Selviytyjät

Käytiinpähän sitten Khein kanssa katsomassa Hungergames. Lähdin elokuvateatteriin perusoletuksella, että massoille suunnattua selviytymis-draama -huttua on luvassa, en kä tule siitä kummemmin välittämään. Mutta kutenb melkein aina pidätellessäni sisälläni tälläisiä negatiivisa ennakkoluuloja, elokuva menee ja kumoaa ne. Hungergames oli nimittäin törkeän hyvä, näin lyhyesti sanottuna.

Elokuva perustuu Nälkäpeli-kirjasarjan ensimmäiseen osaan, jossa Katniss Everdeen uhraa itsensä sisarensa sijasta maan vuosittaiseen selviytymiskisaan, Nälkäpeliin. Ideana tässä selviytymispelissä on mennä ja lahdata peliin osallistuneet muut 23 nuorta, kukin pari edustaen maan eri vyöhykkeitä. Viimeinen psytyssäoleva nuori on voittaja, joka saa kylpeä rikkauksissa koko loppuelämänsä. Ja myös syyllisyydessä.

Nälkäpelin itsensä juuret ulottuvat kaukaksi kapinaan, jonka alempien vyöhykkeiden asukkaat aloittivat ylempää luokkaa vastaan. Peli siis toimii muistutuksena vähempiosaisille siitä, kuka on tornin huipulla, ja jota vastaan ei kannata ryppyillä. Mitään ihan mieletöntä ja perustelematonta lahtaamista ei siis ole luvassa, vaan kohtalaisen uskottavaksi rakennettu julma rangaistus.

Kevyesti sanoen, Hungergames on mukavaa katseltavaa. Kuvaus toimii todella hyvin, vaihdellen välillä tasaisesta ja taiteellisen harmonisesta kuvauksesta liki käsivaraan. Tässä kohden myös leikkaus on onnistunut todella hyvin, sillä rytmi jos mikä, on tässä elokuvassa tärkeää. Hungergames tasapainotteleekin todella hyvin rauhallisten ja verkkaiden sekä tiiviisti leikattujen toimintakohtauksien välillä, eikä tarina laahaa missään vaiheessa. Jokaiselle kohtaukselle on annettu oma aika ja rytminsä, joka toimii helevatan hyvin. Visuaalisesti elokuva on hillityllä tavalla näyttävä, aina suurista joukkokohtauksista, valaistuksista ja juhlista aina sinne synkeän metsän siimeksiin.

Dat beard.

Teknisesti elokuvassa ei siis ole juuri mitään valitettavaa, mitä nyt ehkä yläluokan kuvaus oli minusta hieman liian karikatyyrinen ja yliampuva, mutta menköön sekin nyt tämän kerran.

Oikeastaan vielä enemmän yllätyin siitä, miten nuoret näyttelijät hoitivat hommansa kotiin. Olin jo odottamassa ylinäyttelyä, kiusallisia kohtauksia ja raivostuttavaa dialogia, mutta onneksi menin ja erehdyin! Katnissia esittänyt Jennifer Lawrence on kuin luotu viileän metsästäjä-tytön rooliin, puhumattakaan sitten pienempiä roolia esittäneistä muista Hungergames-nuorista aina syötävän suloiseen Peetaan (Josh Hutcherson).

Peetasta tulikin näin ohimennen mieleen, että veljeni, joka leikkasi ylä-asteelta saakka kasvaneet pitkät vaaleat kutrinsa, on sanottu nyt lyhyine hiuksineen näyttävän juuri Peetalta. Itse naureskelin kovasti tälle vertaukselle, itse kun en luonnollisesti näe veljeäni minään hottiksena vaan ennemminkin pienenä vastakuoriutuneena tipuna. Kuitenkin Hungergamesia katsoessani kiinnitin huomiota juuri Peetan hahmoon ja hämmennyin kuinka paljon hän muistutti veljeäni. Siitä minulle heräsikin ajatus, että mitä itse tekisin vastaavassa tapa-tai-tule-tapetuksi -tilanteessa.

Koska en ole fyysiesti kovinkaan vahva, enkä omaa mitään erikoistaitoja jotka edes viittaisivat taistelulajeihin, vetäytyisin luultavassti mahdollisimman syvälle metsään ja koettaisin kituuttaa siellä niin pitkään kuin mahdollista, tappamatta ketään. Tässä on toisaalta isona riskinä se, että kanssani viimeiseksi jäänyt nuori olisi luultavasti melkoinen kone tappamisessa tai sitten ihan ultimaalinen selviytyjä, joka tekisi omasta henkiinjäämistaistelustani vaikeampaa. Olisiko siis fiksumpaa liittoutua heikompien kanssa ja tuhota yhdessä vahvimmat? Liittoutuma kuitenkin tarkoittaa aina sosiaalista ja henkistä sitoutumista, minkä takia sitten heikompien tappaminen voisi pakon edessä hankaloitua tuplasti. Kinkkinen tilanne, pakko myöntää.

Sen kuitenkin tiedän, että järkeilisin kyseisessä pelissä niin paljon kuin mahdollista, välttelisin ihmisiä ja pakon tilanteessa luultavasti liittoutuisin ja myöhemmin kääntyisin häntä vastaan. Raakaa, mutta ikävä kyllä oma henkeni on tärkeämpi kuin jonkun toisen. Tämä muistuttaakin minun ainoasta, mutta sitäkin voimakkaammasta pelostani, josta en ole päässyt eroon. Kuolemanpelosta.

Hungergames herätteli siis päässäni kaikennäköisiä ajatuksia, aina selviytymistaisteluista myös sinne romanssin/ystävyyden puolelle. Missä menee raja oman tai tärkeän ystävän hengen välillä? Onko todellinen toveruus sitä, että tappaa itsensä kaverinsa vuoksi, jättäen tämän syyllisyyden varjon alle loppuiäkseen?

Isosta hypetyksestä huolimatta, Hungergames ei ole turhaan suuren suosionsa alaisena. Suosittelen elokuvaa lämmöllä kaikille, joita kiinnostaa kaikennäköiset erilaiset konfliktit, henkiinjäämistaistelut sekä pienoiset romanssit.

Seuraavalla kerralla aiheena ensi-iltaan huomenna tuleva Prometheus.

"Hmm, upgrades."

Ajattelin etten ole taaskaan saanut itseäni kuulluksi viimeaikoina, että kirjoittelisin pientä päivitystä viimeviikkojen elokuvatapahtumista.

Tätä toivoin, vaan en saanut.

Iloinen tosisasia on se, että olen palaamassa taas tyypillisen filmifriikin arkeen: elokuviin kahdesti kuussa, DVD-hyllyyn täytettä vähintään yhtä monta kertaa, puhumattakaan sitten ihan kotona elokuvista nauttimisesta kaverin kanssa.



Kävin viimeviikolla Anttilassa ja mukaani tarttui sieltä muun muassa Armageddon, ensimmäinen Saw ja viimeisin Austin Powers (Kultamuna). Samaisella viikolla kävin myös pyörähtämässä elokuvissa Khein ja Kujan kanssa. Ensin päristelin Khein vieressä Hungergamesia, ja sittemmin nostalgisoin MIB3:sta, ja vieläpä ensi-illassa. Hämmästeltiin Kujan muun muassa sitä, miten nopeasti liput sinne menivät.

Putki jatkui myöhemmin Kaarnalla vuokraamalla 28 Days Later ja puuduttautumalla samalla paskan The Mistin/Fogin parissa, jossa luulin ihailemani Sam Witwerin esiintyvän. Tietenkin olin sitten ostanut väärän The Mistin, missä Witweristä ei näkynyt jälkeäkään. Ainakin saatiin paikoin hyvät naurut. Seuraavana päivänä sitten huokailtiin rakastuneena Love Actuallyn parissa.Onko lukijoilla arvostelutoiveita joistakin näistä elokuvista?

"What ya doing?" "Dunno, just chillin'.

Tuleva kesä tulee olemaan täynnä elokuvatapauksia, jotka haluan nähdä. Tämän viikon perjantaina ensi-iltaan on tulossa jo pitemmän aikaa kuumotellut Prometheus, joka tuntuu kiinnostavan myös aika montaa muutakin. Sitten olisi vuorossa Dark Knight-trilogian päätösosa sekä uusi Spider-man. Ja kai se kolmas Madagascarkin pitäisi nähdä, jotta elokuvaputki pysyisi koossa. Titanickin on vielä näkemättä...

Kerrankin kuitenkin tuntuu siltä, että kaikkiin näihin huvituksiin on jopa varaa. En käytä asumiseen/elämiseen juuri ollenkaan varojani, joten tilille vyöryneet eurot tuntuvat mukavilta näin mukavuudenhaluisen ihmisen näkökulmasta. Vaikka samalla sitä tuntee itsensä hiemän törsäilijäksi, täytyy pitää mielessä ettei tätä taloudellista ilmavuutta kauaa kestä. Ehdin nimittäin viimeviikolla pyörähtää vielä pääsykokeissakin, joista jäi melkoisen hyvä fiilis. Se voi olla, että syksyllä sitä kituutetaan opiskeluijatuella eikä elokuvaharrastukselle jää paljoa rahaa. Tai aikaa.

Ajasta puheenollen, olen kuluttanut sitä paljon tumblerin ihmeellisessä maailmassa ja saanut unirytmini entistäkin enemmän päin helvettiä. Sivuilleni pääsee tästä, teemana pitkälti scifi ja siilit (tiedän, aivan loistava ja saumaton yhdistelmä). Followaa, jos siltä tuntuu.

Pitemmittä puheitta, kuulostelemisiin taas. Taidan tästä vetäytyä nyt töiden pariin.

Ps. Olen väsäämässä uutta movie mix/mash-uppia. Aiheena ovat supersankarit! Linkkiä Youtubeen tulossa heti, kun kyseinen musavideo on valmistunut, sekä mahdollisesti jotain supersankari-aiheista postausta. Ideoita tämän aiheen suhteen?

"Nyt äkkiä sinne mansikkahillorööriin!"

Kaverini Lazzu haasteli puhumaan juuri leffateattereissa pyörivästä Iron Skysta. Challenge accepted! Kävin tosiaan viikko-pari sitten katsastamassa tämän natsi-scifi-rainan O.:n kanssa, mikä huvitti minua tavattomasti, sillä minulla on tapana käydä katsomassa O.:n kanssa "värikkäitä" ja "elämäniloisia" elokuvia, kuten Never Let Me Go, Shame ja Melancholia. Ei kuitenkaan ole perinteitä ilman myös niiden rikkomista, joten päätimme molemmat repäistä oikein kunnolla ja mennä katsomaan Rautataivasta.

Juttelin ohimennen kaverini Milyn kanssa Iron Skysta, joka oli myös hiljan käynyt sen katsomassa. "No, mitä tykkäsit?" kysyin. "Se oli ihan karsee! Siis niin mauton ettei mitään rajaa!" kuului vastaus. Tähän tyrskähdin ja sanoin Milylle tämän olkapäätä taputellen. "Voi kultapieni, etkai sä vaan ollu tosissas kun sä katoit sitä."

Vakavuuden jättäminen leffateatterin ulkopuolelle onkin Iron Skyn tarkoitus. Tätä elokuvaa ei mennä katsomaan paalu perseessä ja valmiina keskittymään ultimaalisen upeaan ja syvälliseen elokuvakokemukseen. Tämä elokuva on kuin klassinen toiminta-rymistely: sen tarkoitus ei ole olla realistinen tai vakava, vaan puhtaasti viihdyttää. Ja tahkota mahdollisimman paljon rahaa.

Iron Skyn juoni lähtee repäisevästi liikkeelle amerikkalaisen kuulennon miehistön jäsenen satuttua kuun pimeälle puolelle asettautuneiden ihkaoikeiden natsien kynsiin. Kuunatsit alkavat järjestäytyä maanvalloitukseen ja pieni partio lähetetään Maanpinnalle hakemaan viimeisiä energiaresursseja mahtavaan Gödderdämmerung -sota-alukseen. Juoni ei sinällään ole perushuttua ihmeellisempi, mutta sillä on viihdyttävät ja ennen kaikkea yllättävät hetkensä. Hösläävä, sekopäinen ja ironinen meininki saa aivan elokuvan loppumetreillä kuitenkin kylmän käänteen, joka saa katsojan liimautumaan penkkiinsä ja ihmettelemään: "mitä oikein tapahtui?"

Näyttelijät hoitavat hommansa ihanan karikatyyrisesti, mutta uskottavasti läpi. Musiikki toimii, elokuva etenee jouhevasti ja kokonaisuus pysyy kasassa sekopäisestä meiningistä huolimatta.

Suurin plussa on kuitenkin ehdottomasti elokuvan visuaalisuudessa. Raina on alusta lähtien tehty todella huolella, tyylikkäästi ja taidokkaasti, ottaen huomioon että elokuvan budjetti on vain murto-osa siitä, mitä Hollywood-elokuvien erikoistehosteisiin käytetään. Avauskohtaus on tavattoman iskevä hidastuksineen ja laajakuva-kuvauksineen, aina vihoviimeisimpään avaruustaisteluihin ja valtavan Götterdämmerungin nousemiseen saakka. On kaikenkaikkiaan uskomatonta miten hyvä elokuvan visuaalinen kokonaisuus on, ja vielä uskomattomampaa on todeta, että tämä kaikki on suomalaista kädenjälkeä.

Vaikka Iron Sky ei sinällään ole mikään suuri elokuvatapaus maailmalla, se on iso ilmiö Suomen elokuvateollisuudessa. Itse ainakin olen sitä mieltä, että juuri näin elokuvia pitää tehdä: aluksi puhtaasti fanien kesken nollabudjetilla, ajatellen yleisöä ja keräten mainetta puhtaasti oman tekemisen ilon eikä rahan takia, nousten myöhemmin isompiin piireihin ja kansainvälisille markkinoille. Indie-elokuvien kautta elokuvateollisuus saa tuta jotakin sellaista, mitä suuret yhtiöt eivät uskalla tehdä. Itsekin O.:n kanssa tultiin siihen tulokseen, ettei Iron Skyn kaltaista elokuvaa voisi tehdä kukaan muu kuin pieni elokuvayhtiö Suomesta. Hollywoodilla ei olisi pokkaa tälläiseen repäisyyn.

Iron Skyn takana on tosiaan Energia-niminen pieni elokuvayhtiö, joka on vastuussa useampi vuosi sitten ilmestyneestä kokoillan scifi-parodiasta Star Wreckistä. Koska elokuva sattuu olemaan minulle tavattoman nostalginen ja kaikinpuolin rakas tapaus, käsittelen sitäkin hieman.

Vuonna 2005 isä mainitsi ladanneensa internetistä elokuvan. Pyörittelimme tälle veljeni kanssa silmiämme. "Mistä se kertoo?" me kysyimme. Odotimme vastausta jostakin tavattoman puuduttavasta suomalaisdraamasta. "En tiedä, mutta se on ainakin scifi-parodia. Ja se on tehty kokonaan Star Trek-fanien ja muiden sellaisten nörttien voimalla, ihan erikoistehosteita myöten," isä vastasi. Kiinnostushan siitä heräsi, eikä siinä mennyt kauaa kun istuimme kolmistaan tietokoneen ääressä nauraen itsemme tärviölle. Jokainen meistä nautti elokuvasta kaikin tavoin, miten nyt elokuvasta voi nauttia. Star Wreck oli hauska, ovela, juonellisesti mielenkiintoinen ja visuaalisesti... Noh, tekniikan tason mukaan ottaen todella hieno.

Tarina lähtee liikkeelle melko yksinkertaisesti. Keisari Pirk jumittuu kahden miehistönsä jäsenen, haisevan apinasoturin ja näsäviisaan ihmistietokoneen, kanssa Suomeen. Jouduttuaan hakatuksi pikaruokalan edessä Pirk päättää ottaa nykyhetken historiankulun käsiinsä ja ryhtyä rakentamaan itselleen voitokasta armeijaa ja avaruuslaivastoa Venäjältä. Siitä lähtee käyntiin ensin maanvalloitus ja sittemmin rinnakkaistodellisuuden armeijoiden tulivoiman testaus.

Hahmot, eteenkin keisari Pirkin ärhäkkä ja egoistinen temperamentti, sekä rinnakkaistodellisuuden Babel 13 -aseman johtaja Sherrypie ovat elokuvan suuria, karismaattisia helmiä. Samastumisen tunteeseen voi päästä kuka tahansa Pirkin kaltainen sisupussi, viileän asiallinen Sheppypie tai Info kuin myös vahva ja itsenäinen naishenkilökin.

Kahvipalkalla tehdyt erikoisefektit ovat aikaansa nähden hyvin toteutettuja.

Ai miten niin kansainvälinen? Sutaa Vurekku desudesu.

Star Wreck: in the Pirkinning on kokonaisuudessaan nerokas ja ennen kaikkea hauska tapaus. Omalla kohdallani juuri kiero, rämäpäinen ja ennen kaikkea suomalainen mustahuumori puree ja kutkuttaa kyljissä vielä pitkään elokuvan katsomisen jälkeen. Olen sanonutkin useaan kertaan, että jos jokin omasta huumorintajustani kertova elokuva minun pitäisi näyttää, se olisi Star Wreck. Vinoileva dialogi, ironinen ote, seksistiset läpät, paikoittainen alapäähuumori ja intertekstuaaliset viittaukset jaksavat viihdyttää vielä monen katsomiskerran jälkeen. Vielä seitsemän vuoden jälkeen elokuvan jokaikinen kohtaus jaksaa hymyilyttää. e on paljon parodialta, joka on rakentunut käytännössä puolivahingossa.

Tässä on taas yksi osoitus siitä, mihin pelkkä innostus ja rakkaus elokuviin voi viedä. Jo muutaman Star Wreck-lyhytelokuvan tehnyt faniporukka alkoi isommalla kokoonpanolla luoda pitempää scifi-parodiaa, mutta juttu paisui niin suuriin mittoihin, että siitä päätettiin tehdä kokoillan elokuva. Vuosien palkattoman työnteon jälkeen suomalaisporukka päätti julkaista tekeleensä ilmaiseksi internetissä, ja sai hämmästyksekseen valtavasti kansainvälistä huomiota. Lisää Star Wreck-leffojan taustoista löytyy täältä.

Kuten jo sanoinkin, taloudellinen tuottavuus ja menestys eivät olleet tämän rainan taustalla, vaan puhtaasti halu tehdä ja parodisoida scifinörttien rakastamia elokuvia.

Keisari Pirkkiä ei kiinnosta taloudellinen voitto.

Rakastan scifiä ja rakastan myös parodioita, jos ne ovat hyvintehtyjä. Liekö siis ihme, että Star Wreck on minulle todella miellyttävä elokuvakokonaisuus, joka ihan oikeasti jaksaa naurattaa vielä vuosienkin perästä sekä tarjota jotakin uutta. Lentäviä lauseitakin on tullut hoettua elokuvasta vähän turhankin paljon, aina "voi torstaista" "en (ole humalassa), vaan totaalisen perseet olalla"-julistukseen. Isän suosikiksi nousi ehdottomasti keisari Pirkin vihainen perääntymiskarjaisu: "nyt äkkiä sinne mansikkahillorööriin!"

Viisi tähteä saatana.

Huttua ja supersankareita

Vappu tuli ja meni. Samaten Avengers. Pitemmittä puheitta, pureudutaanpa alkukesän ensimmäiseen supersankarirainaan...

The Avengers, jos mikä, on ollut Marvel-sarjakuvanörtin pitkään odotuksissa kutkutellut unelma. Itse kovin supersankareiden maailmaan rakastuneena odotin Avengerssia suurella innostuksella. Kovat näyttelijavalinnat (Samuel L. Jackson, fuck yeah), kiinnostavat hahmot sekä tietenkin sarjakuvamainen mäiskintä ja yleisesti supersankarimaailma kiinnostaisivat varmasti vähemmänkin nörtimpää ihmistä, saati sitten meikäläistä.

Yleisesti Avengerissa ei ole mitään vikaa. Juoni kulkee sulavasti: avauskohtaus on näyttävä, jonka jälkeen rauhoitutaan keskusteluihin ja juonen kuljetukseen. Sitten taas rämistellään. Musiikki toimii, dialogi on hauskaa ja purevaa. Oikeastaan vain elokuvan visuaalinen puoli jäi mättäämään: se on vain hyvää. Toinen huono puoli oli se, ettei Edward Norton esittänyt Bruce Banneria/Hulkkia.

En tiedä. Vaikka kokonaisuudessaan Avengers oli oikein mukiinmenevä supersankarimättö, jokin siitä vain jäi uupumaan. En tiedä onko vika minussa katsojana, sillä kaikki muut rainan nähneet ovat kehuneet sitä maasta taivaisiin, aina kavereista muihin leffa-bloggaajiin ja sieltä youtube-arvostelijoihin. Olenko vain vaativa katsoja, vai olivatko odotukseni vain liian korkealla? Paha sanoa. Ainoa asia, minkä voin vain todeta on se, että se jokin, ei vain tullut esille Avengerssissa.Onko kyse sitten em. tylsän tasaisesta visuaalisesta ilmeestä? Tai vaikkapa halusta nähdä hahmojen välisiä konflikteja enemmän? En tiedä.

Jätetään kuitenkin kriitikko-hipsteri taas nurkkaan elitisteilemään. Jatketaan taas hyvillä puolilla.

Suurin positiivinen yllätys oli ehdottomasti se, kuinka jokainen hahmo sai lähes täsmälleen yhtä paljon aikaa kuvaruudulla. Kukaan supersankareista ei jäänyt toisensa varjoon tai noussut ylitse muiden. Olin tästä todella ilahtunut, sillä pelkäsin Captain American tai eteenkin suuren suosion saavuttaneen Iron Manin valtaavan valkokankaan. Onneksi näin ei käynyt, ja nostankin suuresti hattua elokuvan ohjaajalle.

Kaikki "Kostajat" ovat mukana. Tasapuolisesti.

Yleisestikin kaikki päähenkilöt esitellään todella hyvin lyhyessä ajassa. Vaikka mihinkään syvään hahmoanalyysiin ei päästäkään, kukin hahmo saa oman henkilökohtaisen aikansa, taistelunsa ja kohtauksensa. Tykästyin tavattomasti Bruce Banneriin. Jo ensimmäisistä Hulk-elokuvista olin sitä mieltä, että tässä on todella mielenkiintoinen/kompleksi hahmo, jos se hoidetaan hyvin.Vuoden 2003 Hulk oli pliisu, seuraava vedos jo paljon parempi, mutta Avengerssin Hulk vie kyllä voiton molemmista. Kaikista eniten ihastuin kuitenkin Thoriin, ehkä siksi, että sisarussuhteet ovat minulle tavattoman tärkeitä, ja näen täten hahmossa vähän jotain itsestäni. Ja onhan se nyt aika namu. Tosin sehän on täysin toissijainen seikka. Niin. Toissijainen.

Kaiken kaikkiaan The Avengers oli toimiva kokonaisuus, mutta ei ehkä niitä kaikista parhaimpia supersankarimättöjä. Se kuitenkin sai minut haluamaan katsomaan uudelleen Captain American ja Thorin, ja miksei samalla myös nuo Hulkit ja Iron Manitkin. Avengers, jos mikä, on siis toimiva ponnistuslauta supersankarikesään. Pisteet siitä. Sekä siitä tosiasiasta, ettei leffassa pakoteta romansseja! Jes!

Asiasta toiseen.
Viikonloppuna kävin myös Kaarniksen ja Ilveksen kanssa elokuvissa. Koetin pakottaa heille Hungergamesia, jota en itse ollut vielä nähnyt, mutta mokomat kieltäytyivät kunniasta. Ostamillani vapaalipuilla mentiin sitten katsomaan The Cabin in the Woodsia yönäytökseen. Täytyy kyllä sanoa, etten ole ristiriitaisempia tunteita herätteneeseen elokuvaan törmännyt sitten Starship Troopperssin.

Kyse on siis viimevuoden puolella väsätystä kauhu/trilleri-rainasta, joka alkaa hyvin tyypillisen kauhuelokuvan mukaan: ryhmä stereotyyppisiä teinejä lähtee vkonlopuksi hylätylle mökille viettämään "unohtamattoman viikonlopun". Zombit kömpivät mullasta, veri lentää ja teinit kuolevat yksi kerrallaan. Tarinaa kuitenkin värittää hieman "isoveli valvoo" -tyylinen asetelma, joka luo elokuvaan tiettyä ironista jännitettä, joka puri ainakin meikäläiseen, joka ei ole koskaan voinut katsoa kauhuelokuvia vakavalla naamalla. Huumori oli hauskaa, paikoin todella kieroa ja se toimi hemmetin hyvin. On siis paha sanoa, olivatko kaikki elokuvan raivostuttavat kliseet tarkoituksella väännettyjä vai hyväksi todetun kaavan kierrättämistä.

Lopuksi elokuva nousee sellaisiin absurdeihin svääreihin, tapahtumiin ja mittapuulle, etten tiennyt mitä ajatella. Se oli samaanaikaan erittäin hämmentävää, ärsyttävää ja kylmäävää, mutta samalla viihdyttävää. Pakko myöntää, elokuva oli huttua. Mutta se oli ennen kaikkea viihdyttävää huttua.

Kauhun ystäville en voi muuta kuin suositella Cabin in the Woodsia. Tätä kuvasi hyvin mukanani olleet kaverit jotka elokuvan loppupuolella istuivat penkeillään jäykkinä, kädet kasvoilla, hytkyen ja vikisten pelosta. Myös ironian, sairaan huumorin ja twist-päätösten ystäville voin myös suositella tätä rainaa. Itse ainakin viihdyin.

Ilmeeni kun Mäsäri-leffa.

Suuresti rakastamastani Mass Effect -pelisarjasta on nyt varmistettavasti tulossa elokuva parin vuoden sisään. Samalla kun toisaalta pelkään tarinan roolipeli-puolen ja alkuperäisen tarinan valintojen laajuuden vesittävän elokuvan sekä pilaavan vielä fandomista ulkonaolevilta ihmisiltä alkuperäisen pelin idean, odotan Mäsäri-leffaa ihan tajuttoman paljon. Sormet ristissä toivon, että siitä tulee eeppinen scifieepos, eikä taas yhtä epäonnistunutta elokuvasovitusta. Ainakin kovia nimiä on työstämässä elokuvaa (Legendary Pictures, Mark Protosevich), joka pistää odotukseni yhä vain korkeammalle.

Minulla on vielä kaksi vapaalippua jäljellä. Ketään vapaaehtoisia katsomaan MIB3, Hungergamesia tai Titanic 3Dtä?

Mene katsomaan tämä raina

Toverini Neo sanoi vievänsä minut elokuviin syntymäpäivälahjaksi, ja reilu viikko takaperin näin pääsi viimein käymään. Molemmilla oli mielessä 5-kertainen oscarvoittaja The Artist, joten sen kummempia pähkäilemättä Neo meni ja varasi liput kyseiseen rainaan. Onneksi näin, sillä näytös oli paria irtopaikkaa lukuunottamatta täpöten täynnä.

Ei ihme. The Artist oli nimittäin kokonaisuutena todella onnistunut pakkaus, eikä totisesti ollut vetänyt tyhjästä saamiaan oscareita (paras elokuva/miespääosa/ohjaus/puvustus/sävellys). Teatterista lähtiessä mieli oli kevyt ja iloinen. Kaikista kuvailuista voisikin sanoa, että The Artist on ennen kaikkea hyvänmielen elokuva.

 

Elokuva kertoo tarinan 20-30-luvun vaihteesta, jolloin elettiin elokuvateollisuuden mullistuksen aikaa: vastakkain olivat mykkäfilmi sekä ääni-elokuva. Tarinan keskiössä on täten menestynyt mykkäfilminäyttelijä George Valentin, joka tilanteen sanelemassa pakossa joutuu luopumaan näyttelijänurastaan. Juttua mutkistaa elokuvauralla nouseva nuori ja eloisa Peppy Miller, joka on luonnollisesti hyvin kiintynyt Valentiniin. Tytön uranousun myötä Valentin ajautuu yhä syvemmälle ahdinkoonsa, Millerin yrittäessä kuitenkin auttaa tätä.

Luvassa on siis romanssia, vastakkainasettelua, väärinkäsityksiä sekä tietenkin draamaa, luonnollisesti huumoria unohtamatta. The Artistin juoni ei ole yllättävä tai monimutkainen, vaan melko tavanomainen ja ennalta-arvattava romanttinen draama-komedia. Ehkäpä siinä kuitenkin on yksi elokuvan viehätyksistä. Tarinan kaava seurailee pitkälti klassista draamaa, ja herättelee mielikuvia oikeista 20-30 -luvun mykkäelokuvista. Tälläinen nostalginen lämpö, viattomuus ja yksinkertaisuus viehättävät, ilahduttavat ja naurattavat.

Saman tempun tekee myös elokuvan valtavirrasta vahvasti poikkeava ilme: kokonaan mustavalkoinen mykkäfilmi musiikkeineen, ilman muita äänitehosteita. Efekti toimii pirun hyvin, jaksaa kiinnostaa, virittää oikeaan tunnelmaan, innostaa ja viihdyttää. Se toimii niin hyvin, että sitä todellakin tuntee katsovansa vanhaa 20-luvun mykkäfilmiä, tietenkin modernilla otteella. Pari yllätystäkin on ääniraidan suhteen luvassa, ja ne toimivat helevatan hyvin.

Parhaan ohjauksen, musiikin ja elokuvan oscar-pystit menivät siis ihan oikeaan osoitteeseen. Kuitenkin myös elokuvan ihastuttava 30-luvun maailma suloisine hiustyyleineen, vaatetuksineen, herrasmiehineen ja upeine hattuineen olivat ainakin minulle todellista silmänruokaa. Totesinkin Neolle, että jos tarina olisi sijoittunut nykypäivän Hollywoodiin, elokuva olisi ollut puolta tylsempi tapaus. Itse kun olen aivan tavattoman ihastunut nimenomaan 30-50-luvun muotiin. Ja tietenkin niihin herrasmiehiin eli tässä tapauksessa Jean Dujardiniin.

"You don't have to say anything, just smile." Sitten tämä tapahtui. En kestä.

Kenelle The Artistia kannattaa sitten suositella? Ainakin henkilöille jotka ovat avoimia uudenlaisille, kenties nostalgisille elokuvakokemuksille ja pitävät perussöpöstä draamasta. Jos kiinnostusta 20-30-luvun muotiin, kauniisiin naisiin, miehiin sekä elokuvamaailmaan löytyy, niin tervetuloa The Artistin suuntaan. Niin ja jos pidät koirista. Tai James Cromwellista (ks. alla). Oikeastaan, mene katsomaan raina joka tapauksessa. Se on hyvä ja se kannattaa. Piste.

Se tunne, kun elät elokuvaa

Palasin juuri keskustasta katsomasta viiden oscarin voittanutta Hugoa. Toverinani oli Mimas, 0,8l limua sekä sipsin jämät. Kun päälle lisättiin vielä kokonaisuudessaan lämmin ja onnistunut elokuva, sekä sosiaalisesti miellyttävä reissu, pääsin istumaan koneen ääreen hämmentävän hyvillä mielin. Tälläiset hetket todella saavat minut tuntemaan itseni eläväksi. Ja samalla kuitenkin epätodelliseksi.
Ennen kuitenkin syvempää itseanalysointia, sanon sanasen itse elokuvasta.

Heti kättelyssä täytyy sanoa ettei Hugo ole napsinut oscareitaan ihan tyhjästä. Heti avauskohtaus, jossa kamera lentää halki Gare du Nordin -juna-aseman ja näyttää elokuvan päähenkilön (Hugo, kukas muukaan) kieputtelevan itsensä läpi suurien kellokoneistojen, on kuvaukseltaan häikäisevä. 3D toimii niin hyvin kuin se tällä teknologialla voi toimia, hieman pakotetusti, mutta toimii kuitenkin. Kokonaisuutena visuaaliset tehosteet ovat upeita ja luontevia aina leijailevista lumihiutaleista ja papereista rusehtavaan värimaailmaan ja Pariisin ilmeeseen. Oscarit erikoistehosteista, kuvauksesta, lavastuksesta, äänileikkauksesta ja -miksauksesta menivät siis oikeaan osoitteeseen.

Tarinakaan ei ole hullumpi. Kaikki pyörähtää tosiaan liikkeelle orpo-poika Hugosta, joka enemmän kuin mitään haluaa rakentaa valmiiksi isänsä löytämänsä "automaattimiehen", robotin, joka osaa kirjoittaa. Kun aseman lelukaupanpitäjä anastaa Hugolta robottiin vaadittavat rakennuskaavat soppaan sekaantuu kauppiaan seikkailunhaluinen kummityttö. Yhdessä Hugon kanssa he alkavat palapalalta selvittää robotin salaisuutta sekä yhteyttä Hugon isän ja kauppiaan välillä.

Kaiken kaikkiaan elokuva on hyvin lämminhenkinen, vaikka arkoihin ja koskettaviin aiheisiinkin päästään. Teemoiksi voidaan heittää oman itsensä ja tarkoituksensa löytäminen, sekä se iänikuinen perheen tärkeyden ylistäminen. Vaikka aiheet ovatkin lievästi sanottuna vanhoja ja kuluneita, ne jaksavat edelleenkin koskettaa, jos tarina kokonaisuutena toimii. Kun vielä näyttelijäkaartikin loisti, ja eteenkin juuri suurisilmäinen Hugo (Asa Butterfield) hoiti hommansa asiallisesti, niin kyllä meikäläisellekin nousi pala jos toinenkin kurkkuun. Onneksi en sentään itkenyt. Pienenä pettymyksenä tuli tosin Chloë Grace Mortezin näytteleminen, tuntui siltä, että jokainen hänen vuorosanansa oli väkisin väännetty ja ylinäytelty. Parhaiten hän loistikin silloin, kun ei sanonut mitään. Harmitti, sillä Kick-Assissa Mortez oli, noh, kick-ass. Puutteita kompensoi kuitenkin aina niin eeppinen Christopher Lee sekä iloisena yllätyksenä hömelöä vartijaa esittävä Sacha Baron Cohen.

Great success! My name is Bora-- eiku...

Mukava kokemus, jätti ihanan lämpöisen fiiliksen rintakehään. Sanoinkin Mimakselle, että tämän elokuvan tunnetusti kriittinen isäni hyväksyisi. Mitäs moitittavaa tälläisestä liikkiksestä tarinasta nyt löytyisi?



Palaten kuitenkin takaisin itseanalyysiin...
En tiedä, miten te muut ihmiset käyttäydytte hyvän elokuvakokemuksen jälkeen, mutta itse tiedän katsoneeni hyvän elokuvan, kun tunnen itse eläväni elokuvaa. Juuri elokuvan jälkeen jäin kaveriani odottelemaan vessareissulta, ja aloin havainnoimaan maailmaa ympärilläni. Käytävältä kuuluu kaukaisia askeleita, monitorit surisevat ja lattia on täynnä jalanjälkiä, naarmuja ja popkornia. Sitä huomasi kuinka huokasi lyhyesti, pyöritteli olkapäitään ja katseli teatterin aulassa olevia kattovaloja. Hiljaista. Junamatkalla seurasin kaverini eleitä ja ilmeitä, kotiin kävellessä sitä, kuinka lumi narskuu kenkien alla ja miten tummat puunrungot taipuvat kuunvaloa vasten. Olematta mitenkään lyyrinen, kaiken sen näkeminen tuntui upealta.

Juuri elokuvateatterinäytöksen jälkeen, siis hyvän sellaisen, minulle tulee tuollainen olo. Alan näkemään kaiken arkisenkin ihan uudella tavalla, niin ikään kuin elokuvana. Näen joka paikassa hienoja kuvauskohteita, dynamiikkaa, kultaisia leikkauksia ja draamaa. Itse toimin luonnollisesti elokuvan kaikkivoipana päähenkilönä. Alan kiinnittämään enemmän huomiota siihen, kuinka liikun, hengitän ja ääntelen. Tein mitä tahansa, se tuntuu kauniilta ja sulavalta. Kaikki se saa tuntemaan minut samaan aikaan eläväksi, mutta epätodelliseksi. Ikään kuin... Elät oman elämäsi elokuvaa, mutta vain hetkittäin, vain tietyn aikaa. Sitten todellisuus palaa takaisin, tylsänä ja harmaana, eikä maailma olekaan enää niin eeppinen ja kiinnostava. Sitä vain... On.

Siksi tälläiset elokuvamaiset kokemukset sekä ilahduttavat että surettavat. Sitä kun toivoisi niiden jatkuvan pidempään, kokonaisia päiviä tai viikkoja. Vuosiakin ehkä. Mutta kuten jokaisessa asiassa, tälläisissäkin kokemuksissa pitänee olla jokin realiteetti. Ilman harmaata arkea ei voi kokea elokuvamaisen eeppisiä hetkiä, ei irtaantua arjesta, eikä harrastaa eskapismia. Siksi arvostan nykyään tylsää arkeakin. Kuten kaverini Korrupti joskus sanoi: "Ei voi olla mitään hyvää, ilman jotain huonoakin."

Ps. Vaihdoin blogin taustakuvaa, joka on ollut minulle pienoinen ongelma viimepäivät. Tässä kuva kokonaisuudessaan. Sääli, ettei se näy kokonaan.

Ps2. Olen tekemässä kolmatta movie mixiä. Ideoita, mitä elokuvia siinä voisi esiintyä? Musiikkina käytän todennäiköisesti Sibeliusta.

On niin hyvä olla paha

Pari kaveriani on tivannut minulta syytä blogini viimeaikaiseen hiljaisuuteen. Myönnetään: viimeaikoina bloggaaminen on eittämättä jäänyt vähemmälle. En kuitenkaan ole kuollut. Olen vain pelannut Mass Effectiä. Toinen syy on yksinkertaisesti se, etten viimeaikoina ole saanut katsottua elokuvia, tosin luultavasti juuri tuon ensimmäisen syyn takia. Kolmas syy on se, että vietin viime viikonloppuna 20-vuotissynttäreitäni.

Koska en koskaan pitänyt lapsena Star Wars -teemasynttäreitä, ajattelin että nyt on korkea aika pitää sellaiset. Ulkopuoliset voivat pitää tätä melko naiivina tai lapsellisena touhuna, mutta suoraan sanoen en välitä tälläisistä puheista hittoakaan. Juttu on niin, etten muutenkaan ole ihan tavanomainen parikymppinen immeinen, vaan haluan aina tehdä ja luoda jotakin omaa ja persoonallista. 18-vuotissyntymäpäivilläni leikittiin tuolileikkiä, tyynyrallia ja vieraat saivat lähtiessään yllätyspussin kalastuksesta. 19-vuotissynttäreitäni vietettiin Leijonakuninkaan parissa. On siis melko luonnollista, ettei pyöreitäkään vietetty millään tavanomaisella tavalla. Siksi Star Wars-synttärit.

Olin pyytänyt vieraita pukeutumaan teeman mukaisesti, sekä tuomaan mukanaan tiettyjä herkkuja. Tarjolla oli loppujenlopuksi wookie cookieita (kaura-ja suklaakeksejä), banthan papanoita (suklaapalleroisia), thermal detonatorsseja (valmislihapullia) sekä kuolontikkuja (suolatikkuja). Olin myös väsännyt pallon muotoisesta lampunvarjostimesta Deathstar-piñjatan, josta en tietenkään tajunnut ottaa valokuvaa. Star Wars -hahmoista edustettuina olivat Han Solo, Leia, Darth Maul sekä geneerinen jedi, sithi ja stormtroopperi.

Tiivistäen juhlat sisälsivät epämääräistä musiikkia, syöpöttelyä ja juopottelua, kuumuutta sekä tuhottoman määrän valotikkuja. Sekä tietenkin upean määrän hauskoja, ihastuttavia, persoonallisia ja rakastettavia ihmisiä.

Kaverin askartelema synttärikortti alkuvaiheissa

Minä geneerisenä sithinä

Kuja geneerisenä jedinä

O. aka. Darth Maul

Eeppinen sithi vs sithi -taistelu, lattialla vaaleanpunaisiin pukeutunut Qui Gon.

Loppuillan valosapeleita

Movie Mondayn haasteissa on kyselty hirvivöistä ja pahiksista useampaankin kertaan, joten tähän väliin on pakko sivuta aihetta hieman. En kuitenkaan aio puhua siitä, mikä elokuvamaailman pahis minulle on jäänyt mieleen kummittelemaan negatiivisessa/traumaattisessa mielessä (sillä näin äkkinäisesti miettien sellaista ei tunnu olevan), vaan siitä, mistä pahiksesta pidän eniten.

Olin tosiaan pukeutunut synttäreilleni Star Wars -maailman kaiken pahuuden symboliin, sithiksi. Syyt olivat selvät: 1) puku oli helppo 2) olen elämänasenteeltani ja luonteeltani enemmän sithi kuin jedi 3) sithit ovat yleisesti huomattavasti siistimpiä kuin jedit. Näiden syiden lisäksi taustalla oli yleinen viehtymys.

Sithit ovat kiinnostavia pahiksia, sillä jokaisen hahmon taustalla on usein jonkinlainen tragedia, joka tekee hahmon vihasta ja niin sanotusta pahuudesta henkilökohtaista ja täten intensiivistä. Jokaisen sithin taustalla on lankeaminen Voiman pimeälle puolelle. Tämä implikoi sitä, että joskus tämä pahis on ollutkin hyvis. Kiinnostavuus lisääntyy, kun kehään heitetään ajatus Voiman valoisalle puolelle astumisesta. Onko se mahdollista? Onko kenties jo liian myöhäistä?

Itse ainakin vaadin pahikselta, oli kyseessä sitten elokuvien, kirjojen tai pelien viholliset, jonkinsortin motiivia pahoihin aikeisiin. Henkilökohtaiset traumat, vendettat ja kaunat tekevät pääpahiksesta aina kiinnostavan ja uskottavan. Esimerkiksi juuri Darth Vaderin pahuus on pitkälti perusteltua: taustalla on suuri menetys sekä halu kostaa se. Toisaalta sitten useiden toimintaelokuvien pääpahikset tai kauhuelokuvien määrittelemätön, yliluonnollinen paha eivät saa meikäläistä syttymään. Siinä missä elokuvan päähenkilö, myös pääpahiksessa täytyy mielestäni olla jotain inhimillistä, jotain johon samastua. Harmaan eri sävyt kiinnostavat huomattavasti enemmän kuin musta-valkoisuus. Mielestäni ristiriita ja konflikti ovat toimivan pahiksen rakentamisen alku ja loppu.

TOP-5 elokuvapahikset:

1. Agent Smith - Matrix-trilogia

Vaikka Smith edustaakin Matrix-trilogiassa pysäyttämätöntä pahaa ilman sen kummempaa motiivia, hahmossa on yllättävän paljon syvyyttä. Jokaisessa trilogian osassa Smith kehittyy hahmona: saavuttaa tietoisuuden, kyseenalaistaa toisia, tekee taistelustaan henkilökohtaista ja lopulta suuren itsevarmuuden ja voiman huipulla alkaa pelätä itsensä puolesta.

2. Darth Sidious/Emperor/Palpatine - Star Wars

Valta, voima ja itsekkyys. Emperor tahtoo aina enemmän, mikään ei riitä: ei senaatin, ei valtaisan armeijan hallinta, tuskin edes koko galaksin herruus. Hahmon manipulointikyky on mielestäni koko elokuvamaailman parhaimpia.

3. Hannibal Lecter - Uhrilampaat

Järkkyvä mielenterveys on aina hyvä lähtökohta hahmolle kuin hahmolle, joten on luontevaa, että se sopii psykopaattiselle pahikselle. Puhdas halu vahingoittaa, kostaa, tuhota ja rankaista jonkin psyykkisen sairauden nojalla (psykoosi, skitsofrenia, narsismi) toimii ainakin omasta mielestäni törkeän hyvin. Tälläistenkin kylmien psykopaattien taustalla on syy pahuuteen: puhdas mielihyvä.

4. Joker - Dark Knight

Jokerin kohdalla mennään pitkälti edellisen pohjalta, sillä on selkeää, ettei Jokrun mieli ole kovinkaan eheä. Jokerin hahmosta puhuttaessa viittaan tietenkin Dark Knightin versioon sarjakuvavihusta, sillä se on kaikista tulkinnoista osuvin, loistavin ja kieroutunein.

5. Norman Bates - American Psycho

Normanin ja Jokerin paikat vaihtelevat ihan mielialan mukaan, joten Joker voisi ihan hyvin olla top-5 -listan hännillä, siinä missä Norman nelosena. Bates eittämättä kuitenkin kuuluu lempparipahis-listalleni, pitkälti juuri tämän mielenterveys-teeman takia. Ja koska internet-memet.