Massa-postaus

Sadas postaus ja kolmas blogivuosi. Tuhannet kiitokset siis kaikille niille, jotka ovat blogiani seuranneet ja jotka ovat edes muutaman kommentin minulle jättäneet! Ne ovat todella piristäneet päivääni :) Tämän kunniaksi kyllästytän teidät puolikuolleiksi tällä superpitkällä postauksella, joka hädintuskin liittyy elokuviin.

Se joka on viimeaikoina vähääkään jutellut kanssani, ei varmasti ole säästynyt kahdelta sanalta: Mass ja Effect. Kyse on siis vuonna 2007 ilmestyneestä scifiroolipelistä, jonka päätösosa ilmestyi kauppojen hyllyille tänä keväänä.

Itse pääsin sarjaan tutustumaan vasta tämän vuoden alussa, kun veljeni puoliksi pakottaen sai minut ostamaan sarjan ensimmäisen ja toisen osan tietokoneelle (alennuksessa kun olivat). Siinäpähän sitten pelailin aikani, ja jumalauta, siitä saakka en ole juuri muusta puhunutkaan. Vaikka tämä tuntuukin olevan harmillista monelle kanssaolijalleni, en kadu hetkeäkään tätä fanittamisen ja ylitsepursuavan ilon määrää. Tunnen oloni hyväksi Mass Effectin parissa, ja se on sääli, mikäli muut eivät voi sitä ymmärtää ja hyväksyä.

Koska tämä on kuitenkin elokuva- eikä peliblogi, ajattelin heittää pienet analyysit ja toivomukset Mass Effect -sarjaan liittyvästä elokuvasta. Kuten jo aikaisemmin sanoin, pelistä ollaan tekemässä elokuvaa lähivuosina, joka saa meikäläisen toisaalta kiinnostuksesta ja jännityksestä kuplille, mutta myös epäröimään: peleihin perustuvat elokuvat kun ovat lähes poikkeuksetta olleet floppeja.

Jo pari vuotta sitten Legenday Pictures sanoi hommanneensa oikeudet Mass Effect -elokuvaan ja tekeväsä yhteistyötä alkuperäisen pelin luojien Casey Hudsonin (pääkirjoittaja/ohjaaja), ja hiljan on tullut esille muun muassa screenplayn tekijä Mark Protosevich, joka oli väsäämässä I am Legendya ja Thoria.

Peleistä tietämättömille, pitänee summata yhteen ensimmäisen pelin juoni, mistä todennäköisesti tuleva elokuvakin kertoo. Koetan tehdä tästä nyt mahdollisimman kiinnostavan kuuloisen, kuitenkaan spoilailematta enempää itse tarinaa ja sen kiinnostavia käännöksiä ja mutkia.

Eletään vuotta 2183. Ihmiskunta on muutama vuosikymmen aikaisemmin päässyt osaksi galaktista yhteisöä, sen politiikkaa, teknologiaa ja historiaa. Kaikki olennot, ihmiset, asarit, turianit ja kroganit, elävät näennäisesti sovussa keskenään.

Normandy, ihmiskunnan edustus-ja sotilasviraston Systems Alliancen prototyyppi-alus, ja sen upouusi miehistö, lähtee sen ensimmäiselle tehtävälle kohti Eden Primen siirtokuntaa: noutamaan sieltä salaperäisen ja ikivanhan lähettimen. Kaikesta vastaa nuori komentaja Shepard, kykenevä ja karismaattinen sotilas, joka on nopeasti osoittanut kykynsä osaavana sotilaana.

Heti alusta lähtien Eden Primen tehtävässä on kuitenkin jotain mätää. Gethit, eräänlainen tiedostava robottirotu, on pistänyt siirtokunnan mullinmallin ja tuhonnut kaiken edessään olevan. Kuten Shepard tiimeineen, nekin tuntuvat etsivän samaa Lähetintä. Gethien komentajaksi paljastuu Saren, kunnioitettu galaktisen neuvoston jäsen ja spectre (=eräänlainen diplomaattis-sotilaallinen henkilö, joka voi mennä ja tulla galaksissa miten huvittaa välittämättä säännöistä), joka pitää halluussaan myös mystisen näköistä jättimäistä taistelualusta, jolla tuntuu olevan mielenhallintaan/muokkaukseen/pesemiseen liittyviä kykyjä.

Shepard nappaa Eden Primelta mukaansa sotilas Ashley Williamssin, sekä Lähettimen hänen päähänsä piirtämän epäselvän, mutta sitäkin karseamman kuvan tuhoutuvista kaupungeista ja olennoista. Jotain suurta ja pelottavaa on tekeillä, ja Shepard tajuaa tarvitsevansa kaiken avun selvitäkseen Sarenin metkuista. Galaktisen yhteisön keskeisimmät henkilöt nimeävätkin Shepardin spectreksi, ja pyytävät häntä selvittämään ja estämään Sarenin suunnitelmat. Normandyn tiimiin liittyy lisäksi aggressiivinen palkkasoturi Wrex, quarian-teknikko Tali'Zorah Nar Rayya, luutnantti Kaidan Alenko, arkeologi Liara T'Soni sekä levoton ex-poliisi Garrus Vakarian. Alkaa kilpajuoksu Sarenia ja tämän gethejä vastaan, jonka varassa on lopulta koko galaksin ja sen sivilisaatioiden tulevaisuus. 50 000 vuoden takainen tragedia on alkava jälleen...

Osapuilleen noin. Toimintaa on siis ehdottomasti luvassa, mutta tietenkään ei pidä unohtaa draamaa sekä näiden moninaisten hahmojen omia ongelmia, menneisyyttä ja vendettaa.

Vilkaisehan tätä allaolevaa fanitraileria, niin ehkä tuon kuvauksen lisäksi ymmärrät, mistä olen puhumassa. Jos loppujen lopuksi valmis elokuva olisi edes puoliksi yhtä eeppinen kuin tämä alla oleva traileri, niin jumankikkeli, meikäläinen kusisi hunajaa.

 "You exist because we allow it, and you will end because we demand it."

Mass Effect elokuvan tekemisessä on kuitenkin tajuttomasti pieniä ongelmia, joihin ei ole vielä herunut vastauksia. Ensimmäinen ongelma on jo koko ensimmäisen pelin laajuus. Pelaaja saa pelatessaan edetä juonellisesti pomppivassa järjestyksessä, kuluttaa useita pelitunteja pieniin lisätehtäviin ja ratkaista apua tarvitsevien hahmojen sekä Normandyn oman miehistön ongelmia. Kun yli 30 tunnin peli tiivistetään kahden tunnin elokuvaan, voi olla varma, että sieltä puuttuu materiaalia. Paljon.

Toinen ongelma koskee ensimmäisessä pelissä tehtäviä suuria päätöksiä, jotka vaikuttavat ratkaisevasti juoneen. Yksi päätös koskee muun muassa valintaa kahden Normandyn miehistön jäsenen välillä: kumpi kuolee ja kumpi pelastetaan. Päätökseksi voidaan myös laskea myös sekin kysymys, että kenet Shepard romansoi elokuvassa. Itse pelissä on mahdollisuus valita kolmen hahmon välillä. Kun kuitenkin elokuvaversion Shepard tulee olemaan mies, uskoisin, että rakkaudenkohde tulee olemaan nainen, sillä Hollywood taitaa olla vielä liian konservatiivinen homoilun suhteen.

Kysymyksiä on paljon aina juonen yksittäisistä käänteistä, hahmoista ja valinnoista aina tekniseen toteutukseen. Kuten kaikkia, myös minua kiinnostaa tietää, kuka ketäkin hahmoa näyttelee, kuka luo elokuvaan musiikit ja kuka sen loppujen lopuksi ohjaa. Antakaahan minun heittää alle unelmakokoonpano selityksineen.

Ohjaaja: ihan kuka tahansa kykenevä ohjaaja, joka kuitenkin rakastaa videopelejä ja Mass Effectiä.

Kuvaus: se joka kuvasi Star Trekin (2009). En saa kuollaksenikaan mieleen, kuka se oli.

Musiikki: Clint Mansell (Black Swan, The Fountain) sävelsi musiikit Mass Effect 3:een, joka toimi paremmin hyvin, ME3:n soundtrack on ehdottomasti trilogian parhaimpia ja saa minut aina lähes kyyneliin. Herran kuuluisi siis kaikella logiikalla tehdä myös elokuviin musiikit.
Erikoistehosteet: kuka tahansa, jolla on asiasta kokemusta ja osaa tehdä sen tyylillä. James Cameron? Ei sentään. Suurinosa elokuvasta kuitenkin toteutetaan tietokoneella (rakennukset, alukset, taistelut, alienit), joten tietoa ja taitoa tarvitaan.

Ja sitte siihen kutkuttavampaan osioon, eli näyttelijöihin. Sivuan tähän väliin samalla itse pelin hahmoja, jotta Mäsäri-maailmasta tietämättömät saisivat lisäpotkua innostumaan kyseisistä hahmoista (jotka ovat aivan tajuttoman monisyisiä ja loistavia).

Komentaja Shepard
Peleissä oman Shepardin taustan, sotilasuran ja ulkonäön voi tietenkin määrittää itse, puhumatta sitten persoonasta. Defaultti Shepard (joka myös elokuvaan tyrkätään) on kuitenkin yleisesti ottaen ulkonäöltään karkean komea, lujatahtoinen sotilas, jolla on korkea moraali ja sekä suuri halu auttaa toisia.

Jostain lähteestä kuulin, että Shepardin rooliin oltiin harkittu muun muassa Chris Hemsworthia (Thor), josta ajattelin heti, että ehei. Jotkin olivat ehdotelleet myös Edward Nortonia (Fight Club), Henry Cavillia (Immortals), Colin Farrelia (SWAT) ja Gerard Butleria (300), mutta jokin heissäkään (vaikka hyviä näyttelijöitä ovatkin) ei vain iskenyt minuun. Shepardin osuus ei ole helppo, enkä ole itsekään varma kenet tähän rooliin pitäisi istuttaa. Matthew Fox (Lost) kuulostaisi tällä hetkellä ehkä parhaimmalta vaihtoehdolta. Ehkä.

Ashley Williams
Tämä voimakastahtoinen, omaa tietään kulkeva kaunis ja hurja sotilas poimittiin Normandylle mukaan Eden Primelta, jonka koko joukkue tuhoutui gethien saarrossa. Kauneus on toisaalta katsojan silmissä: Ashley ei nimittäin pelkää sanoa mielipiteitään/ajatuksiaan suoraan, ja näin tuppaakin välillä kiroilemaan ja sanomaan sopimattomia. Hän ei myöskään ole vielä täysin tottunut aluksen ei-ihmisistä koostuvaan miehistöön. Hän kantaa myös isoisänsä jättämää stigmaa Ensimmäisen kontaktin sodasta (ensimmäinen alieneiden [turianeiden] kanssa käyty konflikti), joka leimaa hänen sukunsa antautujaksi ja luovuttajaksi. Ashleyn kuvan kuoren alta löytyy kuitenkin runoutta rakastava perheihminen, joka uskoo Jeesukseen.

Joku oli miettinyt Ashleyn näyttelijäksi Ashley Greeneä (Twilight), mutta minusta hän on hieman liian nuori ja siro kyseiseen rooliin. Kuten sadassa muussakin toimintaelokuvassa, varma ja hyvä valinta olisi Michelle Rodriguez (Fast&Furious). Ei siinä, hän on juuri sopivan kovanaamainen mutta kaunis Ashleylle, mutta fyysisesti hieman liian pienikokoinen? Toisaalta Avengerissa oleva Colbie Smulders ei olisi myöskään pahempi valinta, vai olisko hän liian pehmeä näinkin voimakkaalle hahmolle? Paha sanoa.

 Kaidan Alenko 

Alkuun sanoen, rakastan Kaidanin hahmoa ihan tajuttomasti, ja olisi upeaa jos edes puolet tämän hahmon hienoudesta saataisiin valkokankaallekin... Uh ah, asiaan.

Luutnantti Kaidan Alenko on luonteeltaan sisäänpäinkääntynyt, rauhallinen ja kaikinpuolin suvaitsevainen ihminen. Hän on taitava mekaanikko ja lojaali sotilas, jonka lisäksi hän omaa lapsuudessa saadun biotic-kyvyn, eräänlaisen psyykkisen taidon liikuttaa, työntää ja tuhota asioita mielen voimalla. Kaidan kuitenkin haluaa pitää matalaa profiilia biotic-kyvyistään, sillä pelkää niiden kautta tulevansa kammotuksi ja syrjityksi (joita ihmis-bioticit kieltämättä ovat heidän harvinaisuutensa ja eriskummallisuutensa takia). Biotic-voimat ovat synnynnäisiä avaruusrotu-asareilla, ja ihmisille ne ovat erään onnettomuuden tuloksena siirtyneet element zero -altistuksen kautta.

Kaidanin tyynen pinnan alla kytee kuitenkin rankkoja muistoja Alliancen järjestämästä biotic-leiristä, jolle hän osallistui teini-iässä. Erinäisten konfliktien ja pidätellyn raivon päätöksen tuloksena Kaidan tappoi vahingossa leirin kovanaamaisimman opettajan, puolustaessaan tärkeää ystäväänsä. Siitä lähtien hän sulkeutui täysin oman kuorensa alle. Täten hän on erityisen varovainen persoona, eteenkin mitä tulee hänen biotic-kykyihinsä.

Monet ovat foorumeilla toivoneet Eric Banaa (Hulk) Kaidanin rooliin, mistä olin melkolailla tyrmistynyt. Ei, Kaidan ei ansaitse näyttelijäkseen tälläistä tasapaksua ihmistä. Joku oli jossain ehdotellut toisaalta Sam Witweriä (Being Human), mistä itse toki aluksi innostuin (hänen faninsa kun olen), mutta Witwer taitaa olla hieman liian karkea pehmeän araksi Kaidaniksi. Monet ovat myös kuumotelleet Mark Ruffaloa (Avengers) Kaidanin rooliin, mutta hän puolestaan taitaa olla 30-vuotiaaksi Kaidaniksi vähän liian vanha? Itse törmäsin Desprate Housewivesien kautta Jesse Metcalfeen, joka esittää sarjan hottis puutarhuria. Ensiksi ajattelin että "hotdamn", ulkonäköä ainakin riittää, vaan löytyykö karaktääriä? Ja löytyyhän sitä, ainakin mitä muutamia haastatteluita selailin.

Urdnot Wrex
Taas yksi hahmo, joka vei sydämeni ensimmäisessä Mass Effectissä välittömästi...

Krogan palkkasotilas Wrex on pitkän ja väkivaltaisen uransa aikana tehnyt ja kokenut lähes kaiken. Petturuutta, selkäänpuukotusta, huonoja perhesuhteita, vihaa ja teurastusta. Tästä huolimatta tämä taisteluita rakastava krogan ei porhalla taistelutilanteissa sekopäisenä kuumakallena, vaan toimii kokemuksen ja sen tuoman viisauden kautta. Hänen voisi sanoa olevan tietyntyyppinen kylmän realistinen, mutta kuitenkin karkean lempeä kummisetä Shepardille. Kaidanin tapaan myös Wrex omaa biotic-kykyjä, mutta ei ole kärsinyt niistä samalla tavalla kuin luutnantti.

Wrex pitää tärkeänä lajinsa historiaa ja kulttuuria, ja haluaisi löytää parannuskeinon jo tuhansia vuosia jatkuneeseen genophageen, biologisen aseen karseaan sairauteen, joka estää kroganeita lisääntymästä. Biologinen ase otettiin käyttöön Krogan kapinassa, joka esti luonteeltaan verenhimoisen ja aggressiivisen lajin leviämistä galaksissa. Tämän takia Wrex kantaa kaunaa turianeille, jotka ottivat aseen käyttöön sekä salarianeille, jotka kehittivät sen.

 Steven Barr, joka ääninäytteli tätä krogan palkkasotilasta läpi Mass Effect -trilogian, kuuluisi ääninäytellä Wrexiä myös itse elokuvassa. Otus tehtäisiin kuitenkin kokonaan tietokonegrafiikalla (ellei joku ääliö saisi päähänsä vääntää häntä ihmiseksi), joten en näe mitään syytä miksei Barr voisi viedä upealla bassoäänellään hommaa kotiin. Mikäli Barr jostain syystä kuitenkin estyisi, pitäisi tilalle laittaa joku, jolla olisi yhtä eeppinen matala ja karkea ääni.

Garrus Vakarian
Taas yksi hahmo, joka on yleisesti katsottu olevan yksi Mass Effect-sarjan rakastetuimpia hahmoja. Sääli vain, ettei elokuvan ensimmäisessä osassa Garruksen parhaimpia puolia saada vielä esiin, mutta elokuvassa hänen bad-assiytensä osoittaminen olisi loistavaa fanitarjontaa.

Garrus liittyy Normandyn miehistöön ja Shepardin joukkoihin, hänen epäonnistuttuaan Sarenia vastaan olevissa poliisitutkinnoissa. Tämä hieman perheensä ja lajinsa musta lammas, vannoo auttavansa Shepardia ja viemaan Sarenin oikeuden eteen. Juuri halu rankaista rikollisia sekä äärimmäinen velvollisuuden- ja oikeudentunto ovat Garruksen tärkeimmät piirteet, jotka tekevät hänestä toisaalta todella uskollisen, mutta myös itsepäisen ja kiihkeän hahmon. Fanit kutsuvatkin häntä osuvasti space-Batmaniksi.

Brandon Keener ääninäyttelee Garrusta kaikissa Mass Effecteissä, ja hänen matalahko, nariseva ja venyttelevä äänensä onkin hahmon yksiä mieleenpainuvimpia ja ehdottomasti seksikkäimpiä puolia. Jos siis jumalauta Keener ei ääninäyttele Garrusta elokuvaversiossa, niin hitto, en silloin mene koko paskaa katsomaan. Niin leimattu Keenerin ääni on tähän hahmoon.

Liara T'Soni
Liara tarjoaa apuaan Shepardille tämän taistelussa Sarenia vastaan. Yli 100-vuotias, mutta lajikseen vielä hyvin nuori asari-neiti, on yli 50 000 vuotta vanhan mystisen Prothean-rodun asiantuntija, ja lisäksi Sarenin oikean käden Benetzian tytär. Tästä huolimatta hän kuitenkin vannoo uskollisuutta Shepardille, eikä saata ymmärtää, miten hänen lempeä ja viisas äitinsä saattoi liittyä Sarenin ja tämän gethien joukkoihin.

Luonteeltaan Liara on rauhallinen ja lempeä, mutta toisaalta ihmissuhteissa hyvin epävarma ja kömpelö. Benetzian tyttärenä hän saakin Shepardin miehistöltä epäileviä katseita, mikä saa hänet vetäytymään kuoreensa entistäkin enemmän. Lisäksi erinäiset väärinymmärrykset hänen lajistaan saavat hänet tuntemaan entistäkin epävarmemmaksi ihmisvoittoisessa aluksessa. Hän kuitenkin kunnioittaa ja ihailee Shepardia alusta alkaen, ja on itseasiassa kiinnostunut hänestä muunakin kuin pelkkänä tieteellisenä kokeena.

Luonnollisesti Liaran ääninäyttelijänä toimisi peleissäkin ollut Ali Hillis, joka voisi tarvittaessa antaa myös kasvonsa tälle sievälle asari-neidolle.

Tali'Zorah Nar Rayya
Tali on lajilleen quarianeille tyypillinen tekniikasta ja koneista kiinnostunut optimistisen tuntuinen nuorukainen, joka ei toisaalta pelkää liata käsiään ja heiluttaa haulikkoa. Luonteeltaan hän on yleisesti ottaen toiveikas, mutta rehellinen. Hän välittää lajinsa hyvinvoinnista paljon, mutta toisaalta kokee isänsä asettamansa paineet ja korkeat tavoitteet välillä liiankin raskaiksi.

Tali joutuu muiden quarianeiden tapaan pitämään jatkuvasti kokonaan ihonpeittävää sekä hengitysmaskia yllään. Kukaan ei tiedä miltä quarianit maskien takaa näyttävät, niin tavallisiksi nämä elämää ylläpitävät puvut/kypärät/suojat ovat tulleet. Pukujen käyttö johtuu puhtaasti siitä, että quarianeilla on luonnostaan hyvin heikko vastustuskyky. Kuume on heille käytännössä kuolemantuomio.

Gethit ovat alunperin juuri quarianeiden käsialaa. Kun kuitenkin robottirotu alkoi tiedostaa itsensä ja olemassaolonsa quarianeiden käskyjen alla, ne nousivat kapinaan ja anastivat luojiensa kotiplaneetan itselleen. Siitä lähtien wquarianit ovat joutuneet elämään avaruudessa, huonosta immuunijärjestelmästä kärsien. Tästä johtuen Tali paitsi haluaa kostaa Sarenille ja getheille kansansa kokemasta vääryydestä, myös tarjota Shepardille kaiken apunsa ja tietonsa esi-isiensä rakentamista roboteista.

Kuten neljän aikaisemmankin hahmon kohdalla, Talin ääninäyttelijä Ash Sroka saisi antaa myös elokuvalle oman panoksensa. Talin fyysisen hahmon saisi näytellä kuka tahansa, joka on tarpeeksi hoikka, mutta leveälanteinen saadakseen fanien hyväksynnän puolelleen. Lisäksi hänen tulisi luonnollisesti sietää koko vartaloa peittävää pukua ja kasvomaskia.

Jeff "Joker" Moreau
Käytännössä Alliancen lahjakkain mutta myös suulain pilotti Joker, on pistetty protottyyppialus Normandyn rattiin. Hänellä tuntuu olevan paljon mielipiteitä,väitöksiä ja tilannekoomisia vitsejä, joita hän ei pelkää laukoa ääneen. Hän toimii siis paitsi Normandyn ohjaamisesta, myös aluksen humoristisesta puolesta.

Jokerillakin on kuitenkin omat huolensa. Hän kärsii synnynnäisestä luunhauraustaudista, jonka ansiosta hän hädintuskin pystyy kävelemään murtamatta luitaan. Joker kuitenkin ottaa asian kevyesti: "en pysty kävelemään, mutta minut on luotu lentämään." Joker on lojaali kaveri, jolla on korkea työmoraali, eikä siis jättäisi Shepardia ryhmineen pulaan, vaikka tilanne vaikuttaisi lähes toivottomalta.

Jokerin rooliin ei tässä kohdin ole muita loogisia vaihtoehtoja kuin tälle naamansa ja äänensä antanut Seth Green, joka sopii rooliin täydellisesti, miettien myös hänen aikaisempaa kokemustaan koomisten hahmojen parissa (Austin Powers). Ikävä kyllä elokuvan tekijät ilmoittivat, ettei Green tule esittämään Jokeria Mass Effect-elokuvassa. Itse voisin kiljua tästä vääryydestä ja jos henkeä riittää, niin puuskahtaa vielä väliin: miksi.

Kapteeni Anderson

Shepardin mentorina ja lempeänä tukijana toimii pitkän ja kohtalaisen kuuluisankin sotilasuran vetänyt kapteeni David Anderson. Hän jos kuka luottaa Shepardin kykyihin johtajana, sotilaana ja oikeamielisenä ihmisenä, mutta ei unohda toisaalta myös tyynnytellä ja pidätellä nuorta komentajaa aloillaan. Anderson toimiikin (ainakin omalla kohdallani) vahvana isähahmona Shepardin hahmolle.

Keith David antoi Andersonille äänensä pelisarjassa, ja käytännössä hän toimisi myös elokuvassa hänen roolissaan. Toisaalta en panisi mitään sitä vastaan, että Laurence Fishburne (Matrix) heittäisi itsensä Andersonin rooliin, sillä hänestä todellakin löytyy hahmoon tarvittavaa karismaa, johtajuudentuntumaa mutta myös lempeyttä.

Pahikset tai muuten iljettävät hahmot
Saren Arteriusta, eli koko ensimmäisen pelin/elokuvan pääpahista, tulisi luonnollisesti ääninäytellä sama henkilö, joka oli alkuperäisessä pelissäkin. Itse hahmo luotaisiin luonnollisesti tietokonegrafiikalla, turian kun sattuu olemaan.

Muita pahis-tyylisiä, tai ainakin harvinaisen rasittavia tai Shepardia vastaan olevia hahmoja näyteltäisiin edellämainitun kaavan mukaan. Tälläisiin hahmoihin kuuluu muun muassa galaktisen yhteisön korkein poliittinen elin, Neuvosto, joka koostuu kolmesta galaksin yleisimmästä lajista: turianista, asarista ja salarianista. Neuvoston välittömässä läheisyydessä väijyy myös ihmispolitiikko Udina, jonka roolissa esimerkiksi Hugo Weaving voisi olla aivan loistava veto. Lisäksi Shepardin stressitason nostajiin kuuluu Conrad Verner, yli-innokas militantti-fani, sekä harvinaisen päällekäyvä ja itsepäinen reportteri Khalisah bint Sinan Al-Jilani (sanopa tuo nimi nopeasti).

Muita toiveita:

- mahdollisimman monet referenssit alkuperäiseen peliin, tai tarkemmin ottaen pelin tekniikkaan. Tämä lisäisi elokuvaan komiikkaa, jota fanit osaisivat arvostaa. Uusille katsojille voitaisiin heittää helpompaa läppää, jota esitellään pelissäkin. Näistä esimerkkeinä muun muassa:

• "Wrex-Shepard-Wrex-Shepard"
• reportterin lyöminen
• pitkät hissiajelut ja keskustelut niiden välillä
• kiikkerä Mako-auto ja Shepardin "hienot" ajotaidot

- syventyminen hahmoihin, palapelimäiseen juoneen ja sen ratkaisemiseen, ei toimintaan nojautuminen

• Koska ihmiskatsojat samastuvat ihmishahmoihin, Ashleyn ja Kaidanin tulisi saada kohtalaisen paljon ja tasapuolisesti screen-timea. Sattuneista syistä juuri Kaidanin hahmoon syventyminen olisi upeaa, sillä se tekee juonen eräästä isosta päätöksestä dramaattisemman. SPOILERI, ÄLÄ LUE JOS ET TAHDO PILATA ELOKUVAKOKEMUSTA TAI ET OLE PELANNUT PELEJÄ: tilanteiden pakosta Shepard joutuu tekemään valinnan Ashleyn ja Kaidanin hengen välillä: kumpi pelastaa, kumpi jättää taakse. Koska Shepard tulee elokuvassa olemaan mies, on luontevaa että pakollisen romanssin takia tämä valitsee Ashleyn pelastettavaksi. Täten Kaidanin hahmosta pitäisi tehdä Shepardille, ei, katsojille tärkeä ja samastuttava, jotta tarinan yksi dramattisimmista hetkistä toimisi parhaiten.
• Normandyn alieneista Wrexin ja Liaran huolet tulisi pitää etusijalla, sillä ne vaikuttavat eniten juoneen sekä mahdollisiin jatko-osiin.
• taistelukohtauksissa tulisi tuoda esiin hahmojen välistä dynamiikkaa ja näiden eri kykyjä. Jos siis hahmolla on biotic-kykyjä (Kaidan, Wrex, Liara), tulisi elokuvassa näkyä niiden käyttöä. Talin haulikkotaitoja olisi hauska nähdä myös
• itse pelissä mukaan tehtävälle voi ottaa vain kaksi hahmoa (itsensä lisäksi), mutta elokuvassa kaikki päähahmot voisivat olla mukana ainakin yhdellä juoneen liittyvällä tehtävällä, todennäköisesti viimeisimmällä sellaisella

Valinnat:
Eeppistähän olisi, jos elokuvasta tehtäisiin kaksi eri versiota: maleShepard ja femaleShepard -versiot, joissa juoni kulkee samaa kaavaa, mutta tietyt tarinaan liittyvät valinnat ratkaistaisiin eri tavalla. MaleShepard voisi olla esimerkiksi ystävällinen, sovittelevampi ja rauhanomaisempi kun taas femShep enemmän toimintaan nojautuva sotilas. Lahjooko Shepard vartijan, vai ampuuko hän tämän seulaksi? Pelastaako hän kaikki tehtävän epäonnistumisen uhalla vai päinvastoi? Näin myös fanit saisivat jonkinsortin tyydytystä valintojen merkityksestä, joka on Mass Effect -sarjan yksi tärkeimpiä elementtejä.

Noniin. Olen ehkä vaahdonnut tarpeeksi Mass Effectistä (ainakin toistaiseksi), joten jätän teidät nyt hämmentymään keskenänne. Näin ohimennen, olen pahoillani blogin hitaasta päivitystahdista. Koetan vastedes kirjoitella enemmän. Aiheita saa myös vapaasti ehdotella!

Ensi kertaan!

Supersankarikesä

Pahoittelen laiskaa päivitystahtiani. Kesä on kiireellistä aikaa, eteenkin jos sattuu olemaan supersankari. En tosin implikoi, että itse olisin.

Väsäsin tässä parin viikon sisään tuon yllä olevan supersankari mash-upin, josta puhuin muutama postaus takaperin. Siitä ei tullut ihan sitä, mitä olin alunperin suunnitellut, mutta kohtalaisen mukiinmenevä nyt kuitenkin. Katsokaa ja laittakaa kommenttia, jos siltä tuntuu.

Nyt loppukesästä-syksystä olen tekemässä taas yhtä elokuva mash-uppia, johon tuskin tulee mitään sen kummempaa teemaa: kunhan on näyttävinään hyvältä. Jos teille tulee siis mieleen ideoita koskettavista/hienoista/ikimuistoisista elokuvakohtauksista, jotka tapahtuvat sateessa tai sumussa, olisin kiitollinen.

Sitten asiaan.

Kävin torstaina katsastamassa kaverini Khein kanssa The Amazing Spider-manin. Näytös oli tosiaan ensi-ilta ja osittain omaksi harmikseni jo yhdentoista maissa aamupäivästä. En ollut nukkunut sitä edeltävänä yönä kuin muutaman tunnin, joten olin tajuttoman väsynyt, ja pelkäsin nukahtavani elokuvateattereihin. Onnekseni niin ei käynyt, vaan hämis piti hyvin otteessaan elokuvan alusta loppuun saakka.

Juoni kulkee hyvin samankaltaista kaavaa kuin muissakin supersankarielokuvissa. Ensin sitä ollaan surkeita ja voimattomia, kaikki tuntuu menevän päin helvettiä, eikä kukaan ymmärrä. Sitten sankari, tai tässä vaiheessa vielä tavallinen pulliainen, saa supervoimansa ja lähtee pelastamaan kaupunkia. Loppu hyvin, kaikki hyvin, sankari saa tyttönsä ja kaupungin luottamuksen.

Vanha kaava toimii Amazing Spider-manissa kohtalaisesti, mutta kuten arvata saattaa, se ei jätä yllätyksiä. Oikeastaan ainoat, mutta toisaalta hyvin voimakkaat ja kiinnostavat elementit, ovatkin juuri uuden Hämiksen ja Peter Parkerin hahmossa.

Kuten monen muunkin pettymykseksi, uudessa Hämiksessä nörtti-Peteriä ei esitä kaikkien rakastama Tobey Maguire, vaan kohtalaisen uusi naama, Andrew Garfield. Olinkin aluksi tavattoman hämmentynyt ja pettynyt näyttelijän vaihtamisesta tai alunperinkin Hämiselokuvien uusintaotoksesta: mitä vikaa vanhoissa oli?

Onneksi sain kuitenkin yllättyä kohtalaisen positiivisesti. Vaikka Garfield ei ulkonäöltään ole todellakaan siitä nörtimmästä päästä (mietinkin heti elokuvan avauskohtauksessa, että ei tuollainen söpöliini voi olla koulukiusattu ja sinkku), hänen hölmön suloinen hymynsä ja kokonaisuudessaan kohtalaisen uskottavat näyttelijäntaidot vetävät puoleensa. Peter Parkerin itsensä hahmoon on tuotu huomattavasti enemmän nuoren teinipojan huolettomuutta ja pientä kapinallisuuttakin, mikä näkyy paitsi hänen arkielämässään, myös lopulta Uncle Benin kuoleman käsittelyssä.

Kuten Sam Raiminkin 2000-luvun alun Spider-man elokuvassa, Peter Parker lähtee kostamaan, mutta Amazing Spider-manissa aihetta on käsitelty huomattavasti kokonaisvaltaisemmin. Ylipäätään koko tunnelma on elokuvassa hieman vanhoja Hämis-leffoja synkeämpi, aloittaen vaikka Spideyn uudesta ulkoasusta: asu ei kiiltele ja säihky kauniissa punaisen ja sinisen sävyissä, vaan ovat yllättävän maanläheiset. Myös Hämisksen silmät ovat nyt mustat eivätkä valkoiset.



Amazing Spider-man onnistuu monissa kohdin todella hyvin, eteenkin juuri Peterin hahmon rakentamisen suhteen. Teknisesti elokuva on tyylikästä katseltavaa, kuvaus on hienoa ja yllättävän rauhallista toimintaelokuvaksi ja musiikit täydentävät mukavasti kokonaisuutta. Hollywoodin siirappisuudelta ei kuitenkaan vältytä tässäkään teoksessa: pikkulapsi ei kuole, sankari saa naisensa ja hahmot kuolinpuheensa. Ja tietenkin loppuun oli pakko leimata vielä se opetus (vaikka ei siinä, mitään Martin Sheenilla on upea ääni, jota on kiva kuunnella).

Juustoinen lopetus, mutta olkoon, Amazing Spider-man oli kuitenkin viihdyttävää katseltavaa. Jos Hämismiehen temppuilut, muutama naurunhörähdys ja tyypillinen supersankaritarina kiinnostavat, tervemenoa leffateatteriin. Jos kuitenkin odotat jotain spektaakkelimaista, tai rupeat vertailemaan 2012-versiota vanhempaan hämikseen... En suosittele.

Mikäli toinen mielipide (kuitenkin liki sama kuin itselläni) kiinnostaa ja englanti sujuu, tsekkaapa tämä video. Jeremy Janssilla on ylipäätään hyvin asiallinen elokuvamaku ja hän on tehnyt monia hyviä video-arvosteluita useista elokuvista. Suosittelen katsastamaan.

On asioita, joita meidän ei tule tietää

On asioita, joita meidän ei tule tietää. Asioita, jotka koskevat muun muassa meidän alkuperäämme: kuten sitä, miten me tänne maailmaan tulimme, kuka tai mikä meidät loi ja miksi. Asioita, kuten jäätkö huomenna auton alle vai saatko unohtuneelta lapsuudenystävältä viestin. On asioita, joita meidän ei tule tietää ja joiden kuuluu jäädä arvoitukseksi. Ihan vain siksi, että sitä tämä elämä on: yhtä mysteeriä.

Näin pienellä (muka)filosofisella hempeilyllä päästään tämän viikon perjantain ensi-iltaleffaan eli Prometheukseen. Onnekseni kaverini Kaarnis sai taas varattua liput meille, tosin turhaan: teatteri kun ei tullut edes täyteen. Ei siinä, sillä ne, jotka teatterissa olivat Prometheusta meidän kanssamme katsomassa, olivat varmasti enemmän tai vähemmän vannoituneita scifi(kauhun) ystäviä.

Ihan ensimmäiseksi on pakko myöntää, että Prometheus oli graafisesti ja audiovisuaalisesti todella kaunista katseltavaa ja kuunneltavaa. Alun maisemakuvaukset, avaruusaluksen lentäminen tyhjän mutta kauniin avaruuden läpi sai todellakin tämän scifi-nörtin sydämen väpättämään. Kun päälle liimattiin vielä törkeän hyvää orkesterimusiikkia, olin jo ensimmäisen kahdenkymmenen minuutin aikana myyty. Prometheus näyttää helvetin hyvältä, loppuun saakka.

Pahasti elokuvassa ei mennä pieleen myöskään hahmojen ja näyttelijöiden puolesta. Noomi Rapace vetää uskottavasti naisprotagonistin virkaa, mutta tämän varjoon eivät jää myöskään Prometheus-aluksen viileä komentaja (Charlize Theron) tai karmivan suloinen androidi-David (Michael Fassbender). Sivuhahmotkin toimivat, mitä nyt muutaman hahmon karakteeri ennustelikin mitä kyseiselle hahmolle tulee loppujen lopuksi käymään. Kauhuahan tämä on, joten jokainen hahmo saa kyllä kokea omat painajaisensa, enemmän tai vähemmän.

Prometheus kertoo tosiaan tulevaisuuden ristiretkestä keskelle avaruutta, hakemaan vastauksia ihmiskunnan suurimpiin kysymyksiin: mistä olemme alunperin tulleet ja miksi. Tutkimusretki alkaa jo alusta alkaen jännittyneissä ja skeptisissä tunnelmissa, ja mitä pitemmälle tieteilijäryhmä upottaa itseään ihmiselämän synnyn mysteeriin, sitä nopeammin he alkaavat hahmottaa myös sen karmivaa kääntöpuolta: minkä voi luoda, voi myös tuhota.

Kuten sanoinkin, Prometheus-leffan alkupuoli on todella näyttävä ja toimiva. Myös juoni lähtee liikkeelle erittäin potenttiaalisissa merkeissä ja odottelin kovasti syvää filosofista lähentymistä ihmiselämän, uskonnon, kuoleman ja tiedon äärelle. Ikävä kyllä jouduin pettymään tässäkohdin, sillä Ridley päättää lähteä tyypilliselle Alien-elokuvien linjalle: nyt pistetään sellaiset lima ja suoli -mätöt katsojille, että oksat pois!

Ja sitähän on, suolimättöä siis. Limaa, verta, lonkeroita, alien-siköitä sekä katkeilevia ja räjähtäviä ruumiinosia ei tästä elokuvasta puutu. Ne, jotka siis etsivät elokuvasta alien-tyylistä kauhua, gorehtavaa mättöilyä ja hyytävää fiilistä, ei tule pettymään. Sen sijaan ne, jotka halusivat elokuvalta jotain syvällisempää ja rauhallisempaa, tulee vääntämään katkeria kyyneleitä. Kun nimittäin päästään lähelle arvoituksen ratkaisua kaikki elokuvan alkupuolen filosofinen puoli on tipotiessään. Jäin tätä kovasti harmittelemaan, sillä tiedän että Ridley Scott osaa ja tietää miten luoda syvällisiä ja kiinnostavia juonikuvioita. Nyt näyttäisi siltä, että herra on jumittunut vanhoihin kaavoihin ja Hollywoodin rahoihin.

Vaikka syvällinen teematiikka ja dialogi puuttuukin elokuvasta, sillä on paljon hyviä hetkiä. Itse ainakin pidin kovasti elokuvan Alien-viittauksista, ja olin näkevinäni myös hentoisia lankoja vievän myös sellaisiin scifi-klassikoihin kuin Apinoiden planeetta ja 2001: Space Odyssey. Myös David-androidin nimi muistutti minua A.I: Tekoälyn Davidista. Hyviin hetkiin voidaan lisätä pari toimivaa dialogia, läpänheittoa sekä alkupuolen erittäin toimivasti rakentuva jännitys. Itselläni kulki ainakin viiden minuutin välein kylmät väreet pitkin kehoa, ja voin sanoa, että minä vaadin elokuvalta paljon saadakseni tälläisiä reaktioita.

Neljä tähteä. Hyvät graffat, potentiaalinen alkuasetelma, toimiva näyttelijäkaarti ja hienosti rakennettu ja linkitetty juoni. Viidettä tähteä Prometheus ei kuitenkaan saa, sillä se ei onnistunut tyydyttämään syvällisen teematiikan nälkääni, vaan täytti sen paikoin turhalla limamätöllä, joka ei jaksanut kiinnostaa minua sitten ensimmäisen Alienin. Kokonaisuutena Prometheus on kuitenkin pärisevä kokemus, joka kannattaa katsastaa, jos sattuu olemaan kiinnostunut scifistä, jännityksestä tai vaikka molemmista.

Tästä muuten heräsi kysymys. Jos sinulla olisi mahdollisuus tietää elämän synnyn alkuperä ja tarkoitus, olisitko todella valmis kuulemaan sen? Jos olisit, niin mihin hintaan? Tästä tulee mieleeni taas Big Fishissä ollut kohtaus, jossa on mahdollisuus saada tietää kuinka kuolee. Olisitko valmis tietämään?

Itse en olisi. Ensinnäkin siksi, etten oikeastaan välitä tietää. Toiseksi, se olisi minusta liian raskas taakka kantaa, ja liian vaikea asia jaettavaksi toisille. Kolmanneksi, tieto todellakin lisää tuskaa. Ja neljänneksi, on vain olemassa asioita, joita ihmisen ei tule koskaan tietää. Ja tämä olisi yksi niistä.

Selviytyjät

Käytiinpähän sitten Khein kanssa katsomassa Hungergames. Lähdin elokuvateatteriin perusoletuksella, että massoille suunnattua selviytymis-draama -huttua on luvassa, en kä tule siitä kummemmin välittämään. Mutta kutenb melkein aina pidätellessäni sisälläni tälläisiä negatiivisa ennakkoluuloja, elokuva menee ja kumoaa ne. Hungergames oli nimittäin törkeän hyvä, näin lyhyesti sanottuna.

Elokuva perustuu Nälkäpeli-kirjasarjan ensimmäiseen osaan, jossa Katniss Everdeen uhraa itsensä sisarensa sijasta maan vuosittaiseen selviytymiskisaan, Nälkäpeliin. Ideana tässä selviytymispelissä on mennä ja lahdata peliin osallistuneet muut 23 nuorta, kukin pari edustaen maan eri vyöhykkeitä. Viimeinen psytyssäoleva nuori on voittaja, joka saa kylpeä rikkauksissa koko loppuelämänsä. Ja myös syyllisyydessä.

Nälkäpelin itsensä juuret ulottuvat kaukaksi kapinaan, jonka alempien vyöhykkeiden asukkaat aloittivat ylempää luokkaa vastaan. Peli siis toimii muistutuksena vähempiosaisille siitä, kuka on tornin huipulla, ja jota vastaan ei kannata ryppyillä. Mitään ihan mieletöntä ja perustelematonta lahtaamista ei siis ole luvassa, vaan kohtalaisen uskottavaksi rakennettu julma rangaistus.

Kevyesti sanoen, Hungergames on mukavaa katseltavaa. Kuvaus toimii todella hyvin, vaihdellen välillä tasaisesta ja taiteellisen harmonisesta kuvauksesta liki käsivaraan. Tässä kohden myös leikkaus on onnistunut todella hyvin, sillä rytmi jos mikä, on tässä elokuvassa tärkeää. Hungergames tasapainotteleekin todella hyvin rauhallisten ja verkkaiden sekä tiiviisti leikattujen toimintakohtauksien välillä, eikä tarina laahaa missään vaiheessa. Jokaiselle kohtaukselle on annettu oma aika ja rytminsä, joka toimii helevatan hyvin. Visuaalisesti elokuva on hillityllä tavalla näyttävä, aina suurista joukkokohtauksista, valaistuksista ja juhlista aina sinne synkeän metsän siimeksiin.

Dat beard.

Teknisesti elokuvassa ei siis ole juuri mitään valitettavaa, mitä nyt ehkä yläluokan kuvaus oli minusta hieman liian karikatyyrinen ja yliampuva, mutta menköön sekin nyt tämän kerran.

Oikeastaan vielä enemmän yllätyin siitä, miten nuoret näyttelijät hoitivat hommansa kotiin. Olin jo odottamassa ylinäyttelyä, kiusallisia kohtauksia ja raivostuttavaa dialogia, mutta onneksi menin ja erehdyin! Katnissia esittänyt Jennifer Lawrence on kuin luotu viileän metsästäjä-tytön rooliin, puhumattakaan sitten pienempiä roolia esittäneistä muista Hungergames-nuorista aina syötävän suloiseen Peetaan (Josh Hutcherson).

Peetasta tulikin näin ohimennen mieleen, että veljeni, joka leikkasi ylä-asteelta saakka kasvaneet pitkät vaaleat kutrinsa, on sanottu nyt lyhyine hiuksineen näyttävän juuri Peetalta. Itse naureskelin kovasti tälle vertaukselle, itse kun en luonnollisesti näe veljeäni minään hottiksena vaan ennemminkin pienenä vastakuoriutuneena tipuna. Kuitenkin Hungergamesia katsoessani kiinnitin huomiota juuri Peetan hahmoon ja hämmennyin kuinka paljon hän muistutti veljeäni. Siitä minulle heräsikin ajatus, että mitä itse tekisin vastaavassa tapa-tai-tule-tapetuksi -tilanteessa.

Koska en ole fyysiesti kovinkaan vahva, enkä omaa mitään erikoistaitoja jotka edes viittaisivat taistelulajeihin, vetäytyisin luultavassti mahdollisimman syvälle metsään ja koettaisin kituuttaa siellä niin pitkään kuin mahdollista, tappamatta ketään. Tässä on toisaalta isona riskinä se, että kanssani viimeiseksi jäänyt nuori olisi luultavasti melkoinen kone tappamisessa tai sitten ihan ultimaalinen selviytyjä, joka tekisi omasta henkiinjäämistaistelustani vaikeampaa. Olisiko siis fiksumpaa liittoutua heikompien kanssa ja tuhota yhdessä vahvimmat? Liittoutuma kuitenkin tarkoittaa aina sosiaalista ja henkistä sitoutumista, minkä takia sitten heikompien tappaminen voisi pakon edessä hankaloitua tuplasti. Kinkkinen tilanne, pakko myöntää.

Sen kuitenkin tiedän, että järkeilisin kyseisessä pelissä niin paljon kuin mahdollista, välttelisin ihmisiä ja pakon tilanteessa luultavasti liittoutuisin ja myöhemmin kääntyisin häntä vastaan. Raakaa, mutta ikävä kyllä oma henkeni on tärkeämpi kuin jonkun toisen. Tämä muistuttaakin minun ainoasta, mutta sitäkin voimakkaammasta pelostani, josta en ole päässyt eroon. Kuolemanpelosta.

Hungergames herätteli siis päässäni kaikennäköisiä ajatuksia, aina selviytymistaisteluista myös sinne romanssin/ystävyyden puolelle. Missä menee raja oman tai tärkeän ystävän hengen välillä? Onko todellinen toveruus sitä, että tappaa itsensä kaverinsa vuoksi, jättäen tämän syyllisyyden varjon alle loppuiäkseen?

Isosta hypetyksestä huolimatta, Hungergames ei ole turhaan suuren suosionsa alaisena. Suosittelen elokuvaa lämmöllä kaikille, joita kiinnostaa kaikennäköiset erilaiset konfliktit, henkiinjäämistaistelut sekä pienoiset romanssit.

Seuraavalla kerralla aiheena ensi-iltaan huomenna tuleva Prometheus.

"Hmm, upgrades."

Ajattelin etten ole taaskaan saanut itseäni kuulluksi viimeaikoina, että kirjoittelisin pientä päivitystä viimeviikkojen elokuvatapahtumista.

Tätä toivoin, vaan en saanut.

Iloinen tosisasia on se, että olen palaamassa taas tyypillisen filmifriikin arkeen: elokuviin kahdesti kuussa, DVD-hyllyyn täytettä vähintään yhtä monta kertaa, puhumattakaan sitten ihan kotona elokuvista nauttimisesta kaverin kanssa.



Kävin viimeviikolla Anttilassa ja mukaani tarttui sieltä muun muassa Armageddon, ensimmäinen Saw ja viimeisin Austin Powers (Kultamuna). Samaisella viikolla kävin myös pyörähtämässä elokuvissa Khein ja Kujan kanssa. Ensin päristelin Khein vieressä Hungergamesia, ja sittemmin nostalgisoin MIB3:sta, ja vieläpä ensi-illassa. Hämmästeltiin Kujan muun muassa sitä, miten nopeasti liput sinne menivät.

Putki jatkui myöhemmin Kaarnalla vuokraamalla 28 Days Later ja puuduttautumalla samalla paskan The Mistin/Fogin parissa, jossa luulin ihailemani Sam Witwerin esiintyvän. Tietenkin olin sitten ostanut väärän The Mistin, missä Witweristä ei näkynyt jälkeäkään. Ainakin saatiin paikoin hyvät naurut. Seuraavana päivänä sitten huokailtiin rakastuneena Love Actuallyn parissa.Onko lukijoilla arvostelutoiveita joistakin näistä elokuvista?

"What ya doing?" "Dunno, just chillin'.

Tuleva kesä tulee olemaan täynnä elokuvatapauksia, jotka haluan nähdä. Tämän viikon perjantaina ensi-iltaan on tulossa jo pitemmän aikaa kuumotellut Prometheus, joka tuntuu kiinnostavan myös aika montaa muutakin. Sitten olisi vuorossa Dark Knight-trilogian päätösosa sekä uusi Spider-man. Ja kai se kolmas Madagascarkin pitäisi nähdä, jotta elokuvaputki pysyisi koossa. Titanickin on vielä näkemättä...

Kerrankin kuitenkin tuntuu siltä, että kaikkiin näihin huvituksiin on jopa varaa. En käytä asumiseen/elämiseen juuri ollenkaan varojani, joten tilille vyöryneet eurot tuntuvat mukavilta näin mukavuudenhaluisen ihmisen näkökulmasta. Vaikka samalla sitä tuntee itsensä hiemän törsäilijäksi, täytyy pitää mielessä ettei tätä taloudellista ilmavuutta kauaa kestä. Ehdin nimittäin viimeviikolla pyörähtää vielä pääsykokeissakin, joista jäi melkoisen hyvä fiilis. Se voi olla, että syksyllä sitä kituutetaan opiskeluijatuella eikä elokuvaharrastukselle jää paljoa rahaa. Tai aikaa.

Ajasta puheenollen, olen kuluttanut sitä paljon tumblerin ihmeellisessä maailmassa ja saanut unirytmini entistäkin enemmän päin helvettiä. Sivuilleni pääsee tästä, teemana pitkälti scifi ja siilit (tiedän, aivan loistava ja saumaton yhdistelmä). Followaa, jos siltä tuntuu.

Pitemmittä puheitta, kuulostelemisiin taas. Taidan tästä vetäytyä nyt töiden pariin.

Ps. Olen väsäämässä uutta movie mix/mash-uppia. Aiheena ovat supersankarit! Linkkiä Youtubeen tulossa heti, kun kyseinen musavideo on valmistunut, sekä mahdollisesti jotain supersankari-aiheista postausta. Ideoita tämän aiheen suhteen?

"Nyt äkkiä sinne mansikkahillorööriin!"

Kaverini Lazzu haasteli puhumaan juuri leffateattereissa pyörivästä Iron Skysta. Challenge accepted! Kävin tosiaan viikko-pari sitten katsastamassa tämän natsi-scifi-rainan O.:n kanssa, mikä huvitti minua tavattomasti, sillä minulla on tapana käydä katsomassa O.:n kanssa "värikkäitä" ja "elämäniloisia" elokuvia, kuten Never Let Me Go, Shame ja Melancholia. Ei kuitenkaan ole perinteitä ilman myös niiden rikkomista, joten päätimme molemmat repäistä oikein kunnolla ja mennä katsomaan Rautataivasta.

Juttelin ohimennen kaverini Milyn kanssa Iron Skysta, joka oli myös hiljan käynyt sen katsomassa. "No, mitä tykkäsit?" kysyin. "Se oli ihan karsee! Siis niin mauton ettei mitään rajaa!" kuului vastaus. Tähän tyrskähdin ja sanoin Milylle tämän olkapäätä taputellen. "Voi kultapieni, etkai sä vaan ollu tosissas kun sä katoit sitä."

Vakavuuden jättäminen leffateatterin ulkopuolelle onkin Iron Skyn tarkoitus. Tätä elokuvaa ei mennä katsomaan paalu perseessä ja valmiina keskittymään ultimaalisen upeaan ja syvälliseen elokuvakokemukseen. Tämä elokuva on kuin klassinen toiminta-rymistely: sen tarkoitus ei ole olla realistinen tai vakava, vaan puhtaasti viihdyttää. Ja tahkota mahdollisimman paljon rahaa.

Iron Skyn juoni lähtee repäisevästi liikkeelle amerikkalaisen kuulennon miehistön jäsenen satuttua kuun pimeälle puolelle asettautuneiden ihkaoikeiden natsien kynsiin. Kuunatsit alkavat järjestäytyä maanvalloitukseen ja pieni partio lähetetään Maanpinnalle hakemaan viimeisiä energiaresursseja mahtavaan Gödderdämmerung -sota-alukseen. Juoni ei sinällään ole perushuttua ihmeellisempi, mutta sillä on viihdyttävät ja ennen kaikkea yllättävät hetkensä. Hösläävä, sekopäinen ja ironinen meininki saa aivan elokuvan loppumetreillä kuitenkin kylmän käänteen, joka saa katsojan liimautumaan penkkiinsä ja ihmettelemään: "mitä oikein tapahtui?"

Näyttelijät hoitavat hommansa ihanan karikatyyrisesti, mutta uskottavasti läpi. Musiikki toimii, elokuva etenee jouhevasti ja kokonaisuus pysyy kasassa sekopäisestä meiningistä huolimatta.

Suurin plussa on kuitenkin ehdottomasti elokuvan visuaalisuudessa. Raina on alusta lähtien tehty todella huolella, tyylikkäästi ja taidokkaasti, ottaen huomioon että elokuvan budjetti on vain murto-osa siitä, mitä Hollywood-elokuvien erikoistehosteisiin käytetään. Avauskohtaus on tavattoman iskevä hidastuksineen ja laajakuva-kuvauksineen, aina vihoviimeisimpään avaruustaisteluihin ja valtavan Götterdämmerungin nousemiseen saakka. On kaikenkaikkiaan uskomatonta miten hyvä elokuvan visuaalinen kokonaisuus on, ja vielä uskomattomampaa on todeta, että tämä kaikki on suomalaista kädenjälkeä.

Vaikka Iron Sky ei sinällään ole mikään suuri elokuvatapaus maailmalla, se on iso ilmiö Suomen elokuvateollisuudessa. Itse ainakin olen sitä mieltä, että juuri näin elokuvia pitää tehdä: aluksi puhtaasti fanien kesken nollabudjetilla, ajatellen yleisöä ja keräten mainetta puhtaasti oman tekemisen ilon eikä rahan takia, nousten myöhemmin isompiin piireihin ja kansainvälisille markkinoille. Indie-elokuvien kautta elokuvateollisuus saa tuta jotakin sellaista, mitä suuret yhtiöt eivät uskalla tehdä. Itsekin O.:n kanssa tultiin siihen tulokseen, ettei Iron Skyn kaltaista elokuvaa voisi tehdä kukaan muu kuin pieni elokuvayhtiö Suomesta. Hollywoodilla ei olisi pokkaa tälläiseen repäisyyn.

Iron Skyn takana on tosiaan Energia-niminen pieni elokuvayhtiö, joka on vastuussa useampi vuosi sitten ilmestyneestä kokoillan scifi-parodiasta Star Wreckistä. Koska elokuva sattuu olemaan minulle tavattoman nostalginen ja kaikinpuolin rakas tapaus, käsittelen sitäkin hieman.

Vuonna 2005 isä mainitsi ladanneensa internetistä elokuvan. Pyörittelimme tälle veljeni kanssa silmiämme. "Mistä se kertoo?" me kysyimme. Odotimme vastausta jostakin tavattoman puuduttavasta suomalaisdraamasta. "En tiedä, mutta se on ainakin scifi-parodia. Ja se on tehty kokonaan Star Trek-fanien ja muiden sellaisten nörttien voimalla, ihan erikoistehosteita myöten," isä vastasi. Kiinnostushan siitä heräsi, eikä siinä mennyt kauaa kun istuimme kolmistaan tietokoneen ääressä nauraen itsemme tärviölle. Jokainen meistä nautti elokuvasta kaikin tavoin, miten nyt elokuvasta voi nauttia. Star Wreck oli hauska, ovela, juonellisesti mielenkiintoinen ja visuaalisesti... Noh, tekniikan tason mukaan ottaen todella hieno.

Tarina lähtee liikkeelle melko yksinkertaisesti. Keisari Pirk jumittuu kahden miehistönsä jäsenen, haisevan apinasoturin ja näsäviisaan ihmistietokoneen, kanssa Suomeen. Jouduttuaan hakatuksi pikaruokalan edessä Pirk päättää ottaa nykyhetken historiankulun käsiinsä ja ryhtyä rakentamaan itselleen voitokasta armeijaa ja avaruuslaivastoa Venäjältä. Siitä lähtee käyntiin ensin maanvalloitus ja sittemmin rinnakkaistodellisuuden armeijoiden tulivoiman testaus.

Hahmot, eteenkin keisari Pirkin ärhäkkä ja egoistinen temperamentti, sekä rinnakkaistodellisuuden Babel 13 -aseman johtaja Sherrypie ovat elokuvan suuria, karismaattisia helmiä. Samastumisen tunteeseen voi päästä kuka tahansa Pirkin kaltainen sisupussi, viileän asiallinen Sheppypie tai Info kuin myös vahva ja itsenäinen naishenkilökin.

Kahvipalkalla tehdyt erikoisefektit ovat aikaansa nähden hyvin toteutettuja.

Ai miten niin kansainvälinen? Sutaa Vurekku desudesu.

Star Wreck: in the Pirkinning on kokonaisuudessaan nerokas ja ennen kaikkea hauska tapaus. Omalla kohdallani juuri kiero, rämäpäinen ja ennen kaikkea suomalainen mustahuumori puree ja kutkuttaa kyljissä vielä pitkään elokuvan katsomisen jälkeen. Olen sanonutkin useaan kertaan, että jos jokin omasta huumorintajustani kertova elokuva minun pitäisi näyttää, se olisi Star Wreck. Vinoileva dialogi, ironinen ote, seksistiset läpät, paikoittainen alapäähuumori ja intertekstuaaliset viittaukset jaksavat viihdyttää vielä monen katsomiskerran jälkeen. Vielä seitsemän vuoden jälkeen elokuvan jokaikinen kohtaus jaksaa hymyilyttää. e on paljon parodialta, joka on rakentunut käytännössä puolivahingossa.

Tässä on taas yksi osoitus siitä, mihin pelkkä innostus ja rakkaus elokuviin voi viedä. Jo muutaman Star Wreck-lyhytelokuvan tehnyt faniporukka alkoi isommalla kokoonpanolla luoda pitempää scifi-parodiaa, mutta juttu paisui niin suuriin mittoihin, että siitä päätettiin tehdä kokoillan elokuva. Vuosien palkattoman työnteon jälkeen suomalaisporukka päätti julkaista tekeleensä ilmaiseksi internetissä, ja sai hämmästyksekseen valtavasti kansainvälistä huomiota. Lisää Star Wreck-leffojan taustoista löytyy täältä.

Kuten jo sanoinkin, taloudellinen tuottavuus ja menestys eivät olleet tämän rainan taustalla, vaan puhtaasti halu tehdä ja parodisoida scifinörttien rakastamia elokuvia.

Keisari Pirkkiä ei kiinnosta taloudellinen voitto.

Rakastan scifiä ja rakastan myös parodioita, jos ne ovat hyvintehtyjä. Liekö siis ihme, että Star Wreck on minulle todella miellyttävä elokuvakokonaisuus, joka ihan oikeasti jaksaa naurattaa vielä vuosienkin perästä sekä tarjota jotakin uutta. Lentäviä lauseitakin on tullut hoettua elokuvasta vähän turhankin paljon, aina "voi torstaista" "en (ole humalassa), vaan totaalisen perseet olalla"-julistukseen. Isän suosikiksi nousi ehdottomasti keisari Pirkin vihainen perääntymiskarjaisu: "nyt äkkiä sinne mansikkahillorööriin!"

Viisi tähteä saatana.

Huttua ja supersankareita

Vappu tuli ja meni. Samaten Avengers. Pitemmittä puheitta, pureudutaanpa alkukesän ensimmäiseen supersankarirainaan...

The Avengers, jos mikä, on ollut Marvel-sarjakuvanörtin pitkään odotuksissa kutkutellut unelma. Itse kovin supersankareiden maailmaan rakastuneena odotin Avengerssia suurella innostuksella. Kovat näyttelijavalinnat (Samuel L. Jackson, fuck yeah), kiinnostavat hahmot sekä tietenkin sarjakuvamainen mäiskintä ja yleisesti supersankarimaailma kiinnostaisivat varmasti vähemmänkin nörtimpää ihmistä, saati sitten meikäläistä.

Yleisesti Avengerissa ei ole mitään vikaa. Juoni kulkee sulavasti: avauskohtaus on näyttävä, jonka jälkeen rauhoitutaan keskusteluihin ja juonen kuljetukseen. Sitten taas rämistellään. Musiikki toimii, dialogi on hauskaa ja purevaa. Oikeastaan vain elokuvan visuaalinen puoli jäi mättäämään: se on vain hyvää. Toinen huono puoli oli se, ettei Edward Norton esittänyt Bruce Banneria/Hulkkia.

En tiedä. Vaikka kokonaisuudessaan Avengers oli oikein mukiinmenevä supersankarimättö, jokin siitä vain jäi uupumaan. En tiedä onko vika minussa katsojana, sillä kaikki muut rainan nähneet ovat kehuneet sitä maasta taivaisiin, aina kavereista muihin leffa-bloggaajiin ja sieltä youtube-arvostelijoihin. Olenko vain vaativa katsoja, vai olivatko odotukseni vain liian korkealla? Paha sanoa. Ainoa asia, minkä voin vain todeta on se, että se jokin, ei vain tullut esille Avengerssissa.Onko kyse sitten em. tylsän tasaisesta visuaalisesta ilmeestä? Tai vaikkapa halusta nähdä hahmojen välisiä konflikteja enemmän? En tiedä.

Jätetään kuitenkin kriitikko-hipsteri taas nurkkaan elitisteilemään. Jatketaan taas hyvillä puolilla.

Suurin positiivinen yllätys oli ehdottomasti se, kuinka jokainen hahmo sai lähes täsmälleen yhtä paljon aikaa kuvaruudulla. Kukaan supersankareista ei jäänyt toisensa varjoon tai noussut ylitse muiden. Olin tästä todella ilahtunut, sillä pelkäsin Captain American tai eteenkin suuren suosion saavuttaneen Iron Manin valtaavan valkokankaan. Onneksi näin ei käynyt, ja nostankin suuresti hattua elokuvan ohjaajalle.

Kaikki "Kostajat" ovat mukana. Tasapuolisesti.

Yleisestikin kaikki päähenkilöt esitellään todella hyvin lyhyessä ajassa. Vaikka mihinkään syvään hahmoanalyysiin ei päästäkään, kukin hahmo saa oman henkilökohtaisen aikansa, taistelunsa ja kohtauksensa. Tykästyin tavattomasti Bruce Banneriin. Jo ensimmäisistä Hulk-elokuvista olin sitä mieltä, että tässä on todella mielenkiintoinen/kompleksi hahmo, jos se hoidetaan hyvin.Vuoden 2003 Hulk oli pliisu, seuraava vedos jo paljon parempi, mutta Avengerssin Hulk vie kyllä voiton molemmista. Kaikista eniten ihastuin kuitenkin Thoriin, ehkä siksi, että sisarussuhteet ovat minulle tavattoman tärkeitä, ja näen täten hahmossa vähän jotain itsestäni. Ja onhan se nyt aika namu. Tosin sehän on täysin toissijainen seikka. Niin. Toissijainen.

Kaiken kaikkiaan The Avengers oli toimiva kokonaisuus, mutta ei ehkä niitä kaikista parhaimpia supersankarimättöjä. Se kuitenkin sai minut haluamaan katsomaan uudelleen Captain American ja Thorin, ja miksei samalla myös nuo Hulkit ja Iron Manitkin. Avengers, jos mikä, on siis toimiva ponnistuslauta supersankarikesään. Pisteet siitä. Sekä siitä tosiasiasta, ettei leffassa pakoteta romansseja! Jes!

Asiasta toiseen.
Viikonloppuna kävin myös Kaarniksen ja Ilveksen kanssa elokuvissa. Koetin pakottaa heille Hungergamesia, jota en itse ollut vielä nähnyt, mutta mokomat kieltäytyivät kunniasta. Ostamillani vapaalipuilla mentiin sitten katsomaan The Cabin in the Woodsia yönäytökseen. Täytyy kyllä sanoa, etten ole ristiriitaisempia tunteita herätteneeseen elokuvaan törmännyt sitten Starship Troopperssin.

Kyse on siis viimevuoden puolella väsätystä kauhu/trilleri-rainasta, joka alkaa hyvin tyypillisen kauhuelokuvan mukaan: ryhmä stereotyyppisiä teinejä lähtee vkonlopuksi hylätylle mökille viettämään "unohtamattoman viikonlopun". Zombit kömpivät mullasta, veri lentää ja teinit kuolevat yksi kerrallaan. Tarinaa kuitenkin värittää hieman "isoveli valvoo" -tyylinen asetelma, joka luo elokuvaan tiettyä ironista jännitettä, joka puri ainakin meikäläiseen, joka ei ole koskaan voinut katsoa kauhuelokuvia vakavalla naamalla. Huumori oli hauskaa, paikoin todella kieroa ja se toimi hemmetin hyvin. On siis paha sanoa, olivatko kaikki elokuvan raivostuttavat kliseet tarkoituksella väännettyjä vai hyväksi todetun kaavan kierrättämistä.

Lopuksi elokuva nousee sellaisiin absurdeihin svääreihin, tapahtumiin ja mittapuulle, etten tiennyt mitä ajatella. Se oli samaanaikaan erittäin hämmentävää, ärsyttävää ja kylmäävää, mutta samalla viihdyttävää. Pakko myöntää, elokuva oli huttua. Mutta se oli ennen kaikkea viihdyttävää huttua.

Kauhun ystäville en voi muuta kuin suositella Cabin in the Woodsia. Tätä kuvasi hyvin mukanani olleet kaverit jotka elokuvan loppupuolella istuivat penkeillään jäykkinä, kädet kasvoilla, hytkyen ja vikisten pelosta. Myös ironian, sairaan huumorin ja twist-päätösten ystäville voin myös suositella tätä rainaa. Itse ainakin viihdyin.

Ilmeeni kun Mäsäri-leffa.

Suuresti rakastamastani Mass Effect -pelisarjasta on nyt varmistettavasti tulossa elokuva parin vuoden sisään. Samalla kun toisaalta pelkään tarinan roolipeli-puolen ja alkuperäisen tarinan valintojen laajuuden vesittävän elokuvan sekä pilaavan vielä fandomista ulkonaolevilta ihmisiltä alkuperäisen pelin idean, odotan Mäsäri-leffaa ihan tajuttoman paljon. Sormet ristissä toivon, että siitä tulee eeppinen scifieepos, eikä taas yhtä epäonnistunutta elokuvasovitusta. Ainakin kovia nimiä on työstämässä elokuvaa (Legendary Pictures, Mark Protosevich), joka pistää odotukseni yhä vain korkeammalle.

Minulla on vielä kaksi vapaalippua jäljellä. Ketään vapaaehtoisia katsomaan MIB3, Hungergamesia tai Titanic 3Dtä?