatioiden kohdalla on selvää, että visuaalisuus on ykkösenä. Kun elokuva hivelee esteettistä silmää on jo yksi osa hyvästä piiretystä elokuvasta täytetty. Toinen puolisko tulee sitten itse tarinan juonesta ja hahmoista, jotka sinällään vaihtelevat laidasta laitaan aina suloisesta hössötyksestä rankkaan mättöön. Omalla kohdallani on loistavaa, jos romanttinen söpöys ja rankka realismi yhdistyvät samassa elokuvassa. Symbolisesti tätä on paljon vanhoissa Disney-elokuvissa sekä pitkälti myös animen puolella.

Huonoja Disney-leffoja ei ole, ainakaan jos mennään 2000-luvun tuolle puolen. Kuusi vuotta takaperin taso alkoikin laskea huomattavasti, enkä osaakaan pitää enää nykyisiä Disneyn tekemiä animaatioita samassa luokassa vanhojen klassikkopiirrettyjen kanssa. Omasta mielestäni animaatioiden tekeminen olisi pitänyt jättää Dreamworksille, joka osasi homman alunperin teknisesti paremmin (mikä ei kyllä näy enää nykyaikana).

Vaikka visuaalisuus ei olekaan kaikki kaikessa, se on suurena apuna herättelemään näinkin paatuneen Disney-nostalgisoijan katsomaan uuden sukupolven disnejä. Esimerkiksi uusi animaatio Tangled (suomennettuna Kaksin karkuteillä) houkuttaa meikäläistä juuri upean ulkonäkönsä takia. Animaatioon tarkemmin tutustuttuani sen pinnallisen ulkokuoren takana saattaa olla jotain ihan helmeäkin. Kuka haluaa siis lähteä leffaan kanssani?

Disney ja Disney. Visuaalinen taso eri, mutta viehätys yhä sama.

Parantumattomia haavoja

Tulin juuri katsomasta Black Swania. Kuten aina hyvien elokuvien jälkeen, on jotenkin hauras, mutta silti epätodellisen voimallinen olo. Elämä tuntuu ikuisuudelta, jokainen hetki on ainutlaatuinen. Uskoo pystyvänsä mihin tahansa.

Toisinaan elokuvien tuomaa voimaa tarvitsee elämän kriisitilanteissa. Ostin perjantaina Gamestopista viisi elokuvaa (teki yhteensä 11 euroa), ja katsoin samana iltana Ihmeperheen, jonka olin juuri em. kaupasta hakenut. Tuo elokuva, vaikkei se sinällään ole mitään rymistelyä kummempaa, muistutti minua ensimmäisestä keväästä, kun vanhempani olivat eronneet. Siellä oltaisiin tarvittu voimaa ja jaksamista.

Black Swan oli hyvä elokuva, mutta ilmeisesti se ei tuntunut vastaavan kaikkia odotuksiani, minkä takia se jäi minulle osittain laimeaksi. Päähenkilöön keskittyvä käsivarakuvaus on kuitenkin toimiva ja tanssikohtaukset todella kauniita ja mukaansatempaavia (propsit Portmanille upeasta tanssityöstä). Juonellisesti tarina on ehkä hieman ennalta-arvattava, eikä tuo psykologisesti mitään uutta esille. Hahmot ovat kuitenkin kiinnostavia, aina härskistä baletti-ohjaajasta, hyysäävään äitiin ja tarinan toiseen naispäähenkilöön, joka on Portmanin esittämän Ninan täydellinen vastakohta. En spoilaakaan sen enempää itse tarinaa...

Näen sekä Ninassa, että tässä avoimemmassa päähenkilössä itseäni. Toisaalta olen perfektionisti, joka ei koe mitään niin ahdistavana kuin epäonnistumista tai häviämistä. Unelmani olisikin kuolla tyytyväisenä, kuolla täydellisen ja täyttävän elämän jälkeen. Kuitenkin näen itseni myös takomassa järkeä itseäni herkempiin ja hauraampiin ihmisiin, yllyttämässä heitä, haastamassa itseään. Sikäli elokuva olikin kiinnostava, kun kykenin yhden hahmon sijaan samastumaan useampaankin henkilöön. Ehkäpä tämä oli yksi syy, miksi Black Swan oli ehdolla vuoden parhaaksi elokuvaksi.

Mikä kuitenkin vei minut lapsuuteni äärelle oli juuri tuo Ihmeperhe. Kaiken kaikkiaan muistan pitäneeni elokuvasta sen ilmestymisaikana todella paljon. Tarina on hauska, toiminnallinen, muttei mässäile liikaa tappelemisella eikä liian nopealla leikkauksella (johon turvaudutaan nykyään liian usein). Eniten kuitenkin pidin elokuvasta juuri sen perhe-teeman takia.

Ihmeperheessä on pääosin kyse perheen kohtaamista kriisistä ja erimielisyydestä: kiistasta siitä, ollako oma itsensä vai pukeako itselleen naamari itsensä suojaksi.
Tarinassa onkin, ikävä kyllä, tämä päällisin puolin täydellinen perhe, jolla on toki omat ongelmansa ja kriisinsä, mutta jotka kuitenkin elokuvan loppuun mennessä saadaan selvitettyä.

Muistankin liikuttuneeni juuri elokuvan täydellisestä lopusta, jossa kaikki antavat toisilleen anteeksi, ja jatkavat elämää yhdessä. Elokuva ilmestyi pian vanhempieni eron jälkeen, ikää minulla oli 11-vuotta. Tajusin silloin, että se, mitä tapahtuu elokuvissa, ei tapahdu tosielämässä. Vanhempani eivät tule koskaan sopimaan riitojaan tai palaamaan yhteen. Heillä tulee aina olemaan erimielisyyksiä.

Tämän lisäksi Ihmeperheessä minua liikutti perheen vanhin tyttölapsi, joka muistutti minua kaikinpuolin minusta itsestäni. Veljeni sanoikin heti elokuvan nähtyään "se tyttö on siinä elokuvan alussa ihan niinku sä!" Ja se oli totta: olin pitkään se hiusteni takana piilotteleva ujo, itseään epäilevä tyttö, joka mielummin halusi kadota väkijoukkoon kuin tulla huomioiduksi. Kuitenkin tämä pidättyväisyys purkautui kotona, aivan kuten elokuvassakin. Piikittely, riitely, nenäkäs äänensävy, vastaanväittäminen... Ne kuuluivat liian usein jo muutenkin rasittuneen perheemme arkeen.

Rakastan elokuvia, niiden tuomaa rentoutunutta mieltä, huumoria, nostalgiaa ja muistoja. Kuitenkin, niin kuin jokaisessa monisyisessä asiassa, elokuvat herättävät joskus myös ikäviä muistoja. Juuri monet Disney-leffat, kuten esimerkiksi juuri Ihmeperhe, muistuttavatkin minua (kliseisesti sanoen) haavoista, jotka eivät ole vielä täysin parantuneet. Toisaalta, joskus on hyvä repiä rupiset arvet auki, tarkastella niitä tyynenä, ja antaa niitten sitten parantua rauhassa.

Ps. Ihmeperheen suomi-dubissa Esa-poikaa ääninäyttelee veljeni vanha tuttu.
Ps2. Pahoittelen angstista äänensävyä. Ajatelkaa sitä vaikka vaihteluna entiseen analyyttiseen tekstiin!
Ps3. Pitäisi saada katsottua lähiaikoina Iron Man. Sitä ennen kuitenkin yo-kokeisiin tuskailemaan! Toivottakaa onnea!

Uudelleen arviointia

Lukuloma jatkuu edelleen: reaalikirjat on luettu, nyt alkaa yksityiskohtaisempi pänttäys. Sosiaalisella puolella sujuu myös: on treffailtu pariin otteeseen ja pyöritty muun muassa baarissa. Elokuvien suhteen on tietenkin myös ollut toimintaa: olin melkein ostamassa Kill Bill vol. ykkösen, katsoin Oscarit ja hihkuin innosta Natalie Portmanin puolesta. "Umm, umm, umm" -kiitospuhe oli kiusallisella tavalla söötti. Olenkin menossa katsomaan Black Swanin toverini kanssa lähiaikoina.

Edellisistä hankalista lauseenrakenteista onkin parempi siirtyä kahteen elokuvaan, jotka katsoin sunnuntai-iltana televisiosta. Kyseessä olivat Kuka viritti ansan, Roger Rabbit sekä paljon puhuttu ja hehkutettu Twilight. Koska aion vaahdota Twilightista vähän enemmänkin, puhun ensin Roger Rabbitista.


Tämä elokuva on ennen kaikkea lapsuuden elokuva. Ei tietenkään samassa mittakaavassa kuin esimerkiksi Disney-elokuvat tai Star Wars, mutta lähellä sitä. Muistaakseni tutustuin nappulana tähän elokuvaan täysin vahingossa: olin etsimässä jotain tiettyä nauhotettua filmiä, ja törmäsin tähän hulvattomaan elokuvatapaukseen. Ja tietenkin nautin siitä, vaikken elokuvasta mitään ymmärtänytkään.

Lainaten suoraan Helsingin Sanomia: "Äksy yksityisetsivä (Bob Hoskins) uskaltautuu piirroshahmojen kaupunkiin Robert Zemecksin kreisikomediassa, joka yhdisti näytelmäelokuvaa ja animaatiota historiallisen onnistuneesti." Elokuva on 80-luvulta, joten siihen nähden visuaalinen puoli on elokuvassa ilmiömäinen. Piirroshahmojen ja oikeiden ihmisten vuorovaikutus on todella uskottavaa ja hyvännäköistä (, ja ne parit kökköiset kohdat voidaan antaa anteeksi). Hahmot ovat äärimmäisyyksissään loistavia, juoni toimiva ja niin edelleen. Roger Rabbit on lyhyesti sanottuna erittäin toimiva ja hyvä kokonaisuus.

Kreisikomediaksi en silti menisi elokuvaa nimittämään. Myönnettäköön, että leffa on "kreisi", ja siinä on ehdottomasti paljon komedian aineksia, mutta en silti menisi yhdistämään näitä kahta termiä keskenään. Kreisikomediat koostuvat lähinnä päättömästä hekottelusta ja melko yksinkertaisesta huumorista, kun taas Roger Rabbitissa huumori on nimenomaan pisteliästä, intertekstuaalista ja paikoin synkkääkin. Musta komedia olisi siten parempi termi. Kuitenkin, elokuvan piirretystä puolesta ja K-merkinnästä (K11) poiketen, en menisi nimittämään tätä myöskään lasten elokuvaksi. Lapsena en käsittänyt leffan juonesta puoliakaan, keskitin ajatukseni vain ärsyttävään Roger Rabbittiin, pelottavaan pääpahikseen ja seksuaalisesti todella häiritsevään Jessica Rabbittiin (ks. kuva). Kysyinkin joskus hiljattaen isältäni: miksi annoitte meidän katsoa noinkin ad-hd -tyylistä elokuvaa, jossa tietoisesti mässäillään myös väkivallalla ja seksillä? En saanut vastausta, mutta perjaatteessa elokuva ei ole suoranaisesti sitä itseään, vaan ironiaa, sekä kannanotto piirrettyjen stereotypioihin. Siinä Roger Rabbit onnistuukin penteleen hyvin. Sääli vain, että nuoremmat katsojat eivät tätä sanomaa välttämättä kosketa.

Mutta hitto soikoon, tuota Jessica Rabbittia! Olin aikoinani ala-asteella ja piirretty naishahmo sai minut jo silloin himon valtaan (tietenkin täysin minun tietämättäni)! Nytkin hahmoa katsellessani en voinut muuta kuin ajatella: "seksikkäin piirretty hahmo ikinä. Panisin." Ja näin panemisesta onkin hyvä siirtyä Twilightiin.


Menin katsomaan Twilightin häpeäkseni kaksi kertaa elokuvateattereihin (osittain kavereiden painostuksesta, mutta silti). En ollut lukenut Stephenie Meyerin kirjaa, en ollut koskaan välittänyt vamppyyreista ja kauhu-romantiikasta. Olin silti viikon tai pari aivan Twilightin, tai oikeastaan, Edwardin kaunopuheisten sanojen kourissa. Onneksi hypetys meni ohi ja pystyin katsomaan elokuvaa ja siihen liittyvää ilmiötä kriittisemmin.

Muistan kuinka kehuin ensimmäistä Twilight-leffaa. Lainaten itseäni IRC-Galleriassa: "Pitäisi kyllä ehdottomasti lukea nuo kirjat! Hienolta vaikuttaa. Intensiivistä ainakin! Mm, romanssia.. *Q* -- Nyyh, haluan oman romanttisen-intensiivisen suojelijani ;___; " Kuten näkyy, en kyennyt objektiiviseen ajatteluun. Elokuva oli minusta intesiivinen ja visuaalisesti/tarinallisesti toimiva. Nyt kun kuitenkin katsoin Twilightin uudelleen pitkän ajan jälkeen, en voinut muuta kuin katsoa elokuvaa surku-hupaisissa merkeissä.

Sanottakoon elokuvan hyvät puolet: se noudattaa melko kunnioitettavasti kirjaa, ei venähdä tajuttomiin mittoihin ja on näyttelijätyöltään kohtalaista, mitä tulee sivuroolien esittäjiin. Musiikki on kaunista.

Päähenkilöiden, eli siis Bellan ja Edwardin, näyttelijätyö on kuitenkin aivan karmeata katsottavaa. Steward vastaa melkein äitini kuvaamaa Harrison Fordia: "hänellä on kaksi ilmettä: suu auki ja suu kiinni." Ikävä kyllä Stewardilla on vain yksi ilme: suu hieman raollaan, silmät tuijottaen muka-romanttisen-kaipaavasti tyhjyyteen. Saanen havainnollistaa tätä kuvasarjalla (ks. vasemmalla). Tuskin tarvitsee sanoa mitään.
Paljon parempi ei ole Pattinssonkaan, hänelläkin on vain yksi typerä ilme. Liittyi tämä kivikasvo-näyttely sitten hahmon luonteeseen kuinka paljon tahansa, en jaksa enkä viitsi antaa sitä anteeksi. On kaiken kaikkiaan sääli, että tälläiset nuoret näyttelijät menevät hukkaan, sillä kulissien takana tuntuu läppä ja hymy lentävän. Sääli ettei sitä vain näy elokuvassa, sillä kyllä melankolinen ja tyly hahmo voi olla värikäs!

Surkeaa näyttelytyötä ei pelasta kankea visuaalinen toteutus (vrt. kiipeily-ja juoksukohtaukset), jotka pahenevat entisestään jatko-osiin mennessä. Tarina oli jo kirjassa kliseinen ja epäuskottava, mikä korostuu elokuvassa entisestään. Eteenkin jatko-osien kolmiodraama ja halpa Romeo & Julia -kopioiminen on turhauttavaa katsottavaa. Twilightin jatko-osat tuhosivat senkin osan ykkösosasta, mikä oli jo hyvää. Itseasiassa New Moon kamppaili osasta Potter kutosen kanssa "huonoimmasta vuoden 2010 elokuvasta" omassa mielessäni. Eilisen katsomisen perusteella ennen kolmen tähden elokuva putosi Nyt-liitteen antamaan kahteen tähteen, ja hyvistä syistä: tönkkö näyttely, tönkkö tarina, tönkkö toteutus.

Twilight-ilmiönä ei koskettanut minua elokuvien tullessa leffateattereihin, eikä kosketa edelleenkään muuta kuin negatiivisessa mielessä. Minkä takia juuri tämä rakkaustarina on noussut teinityttöjen simissä niin uskomattoman ihanaksi? Ennen pidettiin oikeasti toimivista romantiikka-draamoista, vaikkapa Tuulen Viemästä tai Titanicista. Miksi juuri tämä emo-sävytteinen vamppyyri-kopio sai, ja saa edelleen, niin paljon huomiota? Liittyykö asiaan nuorten viehätys masokistiseen rakkauteen, angstisiin hahmoihin ja näiden toivottomaan tilanteeseen? Jos asia on näin, niin olen huolissani nykyajan nuorisosta. Siksi Twilight-ilmiö saakin vereni kiehumaan, sillä se muistuttaa minua niin monesta surkeasta ihmisrauniosta, jotka enemmän tai vähemmän ovat ottaneet Twilightin tarinan liian raskaasti, ja soveltavat sitä omaan elämäänsä takertumalla epätoivoisesti toimimattomaan "rakkauteen".

Ärtymykseni on todennäköisesti turhaa, ja ehkä siihen liittyy vain pelko siitä, etten tule itse koskaan tapaamaan omaa hurmuri-Edwardiani. Ehkäpä se on suurin syy, miksen pidä eteenkään romanttisista komedioista, missä tavistyttö saa hottispojan: se saa minut ajattelemaan omaa saamattomuuttani. Ennen kuin vajoan totaaliseen angstiin, paistan itselleni lettuja ja uppudun hedonistiseen nautintoon. Nam nam :)