Animesarja-arvosteluita pt 4: Ouran high school host club

Jossain vaiheessa tapahtuu anime-regressio. Minulle se tapahtui muutama kuukausi takaperin, kun innostuttiin kavereiden kanssa puhumaan lounaan aikana animesta. Itse en ole ollut nuoruudessani mikään suuren suuri anime/manga-kuluttajana, mutta niin kuin kuka tahansa animelapsi, myös minäkin sain siitä teinivuosillani osuuteni. Olenkin tässä nyt muutamien viikkojen aikana istunut tietokoneen ääressä ja katsellut läpi muutamia itselleni rakkaita ja tärkeitä animeita, näihin kuuluen muun muassa shojo-söpöily Fruits Basket, toiminta-komedia Full Metal Panic sekä synkeä verimättö Elfen Lied.

Kaarnis myös pakotti minua katsomaan kanssaan Ouran High School Host Clubin, johon en pahimpana animekautena ehtinyt tutustua muuten kuin silmäillen. Ilokseni sarja osoittautuikin kuitenkin ihan passeliksi kokonaisuudeksi.

Ouranin asetelma on hävyttömän simppeli: enemmän tai vähemmän ujo ja sisäänpäin kääntynyt Haruhi löytää itsensä super rikkaiden nuorten lukiosta, ja onnistuu siellä vieraillessaan rikkomaan törkykalliin vaasin. Näin Haruhi pakotetaan maksamaan velkansa takaisin osallistumalla lukion erikoiseen kerhoon, jossa tämän miespuoliset jäsenet hurmaavat naispuolisia asiakkaitaan omalaatuisella karismallaan.
Tarinassa on tosin yksi asioita mutkistava seikka: Haruhi on tyttö, ja se on pidettävä salassa.

Aivan kuin Haruhin sukupuolen salaamisessa ei olisi jo tarpeeksi vaivaa, myös clubin jäsenet tuppaavat olemaan enemmän tai vähemmän hankalia persoonia. Luonnollisesti rauhallinen ja tasapainoinen Haruhi joutuu sitten ratkomaan näiden ongelmia, ja luomaan kutakin kohtaan tärkeän ja syvällisen toveruuden, ellei jopa enemmänkin.

Mitä hahmoihin itsessään tulee, niitä on paljon ja kukin on värikäs omalla tavallaan. Karikatyyrisesti jokainen hahmo esittää tyypillistä anime-arkkityyppiä, täysin jopa hahmojen itsensä tiedostamana. Löytyy kaunista nuortamiestä, viileää älykköä kuin myös rasavilliä kaksostakin.

Arkkityypit jäävät kuitenkin aina arkkityypeiksi. Vaikka kuhunkin hahmoon tuodaan jakso jaksolta vähän muutakin kontekstia, se ei ainakaan itselle jäänyt juurikaan muuksi kuin no, sivutuotteeksi. Syvällistä settiä toki haetaan, mutta siihen se juuri jääkin: hakemiseksi.

Mitä siihen oikeaan syvällisyyteen tulee, niin sekin toki löytyy Ouranissa, mutta sitä ei suinkaan alleviivata, korosteta tai luoda väkisin. Se juuri onkin yksi Ouranin parhaimpia puolia.
Esimerkiksi Haruhin poikatyttömäisyys ei saa sarjassa juuri ollenkaan huomiota, mutta se kuitenkin on läsnä ja täysin hyväksyttynä asiana. Kun sarjassa päästään eteenpäin, ja katsoja pääsee kohtaamaan Haruhin perheen, huomataan taas, miten yleisesti erikoisena pidetty asia niin ikään sivuutetaan ja annetaan vain olla. Asia on läsnä, mutta siihen ei kajota eikä puututa.

Koska eteenkin naisellisuuteen liittyvät normit ovat mitä ovat, on hienoa että Ouran on rempseän huumorin kautta lähtenyt, ei nyt suoranaisesti käsittelemään, mutta ainakin kohtaamaan näiden normien rajoja. Siksi tälläisia animeita, ja miksei ihan länsimaisia elokuviakin, saisi olla paljon enemmänkin: aiheita, jotka käsittelevät naisellisuutta ja naiseutta, niihin liittyvia stereotypioita, käsityksiä ja sanomattomia sääntöjä. Sanottakoon, että tälläinen elokuva (tai sarja) pitäisi luoda vielä siten, ettei näitä teemoja sörkittäisi liikaa, tai että ne ainakin olisivat sen verran taustalla, ettei niihin kiinnitetä huomiota, aivan kuten Ouranissakin.
Siten ainakin tämä animesarja on hyvin onnistunut: se puhuttelee ja kyseenalaistaa, joskaan ei syyllistä tai tuomitse. Ja se tekee sen hyvin.

Näin kokonaisuutena Ouran on yleisesti siis hyvin passeli tapaus. Itse yleinen animaatio on 2000-luvun alun puolellevälille tyypillistä, ei silmäänpistävää muttei rumaakaan. Näin animen tarina, pääsee enemmän oikeuksiinsa, tai oikeastaan sen ennakkoluuloton huumori, täysin kieli poskella väännetty audiovisuaalinen ilme, sekä se tosiasia, miten tarkkaan hahmot itsessään ovat tietoisia omasta ja toisten karikatyyrisyydestä.
Jos kokonaisuutena hauska ja rempseä kokoperheen animu kiinnostaa, suosittelen kyllä Ourania lempeästi.

Huhtikuun puolessa välissä myös yli kaksi vuotta odottamani Evangelion-elokuva, Rebuild of Evangelion 3.33: You can [not] Redo, sai ensi-iltansa Japanissa. Koska olin ehtinyt spoilaantua elokuvasta, ja lisäksi aivan liian malttamaton odottaakseni elokuvaa Rakkautta & Anarkiaa -festareille, latasin elokuvan netistä ja katsoin läpi. Lievästi sanottuna olin elokuvan jälkeen hengästynyt ja voimaton, monestakin syystä.

Suurena Evangelion-fanina odotin uutta leffaa kiihkeästi kaksi ja puoli vuotta. Kun viimein sain rainan ladattua koneelle, hyvänlaatuisena ja vieläpä englannin kielisten tekstien kanssa, sanoin kaverille: "mua jännittää niin paljon... Toivottavasti tää on hyvä." Varasin eteeni kokista ja sushia, ja varauduin tajuntaa räjäyttävälle matkalle, jonka olin aina ja poikkeuksetta kokenut Evangelionin parissa. Yllättäen, jouduinkin pettymään.

Ensinnäkin elokuva oli aivan tajuttoman lyhyt, ja siihen oli isketty aivan liian paljon tavaraa yhteen menoon. Kaikki tuntui vilisevän silmissä, ei vain juoni ja tapahtumat, vaan myös se visuaalinenkin puoli: taistelukohtaukset olivat aivan liian tiiviisti leikattuja että tälläinen verkkainen silmä pysyisi siinä perässä, puhumattakaan siitä miten paljon ja nopeasti ehti tapahtua muutamassa sekunnissa. Tämä teki muuten potenttiaalisista taistelukohtauksista suorastaan vedottomia ja tylsiä. Visuaalisesti Rebuild 3 ei yllätä vaan päin vastoin, jatkuva tietokonegrafiikka jopa puuduttaa.

Lisäksi minua harmitti kuinka alkuperäisen sarjan suurimmat plot twistit (totuus Shinjin äidistä, Rein alkuperä) esiteltiin katsojalle melko laimealla tavalla. Mangassa tämä oli toteutettu mielettömän hyvin, ja kohtaukset kuuluvatkin suurimpiin suosikkeihini, mutta RoE 3:ssa tämä oli melkoinen pettymys. Miten näin suuri asia, voitiin sivuuttaa näinkin kevyesti?

Kyllä RoE 3:lla on tosin hetkensäkin.

Toisaalta, mitään huonoa ei ole ilman myös jotain hyvääkin. Tarina nimittäin lähtee liikkeelle hyvin mielenkiintoisista lähtökohdista, joka osoittautuu ennen pitkää mukavaksi juonenkäänteeksi. Shinjin kapinamielisyys jatkuu, ja elokuva jatkaa tuttuun tapaan hänen näkökulmastaan, aivan kuten muutkin Rebuildit. Ääninäyttely on mielettömän hyvää, musiikki riipivää ja dialogi koskettavaa. Suuria kysymyksiä ja mystiikkaa löytyy, sekä sitä nge:mäistä psykomättöä. Lopulta katsoja kysyykin itseltään, että mitä hittoa minä katson. Ja juuri siitä Evangelionissa on kysymys.

Kaikkein suurimmaksi käänteeksi omalla kohdallani osoittautui kuitenkin tämä naama:

Perkele

Olen tähän asti vihannut henkeen ja vereen Kaworu Nagisan hahmoa. Alkuperäisessä sarjassa hän vaikuttaakin melko sattumanvaraiselta tekeleeltä, jonka tarkoitus oli tuoda Shinjille lähinnä homopaniikkia ja konfliktia itsensä ja tekojensa kanssa. Se tuntui lievästi sanottuna väärältä ja inhottavalta. Mangassa hahmoon ei juuri muita piirteitä tuotu, paitsi se tosiasia, ettei hänellä ollut elämässään valtaa muuhuin kuin sen päättymistapaan: taas kerran päänvaivaa jo muutenkin henkisesti epävakaalle Shinjille. Rebuild of Evangelionin Kaworu eroaa kuitenkin alkuperäisestä hahmosta paljonkin, mikä sai minut... sietämään hahmoa.

Jos alkuperäinen Kaworu on jatkuvasti kierolla tapaa iloinen ja suorasukainen, RoE:n Kaworu on heti ensimmäisenä melankolinen. Hän aavistaa, mitä tuleman pitää, muttei ole siitä iloinen, päin vastoin, häntä pelottaa ja säälittää Shinjin tilanne. Lisäksi Kaworu tuntuu olevan hieman epävarma tulevaisuuden ja oman kohtalonsa suhteen, eikä ole niin itsevarma ja tietäväinen Gendon suunnitelmista, kuten alkuperäisessä animessa/mangassa. Tämä tuo Kaworun hahmoon tiettyä inhimillisyyttä ja mahdollisuutta samastua.

Myös Kaworun ja Shinjin, kyllä, eroottinen suhde, on tuotu esiin RoE:ssa paljon herkemmin, ja siten uskottavammin ja paremmin. Toisin kuten mangassa, sitä ei survota katsojan eteen väkisin, vaan tuodaan esiin pienillä eleillä, ilmeillä... ystävyydellä. Fyysistä kontaktia on vähän, mutta se ei tee hahmojen henkistä kontaktia yhtään vähäisemmäksi. Juuri tässä versiossa Shinjin ja Kaworun suhde on kaikista aidoin, kaikista koskettavin ja siten kaikista surullisin. Siksi itselleni tuli melko kaihoisa olo, kun seurasin elokuvan lopputekstejä ja kuuntelin Utada Hikarun laulamaa päätöskappaletta.

"Everybody finds love in the end..."

Taisi siinä yksi kyynelekin tirahtaa.

Rebuild of Evangelion 3.33:ssa on paljon rasittavia puutteita, ja jättää katsojalle huomattavan paljon kysymyksiä. Itseäni jäivät askarruttamaan edellisissä elokuvissa pyörineiden hahmojen kohtalot, jotka olivat alkuperäisessä sarjassa tärkeissä rooleissa (Toji, Kaji...) sekä sarjaan tuotu uusi EVA-pilotti, jolle ei ole annettu vielä suurta roolia. Siksi odotankin RoE-sarjan viimeistä osaa, joka toivottavasti nähdään vielä ennen vuotta 2015. Itse toivon, että sarjan viimeinen osa täyttää aikaisempien osien juoniaukkoja sekä antaa elokuville näyttävän ja omanlaisensa lopetuksen.

Päädyin myös tekemään Rebuild trilogialle myös AMV:n, jonka lähetin alkukesästä järjestettyn Desuconin animemusiikkivideo -kisaan. Finaaliin pääsin, mutta palkintoja ei tällä kertaa lohjennut. Tällä kertaa.
Video itse löytyy tästä.

Pahoittelen muuten blogini laiskaa päivitystahtia. Koetan parantaa tapani. Jatkossa on luvassa ainakin setitystä uudesta Star Trekistä sekä Man of Steelistä, ja toivottavasti syssymmällä R&A -festareista.
Siihen asti, kuulemiin ja hyvää kesää!

Tuomioni on...

Pyöräytettiin sitten Kaarniksen kanssa leffailtamat ja katsottiin Dredd, viime vuonna väsätty toimintapläjäys, jonka pohjana toimii 70-luvun sci-fi-sarjis 2000 AD ja sen päähenkilö Judge Dredd. Odotin elokuvalta sin citymäistä verimössöä ja sarjakuvamaista kuvaustyyliä, mutta jännä kyllä, jouduin jälleen kerran erehtymään, omaksi onnekseni.

Dreddin pääjuoni on hyvin simppeli: kovimmista kovin sci-fi kyttä Dredd nappaa mukaansa juuri poliisivoimiin pestatun Anderson-tyttösen ja lähtee vetämään tämän kanssa murhakeikkaa, joka osoittautuukin arvioitua hankalammaksi: pilvenpiirtäjän kattohuoneistossa muhii huumediileri Ma-ma, joka täytyy tuomita kuolemaan rikoksistaan. Tuomio-Dreddin ja tämän välissä on kuitenkin 200 kerrosta ja satoja kostonhimoisia kätyreitä aseet tanassa.

Ei siis ihme, että ajattelin elokuvan sisältävän tyypillistä brain-offia eli aseen laulantaa, vakavia ilmeitä, kornia dialogia sekä tietenkin näyttäviä räjähdyksiä. Näitäkään ei Dreddissä toisaalta pihdata, mutta elokuva sisältää paljon muutakin kuin mättöä.

Ensinnäkin raina on kaunis kuin pieni porsas. Visuaalisesti kamera-ajo on sulavaa ja tyylikästä, leikkaus poikkeuksellisen rauhallista toiminta-elokuvalle ja herranjumala ne slow motionit! Kaikki jotka vähänkin tuntevat minua elokuvankatsojana, tietävät miten paljon rakastan äärimmäisiksi hidastettuja (taistelu)kohtauksia, ja jumanviude, että ne näyttävät tässä elokuvassa hyviltä. Kaarnikseltakin pääsi suusta lyhyt, mutta sitäkin todempi kommentti: "tää elokuva näyttää kyllä niin hyvältä."

Unf, laukean tälle grafiikkapornolle.

Visuaalisuus ei ole ainoita Dreddin vahvuuksia. Se on nimittäin myös rytmiltään ja tyyliltään ovela. Vaikka kyseessä onkin puhdas toimintaelokuva, se ei todellakaan heitä väkivaltaa katsojan silmille. Päin vastoin, raakaa toimintaa suorastaan vältellään, ja elokuvan suurin jännitys ja dramatiikka syntyy kaikesta muusta kuin aseen paukkeesta. Tämä oli minulle suuri ja iloinen yllätys.

Vaikka näin lyhyessä elokuvassa ei olekaan aikaa hahmokehitykselle tai syvälle teematiikalle, minusta tuntuu, että sitäkin löytyy. Ehkä sitä joutuu toisaalta hieman etsimään, sillä eteenkin jos teematiikasta puhutaan, Dreddissä ei sitä paljoa alleviivata ja siten sitä voi olla todella vaikeaa huomata. Itse kuitenkin koin, että elokuvassa oli paitsi kyse voimasta ja vallasta, myös tietyllä tapaa inhimillisyydestä ja sen suhteudesta oikeuteen. Tekeekö oikeuden jakaminen toisesta oikeamielistä? Onko oikeuden jakaminen aina oikeutettua?

Tämän kysymyksen eri puolille asettuvat kovanaamainen Dredd, joka jakaa oikeutta poliisina maksoi mitä maksoi, ja sitten metropoliksen poliisityölle uutukainen Rookie Anderson. Näiden kahden hahmon välistä vuorovaikutusta olisin mielelläni katsonut enemmänkin, ja siksi toisaalta toivon, että elokuvalle väsättäisiin jatko-osa, joka syventyisi nimenomaan hahmoihin. Kullakin nimittäin on mielenkiintoinen taustansa, joista mieluusti kuulisin lisää. Sitä paitsi Rookie on niin tavattoman sievä, että kyllähän tytyä sietäisi katsoa jo pelkästään yksinään.

Olet, söpö, oletolet uguu.

Lyhyesti: Dredd on mielenkiintoinen toimintatapaus, joka ikävä kyllä ei päässyt Suomeen saakka teatterilevitykseen. Siitä huolimatta suosittelen rainaa niille, jotka haluavat paitsi nauttia visuaalisesti nätistä elokuvasta ja nasevista hahmoista, myös hieman erilaisesta toimintamätöstä.
Tuomioni Dreddin suhteen siis on...

Hyvä elokuva.

Nyt kun on arvostelut heitetty, pääsen itkemään teille sitä, kuina hidas ja saamaton olen päivittämään blogiani. Koetan petrata asian suhteen. Pysykää kuitenkin kanavalla (tai oikeastaan sivulla), sillä tulossa on pariki animesarja-arvostelua, sekä myöhemmin kesällä analysointia tulevista R&A -festareista.

Ps. tahdon ihan sikana tehdä videon Dreddiin, luultavasti tähän biisiin. Saa nähdä mitä inspiroidun väsäämään...

Olen syntynyt uudelleen

Nyt jotenkin tuntuu siltä, että kevät on tulossa.
Lumet vuoroin pakastuu, vuoroin sulaa, ja odotukset paisuvat paisumistaan uusinta Star Trekkiä ja muita meheviä rainoja, muun muassa Man of Steeliä odotellessa. DVD-hyllyssä muhii juuri-ilmestynyt Rise of the Guardians. Menoa on ollut paljon, myös elokuvien osalta, mutta en ole kiireiltäni sitten ehtinyt mitään kirjoitella. Korjaan siis asian.

Kaarniksen kanssa on tullut taas katseltua paljon leffoja. Viimeviikolla tutustuttiin Old Boyhin, korealaiseen trilleri-klassikkoon, joka viimehetken juonenkäänteellään vei lopulta jalat alta. Ennen baari-rillutteluja pakotin porukan katsastamaan Star Wreckin ja viikonloppuna silmäiltiin läpi lisäksi Maailmojen sota. Leffateattereiden puolella tuli nähtyä Mimasin kanssa odotettu Wreck-It Ralph (sekä ihanaihana Paperman).

Nyt kuitenkin päällimmäisenä kummittelee Matrix ja samaisen ohjaajakaksikon luoma Cloud Atlas (suom. Pilvikartasto).

Kevättähän pidetään symbolisesti uudelleensyntymisen, ylösnousemisen tai vain yleisen heräämisen aikana. Ehkäpä juuri siksi Matrix pyörii meikäläisen mielessä niin vahvana, sillä siinäpä jos missä, on kyse oman kehon ja mielen herättämisestä todellisuuteen, herättämisestä elämään. Koko trilogiahan on lisäksi täynnä elämän ja kuoleman symboliikkaa, aina Matrixiin kytkeytymisestä Nebukadnessarin sini-punaisiin johtoihin, ja siitä Neon yli-inhimillisyyteen ja uudelleensyntymiseen. Vaikka yleensä jeesustelu ja sokeaan uskoon liittyvät kehäpäätelmät usein kiehuttavatkin meikäläistä, en voi kiistää etteikö Matrixin syvästi fatalistinen filosofia olisi jotakin todella kiehtovaa.

Kiehtova oli myös Cloud Atlas, jota olin ehtinyt jo puolisen vuotta odottaa Suomeen ilmestyväksi. Odotin pätkältä luonnollisesti melko paljon, sillä olin aikoinani ollut niin vaikuttunut Matrixistä, että toivoin kokevani samantyylisiä aivonystyröitä hyväileviä tuntemuksia myös Pilvikartaston parissa.

En sano, että olisin elokuvaan pettynyt, mutta siinä oli jokin se pieni, tärkeä asia, joka puuttui. Paha sanoa mikä. Tarinassa nimittäin on selkeä, kuitenkin monisyinen punainen lanka, ja elokuvan hahmojen tarinat moninpaikoin kiinnostavia. Visuaalinen kokonaisuus, aina erikoistehosteista kuvaukseen, on mukiinmenevä ja soundtrack osuva. Näyttelijät vetävät luonnollisesti mieletöntä jälkeä, ja ihmekös tuo, elokuvahan on täynnä tähtinäyttelijöitä. Maskeerauksesta olisi kuulunut lähteä oscari juurikin tähän osoitteeseen.

Kaikki tuntuu olevan ookoo, mutta sitten on se Jokin, joka puuttuu. Ehkä ainoa asia, mistä en Cloud Atlaksessa saanut otetta, olivat juurikin päähenkilöt/-protagonistit, joiden persoona ei samastumismerkityksessä oikein osunut. Päin vastoin, ne pienemmät ja merkityksettömämmät hahmot lopulta veivät voiton eeppisistä taisteluista ja menneisyyden mysteereistä. Tämä on sikäli todella sääli, sillä kussakin tarinassa on todella suuri potentiaali olla koskettava ja pidetty. Loppujen lopuksi mitään syvää hahmokehitystä ei kuitenkaan nähdä, ja monet hahmot jäävätkin melko karikatyyrisiksi ja latteiksi. Sellaista toisaalta sattuu: kun elokuva on näinkin suurissa mitoissa, on mahdotonta mahduttaa tarinaan aivan kaikkea mahdollista.

Aivan kuten Matrixissakin, Cloud Atlaksen pääteemoihin kuuluu muun muassa yksilön henkinen ja ruumiillinen vapaus. Kukin aikakausi ja tarina käsittelee sitä eritavoin, kuvaa sitä eri näkökulmista. Kyse on myös hyvän ja pahan välisestä kamppailusta, tietenkin rakkaudesta sekä ajatuksesta siitä, että kaikki on yhteydessä kaikkeen: ihmiset, valinnat, toiveet, elämät. Ajatuksena tämä on tavattoman kaunis, ja ehdinkin päristellä elokuvan herättelemiä ajatuksia vielä pitkään rainan jälkeenkin.

Vaikken hengellinen ihminen olekaan, tahdon tietyllä tapaa uskoa Cloud Atlaksessa kuvattuun ajatukseen, että nimenomaan ihmiset ovat jollakin syvemmällä tavalla yhteydessä toisiinsa. En puhu nyt sielunvaelluksesta tai reinkarnaatiosta, vaan ylipäätään sellaisesta voimakkaasta tunteesta, jota on edes mahdoton lähteä määrittelemään. Ehkäpä asiaa on helpompi lähestyä kysymyksen kautta:
Oletko koskaan törmännyt tilanteeseen, missä hädintuskin tunnet ketään ihmistä, mutta sinulla on sisäinen, vahva intuitiivinen tunne, että tämä henkilö on hyvä tyyppi ja tuletkin hänen kanssaan yllättävän hyvin juttuun, vaikka olisittekin ihmistyypeiltänne aivan erilaisia?
Entäpä toisinpäin? Oletko tavannut ihmistä, joka ensikättelyssä vaikutti pinnalliselta ja sietämättömältä, ja tuntuu olevan sitä vieläkin?
Sitähän minäkin.

Kaikilla meillä on ollut tuollaisia tuntemuksia, enemmän tai vähemmän. Kyse ei toisaalta ole siitä, onko havainnoitsija jotenkin sosiaalisesti pätevämpi kuin toiset. Kyse on vain voimakkaasta tuntemuksesta. Tälläisiä kokemuksia olen saanut onnekseni ja myös epäonnekseni kokea useat kerrat. Nyttemmin olen tottunut myös luottamaan tähän vaistoon.

"Yesterday, my life was headed in one direction. Today, it is headed in another. Yesterday, I believe I would never have done what I did today."

Täytin vuosia pari viikkoa sitten. Syntymäpäivä on aina ollut minulle tiukka paikka, sillä se muistuttaa minua paitsi omasta kuolevaisuudestani, myös isoveljeni kuolemasta, joka sattui osumaan samalle päivälle syntymäpäiväni kanssa (eroa on onneksi muutamia vuosia, mutta sattuma on silti melko... pysäyttävä). Syntympäiväni on näin myös kuoleman päivä.
Kaikesta huolimatta, tunsin juuri tällä kertaa itseni jotakin tavattoman eläväksi ja läsnäolevaksi. Tuntui myös siltä, että ihmiset ympärilläni olivat sitä myös, ja osoittivat sen suoraan minulle. Tunsin olevani pidetty ja rakastettu, sidoksissa toisiin ja maailmaan. Voisi jopa sanoa, että olin onnellinen. Ja olen yhä.

Tietyllä tapaa tuntuukin, että sitä olisi syntynyt hitaasti uudelleen, alkaen viimevuoden keväästä, jatkuen yhä tähän päivään ja varmasti vielä eteenpäin. Luulen, että tämä johtuu siitä, että olen parantumassa vakavasta masennuksesta, ja pääsen vihdoin elämään elämääni sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa voin todella nauttia lyhyestä olemassaolostani.

Juurikin nyt päässäni soi Cloud Atlaksen trailerissa pyörinyt tämä upea kappale. Se sattuu olemaan myös Redbullin mainoksessa. Heh heh. Jotenkin tämä kipale antaa minulle toivoa ja voimia jatkaa eteenpäin. Ehkä sitä voisikin kutsua jonkin sortin voimaantumisbiisiksi.

Tämä on yksi niitä suuria syitä, miksi rakastan elokuvia niin paljon. Ne todella antavat eväitä, kokemuksia ja syitä jatkaa eteenpäin. Elää.

Ja sitten ihmetellään kun leffoja ladataan laittomasti netistä

En tiedä teistä muista elokuvien harrastajista, mutta omasta mielestäni leffafriikkeily on välillä todellisen työn ja tuskan takana. Puhun nyt nimenomaan siitä, kuinka rasittavaa ja vaikeaa on löytää hiemankin harvinaisempia tai vanhempia elokuvia kohtuuhintaan, miten ärsyttävää on odottaa jotakin tiettyä elokuvaa puoli vuotta ennen kuin se rantautuu Suomeen, ja miten turhauttavaa on maksaa tuhottomia summia parin tunnin elokuvakokemuksesta.

Suurimmaksi osaksi vikana on se, että asumme Euroopan, ei, koko maailman takapajulassa. Kaikki tulee tänne myöhässä: muoti, musiikki, kirjallisuus ja luonnollisesti myös elokuvat. Tätä kautta me leffafriikit joudumme siis kärsimään mitä moninaisimmin tavoin.

Ensinnäkin on juuri tuo tosiasia, että monet elokuvat tulevat tänne viikkoja tai jopa kuukausia myöhässä. Tämä on tajuttoman turhauttavaa eteenkin silloin, kun kyseessä on jokin paljolti odotettu, maailmalla yleisesti hypetetty elokuva. Pahinta on se, jos olet odottanut sitä jo useamman vuoden! No, koeta nyt sitten pysyä poissa internetistä, ulkomaalaisten kavereiden hehkutuksesta ja tietenkin juonipaljastuksista se kuusi kuukautta ennen kuin se pitkään odottamasi elokuva viimein raahautuu Suomenkin teattereihin.

Toinen asia mikä rasittaa, on Suomeen rantautuvien elokuvien yksipuolisuus. Lähes kaikki suurissa elokuvateattereissa näytettävät elokuvat ovat amerikkalaisia Hollywood-mättöjä, joissa harvemmin on mitään tavallista kummallisempaa sisältöä. Lastenelokuvat noudattavat harmillisen usein samaa kaavaa, koska ne on kaikki tuotu samoilta tuotantoyhtiöiltä. Bollywoodia en ole nähnyt Suomessa kuin yhden ainoan kerran, senkin Rakkautta ja Anarkiaa –festivaaleilla. Missä on pohjoismaalainen elokuvakulttuuri? Missä ovat ranskalaiset, saksalaiset, puolalaiset ja venäläiset elokuvat? Entäpä kauko-idän kulttuuri, jolle on jo anime/manga-puolelta aivan tajuttomasti kysyntää?

Näistä murheenkryyneistä onkin hyvä siirtyä seuraavaan, nimittäin Finnkinoon, tuohon suomalaisen elokuvateollisuuden suureen Saatanaan. Monopoli on aina pahasta, onhan se nähty jo VR:n kohdalla. Monopoli, eli taloudellinen yksinvaltius ilman kilpailua, tarkoittaa sitä, että yhtiö saa tehdä tuomalleen tavaralle mitä huvittaa ja myydä sitä mihin hintaan vain haluaa, sillä muuta ei ole, eikä tule. Ota tai jätä. Finnkinon kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että elokuvat ovat törkykalliita. Vielä parikymmentävuotta sitten elokuvateattereihin meno nelihenkisen perheen kanssa ei ollut tavattoman kallista. Nyt vastaava lysti maksaa melkein 60 euroa. Ennen leffaliput maksoivat muutaman kymmenen markan, euroissa sellaiset 5-6 rahaa. Nyt lippujen hinnat ovat kaksinkertaistuneet, ja tämä johtuu puhtaasti siitä, että pienet elokuvateatterit on suljettu ja Finnkino on ottanut vallan. Vie siis lapsesi ja vaimosi syömään Raxiin koko päiväksi, sillä se on huomattavasti halvempaa kuin parintunnin leffakeikka.

Nostalgiateatterit, leffafestivaalit ja teemalliset elokuvaistunnot tai faninäytökset ovat vain yksi tapa tienata rahaa, ei muuta. Erikoisuudet ovat kummallinen poikkeama, ei iloinen piriste arkeen. Elokuvien vuokrauskulttuuri on köyhtynyt ja vähentynyt, muuttunut kalliimmaksi ja epäkäytännölliseksi. DVD:t ovat kallistuneet ja harvinaisuudet on tilattava Atlantin takaa.
Vähemmästäkin alkaa itkettää.

Kaiken tämän jälkeen viranomaiset jaksavat siltikin ihmetellä, miksi meillä ladataan netistä laittomasti niin paljon elokuvia (ja miksei myös musiikkiakin). Itse kuluttajana haluan vain sanoa, ettei meille ole annettu juurikaan muita vaihtoehtoja. Tiedän toki, missä menee raja kärsivällisyyden ja kohtuuden kanssa. Se menee nimittäin juuri tässä.

Ostoslistaa vuodelle 2013

Pitikin lähteä veljen kanssa pyörähtämään Prisman viihde-osastolla, kun silmään osui niin monta hyvää ja ennen kaikkea halpaa DVD:tä, että ihan itketti jättää mokomat kaupan hyllylle pölyttymään (ei sattunut olemaan kukkaroa mukana, niin en pystynyt ostamaan). Onneksi veli oli kiva, ja osti (velkoja tasoittaakseen) minulle Antzin. Enivei, tästä shoppailureissusta motivoituneena, alla hieman ostoslistaa tulevalle vuodelle. Jos jollakulla siis sattuu näitä rainoja olemaan, niin olen kyllä kiinnostunut ne ostamaan, luonnollisesti edulliseen hintaan.

Uudehkot elokuvat:
- The Dark Knight Rises
- Looper
- Rise of the Guardians (tulee 03.04)

Muut:
- American Beauty
- American Psyko
- Blade Runner
- Detatchment
- The Fifth Element
- Full Metal Jacket
- Star Wreck
- Sunshine

Viimeaikoina on tullut nähtyä leffateattereiden syövereissä muun muassa Unelmien Pelipäiväkirja sekä ennakkonäytöksessä uusin Die Hard. Sanottakoon lyhyesti niin, että molemmat elokuvat olivat omalla tavallaan viihdyttäviä, tosin toisessa oli hieman enemmän syvällisempää sisältöä sekä uudelleenkatsomisarvoa. Kaksi arvausta kummassa. Tarkoituksena olisi myöhemmin mennä katsomaan O:n kanssa uusin Ewan McGregor -leffa (Selviytyminen), veljen kanssa Wreck-It Ralph sekä uuden koulukaverin kanssa Django. Eiköhän sitä tässä talviloman tiimellyksessä ehdikin, mikäli vain terveenä pysyy.

Elokuvanautinnoissa on kuitenkin huonotkin puolensa, ensimmäisenä nimittäin tämän salaperäisen objektin kuin rahan mystinen katoaminen. Tapauksesta tekee merkittävämpää se, että elän köyhää ja pummista opiskelijanelämää olemattomilla tuilla, eikä tällä koulutuksella ja asennevammalla kesätöitä heru ei niin mistään.

Noin töistä puheenollen, pari kaveria on vuosien kuluessa eksynyt Finnkinolle töihin. Nyt kassan takana on hyvä toverini Neo, ja kuulemani mukaan hän on ihan kohtalaisesti viihtynytkin työssään. Pakko myöntää, että olen hieman kateellinen hänelle. Rankkaa työtä tai ei, juuri Finnkinossa voisin kuvitella itseni asiaspalvelutöihin. Ja se on paljon se, sillä en todellakaan näe itseäni minkään muun kassan, myyntipöydän tai varaston laatikoiden takana.

Syvä huokaus.
Taas ollaan siinä pisteessä, että on niin paljon kaikkea ostettavaa ja koettavaa, mutta niin vähän rahaa ja aikaa. Miksi keskinkertainen kultalusikka perseessä -elämäni on niin raskasta?

Onko elokuvien katsominen sosiaalista?

Jokunen aika sitten väittelin kaverini Tupen kanssa siitä, onko elokuvien katsominen sosiaalinen harrastus vai ei. Hänen mielestään elokuvat eivät ole oikea paikka sosiaaliseen kanssakäymiseen, ja jos on, niin silloin itse elokuvan katsominen kärsii. Se oli hänen mielestään joko-tai: elokuvan seuraaminen tai kaverin kanssa seurustelu.

Itse yritin epätoivoisesti selittää hänelle, ettei asia ole läheskään niin yksinkertainen.

Vain hölmö kieltäisi elokuvien liittyvän ihmisiin, kaupungilla käymiseen, kassoilla jonottamiseen ja ihmisten kanssa keskusteluun. Elokuvien kautta saadaan uusia tuttavuuksia, saadaan vanhoihin kavereihin uusia näkökulmia, vaihdetaan mielipiteitä, kokemuksia ja kuulumisia. Näin jo ilman itse konkreettista alas istumista ja kuvaputken tuijottelua, elokuviin liittyy aivan mielettömästi sosiaalisia vivahteita.
Kun tilanteeseen liitetään vielä vaikka yhteiseksi ostetut leffamätöt ja elokuvan aikana käyty arvosteleva, kuiskauksena käyty dialogi, voisi olla varma, että tässä on sosiaalinen harrastus kyseessä.

Tietenkään elokuviin meneminen, DVD:n metsästys tai vaikkapa elokuvablogin pitäminen ei ole samanlainen sosiaalinen harrastus kuin vaikkapa jalkapallo. Se onkin vuorovaikutussuhteiltaan aivan erilaista: siinä missä jalkapallopelissä konkreettisesti ollaan, liikutaan, kannustetaan muita ja huudetaan ohjaavia käskyjä, elokuvien sosiaalinen puoli on paljon epäsuorempaa ja arkisempaa.

Silti Tupe oli sitä mieltä, ettei elokuvien harrastaminen ole suoraan sosiaalista. Kyseessä on kuitenkin lähtökohtaisesti elokuva, jota ollaan menossa katsomaan, yksin tai kaverin kanssa. Hän painotti sitä, miten elokuvaan ei voi keskittyä jos vieressä on kaveri hönkimässä niskaan. Prioriteetiksi voi siis asettaa vain yhden asian: sen, että menee katsomaan elokuvaa ja keskittyy siihen sataprosenttisesti, tai kaverin tapaaminen yhteisen mielenkiinnonkohteen merkeissä.
Itse kuittasin tämän sanomalla, ettei maailma ole niin mustavalkoinen.

Ehkä miellän sosiaalisuuden eritavalla kuin hän. Minulle sosiaalisuus ei välttämättä ole suoraa puhetta, kosketusta tai edes katsekontaktia. Se on läsnäoloa, tiettyä ajatusten yhdentymistä ja samassa hetkessä olemista. Riittää että samassa tilanteessa on kaksi ihmistä, jotka ovat molemmat halukkaita kanssakäymiseen. Näin elokuviin voi mennä jopa yksin, ja pitää sitä sosiaalisena tilanteena, sillä kaikki ovat leffateatterissa paikalla saman asian takia, yhdessä.

Oheessa vielä lyhyt lista asioista, jotka miellän elokuvissa sosiaalisiksi nyansseiksi:
-  itse elokuvan katsominen ja sen samanaikainen kommentointi

- mielipiteiden ja kuulumisten vaihto ennen/jälkeen elokuvaa

- uudet tuttavuudet ja uudet näkökulmat
-ostokset (ensi-iltojen/faninäytösten tapahtumat ja jonotukset, harvinaisemman elokuvan etsiminen ja kyseleminen eri kaupoista)- rahankäyttö (leffaeväät ja leffalippujen ostaminen yhdessä)

Ei siinä, voivat elokuvat olla yksinäinen/itsenäinenkin harrastus, sekä hyvässä että pahassa. En siis sikäli kiellä etteivätkö elokuvat olisi omalla tapaansa toisista ihmisistä vieraannuttavia kokemuksia. Elokuvat, siinä missä kaikki fiktio, on suurissa määrin nautittuna vahingollisia. Vaarana voi olla mieliphalujen ja puheenaiheiden yksipuolistuminen, vetäytyminen omaan fiktiiviseen maailmaansa sekä pahimmillaan todellisuudentajun hämärtyminen. Sitä ei voi kuitenkaan kieltää, etteikö elokuvien kanssa näin kävisi hieman hitaammin, kuin esimerkiksi kirjojen tai pelien kanssa. Elokuviin kun niin vahvasti mielletään ulosmeneminen elokuvateatteriin tai keskellä olohuonetta telkkarin tuijottamiseen, joka pakottaa henkilön edes hetkeksi muiden ihmisten ilmoille.

Itse kuitenkin pidän elokuvia kohtalaisen sosiaalisena harrastuksena, vaikkei kyseessä olekaan samanlaista joukkuehenkeä kuin vaikkapa jalkapallossa.

Nyt kuitenkin asiasta kukkaruukkuun, nimittäin tähän väliin on hyvä sivuta Movie Mondayn haastetta elokuvien katsomisen ihanneolosuhteista. Aihe liittyy edelliseen siten, että olen ehdottomasti niitä ihmisiä, jotka haluavat katsoa elokuvia yhdessä jonkun kanssa. Koska olen omistautuvaa ihmistyyppiä, pidän rainojen katsomisesta nimenomaan kahden kesken.

Alla lisää ihanneolosuhteista:

-          ei ole kiire mihinkään: elokuvalle (tai parille) on annettu koko päivä aikaa

-          mukava istuin, mieluiten sohva, johon mahtuu kaveri viereen

-          kaveri itse on jo ennalta tuttu: mitä läheisempi, sen parempi

-          pientä naposteltavaa ja juotavaa

-          iso näyttö ja hyvä äänentoisto, himmennettävät valot

Voisi sanoa, että uusien elokuvien katsominen olisi nautinnollisempaa, sillä tuolloin on valmis kokonaan uusille kokemuksille, mielipiteille ja uusille keskustelunaiheille. Itse asiassa pidän kyllä kaikista eniten sellaisten elokuvien katsomisesta, jotka minä (ja myös mukana oleva kaveri) on nähnyt useampaan kertaan. Näin esimerkiksi Star Wars-, Evangelion- tai LotR-maratonit ovat jääneet kaikkein rakkaimpina mieleen, sillä kyseessä ei ole paitsi elokuvan katsominen ja kaverin kanssa yhdessäolo, vaan myös paluu jonnekin sellaiseen, jota ei enää ole: vanhoihin muistoihin ja nostalgiaan. Näin myös kaverin kanssa saa luotua uusia siteitä. Kaikista upeimpia ovatkin tunteet, kun molemmille tärkeä elokuva on joskus aikoinaan kannatellut itseään silloin kun on vielä ollut yksin. Kun sitten yhdessä, ensimmäistä kertaa, istutaan sen yhteisen elokuvan ääreen ja uppoudutaan vanhoihin muistoihin ja jopa yksinäisyyteen, huomaakin, että sitä ei ole enää niin yksin. Tämän tunteen ei välttämättä tarvitse olla niin konkreettinen kuin juuri yksinolo. Riittää, että molemmilla on tunne, että jokin rakas asia menneisyydessä yhdistää nyt nykyisyydessä.

Tämän takia elokuvat eivät ole niin yksinkertainen asia. Kyse ei ole pelkästään leffamätöistä, rahankäytöstä tai elokuvan katsomisesta ja arvostelusta. Kyse on niin paljon jostakin syvemmästä: tunteista, muistoista, erilaisista lähtökohdista ja taustoista. Se juuri tekee elokuvien katsomisesta toisen ihmisen kanssa niin ihmeellistä: kaikki kokevat asiat eritavoilla, mutta kuitenkin jokin yksi asia voi yhdistää lujasti toisiinsa.
Niin tavattoman ihanan ja kieroutuneen lujasti.

Tähtiä ja paperia

Toissaviikon kuumimpia puheenaiheita elokuvamaailmassa oli ehkä tulevien Star Wars –elokuvien ohjaajan julkistaminen. Useiden luotettavien lähteiden mukaan uuden sukupolven Star Wars –trilogian ohjaajaksi on määrätty JJ Abrams, parhaiten tunnettu TV-sarja LOSTin ja uusimpien Star Trek –elokuvien ohjaajana.

Omasta mielestäni valinta on erittäin hyvä, ei täydellinen, mutta asiaan kuuluva ja kelvollinen. Ensinnäkin olen tähän asti pitänyt Abramsin elokuvia kokonaisuudessaan messevinä. JJ on ollut mukana kirjoittamassa Armageddonia, mistä olen pitänyt tavattomasti ja ensimmäinen Star Trek –elokuva löi minut ilmestyessään ällikällä. Olen siis näennäisen tyytyväinen, että JJ, joka noin yleisesti on osoittanut kykynsä paitsi kirjoittajana, tuottajana vaan myös hyvänä ohjaajana, on valittu tekaisemaan uudet Star Warssit.

Abrams sopii uuden sukupolven avaruusoopperan ohjaajaksi mm. seuraavista syistä:

1) hänelle scifi on jo ennalta tuttua

Aloittaessaan ensimmäisen Star Trek –elokuvan ohjaamista, Abrams ei tietänyt sen maailmasta, tekniikasta ja hahmoista käytännössä mitään. Siitä huolimatta hän loi kokonaan uudet mutta uskottavat puitteet huimalle trilogialle. Uskon, että Star Warssin kanssa on samoin. Vaikka kyseessä onkin huomattavasti kulttuurisesti tunnetumpi ilmiö, uskon että Abrams kykenee luomaan jotain uutta tähänkin saagaan, juuri ennakkoluulottomuutensa ja lennokkaan mielikuvituksensa ansiosta.

2) hän soveltuu hyvin hahmojen välisen dynaamiikan ja dialogin ohjaajaksi
Ei käy kieltäminen etteikö uuden Spockin ja Kirkin välinen kränä ja intensiteetti olisi välittynyt valkokankaalta, Bonesin äkäisyydestä nyt puhumattakaan. Koska Star Warssissa tärkeää ei ole niinkään klassinen (ja tylsä) hyvän ja pahan taistelu, vaan nimenomaan hahmot ja niiden suhtautuminen tähän taisteluun, on upeaa, että ohjaajaksi valitaan henkilö, joka tajuaa jotain hahmodynamiikan päälle. Lucas sitä ei tajunnut, mikä näkyy prequelien vedottomuudessa juuri hahmojen välisissä suhteissa, oli kyse sitten Padmen ja Anakinin romanssista, tai Obi-wanin ja Anakinin välisestä jännitteestä.

3) hän tajuaa erikoistehdosteiden päälle
Star Trek oli sekä audiovisuaalisesti, että noin visuaalisestikin törkeän upeaa katseltavaa. Samaa on siis oletettavissa myös uusien Star Warssienkin kanssa.

Oikeastaan keksin vain yhden ja ainoan huonon puolen JJ Abramsin ohjaustyössä: kaikkien niiden lense flarejen määrä. Nauroinkin nettikaverini Seresponin kanssa itseni tärviölle kun mietimme miltä valosapelitappelut mahdollisesti näyttäisivät:

”Yeah. My one problem. The flares. Imagine the lightsaber battles: nobody knows what the hell just happened because they’re all blinded.”

Näin odotankin uudelta Star Warssilta paljon (tai trilogialta, sillä huhujen mukaan leffoja on tulossa useampi kuin yksi): haluan visuaalista näyttävyyttä, haluan kiihkeää hahmodynamiikkaa, haluan toimintaa ja haluan draamaa. Haluan nähdä synkkää Star Warssia, haluan nähdä aikuisten Star Warssia. Ja sitten kuitenkin, haluan nähdä myös klassisen humoristista ja viatonta Star Warssia.

Aika näyttää, mitä tulemme saamaan.
Sitä siis odotellessa…

Sitten viimeviikon elokuvauutisiin!
Disney julkaisi vihdoin ja viimein Youtubessa kokonaisuudessaan uuden lyhytelokuvan, nostalgisen suloisen Papermanin. Olin tuolloin yli 38 asteen kuumeessa, kun hoksasin leffan kaverini Martsan Facebook-seinällä, ja innosta puhkuen ryhdyin 6-minuuttista rainaa katsomaan.

Voi ihanuutta.
Ei ole yhtäkään asiaa, mistä en Papermanissa pitäisi. Hahmot ovat tavattoman suloisia, musiikki kohdallaan, miljöö nostalgisen vetävä, musta-valkoisuus ihastuttava erikoisefekti sekä tietenkin tarina niin disneymäisen valloittava ja lämpöinen, ettei lyhytleffasta yksinkertaisesti voi olla pitämättä. Ennen kaikkea animaation jälki on todella huolellista sekä tyrmäävän kaunista. Olikin uskomattoman ihanaa nähdä kuinka hyvin tietokoneanimaatio sekä käsinpiirretty kuva sulautui yhteen niin saumattomasti, niin sileästi ja niin täydellisesti.

Voi ihanuutta.

Innostuin sitten kuumeen ja ikävän korvatulehduksen myötä ediotimaan papermanista pienen videonkin, joskaan se ei pääty yhtä onnellisesti kuin elokuva itse.

Noin editoinnista puheenollen, itseäni kutkuttaisi tehdä video nyt teemasta valo & aurinko. Ideoita siis, millaisia elokuvia tähän teemaan voisi sisällyttää?

Olen ollut editointipuolella melkoisen laiska viimeiset puolivuotta, mutta nyt, viimeisen kahden uuden videon myötä, olen saamassa uudenlaista intoa ja motivaatiota ediotimiseen. Ah, on niin monta kipaletta, mihin haluaisin tehdä videon, mutta toisaalta itse elokuvien/sarjojen/pelien kohdalla vähän tökkii. Apuja saa siis antaa, samaten ideoita, ja miksei vaikkapa toiveitakin! Olisi hauskaa esitoida jollekulle video vaikkapa synttäri- tai nimipäivälahjaksi!

Alla kipaleita sekalaisessa järjestyksessä, joihin kutkuttaisi editoida...

M83 - Outro

30 Seconds to Mars - Hurricane
Armin Van Buuren - In and Out of Love
A Perfect Circle - Counting Bodies like Sheep to the Rythm of the Wardrums
James Blunt - Cry
Thomas Bergsen - Hurt / Homecoming / Starvation
Two Steps from Hell - Disappear / Archangel

Massive Attack - Paradise Circus (Zeds Dead remix)