Mene katsomaan tämä raina

Toverini Neo sanoi vievänsä minut elokuviin syntymäpäivälahjaksi, ja reilu viikko takaperin näin pääsi viimein käymään. Molemmilla oli mielessä 5-kertainen oscarvoittaja The Artist, joten sen kummempia pähkäilemättä Neo meni ja varasi liput kyseiseen rainaan. Onneksi näin, sillä näytös oli paria irtopaikkaa lukuunottamatta täpöten täynnä.

Ei ihme. The Artist oli nimittäin kokonaisuutena todella onnistunut pakkaus, eikä totisesti ollut vetänyt tyhjästä saamiaan oscareita (paras elokuva/miespääosa/ohjaus/puvustus/sävellys). Teatterista lähtiessä mieli oli kevyt ja iloinen. Kaikista kuvailuista voisikin sanoa, että The Artist on ennen kaikkea hyvänmielen elokuva.

 

Elokuva kertoo tarinan 20-30-luvun vaihteesta, jolloin elettiin elokuvateollisuuden mullistuksen aikaa: vastakkain olivat mykkäfilmi sekä ääni-elokuva. Tarinan keskiössä on täten menestynyt mykkäfilminäyttelijä George Valentin, joka tilanteen sanelemassa pakossa joutuu luopumaan näyttelijänurastaan. Juttua mutkistaa elokuvauralla nouseva nuori ja eloisa Peppy Miller, joka on luonnollisesti hyvin kiintynyt Valentiniin. Tytön uranousun myötä Valentin ajautuu yhä syvemmälle ahdinkoonsa, Millerin yrittäessä kuitenkin auttaa tätä.

Luvassa on siis romanssia, vastakkainasettelua, väärinkäsityksiä sekä tietenkin draamaa, luonnollisesti huumoria unohtamatta. The Artistin juoni ei ole yllättävä tai monimutkainen, vaan melko tavanomainen ja ennalta-arvattava romanttinen draama-komedia. Ehkäpä siinä kuitenkin on yksi elokuvan viehätyksistä. Tarinan kaava seurailee pitkälti klassista draamaa, ja herättelee mielikuvia oikeista 20-30 -luvun mykkäelokuvista. Tälläinen nostalginen lämpö, viattomuus ja yksinkertaisuus viehättävät, ilahduttavat ja naurattavat.

Saman tempun tekee myös elokuvan valtavirrasta vahvasti poikkeava ilme: kokonaan mustavalkoinen mykkäfilmi musiikkeineen, ilman muita äänitehosteita. Efekti toimii pirun hyvin, jaksaa kiinnostaa, virittää oikeaan tunnelmaan, innostaa ja viihdyttää. Se toimii niin hyvin, että sitä todellakin tuntee katsovansa vanhaa 20-luvun mykkäfilmiä, tietenkin modernilla otteella. Pari yllätystäkin on ääniraidan suhteen luvassa, ja ne toimivat helevatan hyvin.

Parhaan ohjauksen, musiikin ja elokuvan oscar-pystit menivät siis ihan oikeaan osoitteeseen. Kuitenkin myös elokuvan ihastuttava 30-luvun maailma suloisine hiustyyleineen, vaatetuksineen, herrasmiehineen ja upeine hattuineen olivat ainakin minulle todellista silmänruokaa. Totesinkin Neolle, että jos tarina olisi sijoittunut nykypäivän Hollywoodiin, elokuva olisi ollut puolta tylsempi tapaus. Itse kun olen aivan tavattoman ihastunut nimenomaan 30-50-luvun muotiin. Ja tietenkin niihin herrasmiehiin eli tässä tapauksessa Jean Dujardiniin.

"You don't have to say anything, just smile." Sitten tämä tapahtui. En kestä.

Kenelle The Artistia kannattaa sitten suositella? Ainakin henkilöille jotka ovat avoimia uudenlaisille, kenties nostalgisille elokuvakokemuksille ja pitävät perussöpöstä draamasta. Jos kiinnostusta 20-30-luvun muotiin, kauniisiin naisiin, miehiin sekä elokuvamaailmaan löytyy, niin tervetuloa The Artistin suuntaan. Niin ja jos pidät koirista. Tai James Cromwellista (ks. alla). Oikeastaan, mene katsomaan raina joka tapauksessa. Se on hyvä ja se kannattaa. Piste.

Se tunne, kun elät elokuvaa

Palasin juuri keskustasta katsomasta viiden oscarin voittanutta Hugoa. Toverinani oli Mimas, 0,8l limua sekä sipsin jämät. Kun päälle lisättiin vielä kokonaisuudessaan lämmin ja onnistunut elokuva, sekä sosiaalisesti miellyttävä reissu, pääsin istumaan koneen ääreen hämmentävän hyvillä mielin. Tälläiset hetket todella saavat minut tuntemaan itseni eläväksi. Ja samalla kuitenkin epätodelliseksi.
Ennen kuitenkin syvempää itseanalysointia, sanon sanasen itse elokuvasta.

Heti kättelyssä täytyy sanoa ettei Hugo ole napsinut oscareitaan ihan tyhjästä. Heti avauskohtaus, jossa kamera lentää halki Gare du Nordin -juna-aseman ja näyttää elokuvan päähenkilön (Hugo, kukas muukaan) kieputtelevan itsensä läpi suurien kellokoneistojen, on kuvaukseltaan häikäisevä. 3D toimii niin hyvin kuin se tällä teknologialla voi toimia, hieman pakotetusti, mutta toimii kuitenkin. Kokonaisuutena visuaaliset tehosteet ovat upeita ja luontevia aina leijailevista lumihiutaleista ja papereista rusehtavaan värimaailmaan ja Pariisin ilmeeseen. Oscarit erikoistehosteista, kuvauksesta, lavastuksesta, äänileikkauksesta ja -miksauksesta menivät siis oikeaan osoitteeseen.

Tarinakaan ei ole hullumpi. Kaikki pyörähtää tosiaan liikkeelle orpo-poika Hugosta, joka enemmän kuin mitään haluaa rakentaa valmiiksi isänsä löytämänsä "automaattimiehen", robotin, joka osaa kirjoittaa. Kun aseman lelukaupanpitäjä anastaa Hugolta robottiin vaadittavat rakennuskaavat soppaan sekaantuu kauppiaan seikkailunhaluinen kummityttö. Yhdessä Hugon kanssa he alkavat palapalalta selvittää robotin salaisuutta sekä yhteyttä Hugon isän ja kauppiaan välillä.

Kaiken kaikkiaan elokuva on hyvin lämminhenkinen, vaikka arkoihin ja koskettaviin aiheisiinkin päästään. Teemoiksi voidaan heittää oman itsensä ja tarkoituksensa löytäminen, sekä se iänikuinen perheen tärkeyden ylistäminen. Vaikka aiheet ovatkin lievästi sanottuna vanhoja ja kuluneita, ne jaksavat edelleenkin koskettaa, jos tarina kokonaisuutena toimii. Kun vielä näyttelijäkaartikin loisti, ja eteenkin juuri suurisilmäinen Hugo (Asa Butterfield) hoiti hommansa asiallisesti, niin kyllä meikäläisellekin nousi pala jos toinenkin kurkkuun. Onneksi en sentään itkenyt. Pienenä pettymyksenä tuli tosin Chloë Grace Mortezin näytteleminen, tuntui siltä, että jokainen hänen vuorosanansa oli väkisin väännetty ja ylinäytelty. Parhaiten hän loistikin silloin, kun ei sanonut mitään. Harmitti, sillä Kick-Assissa Mortez oli, noh, kick-ass. Puutteita kompensoi kuitenkin aina niin eeppinen Christopher Lee sekä iloisena yllätyksenä hömelöä vartijaa esittävä Sacha Baron Cohen.

Great success! My name is Bora-- eiku...

Mukava kokemus, jätti ihanan lämpöisen fiiliksen rintakehään. Sanoinkin Mimakselle, että tämän elokuvan tunnetusti kriittinen isäni hyväksyisi. Mitäs moitittavaa tälläisestä liikkiksestä tarinasta nyt löytyisi?



Palaten kuitenkin takaisin itseanalyysiin...
En tiedä, miten te muut ihmiset käyttäydytte hyvän elokuvakokemuksen jälkeen, mutta itse tiedän katsoneeni hyvän elokuvan, kun tunnen itse eläväni elokuvaa. Juuri elokuvan jälkeen jäin kaveriani odottelemaan vessareissulta, ja aloin havainnoimaan maailmaa ympärilläni. Käytävältä kuuluu kaukaisia askeleita, monitorit surisevat ja lattia on täynnä jalanjälkiä, naarmuja ja popkornia. Sitä huomasi kuinka huokasi lyhyesti, pyöritteli olkapäitään ja katseli teatterin aulassa olevia kattovaloja. Hiljaista. Junamatkalla seurasin kaverini eleitä ja ilmeitä, kotiin kävellessä sitä, kuinka lumi narskuu kenkien alla ja miten tummat puunrungot taipuvat kuunvaloa vasten. Olematta mitenkään lyyrinen, kaiken sen näkeminen tuntui upealta.

Juuri elokuvateatterinäytöksen jälkeen, siis hyvän sellaisen, minulle tulee tuollainen olo. Alan näkemään kaiken arkisenkin ihan uudella tavalla, niin ikään kuin elokuvana. Näen joka paikassa hienoja kuvauskohteita, dynamiikkaa, kultaisia leikkauksia ja draamaa. Itse toimin luonnollisesti elokuvan kaikkivoipana päähenkilönä. Alan kiinnittämään enemmän huomiota siihen, kuinka liikun, hengitän ja ääntelen. Tein mitä tahansa, se tuntuu kauniilta ja sulavalta. Kaikki se saa tuntemaan minut samaan aikaan eläväksi, mutta epätodelliseksi. Ikään kuin... Elät oman elämäsi elokuvaa, mutta vain hetkittäin, vain tietyn aikaa. Sitten todellisuus palaa takaisin, tylsänä ja harmaana, eikä maailma olekaan enää niin eeppinen ja kiinnostava. Sitä vain... On.

Siksi tälläiset elokuvamaiset kokemukset sekä ilahduttavat että surettavat. Sitä kun toivoisi niiden jatkuvan pidempään, kokonaisia päiviä tai viikkoja. Vuosiakin ehkä. Mutta kuten jokaisessa asiassa, tälläisissäkin kokemuksissa pitänee olla jokin realiteetti. Ilman harmaata arkea ei voi kokea elokuvamaisen eeppisiä hetkiä, ei irtaantua arjesta, eikä harrastaa eskapismia. Siksi arvostan nykyään tylsää arkeakin. Kuten kaverini Korrupti joskus sanoi: "Ei voi olla mitään hyvää, ilman jotain huonoakin."

Ps. Vaihdoin blogin taustakuvaa, joka on ollut minulle pienoinen ongelma viimepäivät. Tässä kuva kokonaisuudessaan. Sääli, ettei se näy kokonaan.

Ps2. Olen tekemässä kolmatta movie mixiä. Ideoita, mitä elokuvia siinä voisi esiintyä? Musiikkina käytän todennäiköisesti Sibeliusta.

On niin hyvä olla paha

Pari kaveriani on tivannut minulta syytä blogini viimeaikaiseen hiljaisuuteen. Myönnetään: viimeaikoina bloggaaminen on eittämättä jäänyt vähemmälle. En kuitenkaan ole kuollut. Olen vain pelannut Mass Effectiä. Toinen syy on yksinkertaisesti se, etten viimeaikoina ole saanut katsottua elokuvia, tosin luultavasti juuri tuon ensimmäisen syyn takia. Kolmas syy on se, että vietin viime viikonloppuna 20-vuotissynttäreitäni.

Koska en koskaan pitänyt lapsena Star Wars -teemasynttäreitä, ajattelin että nyt on korkea aika pitää sellaiset. Ulkopuoliset voivat pitää tätä melko naiivina tai lapsellisena touhuna, mutta suoraan sanoen en välitä tälläisistä puheista hittoakaan. Juttu on niin, etten muutenkaan ole ihan tavanomainen parikymppinen immeinen, vaan haluan aina tehdä ja luoda jotakin omaa ja persoonallista. 18-vuotissyntymäpäivilläni leikittiin tuolileikkiä, tyynyrallia ja vieraat saivat lähtiessään yllätyspussin kalastuksesta. 19-vuotissynttäreitäni vietettiin Leijonakuninkaan parissa. On siis melko luonnollista, ettei pyöreitäkään vietetty millään tavanomaisella tavalla. Siksi Star Wars-synttärit.

Olin pyytänyt vieraita pukeutumaan teeman mukaisesti, sekä tuomaan mukanaan tiettyjä herkkuja. Tarjolla oli loppujenlopuksi wookie cookieita (kaura-ja suklaakeksejä), banthan papanoita (suklaapalleroisia), thermal detonatorsseja (valmislihapullia) sekä kuolontikkuja (suolatikkuja). Olin myös väsännyt pallon muotoisesta lampunvarjostimesta Deathstar-piñjatan, josta en tietenkään tajunnut ottaa valokuvaa. Star Wars -hahmoista edustettuina olivat Han Solo, Leia, Darth Maul sekä geneerinen jedi, sithi ja stormtroopperi.

Tiivistäen juhlat sisälsivät epämääräistä musiikkia, syöpöttelyä ja juopottelua, kuumuutta sekä tuhottoman määrän valotikkuja. Sekä tietenkin upean määrän hauskoja, ihastuttavia, persoonallisia ja rakastettavia ihmisiä.

Kaverin askartelema synttärikortti alkuvaiheissa

Minä geneerisenä sithinä

Kuja geneerisenä jedinä

O. aka. Darth Maul

Eeppinen sithi vs sithi -taistelu, lattialla vaaleanpunaisiin pukeutunut Qui Gon.

Loppuillan valosapeleita

Movie Mondayn haasteissa on kyselty hirvivöistä ja pahiksista useampaankin kertaan, joten tähän väliin on pakko sivuta aihetta hieman. En kuitenkaan aio puhua siitä, mikä elokuvamaailman pahis minulle on jäänyt mieleen kummittelemaan negatiivisessa/traumaattisessa mielessä (sillä näin äkkinäisesti miettien sellaista ei tunnu olevan), vaan siitä, mistä pahiksesta pidän eniten.

Olin tosiaan pukeutunut synttäreilleni Star Wars -maailman kaiken pahuuden symboliin, sithiksi. Syyt olivat selvät: 1) puku oli helppo 2) olen elämänasenteeltani ja luonteeltani enemmän sithi kuin jedi 3) sithit ovat yleisesti huomattavasti siistimpiä kuin jedit. Näiden syiden lisäksi taustalla oli yleinen viehtymys.

Sithit ovat kiinnostavia pahiksia, sillä jokaisen hahmon taustalla on usein jonkinlainen tragedia, joka tekee hahmon vihasta ja niin sanotusta pahuudesta henkilökohtaista ja täten intensiivistä. Jokaisen sithin taustalla on lankeaminen Voiman pimeälle puolelle. Tämä implikoi sitä, että joskus tämä pahis on ollutkin hyvis. Kiinnostavuus lisääntyy, kun kehään heitetään ajatus Voiman valoisalle puolelle astumisesta. Onko se mahdollista? Onko kenties jo liian myöhäistä?

Itse ainakin vaadin pahikselta, oli kyseessä sitten elokuvien, kirjojen tai pelien viholliset, jonkinsortin motiivia pahoihin aikeisiin. Henkilökohtaiset traumat, vendettat ja kaunat tekevät pääpahiksesta aina kiinnostavan ja uskottavan. Esimerkiksi juuri Darth Vaderin pahuus on pitkälti perusteltua: taustalla on suuri menetys sekä halu kostaa se. Toisaalta sitten useiden toimintaelokuvien pääpahikset tai kauhuelokuvien määrittelemätön, yliluonnollinen paha eivät saa meikäläistä syttymään. Siinä missä elokuvan päähenkilö, myös pääpahiksessa täytyy mielestäni olla jotain inhimillistä, jotain johon samastua. Harmaan eri sävyt kiinnostavat huomattavasti enemmän kuin musta-valkoisuus. Mielestäni ristiriita ja konflikti ovat toimivan pahiksen rakentamisen alku ja loppu.

TOP-5 elokuvapahikset:

1. Agent Smith - Matrix-trilogia

Vaikka Smith edustaakin Matrix-trilogiassa pysäyttämätöntä pahaa ilman sen kummempaa motiivia, hahmossa on yllättävän paljon syvyyttä. Jokaisessa trilogian osassa Smith kehittyy hahmona: saavuttaa tietoisuuden, kyseenalaistaa toisia, tekee taistelustaan henkilökohtaista ja lopulta suuren itsevarmuuden ja voiman huipulla alkaa pelätä itsensä puolesta.

2. Darth Sidious/Emperor/Palpatine - Star Wars

Valta, voima ja itsekkyys. Emperor tahtoo aina enemmän, mikään ei riitä: ei senaatin, ei valtaisan armeijan hallinta, tuskin edes koko galaksin herruus. Hahmon manipulointikyky on mielestäni koko elokuvamaailman parhaimpia.

3. Hannibal Lecter - Uhrilampaat

Järkkyvä mielenterveys on aina hyvä lähtökohta hahmolle kuin hahmolle, joten on luontevaa, että se sopii psykopaattiselle pahikselle. Puhdas halu vahingoittaa, kostaa, tuhota ja rankaista jonkin psyykkisen sairauden nojalla (psykoosi, skitsofrenia, narsismi) toimii ainakin omasta mielestäni törkeän hyvin. Tälläistenkin kylmien psykopaattien taustalla on syy pahuuteen: puhdas mielihyvä.

4. Joker - Dark Knight

Jokerin kohdalla mennään pitkälti edellisen pohjalta, sillä on selkeää, ettei Jokrun mieli ole kovinkaan eheä. Jokerin hahmosta puhuttaessa viittaan tietenkin Dark Knightin versioon sarjakuvavihusta, sillä se on kaikista tulkinnoista osuvin, loistavin ja kieroutunein.

5. Norman Bates - American Psycho

Normanin ja Jokerin paikat vaihtelevat ihan mielialan mukaan, joten Joker voisi ihan hyvin olla top-5 -listan hännillä, siinä missä Norman nelosena. Bates eittämättä kuitenkin kuuluu lempparipahis-listalleni, pitkälti juuri tämän mielenterveys-teeman takia. Ja koska internet-memet.

Kuka on Mitokondrio?

Omakuva, -09

Perustietoja:
•Nimi?•
En mielelläni julkaise nimeäni internetseissä ihan vain suojellakseni identiteettiäni, mutta Mitokondrion lisäksi minua voi nimittää esimerkiksi Rosaksi. Se on toinen nimeni. Minulla on tosin kolme nimeä, näin sivumennen sanoen. 

•Ikä?•
20. Yritän tosin kuulostaa vanhemmalta kuin olen, ja kuitenkin minua luullaan yläasteikäiseksi. Ongelmallista.

•Sukupuoli?•
Tyttö. Vai pitääkö sanoa nainen?

•Perhe?•
Isä ja äiti löytyy (eronneet), samoin kuin isosisko Hemiola ja (pikku)veli Pampa. Lisäksi isäpuoli Patukka, äitipuoli Leia sekä siskopuolet Mapa ja Ansku.

•Asuinpaikka?•
Tämä on vähän sama kuin nimen kanssa, mutta sanotaan, että pk-seutu. Olen tosiaan viime syksystä saakka elellyt isäni alivuokralaisena. Hyvällä menestyksellä-

•Työ/opiskelu?• 
Toimin graafikon hommissa Suomen Nuorisoseuroilla. Tarkoituksena olisi hakea tulevana keväänä muun muassa Metropoliaan ja TaiKiin graafisen suunnittelun puolelle.

Lempi-:
•väri?•
Vaaleanpunainen. On aina ollut ja tulee aina myös olemaan. Pidän tosin myös valkoisesta, harmaasta ja oliivinvihreästä. Pyrin näitä värejä käyttämään myös omassa vaatetuksessani.

•ruoka?•
Kaikki epäterveellinen, lihottava ja epäeettinen. Esimerkkinä pizza, hampurilaiset ja pasta. 

•makeinen?•
Ehkäpä Pandan toffeetäytteiset konvehdit. Ne, joissa on päällä sellainen sievä kukkakuvio. Nyt kuitenkaan suklaa ei ole kummemmin minua innostanut, joten vastaan TuttiFruttiPassion.

•eläin?•
Kilpikonna. Seuraavaksi sijalla ovat koira ja siili. Pöllöt ja pingviinitkin ovat ihania, samoin ketut. 

•lukemista?•
Tieto-ja opaskirjat, aina ensyklopediasta piirrosoppaisiin. Pidän toki myös ihan romaaneista (draama, scifi) sekä sarjakuvista/mangasta, mutta tietokirjoja luen kaikista mieluiten.

Kumpi?
•Hedelmäkarkit vai suklaa?• Yleisesti suklaa, mutta tällä hetkellä hedelmäkarkit.
•Kissat vai koirat?• Koirat, sillä kissat ovat itsekkäitä paskiaisia.
•Kahvi vai tee?• Ei mielellään kumpaakaan, mutta sanotaan kahvi, koska se piristää.
•Meri vai järvi?• Järvi, sillä se on lämpimämpi. Tosin rakastan koralliriuttoja, joten ulkomailla meri.
•Hame vai mekko?• Hame, koska sen kanssa voi vapaammin vaihtaa tyyliä rennosta juhlalliseen.
•Ewan McGregor vai Sam Witwer?• Voi ei 8DDDD Olen uskollinen ja vastaan Ewan.
•Jedit vai sithit?• Ehdottomasti sithit, sillä ne ovat paljon mielenkiintoisempia ja dramaattisempia.
•Vuoristorata vai maailmanpyörä?• Vuaristorata. Olen jännityksen ja vauhdin ystävä.
•Timantit vai helmet?• Helmet kiitos. Blood Diamondin jälkeen ainakin.
•Kulta vai hopea?• En oikein tiedä... Vastataan kuitenkin, että kulta: puhtaasti siksi, että se sopii minulle paremmin.

Randomit kysymykset: 

•Paras aamupala?•
Leipää tai patonkia hyvillä särpimillä, lasi maitoa ja tieto siitä, ettei mihinkään ole kiire.

•Onko sinulla lemmikkejä?•
Kyllä, yksi kappale, nimittäin afrikkalainen kääpiösiili Nemo. Kaunis kuin mikä, kuitenkin tyhmä kuin saapas. Ikää herralla on reilut puolitoista vuotta.

•Millaisen elokuvan tekisit?•
Jos minulle annettaisiin ihan vapaat kädet, eikä taloudellisesta tai tuotannollisesta puolesta olisi huolta, tekisin luultavasti jonkinsortin psykologisen trillerin jollain filosofisella aiheella höystettynä. Koettaisin hoitaa sekä ohjaamisen, kuvaamisen että leikkaamisen mahdollisimman pitkälle itse.

•Mitkä kolme asiaa ottaisit mukaan autiolle saarelle?•
Tämä on aina yhtä hyvä kysymys, sillä vuosien saatossa vastauksetkin tuntuvat vaihtelevan :D Asiaan... Jos oletetaan, että saarella olisi ruokaa ja juomaa, mukaani tarttuisi ainakin kirves, jokin kätevänkokoinen laukku tai reppu kantamista varten ja sitten hammasharja, sillä en mielisi saada hammasmätää kesken kaiken.

•Missä oikeassa tai kuvitteellisessa maaimassa/aikakaudessa mieluiten eläisit?•
Tämä on paha, sillä haluaisin toisaalta mennä romanttiselle ja esteettisesti kauniille viktoriaaniselle ajalle Englantiin, mutta myös tulevaisuuden suurkaupunkiin teknologian ja tieteen keskelle. Tehdään kuitenkin kompromissi ja vastaan, että Star Wars-maailma: siellä on nimittäin molempia.Tai sitten Mass Effect-universumi. Oi, kyllä! Vastaan Mass Effect.

Syvälliset kysymykset:
•Mitä ajattelit itsestäsi tulevan "isona"?•
Toivottavasti jonkinsortin graafisen alan orjapiiskuri esimerkiksi mainosalalla. Toisaalta myös elokuva-ala kiinnostaa.

•Suurin unelmasi?•
Ehdottomasti visiitti avaruuteen. Toinen on sitten tälläinen perus "perusta perhe/ hommaa omakotitalo tasaisella vihreällä nurmikolla ja valkoisella aidalla" -tyylinen amerikkalainen unelma. Kolmanneksi: olen aina halunnut olla kirjailija tai jokin muu taiteilija. Haluaisinkin tuoda julki oman tarinani, joko kirjan, sarjakuvan tai elokuvan muodossa. Haluan olla muistettu.

•Hartain toiveesi?•
Kaikkein eniten kaipaisin lähelleni ihmistä, joka todella ymmärtää ja rakastaa minua. Huom. En tarkoita tällä seurustelusuhdetta.

•Olemassaolosi/elämäsi tarkoitus?•
Haluan luoda jotain suurta ja olla siitä ikuisesti muistettu. Suuruuden mittakaava on tässä toisaalta ihan vaihteleva: välillä se tarkoittaa globaalia ilmiötä vaikkapa taiteen parissa, toisinaan taas vain oman itsensä löytämistä jonkun toisen ihmisen kautta.

15 randomia faktaa minusta, joita edes kaikki kaverinikaan eivät tiedä:

 1. Yö
Olen ehdottomasti iltaihmisiä. Aikaiset aamut ovat minulle vaikeita ja heräämiseen minulla menee kauan aikaa. En kuitenkaan halua langeta kahviin kun vain aniharvoin.

2. Tuoksut
Rakastan bensan, tussien, lämmitetyn/uuden auton hajua sekä vastapestyn pyykin tuoksua.

3. Rehellisyys
Olen hyvin rehellinen ihminen, enkä pidä selän takana kuiskuttelusta aka. juoruilusta. Valehteleminen onkin minulle vaikeaa, sillä saan helposti omantunnontuskia.

4. Sairas
Olen syntymäastmaatikko, jonka kautta lekurit ovat olleet aina osana elämääni. Laajat eläin-ja ruoka-aineallergiat eivät ole tätä juuri parantaneet. Onneksi nykyään astma on kunnossa, ja ruoka-allergiat jääneet vain kananmunaan ja pähkinään. Kissat ja jyrsijät kyllä pärskityttää vieläkin.

5. Teennäiset kysymykset
Inhoan yli kaiken kysymystä "mitä kuuluu", sillä en kehtaa vastata siihen rehellisesti.

6. Ystävät
Lisäksi inhoan termiä "ystävä", ja kutsunkin itselleni läheisiä ihmisiä tovereiksi. En kuitenkaan viljele sitäkään sanaa mielelläni, sillä kavereitten arvottaminen on minusta melko... Arvotonta.

7. Robottifetissi
Olen hulluna scifin stereotyyppisiin robotteihin, androideihin ja kyborgeihin. Painotan sanaa hulluna. Olen ylipäätään kiinnostunut tulevaisuuden teknologiasta sekä robotiikan filosofisesta puolesta.

8. Menneisyys
Olin rankasti koulukiusattu koko peruskoulun ja sain kokea sen tiimoilta kaikennäköistä paskaa. Lukion alussa sairastuin sitten keskivaikeaan masennukseen. Paraneminen jatkuu yhä, mutta nyt jo näkyvillä tuloksilla. Vaikka edelleenkin häpeän ja inhoan itseäni, herään aamuisin ajatellen, että tästä tulee hyvä päivä.

9. Pahis
Jos olisin jokin elokuvamaailman pahis, olisin Star Warsista jokin hölmö ja naiivi stormtroopperi, joka törmäilee oviin ja lankeaa jedien mindtrickeihin. Tai sitten Starkiller.

10. Intohimo
Olen niitä ihmisiä, jotka kerran innostuttuaan heittäytyvät asiaan täydellä tunteella ja voimalla, eivätkä pelkää kertoa siitä muille. Innostun herkästi, addiktoidun herkästi ja ihastun herkästi. Viimekuukausien intohimonkohteena on ollut Mass Effect -pelisarja.

11. Sade
Inhoan sadetta. En vain voi käsittää, miksi kaikki tuntuvat rakastavan sadetta, myrskyä ja ukkosta. En tiedä, sade saa minut vain huonovointiseksi ja alakuloiseksi. Joten kun taivas alkaa tummeta, minut voi löytää sisätiloista lämpimästä.

12.Yllytyshullu
Minut on helppo yllyttää tekemään jotain hölmöä. Lankean isommassa kaveriporukassa helposti machoiluun ja ruisaan huumoriin, mitä ulkopuoliset eivät usein ymmärrä.

13. Äänet
Yksi lempiääneni on, kun jalkakäytävän kulmaan kertynyt kuiva jää ratisee ja halkeilee jalkojen alla. Toinen on kaverini Jessyn mustekala-pehmolelun helinä.

14. Viittomakieli
Minulla diagnosoitiin pentuna lievä dysfasia, jonka takia minulle meinattiin tarjota puheterapian sijaan viitomakielen opiskelua. Tämä hämmentää minua yhä edelleen, sillä kukapa tietää, jos yhden päätöksen kautta viittoisin nyt kavereitteni kanssa puhumisen sijaan!

15. Ruoka
"Minut saa tyytyväiseksi ruokkimalla."

Lammaselokuvien palkintogaala

Otsikkoon viitaten, tämä oli ensimmäinen reaktio veljelläni, kun kerroin oscareiden tulevan taas sunnuntai-maanantai välisenä yönä jaettavaksi. Sikäli ymmärrän hänen ärtymyksensä: Oscar-gaala kun tuppaa olemaan melko suljettu snobien piiri, joka ajattelee pitkälti vain amerikkalaista elokuvateollisuutta, ja jossa itse elokuvia melkein tärkeämmäksi on vuosi toisensa jälkeen noussut julkkisten ilta-asut, himokalliit väliesitykset ja ilotulitukset.

Ei siis ihme, että suomalainen pulliainen pitää Oscar-gaalaa kaupallisena höpönpöppönä, jolla ei ole oikeasti merkittävää funktiota elokuvamaailmassa. Mutta noh, oscarit on ja pysyy, ja olkoon niin. Onhan niitä kuitenkin kiintoisaa seurata ja ennen kaikkea analysoida.

Tämän vuoden oscarit ovatkin osoittautuneet kohtalaisen mielenkiintoisiksi. Hyviä elokuvia on ehdolla paljon, ja periaatteessa kaikki ansaitsisivat voittonsa omissa kategorioissaan. Jonkun täytyy kuitenkin olla parempi, ylitse muiden. Ennakkosuosikkeina tuntuvatkin olevan Hugo (11 oscar-ehdokkuutta), The Artist (10) ja Warhorse (6). Mikäpäs siinä, ainakin kaksi ensimmäistä voisi tsekata ihan leffateattereissakin.

Paras elokuva

Ehdolla: The Artist, The Descendants, Hugo, Midnight in Paris, Moneyball, Piiat, Tree of Life, Warhorse, Äärimmäisen lujaa ja uskomattoman läheltä

The Artist ja The Descendants saivat palkinnot tämän vuoden Golden Globe -gaalasta, joten on hyvin todennäköistä, että jompi kumpi kyseisistä rainoista voittaa myös oscarinsa. Koska molemmat elokuvat, kuten moni muukin tämän vuoden oscar-ehdokkaista, ovat vasta ihan hiljattaen tulleet leffateattereihin, on paha mennä arvioimaan, mikä elokuvista palkinnon voittaa. Pointtini on: miten arvioit jos et ole nähnyt?

Selailin kuitenkin wikipediaa, ja otin selvää rainojen pääjuonesta. Lisäksi olen tehnyt taustatutkimusta myös muiden elokuvablogien kautta, tietenkin selaillut läpi trailereita sekä arvioinut näyttelijöiden, ohjaajien ja muiden yhtälöiden summaa. Näillä näkymin uskonkin, että The Artist tai suuren suosion saanut lasten draama-fantasia Hugo, on voittamassa. Itse toivon sen menevän Hugolle, sillä lapsipääosaisia oscar-voittajaelokuvia näkyy harvemmin. Ei siinä, The Artist on kuitenkin teknisesti omaperäisempi tapaus. Ja ainakin tämän arvostelun mukaan The Descendants ei ole saamassa oscaria!

Paras ohjaus

Ehdolla: Woody Allen (Midnight in Paris), Michel Hazanavicus (The Artist), Terrence Malick (Tree of Life), Alexander Payne (The Descendants), Martin Scorsese (Hugo)

Saako Woody Allen taas yhden pystin palkintokaappiinsa? Yllättääkö Hazanavicus tai Scorsese? Paha sanoa, viitaten taas siihen, etten ylläolevista leffoista ole nähnyt muita kuin Midnight in Parisin ja Tree of Lifen, jossa molemmissa ohjaustyö toimi hyvin, kummassakin tosin hyvin eri tavalla. Kun verrattavissa on ylipäätään näin erilaisia elokuvia, on vaikeaa päättää niistä paras. Golden Globen voitti Scorsese, joten on todennäköistä, että hän vetää oscarinkin itselleen. Itse toivon sen menevän kuitenkin Hazanavicukselle.

Paras miespääosa

Ehdolla:  Demián Bichir, George Clooney, Jean Dujardin, Gary Oldman, Brad Pitt

Clooney ja Oldman ovat minusta molemmat yleisesti hyviä näyttelijöitä. Brad Pitt on saanut vakuuttavuutta työlleen vanhennuttuaan ja toisaalta Bichirin uusi naama Hollywood-maailmassa miellyttää. Kukahan siis vie pystin tänä vuonna? Itse vaikkaisin Jean Dujardia, joka voitti paitsi Golden Globen näyttelijätyöstään, myös kaikenikäisten naisten sydämet syötävänhyvällä ulkonäöllään.

"Moar prizes? Works for me!"

Paras naispääosa

Ehdolla: Glenn Close, Viola Davis, Rooney Mara, Meryl Streep, Michelle Williams

Vaikka Meryl Streep on tehnyt joka ikisen roolinsa tyylillä, voimalla, arvokkuudella ja kaikinpuolin toimivasti, hän on jo oscarinsa saanut. Itse toivon parhaan naispääosan tittelin vierähtävän Michelle Williamssille, ei vain pelkästään kauniin ulkomuodon, vaan oikeasti toimivan tulkinnan takia. Ei meinaan ole helppo homma näytellä uskottavasti yhtä maailman tunnetuimmista naisista, ja samalla näyttää yhtä hyvältä kuin Marilyn itse.

Paras animaatio

Ehdolla: Cat in Paris, Chico & Rita, Kung-fu Panda 2, Saapasjalkakissa, Rango

Harmittaa, kun parhaan animaation kategoriassa ei näkynyt vilaustakaan Tintin seikkailuista, sillä se jos mikä, olisi ansainnut kyseisen tittelin. Näillä kuitenkin mennään, eikä omasta mielestäni hyvältä näytä. Cat in paris ja Chico & Rita, eivät sano minulle yhtään mitään ja sekä Kung-fu Pandan että Saapasjalkakissan seikkailut luotiin puhtaasti taloudellisen tuottavuuden takia. Jäljelle jää enää Rango, joka kuulemani mukaan oli kyseisistä elokuvista oikeasti ovela, oivaltava ja erilainen. Menköön pysti siis kameleontille ja tämän poppoolle.

Paras musiikki

Ehdolla: Tintin Seikkailut/Warhorse (John Williams), The Artist (Ludovic Bource), Hugo (Howard Shore), Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja (Alberto Iglesias)

The Artist vei tämänkin kategorian "Kultaisen Maapallon", joten oscaria en tälle taholle toivo tässä tapauksessa. Koska minkään yllä olevan elokuvan soundtrackia en ole kuunnellut, en edes ohimennen, on paha mennä arvioimaan, missä on se koskettavin, tarinaa eniten vievin ja teknisesti toimivin ja omaperäisin musiikki. Koska John Williams on kuitenkin kerta toisensa jälkeen ihastuttanut minua sävellyksillään toivon sydämeni pohjasta että herra saisi taas oscarinsa. Kamoon, Williams on ehdolla jo 45. kertaa! Vain Walt Disney on pystynyt samanlaiseen määrään: hän oli oscar ehdokkaana 64 kertaa.

Parhaat äänitehosteet

Ehdolla: Drive, Girl with the Dragon Tattoo, Hugo, Transformers 3, Warhorse

Pakko sanoa, että Drive vie tätä kategoriaa ihan kympillä. Jaksottainen hiljaisuus ja loppua kohden alkava rytinä pitää katsojan kuin katsojankin otteessaan, ja äänimaailma on Drivessa ylipäätään komeaa kuunneltavaa, aina juuri mainitsemastani vuorottelevasta hiljaisuuden ja äänen harmoniasta elokuvan soundtrackiin. Ei siinä, Hugo ja Warhorse toimivat hyvinä haastajina.

Paras kuvaus

The Artist, Girl with the Dragon Tattoo, Hugo, Tree of Life, Warhorse

Omalla kohdallani valinta olisi selvä kuin absolutisti perjantai-iltana: Tree of Life. Aikaisemmassa postauksessa ehdinkin jo kehua elokuvan upeaa kuvausta: se antaa katsojalle aikaa nautiskella, tarkastella ja analysoida jokaista ottoa, kiirehtimättä, yrittämättä liikaa ja kuitenkin rytmittämällä itse tarinaa. Värimaailma, musiikki ja yleinen tunnelma sopivat yks yhteen kuvauksen kanssa, joka on teknisesti todella tyylikästä. Tulen olemaan hyvin pettynyt, mikäli Tree of Life ei saa ansaitsemaansa oscaria kuvauksesta, sillä se todella ansaitsee sen. Itse nimittäin pidän sitä melkoisena taidon- ja taiteennäytteenä. Niin paljon kultaisia leikkauksia ja upeaa liikkeen dynamiikkaa!

Parhaat erikoistehosteet

Ehdolla: Harry Potter: Deahtly Hallows pt.2, Hugo, Real Steel, Rise of the Planet of the Apes, Transformers 3

Yleensä erikoistehosteiden kohdalla jokin ehdokkaista erottuu selkeästi edukseen. Kun kuitenkin nykyteknologialla tajunnanräjäyttäviä erikoistehosteita on melko helppo tehdä, kaikki ylläolevat elokuvat ovat hyviä. Tasaisen hyviä. Se on hirveä sääli, sillä vielä kymmenen vuotta sitten elokuvien välisten erikoistehosteiden ero oli vielä suuri, helpommin nähtävissä ja ehdottomasti hankalampi toteuttaa. Ehkäpä nykyään kategoriaa pitääkin ajatella pitemmällä tähtäimellä: onko tämä elokuva näyttävä vielä kymmenen vuoden päästä?

Ollaanpas erilaisia, ja heitetään tähän kategoriaan voittajaksi, tai oikeastaan toiveena voittajasta Real Steel. Toisaalta lähes pääosaa näytellyt digitaalinen Caesar-apina voisi myös ottaa oscar-pystin kainaloonsa, sen verran luontevaksi hahmo oli kuitenkin tehty.

Viikonloppuna sitten nähdään mitkä toiveistani/analyyseistäni toteutuivat vai toteutuiko mikään. Itse taidan kuitenkin jättää gaalan livenäkatsomisen väliin: aikainen aamu kun on maanantaina tiedossa. Ehkäpä pitää seuraavana iltana kuitenkin tsekata bileiden kooste, tosin ihan vain siksi että elokuva-nörttiyden leima pysyisi otsassa.

Stay tuned!

Ystävänpäivän ärsytys

Inhoan ystävänpäivää. Miksikö? Puhtaasti siksi, koska olen rakkaudessa totaalisesti epäonnistunut katkeroitunut ämmä, joka ei ole elämässään törmännyt muihin kuin yksipuolisiin rakkauksiin, rukkasiin ja yhdenyön suhteisiin. Ei siis ole ihme, että tälläiset minunkaltaiseni surulliset tapaukset inhoavat ikuisen rakkauden ja ystävyyden vuosipäivää, joka ei ole edes töistä tai koulusta vapaana.

Samasta syystä inhoan myös romanttisia elokuvia. Tarkoitan nyt sellaisia illan raton brane-off romanssi-hömppiä, joiden tarkoitus on lähinnä viihdyttää yksinäisiä sinkkunaisia. Ja menestyä taloudellisesti. Useimmiten pidänkin romanttisia komedioita typeränä ajanhukkana. On kuitenkin muutama flikki, jotka ovat skeptisen mieleni luomasta alkuasetelmasta huolimatta saaneet hyväksyntäni. Ainakin melkein.

13 ja risat (13 going on 30)

Elokuvan alkuasetelma on yllättävän yksinkertainen, mutta ihan toimiva. 13-vuotias tyttö muuntautuu kolmikymppiseksi itsekseen ja huomaa seisovansa keskellä aikuisten maailmaa, joka ei ole niin helppo ja yksinkertainen kuin päällepäin luulisi. Kun lapsuuden toverit sekä uudet ihmiset sekoittavatpäätä sekä romanttisessa että inhottavassa mielessä, päähenkilö käy taistelua pääosin itsensä löytämisen kanssa. Kelpo pätkä, ei suinkaan liian imelä tapaus.

Valentines Day

 Kappas, Jennifer Garner tässäkin elokuvassa! Ja oho, kymmenen muutakin isomman luokan tähteä, alkaen Ashton Kutcherista Julie Robertsiin. Valentines Dayta kuitenkin kuljettaa eteenpäin muukin kuin kassamagneettitähdet, vaan yksinkertaisesti liikoja yrittämätön, simppeli ja suloisen makea juoni.

Kyseessä on 14. päivä helmikuuta, ystävänpäivä, jonka tapahtumia seurataan useamman hahmon eri näkökulmista. Kullakin on omat suunnitelmansa, ihmissuhteensa, pulmansa ja ongelmansa ystävänpäivän suhteen. Elokuvan edetessä tilanteet ja ihmissuhteet kehittyvät, eri tarinoiden ihmiset nivoutuvat enemmän tai vähemmän toisiinsa ja alkavat ennen pitkää kiinnostamaan sekä paikoin jopa lämmittämään sydäntä. Vaikka raina kulkeekin pitkälti melko kepeissä tunnelmissa, myös hieman synkempiinkin aiheisiin päästään syventymään. Olin hirmu iloinen, ettei koko elokuvan aikana langettu typeriin kliseisiin tai edes ennalta-arvattavuuksiin kuin vain parissa tarinassa. Annettakoon se anteeksi, sillä kokonaisuudessaan Valentines Day toimii hyvin. Ainakin paremmin kuin vastaava New Years Eve.

Bridget Jones - elämäni sinkkuna

En tiedä mikä tässä elokuvassa on niin hauskaa ja viihdyttävää, mutta tällä hetkellä pidän Bridget Jonesia ehkä parhaimpana hömppä-rainana tällä hetkellä. Elokuvan katsomisesta on tosin jo sen verran aikaa, että saatan muuttaa mielipiteeni, mutta mennään nyt näillä eväillä.

Kyseessä on siis kolmikymppisen brittinaisen elämästä kertova romanttinen komedia, joka enemmän kuin mitään muuta haluaisi miehen elämäänsä, sillä kaikkea muuta tuntuukin jo löytyvän. Naiseuden ydin, eli päiväkirjaan tuhrustaminen, vaa'an ja diettien kanssa temppuilu, herkkujen mässyttäminen keskellä yötä sekä erilliset ulkonäköpaineet ja mutkikkaat ihmissuhteet ovat elokuvan aa ja oo, humoristisessa mielessä tietenkin. Tarinan hahmot ovat ihastuttavan vihastuttavia ja tarina katastrofaalisten yhteensattumusten ja suloisten romanttisten hetkien summa. Ei valittamista.

Luin pari vuotta takaperin Bridget Jonesin päiväkirjan, johon elokuva perustuu, ja koin sen itse hyvin toimivaksi ja hauskaksi kokonaisuudeksi. Bridgetin hahmo sai kirjassa ainakin huomattavasti enemmän ulottuvuuksia ja särmää, eikä ollut aivan yhtä hömelö kuin elokuvassa, mikä oli sinällään miellyttävä yllätys. Toisaalta, elokuvaversiot ovat aina kirjaversioita erilaisempia, usein huonompiakin. Bridget Jones -elämäni sinkkuna ei kuitenkaan epäonnistunut täysin, sillä kirjasta huokunut hullunkurinen lämpö välittyi myös elokuvan kautta.

Tämän vuoden ystävänpäivä ei toisaalta mennyt yhdenkään hömppä-elokuvan parissa. Odotin nimittäin viettäväni tätä yksinäisten nörttien inhoamaa päivää videopelien parissa, sillä Bioware julkaisi faniensa iloksi Mass Effect 3:n demon. Vaan no, tietenkään täällä takapajulassa eläviä immeisiä ei ole muistettu, eteenkään PC-pelaajia. Olen tässä meinaan odotellut kyseistä demoa tulevaksi yli viisi tuntia, ja vieläkään ei kuulu. Mikä kamalinta, kaverini pelasi ME3:n demon juuri läpi Xboksillaan.

Karseaa ystävänpäivää kaikille, ja ime kelliäsi Bioware!

Blogini tulee jäätymään maaliskuun alussa, kun uusin Mass Effect saapuu kauppojen hyllyille, ja rupean pelaamaan sitä. Ei, tässä ei ole yhtään kysymys mistään elämän puutteesta. Pois minusta moiset väitteet! :oo

Erikoistehosteiden pimeä uhka

Lapsuuden unelmani on toteutunut! Pääsin vihdoin ja viimein katsomaan lempielokuvani Star Wars episode I: Phantom Menacen elokuvateattareissa. Koska näytöksiä ei 2D:nä pyörinyt ja leffaa mainostettiin juuri 3D:nä, täytyi se tietenkin mennä sinä myös katsomaan.  Kyseessä oli siis ennakkonäytös Flamingossa, johon sain hankittua itselleni ja parhaimmalle Star Warssin katseluseuralleni, veljelleni, liput. Ja noh, sanalla sanoen kyllä kannatti.

Vaikka olen nähnyt kaikki Star Warssit miljoonaan kertaan, elokuvateatterikokemus on aina erilainen. Heti alkujaan ison Star Wars-tekstin lämähtäminen ruutuun sai sydämeni pamppailemaan innostuksesta, nostalgiasta ja rakkaudesta. Kun sitten itse elokuva vierähti käyntiin, nuo tunteet nousivat elokuvan loppua kohden yhä suuremmiksi: lopputaisteluissa olinkin kyynel silmäkulmassa, ainakin melkein. Mistään elämää suurempaa kokemuksesta en toisaalta puhu, mutta ehdottomasti katkeransuloisesta nostalgiasta, hauskoista hetkistä, muistoista ja naiivista rakkaudesta. Niinhän se kuitenkin on, että kaikista Star Warsseista, ja kaikista elokuvista, Phantom Menace on minulle se kaikista rakkain. Olen sanonut näin aina, ja tulen aina sanomaan: "Episode ykkönen on paras elokuva koskaan. Siinä on parhaimmat musiikit, parhaimmat taistelut, parhaimmat krafiikat ja parhaimmat hahmot. Argumenttisi on invalidi."

Takaisin elokuvan analysointiin: Phantom Menacen 3D-versio pyörii leffateattereissa vanhoilla DVD-suomi-käännöksillä, missä ei ole sikäli mitään valittamista. Värejä on paranneltu, valoja lisäilty ja kuvakokoa levennetty. Star Wars näyttää siis entistä tyylikkäämmältä. Mikään 3D-ihme näytös ei kyllä ollut, vaikkakinjoissakin kohtauksissa kolmiuloitteinen grafiikka toimi yllättävän hyvin: avaruustaistelukohtaukset ja rakettireki-kisa olivat tarkkoja ja teknisesti hienoja, täten siis todella nautittavaa katsottavaa. Odotan siis kaikenkaikkiaan todella suurella mielenkiinnolla ja innostuksella jatko-osia tulevaksi. Eteenkin original-trilogya.

Koska tarina on minulle ja veljelleni niin tuttu, keskityimme tarinan fiilistelyiden sijaan hahmoihin, eteenkin Qui Gon Jinniin. Jätkä kun sattuu olemaan niin hiton bad-ass, aina kusettamassa porukkaa mind-trickeillä ja sitten vetoamassa isompaan auktoriteettiin, kun omat neuvottelukeinot loppuvat ("Would you like to discuss it with the Hutts?"). Muutenkin koko elokuva meni pitkälti hahmojen heitoille naureskellessa, puhumattakaan omista inside-läpistämme. Veikkaan etteivät edessä istuneet tykänneet röhöttämisestämme hyvää...

"I shall kick ur spiky-ass, bitch!"

Ikävä kyllä oma innostukseni ei ole tarttunut muihin. Monet pitävät paitsi Star Warssin uusintaa 3D:nä turhana, myös Blu-Ray ja Special Editioneita täysin humpuukina. Itse asiassa käytännössä kaikki 70-80-luvun nuoret, jotka aikoinaan näkivät originaalin Star Wars -trilogian, inhoavat pre-queleita ja uusintaversioita lähes poikkeuksetta. Heidän mielestään episode 1, 2 ja 3 ovat vain erikoistehostepläjäys, osoitus Lucasin rahanhimosta sekä kyvyttömyydestä pitää näppinsä erossa jo valmiiksi "täydellisestä" työstään. Juttelin aiheesta isäpuoleni kanssa, ja hän piti pre-queleja juuri edellä mainittuina. Oli siinä raivossa pidättelemistä.

Itse suoranaisesti nimittäin vihaan tälläisiä old school -Star Wars -faneja, yksinkertaisesti siksi, ettei heidän inholleen löydy mitään järkiperusteita. He tuntuvat olevan tuulesta temmattuine irrationaalisine kommentteineen kuin fundamentalistisia uskovaisia, jotka tuputtavat uskontoaan ja ultimaalisen absoluuttisen oikeita mielipiteitään muille. Veljeni huomautti, että itsekin muistutan samanlaista myös, sillä en suostu kuuntelemaan mitään poikkipuolista sanaa Episode I:stä. Puolustauduin siihen sanomalla, että ainakin asia on toisinpäin: en vihaa, vaan rakastan.

Yleisesti pidän kehitystä erittäin hyvänä asiana. Sama koksee myös Star Warssin uusintaversioita, vaikka, hyvä on: myönnetään, osa niistä onkin pitkälti erikoisefekteillä kikkailua. Tässäpä ihan lyhyt katsaus kaikkien episodien uusiin blu-ray -uudistuksiin ja mielipiteisiini niistä.

Star Wars ep. I, II ja III
+ kuvanlaatua parannettu ja tarkennettu
+ kuvakoko leveämpi
+ Obi-wanin ja Qui-Gonin pako troidekoilta episode I:ssä on tehty näyttämään paremmalta motion blurrilla
+ Yoda on episode I:ssä muunnettu kokonaan tietokonehahmoksi
- avaruus-kohtauksissa on ihan saatanasti tähtiä
- koko episode II:ssa on lievä sininen valo, joka väärentää värejä joissakin harvoissa kohdissa

Lisää yksityiskohtia täällä.

Star Wars ep. IV, V ja VI
+ yleinen visuaalinen ilme parantunut huomattavasti alkuperäisestä: värit ovat parantuneet, kuvakoko suurentunut ja äänet ovat alkuperäistä huomasti paremmat
+ ewokit räpyttelevät silmiään eivätkä näytä enää eläviltä nukeilta
- R2 kaivautuu yhä syvemmälle kallioon piilotellessaan yawoilta. Herää kysymys: onko se mahdollista niinkin "notkealta" olennolta kuin Artoo?

- klaffivirheitä myöhemmin lisättyjen erikoistehosteiden takia
- Darth Vaderin silmät näkyvät kypärän läpi ep. V:ssä
- Darth Vader huutaa useamman kerran "ei" heittäessään Emperorin alas kuiluunep. VI:ssä

Lisätietoja nelosesta täältä, vitosesta tästä ja kuutosesta tästä linkistä.

Itse olen pienestä hämmennyksestä huolimatta asennoitunut näihin muutoksiin siten, että ne ovat Lucasin alkuperäisiä visioita, jotka hän viimein pystyy nykyteknologialla toteuttamaan. Vaikka monet pitävät Lucasin parantelua ikuisen perfektionistin tyydyttömyytenä ja klassikoiden sörkkimisenä, en pistä pahakseni, jos hyvää saagaa on digitaalisesti paranneltu sekä kuvanlaadultaan että yleiseltä ilmeeltään.

Minulle on yksi ja sama ampuiko Han vai Greedo ensin, jutteleeko Han ihmis- vai olio-Jabban kanssa, onko Boba Fettin ääni muunnettu vai ei, ja kumpi Emperor-80 vai -04-versio episode IV:ssä on "se oikea". Kyse on loppujen lopuksi asenteesta ja siitä, pystyykö pienet epäolennaisuudet ohittamaan ja keskittymään saagaan kokonaisuutena. Sitä ei voi kukaan kuitenkaan kiistää, etteivätkö parannukset kuitenkin tekisi terää, vaikka niitä tekisi useammankin vuoden välein.

Sarlackin kuoppa näyttäisi epäilyttävältä ilman myöhemmin lisättyjä tehosteita.

Paitsi, että Han Solo ampui ensin, hän kykenee myös roikkumaan pelkkien varpaidensa varassa. Mikä mies!

Itse pidän paljon pahempana virheenä esimerkiksi eräässä vanhassa japanilaisessa videopelissä Luken tummaa hiusväriä sekä täysin puun takaa tulevaa kohtausta, jossa Darth Vader muuttuu yllättäen skorpioniksi (vas.).

Mitä yritän tällä postauksella sanoa on, ettei muutosta tule pelätä eikä vihata. Oli kyse sitten Star Warssista tai ei, elokuvien tekninen parantuminen on minusta hienoa ja mullistavaa, vaikkakin alku voi olla köykäinen, esimerkiksi nyt vielä lapsen kengissä olevan 3D-teknologian kanssa. Ajan kuluttua 3D on kuitenkin varmasti tulevaisuuden hitti ja näkemisen arvoinen juttu, siis jotain sellaista, mitä menneisyyden ihmiset pitäisivät uskomattomana teknisenä saavutuksena. Jos kuitenkin valitettavaa löytyy, älä mene 3D-näytöksiin.

Omalla kohdallani ärsyyntymisessä noudatan jo naperona Bambista oppimaani sanontaa: "jos et osaa sanoa mitään miellyttävää, älä sano mitään." Älä siis katso uusia Star Warsseja, jos ne saavat sapen kiehumaan. Itse kuitenkin katson, sekä pre-queleja että Special Editioneita, ja nautin niistä täysin rinnoin, sillä haluan ja pystyn siihen. Sen verran kuitenkin rakastan tätä sarjaa, että voin antaa pienet hölmöilyt anteeksi, vaikkapa ne troidien ärsyttävät uudet äänet episode kolmosessa.