Päätös

Kaarnis ehdotti, että katsoisimme yhden hänen lempielokuvistaan, The Fall. Rainan nimen olin kuullut muutamaan otteeseen, mutten tiennyt elokuvan sisällöstä mitään muuta kuin sen, että sen kerrottiin näyttävän hyvältä. "Katotaan tää, tää on sellanen vähän outo, mut hyvä ja hauska kuitenkin."

Jumalauta, ei olisi pitänyt kuunnella.

Elokuva kertoo tarinan sairaalaan joutuneesta pikkutytöstä, joka putosi poimiessaan appelsiineja ja mursi vasemman kätensä. Tämä törmää sattumoisin nuoreen mieheen Royhin, joka kertoo tytölle pudonneensa sillalta. Mies alkaa kertoa tytölle värikästä ja tapahtumarikasta tarinaa kostosta ja rakkaudesta, pyytäen tytöltä vastapalvelukseksi jotakin: purkillisen morfiinia.

Tämän enempää spoilaamatta kyse on lyhyesti tarinasta, joka kertoo rakkaudesta, kostosta sekä kuolemasta, nimenomaan halusta kuolla ja inhosta elää. Näin voidaan puhua myös tietynlaisesta taistelusta omia mielihaluja, toisten mielihaluja sekä maailman epäoikeudenmukaisuutta vastaan.

Olen järkyttävän herkkä elokuville, jotka käsittelevät kuolemaa, säröilevää mielenterveyttä sekä itsemurhaa. Kun tälläinen elokuva yhdistetään vielä visuaalisesti henkeäsalpaavaan kokonaisuuteen, järkyttävän hyvään musiikkiin ja ilmiömäiseen näyttelytyöhön, voidaan sanoa, että kyseessä on takuuvarmasti meikäläisen uusi lempielokuva.

En keksi The Fallista juuri mitään muuta ikävää sanottavaa kuin sen, että se oli ehkä muutaman minuutin liian pitkä. Kun kyseessä on kuitenkin näin totaalisen kaunis ja koskettava elokuva, en kuitenkaan pitäisi tätä suurena virheenä: joskus elokuvalle täytyy antaa aikaa ja mahdollisuus vetelehtiä, sillä pakko myöntää, kyllä näitä maisemia kelpaa toljotella pitempäänkin.

The Fall on yksinkertaisesti täydellinen kokonaisuus visuaalisena elokuvana. Se ei kiirehdi eikä hypi silmille, vaan antaa katsojalle tilaisuuden katsoa kuvaa kaikessa rauhassa. Laajat kuvakulmat, pitkät kamera-ajot ja upeat ympäristökuvaukset ovat henkeäsalpaavan upeita. Mielettömintä se, että kaikki on elokuvassa kuvattu oikeilla kuvauspaikoilla (yhteensä yhdeksän), eikä missään ole käytetty lainkaan tietokonegrafiikkaa. Myöskin kohtauksesta toiseen kulkevat vaihdokset ovat pariin kolmeen kertaan niin järkyttävän upeita ja mielenkiintoisia, että ne kummittelevat vielä hyvän aikaa elokuvan jälkeenkin.

Musiikkia käytetään sopivasti ja klassinen orkesterimusiikki sopii eeppisiin maisemiin ja suureleiseen tarinaan hyvin. Leikkaus toimii ja tarina etenee yleisesti sopivalla vauhdilla, keskittyen välillä päähenkilöihin nykyhetkessä ja välillä Royn kertomassa tarinassa. Hahmojen dialogi on nasevaa ja liikuttavaa, mutta ennenkaikkea aitoa. Myös näyttelytyö on raastavan kaunista katsottavaa, aina surusilmäisestä ja ihanasta Lee Pacesta syötävän söpöön ja suloiseen Catinca Untaruun, jonka täytyy olla yksiä parhaimpia lapsinäyttelijöitä mitä tiedän.

Voi että miten söötti olet :3

Sitten tunteisiin, sillä niitä on paljon. Ehdin itkeä elokuvan aikana kahdesti, ja olisin itkenyt huomattavasti enemmänkin jos Kaarnis ei olisi läsnäolollaan pitänyt minua kuosissa. Taisi hänkin tosin kyyneleitä nieleskellä ja myöhemmin kertoikin vollottaneensa itsensä tärviölle kun oli nähnyt elokuvan ensimmäisen kerran vuosia sitten. Ymmärrän hyvin, sillä elokuva on surullisuudessaan, ehdottomuudessaan, koskettavuudessaan ja loppupuolen katharsiksessaan todella itkettävä.

Joten, pillitin elokuvan aikana ja hieman sen jälkeen, niin kun nyt hyvän ja koskettavan elokuvan jälkeen kuuluukin. Mutta sen jälkeen vajosin pieneen alakuloon vähäksi aikaa. Kaarniskin kyseli, että mitä hän voi tehdä piristääkseen minua. Totesin vain, että anna vain hetki aikaa, kyllä tämä tästä. Vajosin mietteisiini ja pohdiskelin, miksi ihmeessä nyt rupesin masistelemaan. Sitten ymmärsin.

Olen melkein puolet elämästäni tapellut masennuksen parissa, ja vaikka teoriassa terve nyt olenkin, joudun yhä edelleen elämään yltiömäisen ahdistuksen, paikoittaisen alakulon ja itse-epäilyksen sekä syvien luottamusongelmieni kanssa. Vaikka elämä onkin paikoin rankkaa, se ei ole enää ylitsepääsemättömän vaikeaa. Ja ennen kaikkea, en halua enää kuolla.

Vielä sohvalla kyynelehtiessäni tajusinkin ajattelemaan, että niin, en tosiaankaan ole halunnut kuolla yli kahteen vuoteen. Ajatus oli todella hämmentävä, monessakin mielessä, ensinnäkin tämän tosiasian helpottavuuden ja sen jälkeen ylipäänsä itsemurhan konseptin takia: eihän se mitään ratkaise.

Masentuneen ihmisen mielestä kuitenkin ratkaisee eikä tässä Roy ole poikkeus. Katsoja voi huutaa, itkeä, maanitella ja vakuuttaa Royta yhä uudelleen ja uudelleen olematta tappamatta itseään. Tämä voi kuunnella, muttei ymmärtää. Vasta jokin, hyvin pienikin asia, ehkäpä pieni ihminen, voi muuttaa sanat ymmärrykseksi. Mutta senkin on Royn tehtävä omin avuin: muuttaa sanat ymmärrykseksi, löytää halu elää.

Masennuksessa vaikeinta on juuri tehdä tuo päätös. Tehdä päätös siitä, että nousee vielä kerran ylös vedestä, iskee hukuttajaansa nokkaan, nousee rannalle, syleilee siellä odottavaa ihmistä ja elää elämänsä siten kuin sen haluaa elää. Muutos lähtee itsestä. Muutos lähtee hyvin pienistä asioista. Siinä missä mies, nainen, ihminen voi haluta kuolla, niin tämä voi haluta myöskin elää.

Tämä muistuttaa minua Ilpo Tiihosen runosta, jonka äitini kirjoitti minulle 20-vuotissyntymäpäiväkorttini taakse. Liikutuin sen viimeisistä lauseista hyvin voimakkaasti, sillä mikään runo ei ole kuvannut senhetkistä elämäntilannettani paremmin.

"Ja sinä aivan yksinkertaisesti

tänäänkin hengität.

Jokin elää. Kuulet äänet, monet äänet

kuulet ainakin lähimmät.

Tarvitset lujan päätöksesi,

sen, minkä olet tehnytkin –

että täällä minä elän

enkä käänny takaisin."

The Fallissa itkettävin on juuri tuo kaiken kulminoiva päätös, sillä mikään ei ärsytä kyynelkanaviani niin paljon kuin tuskaisen hahmon lopulta kokema muutos ja helpotus omaan tuskaan. The Fall on näin todella kaunis kuvaus siitä, miten surumielinen, yksinäinen ja kuolemaa kaipaava ihminen voi löytää lohduttomuuden seasta myös jotakin hyvää, jotakin sievää ja vilpitöntä. Kuvaus siitä lujasta päätöksestä. Siksi The Fall iski minuun niin kovaa, eteenkin kun tajusin, että olen omassakin elämässäni kokenut tuon hetken. Ja omalla tapaa, sellaisen ajatuksen tajuaminen on todella helpottavaa, todella ratkaisevaa ja todella liikuttavaa.

Oman elämän katharsis.

Star Trek vs. Star Wars

Sain viimein katsottua veljeni kanssa Star Trek Into Darknessin. Olin odottanut leffaa jo todella pitkään, ja vielä enemmän olin odottanut näkeväni sen elokuvateattereissa tänä kesänä. Toisin kuitenkin kävi, sillä halusin ehdottomasti mennä katsomaan tämän rebootin toisen osan veljeni kanssa, joka oli mukana katsomassa ensimmäistäkin Trekkiä. Intti kuitenkin menee tälläisten hupien edelle, ikävä kyllä.

Istuttiin kuitenkin alas illan ratossa, syötiin tacoja ja nachoja ja seurattiin leffaa. Itse jo elokuvan enemmän tai vähemmän spoilanneena tiesin mitä tulisi tapahtumaan, mutta silti huusin, nauroin, kommentoin, ja lopulta myös itkin elokuvan mukana. Veli pysyi hiljaa. Tyypillistä.

Tarina lähtee käyntiin kun itsensä Star Fleetin sisältä paljastuu terroriteon aiheuttanut agentti, joka pakenee alueelle, jonne kenenkään Star Fleetin sisältä ei kuuluisi mennä: klingoneiden kotiplaneetalle Kronokselle. Uhkarohkealle tehtävälle ilmoittautuu ylemmän johdon kanssa enemmän tai vähemmän ongelmiin joutunut Kirk sekä tämän miehistö, jonka moraali on laskenut ja jota henkilökohtaiset kiistat ja erimielisyydet syövät. Tilannetta ei juuri paranna aluksen tekninen temppuilu, erinäiset vastoinkäymiset sekä se tosiasia että heidän etsimänsä agentti onkin paljon vaarallisempi kuin he aluksi ajattelivat.

Elokuva lähteekin käyntiin vauhdilla ja tahti pysyy tasaisena, muttei suinkaan kuluttavana koko parituntisen leffan aikana. Kerronta etenee tasaiseen tahtiin ja antaa itselleen sopivasti aikaa. Paikoin kuitenkin tuntui, että tarina olisi voinut olla yleisesti hieman hitaammin rakentuva, sillä paikoin tarina eteni niin vauhdikkaasti ja alleviivaavasti, että joutui kysymään itseltään että "luuleeko ohjaaja minua ihan nyt ihan typeräksi".

Pari muutakin juttua sai otsasuonen pullistumaan, muun muassa se, miten Uhuraa käsiteltiin pitkin elokuvaa: huolestuneena, tunteellisena love intrestinä. Mihin oli kadonnut se topakka ja itsenäinen nainen, joka piti puolensa eikä ottanut paskaa keltään? No, ilmeisesti juuri siihen ykkösosaan. Toisekseen minua harmitti miten vähän hahmojen välistä vuorovaikutusta, konfliktia ja kränää oli, ottaen huomioon kuinka kireä tunnelma koko USS Enterprisella oli. Ensimmäinen Star Trek oli juuri hahmojensa puolesta upea kokonaisuus, joten minua jäi harmittamaan että tämä elementti oli lähes kokonaan poistettu Into Darknesissa. Kolmas suuri kysymysmerkki oli kiva-aksenttinen pimu, jonka nimeä en muista ja jonka tarkoituksesta elokuvassa en saanut sitten ollenkaan kiinni. Paitsi tämän takia:

Näyttely oli kuitenkin yleisesti hyvää ja visuaalisesti Into Darkness oli JJ:n tyyliin sinisävytteinen, tyylikäs ja valoisa (lue: niin paljon lens flareja). Kunnioitettavasti taistelukohtaukset eivät vilisseet silmissä ja suurin osa elokuvan jännityksestä ja kuumotuksesta sijoittui räminän ja tappelemisen ulkopuolelle, mikä on aina iso plussa. Leffa piti otteessaan ja loppu heitti kyyneleet silmäkulmaan, joskin elokuva loppui jotakuinkin seinään, siis aivan liian nopeasti ja kiireisesti.

Veikkaan että kolmososa on tulossa lähivuosina.

Muistan erittäin kirkkaasti kun näin ensimmäisen Star Trekin vuonna 2009. Olin lukiossa, ja leffan nähtyäni ja siitä hyvin suurissa määrin hypetettyäni Soo-chi kysyi minulta "noh, kumpi on parempi: Star Wars vai Star Trek?" Totta puhuen en osannut edes vastata hänen kysymykseensa joten sanoin: "anna mun miettiä tota hetki."

Näin vuosia jälkeenpäin, en vieläkään osaa vastata hänen kysymykseensä.


Parina viimevuotena olen tykästynyt Star Trekkiin todella paljon. Osittain syytän puhtaasti tumbleria, tyylikkäitä gif-settejä ja Kirk/Spockia, ah, tuota slash-paritusten kiistantota kuningasta, mutta en voi kieltää etteikö kyse olisi myös elokuvista ja myös originaalista sarjasta itsestään. Olen ikäväkseni hyvin vähän katsonut Star Trek: The Original Seriesiä tai Next Generationssia, mutta yksittäisiä videopätkiä, juonitiivistelmiä ja kuvakokoelmia selanneena tiedän että pitäisin sarjasta, sen hahmoista, teematiikasta ja tarinan dynamiikasta, joka ei nojaa raakaan toimintaan vaan nimenomaan dialogiin, tieteisiin ja ajan/paikan kanssa leikkimiseen.

Star Trekissä on paljon enemmän syvyyttä, tieteellistä pohjaa ja järkeä kuin Star Warssissa. Siinä on raskaampia teemoja, kiinnostavampaa filosofiaa ja ennen kaikkea, moniuloitteisempia hahmoja ja tapahtumia, paljon politiikkaa ja tieteellistä löpinää. Se on enemmän scifiä, joka on nimenomaan suunnattu vähän vanhemmille katsojille. Star Wars puolestaan, on enemmänkin fantasiaa kuin puhdasta scifiä, täynnä karikatyyrisiä, värikkäitä maailmoja, hahmoja ja tapahtumia joihin voi upottautua uudelleen ja uudelleen, oli fiilis, sukupuoli tai vuosikymmen mikä tahansa. Star Warssissa on jotakin, joka lämmittää mieltä kerta toisensa jälkeen, ja minun tapauksessani, täyttää valtavalla nostalgialla.

Minun olisi todella helppoa vastata, että Star Wars on parempi kuin Star Trek. Tähtien sotaan minulla on ollut lapsesta saakka todella vahva side, ei pelkästään sarjaan ja sen hahmoihin, vaan nimenomaan muistoille, jotka keskittyvät sen ympärille.

Muistan kuinka veljeni kavereiden kanssa keräännyimme olohuoneeseen ja katsoimme elokuvia läpi, emme tajunneet niistä mitään, mutta nautimme niistä silti, kuinka pelasimme tunti tolkulla putkeen Star Warssiin liittyviä pelejä ja nauroimme katketaksemme. Muistan minun ja veljeni yhteiset leikit Star Warssiin liittyen, sen kun luimme yhdessä saagaan liittyviä kuvitettuja oppaita, Jedioppilas-sarjaa ja niin edelleen. Star Wars vei minut paikkaan, joka oli kaukana kouluelämän ja koulukiusauksen kurjuudesta, kaukana kodin ahdistavuudesta ja yksinäisyydestä. Star Warssin parissa saatoin upottautua paitsi suureen, inspiroivaan ja kauniiseen maailmaan, myös siitä nauttivien ihmisten pariin. Ja meitä oli monta. Ja noina hetkinä olin aivan tavattoman onnellinen. Enkä ollut yksin.

Star Warssiin liittyy kohdallani siis valtava emotionaalinen lataus, jonka vain itse voin ymmärtää. Siitä huolimatta, pidän myös Star Trekistä tavattoman paljon, luultavasti juuri siksi että se puhuttelee minua juuri sillä tieteellisemmällä, syvällisemmällä puolellaan.

Kuten sanoin: syvällisemmällä.

Epätoivoinen yritys esittää, että olen aktiivinen bloggaaja shhhhh

Ihan näin näennäisesti esittäen, että olen aktiivinen elokuvabloggaaja, tahtoisin ottaa esille Minority Reportin, jonka katsoin juuri TV:stä. Sci-fin suurena ystävänä olen jo pitemmän aikaa tahtonut nähdä kyseisen leffan sekä lukea Philip K. Dickin alkuperäisen kirjan.


Täytyy myöntää että monella tavalla mielenkiintoinen katselukokemus.

Elokuvan (tai alkuperäisen kirjan) juoni on helppo kärjistää yhteen lauseeseen: tulevaisuuden kyttä käräyttää itse itsensä murhasta jota ei ole vielä tehnyt, ja joutuu taistelemaan aikaa vastaan saadakseen selville murhan takana olevan juonen. Luojan kiitos, tarina on kuitenkin paljon tätä monisyisempi. Muutamia kysymyksiä ylösnostaen voitaisiin heittää seuraavia: onko kyse kuitenkaan juonesta? Onko kaiken takana vain heikko, murentuva ja kostonhimoinen ihmismieli? Ehkäpä kaiken takana onkin kohtalo? Tai toinen heikko, murentuva ja kostonhimoinen ihmismieli?

Raina on suhtkoht sopivan pituinen ja tajuaa hidastaa/nopeuttaa kerrontaansa oikeissa kohdissa ja oikealla tempolla. Yleisesti näyttelemisen taso on kiitettävää, joskaan en ole koskaan erityisemmin pitänyt Tom Cruisesta tai Colin Farrelista näyttelijöinä. Musiikit eivät juuri tee elokuvalle mitään, lähinnä vain antavat Star Wars -flashbackejä, sillä kukas muukaan kuin John Williams on näiden sävelten takana.

Yhtenä mielenkiintoisena elementtinä elokuvassa on sen visuaalinen puoli. Raina tehtiin 2000-luvun alussa, mutta se osaa edelleen näyttää tyylikkäältä, eikä suinkaan niin keinotekoiselta ja muoviselta kuin nykyajan elokuvat. Toki Minority Report on muovinen ja keinotekoinen, sellaistahan cyberpunkin ja sci-fin kuuluukin olla. Yhtenä jopa räikeänä elementtinä on elokuvan voimakas sinisävytteisyys, korkea kontrasti, värikylläisyys sekä kuvan kirkkausedekti ja rakeisuus. Aluksi tälläiset hyvinkin silmäänpistävät tehokeinot ärsyttävät silmiä, ja tottapuhuen mietin pitkään pitkin elokuvaa että pidinkö tästä efektistä vai en. Luultavasti en, jos epäilin sitä, ja välillä kiinnitin huomiota enemmän juuri elokuvan räikeään ulkonäköön kuin itse elokuvaan.

Niin paljon sinisiä sävyjä ja luminosity-efektiä

Nämä pikkujutut kuitenkin unohtaen on myönnettävä, että Minority Report oli kuitenkin juonellisesti taidokkaasti sovitettu tapaus. Mitään en rakasta elokuvissa niin paljon kuin katsojalle esiteltyjä palapelejä, niiden palasia ja niiden hienovaraista asettelua. Rakastan twistejä ja rakastan looppeja. Ja ennen kaikkea rakastan hyviä trillereitä, joissa esiintyy nämä elementit, ei tyrkyttämällä, vaan pala palalta, vähä vähältä.

Näin uudempia elokuvia miettiessä, Minority Report muistuttaa tyyliltään ehkä Looperia, joka on samalla tavalla hyvinkin groteski mutta hyvin monimutkainen elokuva, niin juonellisesti kuin visuaalisestikin. Jos siis sattuu tykkäämään hyvin rakennetusta scifi-trilleristä, niin kannattaa tutustua Minority Reporttiin, eteenkin jos Looper sattui kolahtamaan kalloon.

Näin loppuun on pakko esittää itse itselleni kysymys, joka oli Minority Reportin suurimpia käännekohtia ja ehdottomasti sydäntätykyttävimpiä kohtauksia: voisinko tappaa jonkun jota syvästi vihaisin, sinetöiden samalla oman kohtaloni? Kysymys vaikuttaa aluksi yksinkertaiselta, eteenkin yhtä kiihkeälle ja kostonhimoiselle ihmiselle kuin minä. Jos minut kuitenkin heitettäisiin Cruisen esittämän poliisin rooliin ja minulle esitettäisiin sama kysymys samassa tilanteessa, homma olisi mutkikkaampi.

Mitä sinä tekisit?

Omat hahmot valkokankaalla pt2: Dark Heresy

Minun piti kirjoittaa syyskuun aikana Star Trekistä, mutta heh heh, elokuva ei enää siinä vaiheessa pyörinytkään leffateattereissa kun sitä olisi ollut tarkoitus mennä katsomaan, joten sinne jäi myös arvostelun kirjoittaminen. Sanottakoon, että yritän ryhdistäytyä tulevina kuukausina, esimerkiksi tuleva sci-fi-trilleri Gravity on tämän syksyn must see, ja siksi siitä on kirjoitettava myös arvostelu.

Hypetän Gravityä jo valmiiksi, sillä kaikki, joiden tiedän nähneen sen, ovat kehuneet sitä vuoden parhaaksi elokuvaksi

Noin ylipäänsä kiirettä pitää: koulussa on meneillään rankka jakso, joka pitää jalat liikkeessä ja mielen jatkuvassa stressissä, puhumattakaan univajeesta. Onneksi vapaa-ajallekin on löytynyt aikaa, lähinnä sarjakuvien piirtämisen sekä roolipelaamisen parissa.

Suureksi yllätyksekseni, olen onnistunut laajentamaan roolipeliharrastustani ja vetänyt muutaman kauhuroolipelin kavereilleni. Tämä siis tarkoittaa sitä, että olen keksinyt ja suunnitellut peliin oman tarinan, siihen tapahtumat, hahmot ja taistelut ja sitten vetänyt pelin joukolle kavereitani noppien heiton, jännittävien tilanteiden ja mättöjen äärellä. Tällä hetkellä suurin obsessioni on oma Dark Heresy -kampanjani. Kaverini Lazzun vetämää Dark Heresy-kampanjaa ja sen hahmoja, olen sivunnut ohimennen muun muassa täällä.

Koska otsikkona on jälleen kerran "omat hahmot valkokankaalla", aion yhdistää tämän suuren ajanhaaskaajan, Dark Heresy -roolipelin, leffablogiini ja käydä läpi muutamia asioita ja ideoita, joita minulle on viime kuukausina tullut mieleen. Omaa hahmo-shittiä on siis jälleen kerran luvassa, joten tämä saattaa ulkopuolisille käydä vähän tylsäksi, mutta yritän kirjoittaa ihan aikuisten oikeasti seuraavan pitkän setin mahdollisimman mielenkiintoisesti ja oikein itsepiirtämiäni kuvia käyttäen.

Tämä ei sentään ole itseväsäämä kuva. Niitä alempana.

40 000 vuoden päästä ihmiskunnan tulevaisuus näyttää synkältä: Imperiumia, ihmiskunnan viimeistä yhtenäistä valtakuntaa ja sen kansalaisia, raiskaavat mutaatiot, köyhyys ja korruptio. Huteraa yhtenäisyyttä repivät erilleen maailmojen keskinäiset sodat, Keisarin uskoa vastaan sotiva harhaoppi sekä ulkoavaruuden vihamieliset muukalaiset. Ajan ja tilan toisessa ulottuvuudessa, avaruushelvetti Warpissa, ihmiskuntaa väijyvät kauhistuttavat hirviöt ja Kaaos.

Elämä Imperiumissa on tavalliselle ihmiselle usein kylmä, väkivaltainen ja lyhyt.

Pelkkää sotaa ja kuolemaa.

Kaiken tämän keskellä rauhaa ja järjestystä yrittää pitää mysteerinen organisaatio, Inkvisitio, jota kunnioitetaan ja pelätään koko Imperiumissa. Inkvisition tehtävänä on sysätä ihmiskuntaa vaanivaa lopullista tuhoa ja pimeyttä vielä yhden päivän taemmas, kitkien irti kansakuntaa sisältäpäin syövää heresiaa ja tuhoamalla Suuren Imperiumin ja Jumalkeisarin viholliset. Inkvisition agenttien elämä on näin samaa kuin tavallisenkin ihmisen, täynnä sotaa ja kuolemaa, mutta näillä on mahdollisuus myös kunniaan, sovitukseen ja totuuteen.

Hilpeä asetelma siis.

Dark Heresy TV-sarja (tai sitten jäätävän pitkä elokuva-saaga) keskittyisi näin Inkvisition akolyyttien taisteluun elämästä ja kuolemasta, oikeudesta ja totuudesta. Pitemmittä puheitta, esitellään nämä hahmot lyhyesti ja ytimekkäästi.

Rayne

näyttelijä: Olivia Thirlby
fyysisiä huomioita: lyhyt, hoikka, viiltoarpi vasemmassa käsivarressa, 29-vuotias.
psyykkisiä huomioita: itsemurhayritys 16-vuotiaana, seksuaalista hyväksikäyttöä, suuri epäonnistumisen ja hylkäyksen pelko. Menettänyt vanhempansa hyvin nuorena, kasvatti-isänsä 16-vuotiaana.

lyhyesti: sisällissodan runtelemasta maailmasta kotoisin oleva teknisesti taitava ja viileä salamurhaaja, jota vaivaa lapsuudessa kohdanneet menetykset. Pohdiskeleva luonne, kiihkeä taistelija, omistautuva ja lojaali.

Remus Havelock
näyttelijä: ??? (Adrien Brodyn, John Krasinskin, Hugh Jackmanin ja Ewan McGregorin rakkauslapsi)
fyysisiä huomioita: pitkä ja jäntevä, vasen nimetön leikattu irti, vitivalkeat hiukset, 36-vuotias.
psyykkisiä huomioita: voimakkaasti sisäänpäinkääntyvä, melankolinen ja pessimistinen. Syvää itseinhoa itseään ja psyykkisiä voimiaan kohtaan. Pelko itsestä ja siitä että päätyy voimiensa kautta satuttamaan toisia.

lyhyesti: vaatimattomista oloista tuleva psyykkisiä voimia omaava mies (kykenee hallitsemaan tulta), joka osoittaa toistuvasti syvää myötätuntoa kaikkia ihmisiä kohtaan, hyviä ja pahoja. Raskauttavia traumoja lapsuudessa. Ikuinen idealisti.

Wrax Dekko
näyttelijä: mukiloitu Chris Pine
fyysisiä huomioita: buffi, tautointeja käsivarressa, 26-vuotias.
psyykkisiä huomioita: vaarallisen itsevarma ja täten uhkarohkea. Auktoriteettipelkoinen.
lyhyesti: alkukantaiselta planeetalta kotoisin tuleva lurjus, joka ei pelkää käyttää väkivaltaa. Ajattelee vatsallaan, on lojaalein sille, joka maksaa eniten.

Drake Victus
näyttelijä: ???
fyysisiä huomioita: ihmisen ja koneen sekoitus, raskas respiraattori kasvoilla, punaiset lamppumaiset tekosilmät. 27-vuotias.
psyykkisiä huomioita: jäätävän laskelmoiva, jäykkä ja paikoin julma. Joutuu usein hankaluuksiin ihmisten kanssa.
lyhyesti: hylätyn avaruusaluksen kasvatti Victus on täsmällisen viileä ja asiallinen, joskin hyvin ahne nuori mies. Konekultin pappi, joka on hyvin kiihkeä uskomaan omaan jumalaansa Omnissiaan.

Trix A. Davien
näyttelijä: Christopher Waltz
fyysisiä huomioita: tyylikkäästi/siististi pukeutuva, viisikymppinen herra.
psyykkisiä huomioita: teennäisen ystävällinen ja näennäisen sosiaalinen tietopakkaus, joka toimii kuitenkin pelottavan rationaalisesti ja jopa julmasti taistelutilanteissa. Ryhmänjohtaja.
lyhyesti: paljon nähnyt ja kokenut Trix taitaa hyvin kevyen rupattelun, seurapiiri pulinat siinä missä terävän kuulustelemisen ja revolverillaan ampumisen.

Lisäksi: ylläolevan agenttiryhmän suurin pääjehu/johtaja Inkvisiittori Morgan, tämän avustaja Sand, arvostettu akolyytti herra Säilä sekä (ainakin tähän mennessä suurin) antagonisti paroni Magnitius.

Kaarniksen kanssa tuli näin siis pohdiskeltua Lazzun meille vetämää kampanjaa, ja sitä, kuinka hemmetin upeasti se toimisi, todennäköisesti live-action, TV-sarjana. Koska originaalin roolipelin juoni alkaa jo hiljalleen selvitä, puhumattakaan siinä esiintyvistä hahmoista (jossa tärkeimmät yllä), olen (tai me olemme) melko huoletta suunnitelleet kyseiselle sarjalle kolme tuotantokautta, joissa kussakin olisi 12-15 about tunnin pituista jaksoa.

Ensimmäinen tuotantokausi esittelisi päähenkilöt, ja antaisi jokaiselle näistä ainakin yhden oman origin-jakson, joka syventäisi kunkin hahmon tarinaa nykyhetkessä. Pääpaino on pääosin kuitenkin Raynen ja Remuksen hahmokehityksellä, menneisyyden puimisella sekä näiden kahden hahmon välisessä draamassa (koska kyllä, romanssi on tottakai oltava jokaisessa TV-sarjassa/leffassa), sillä nämä hahmot ovat, yllätys yllätys, muita hahmoja monisyisempiä ja pidemmälle mietittyjä. Tästä voisin vaahdota vaikka kuinka pitkään.

Oheessa hieman otteita DH-sarjakuvastani (kuvat saa suuremmaksi klikkaamalla).

Ensimmäisessä jaksossa hahmot haastatellaan läpi ja heidän ensimmäinen tehtävänsä Inkvisitiossa käynnistyy.

Muutamaa jaksoa myöhemmin hahmot pääsevät vuorovaikuttamaan keskenään.

Kukin hahmo saa omat origin/menneisyys/flashback jaksonsa.

Ja sitten on sitä draamaa, tietenkin.

Onko meillä elämää, no ei, mutta minkäs teet kun molempien visuaalinen mielikuvitus osaa olla niin perkeleen vilkas ja monisyinen.

Jatkaen vielä, toinen tuotantokausi sijoittuu muutamaa vuotta eteenpäin päähenkilöiden ensimmäisen tehtävän suorittamisesta. Kukin on saanut omat fyysiset ja henkiset arpensa, joiden kanssa joutuvat painiskelemaan, eikä tilannetta juurikaan helpota se, että tulevat tehtävät muuttuvat toinen toistaan vaikeimmiksi ja raskaimmiksi. Raynen ja Remuksen suhde syvenee, siinä missä muidenkin hahmojen väliseen vuorovaikutukseen ynnäytyy kunnioitusta, välittämistä ja huumoria. Tuotantokausi päättyy maailman itkettävimpään kuolinkohtaukseen ja suurimpaan cliffhängeriin ikinä.

Katsojan hämmennykseksi, DH-sarjan kolmas tuotantokausi sijoittuu 40 vuoden päähän siitä, mihin edellinen osa päättyi. Kuvaan astuvat uudet akolyytit, uusi juoni ja uudet viholliset mutkikkaine juonineen (toisinsanoen tässä kohden oma Dark Heresy-kampanjani pääsee kuvaputkeen). Tässä lyhyet esittelyt heistäkin.

Minerva Antares
näyttelijä: Florence Welch??
fyysisiä huomioita: menettänyt kaikki karvansa, käyttää peruukkia. Pitkä. Ikää 28-vuotta.
psyykkisiä huomioita: raskauttavat kokemukset psyykkisten voimien kanssa ajaa itse-epäilykseen, jäykkä ja tahditon sosiaalisissa tilanteissa, mutta sisimmässään lempeä ja halukas auttamaan toisia.
lyhyesti: karuista oloista tuleva telekinetiaan erikoistuva psyykkeri, joka on etevä taistelija, mutta kömpelö ihmisten kanssa. Lojaali ja itsepintainen.

Lucius Vergil
näyttelijä: (joku joka näyttäisi samalta kuin kuvassa vasemmalla)
fyysisiä huomioita: pitkä ja lihaksikas, käsivarret täynnä tatuointeja. Hyvä lauluääni. 22-vuotias.
psyykkisiä huomioita: kylmän rauhallinen ja teennäisen ystävällinen persoona, jolla yrittää peittää musta-valkoisen ajattelutapansa ja raa'an ehdottomuutensa.
lyhyesti: asiallinen ja jäyhä nuori pappi, joka ei pelkää pistää vihollisia jauhelihaksi nuijallaan.

Severus

näyttelijä: ??
fyysisiä huomioita: lyhyt ja jäntevä, näyttää nuorelta ikäisekseen. Nelikymppinen.
psyykkisiä huomioita: sisäänpäinkääntynyt, eikä pahemmin puhu itsestään. Luottamus muihin vähäinen, nuoruudessa kokemansa menetyksen takia.
lyhyesti: elämänsä näennäisen kevyesti ottava salamurhaaja, joka on suurisuisesta ja flirttailevasta persoonastaan huolimatta yllättävän terävä.

Neir Bautista
näyttelijä: ?? (joku hot silverfox, joka näyttäisi abouttia samantyyliseltä kuin kuvassa alla)
fyysisiä huomioita: pitkä ja jäntevä, hopeanharmaat hiukset, hämmentävän hot ikäisekseen. 42-vuotias.
psyykkisiä huomioita: sodan ja psyykkerivoimiensa kautta syntyneitä menetysten aiheuttamia traumoja, sokea usko Keisariin ja kohtaloon, pidättyväinen, tapana väistellä henkilökohtaisia kysymyksiä.
lyhyesti: jopa epäilyttävän ystävällinen ja helposti lähestyttävä mies, joka on erinomainen ampuja. Omaa historiaa Inkvisition kanssa, ja myöhemmin käykin ilmi, että hänet on karkotettu koko organisaatiosta. Miksihän?

Lisäksi: piraattialuksen jämerä naiskapteeni Blue, kaksoisagentti Garr, ryhmän sairas ja mysteerinen Inkvisiittori Bautista (ei sukua Neirille), pääantagonisti Regis sekä paroni Hextus.

juoni: akolyytti-ryhmän ensimmäinen tehtävä menee pahasti pieleen, kun Inkvisitiolle korvaamattoman arvokas vanki onnistuu pakenemaan alukselta. Ryhmä lähetetään karkurin perään ja sotkeutuvat osaksi suurta tapahtumasarjaa, jonka keskiössä ovat psyykkerit, Kaaoksen voimat ja kaikkea kehystävä, raskauttavan kiero juoni.
Mitä pitemmälle sarja etenee, sitä enemmän katsoja huomaa kuinka syvästi tuotantokauden tapahtumat linkittyvät aiempiin tuotantokausiin, lähinnä hahmojen ja näiden kohtaloiden kautta.

Huh huh. Ehkäpä tuo riittää toistaiseksi.

Näin omiin hahmoihin liittyen, on lähes naurettavaa kuinka tarkasti kykenen visuaalisesti näkemään ja kuulemaan omia (ja muiden) hahmoja toiminnassa. Kuulen selkeästi esimerkiksi Remuksen äänen (se on käynyt jopa unessani kerran) ja muun muassa tämän kappaleen soidessa näen kuinka Neir nousee hitaasti rakennuksen katolta piilosta tarkkuuskiväärin kanssa, auringon porottaessa tämän niskaan ja estäen katsojalta suoran näkymän hänen kasvoihinsa. Kykenen ajattelemaan Raynen järkyttyneet kasvot, kuulemaan Wraxin hurjistuneen naurun, näkemään kuinka nopeasti Victuksen sormet kulkevat pitkin holonäppäimistöä... Se kaikki on samaan aikaan todella upeaa, mutta myös niin sanoinkuvaamattoman kiduttavaa:

En saa mitään näistä visuaalisista kuvista ulos samanlaisena kuin se on päässäni.

Se on aina pysähtyneenä, korkeintaan piirroksen tai sarjakuvan muodossa, ei dynaamisessa tai sulavassa liikkeessä puhumattakaan äänitehosteista ja musiikista. Ties kuinka moneen kertaan olen toivonut että maailmassa olisi olemassa johto, jonka voisin kytkeä aivoihini ja näitä lukuisia kohtauksia ajattelemalla saisin tietokoneen ruudulle musiikkivideota, yksittäisiä kohtauksia, ääntä tai elokuvaa juuri sellaisena kuin sen näen.

Perkele, jos ikinä saan 10 miljoonaa euroa niin käytän sen kaiken Dark Heresy -elokuvan/TV-sarjan tekemiseen, sillä en yksinkertaisesti näe yhtäkään syytä (paitsi ne taloudelliset) miksi näinkin potentiaalisesta loresta ja juonesta ei ole vieläkään tehty ainuttakaan oikeata elokuvaa. Warhammer 40K-maailmaan on tehty  kyllä useita strategia-, miniatyyri- ja roolipelejä, PC-sovituksia ja fanielokuvia, mutta ei vielä yhtäkään oikeaa, kokopitkää Hollywood-mättöä. Olisi siis upeaa olla ensimmäinen, joka sellaisen tekisi.

Keisarin nimeen, minähän sellaisen luon. Heti kun siis saan sen 10 miljoonaa euroa.
Ehkä joskus vielä perehdyn Warhammer/Dark Heresy -elokuvan teknisen toteutuksen mahdollisuuksiin ja ongelmiin, mutta siitä en aio vaahdota nyt.

Ensi kerralla toivottavasti arvostelu Gravitystä!
Sitä odotellessa, tsemppiä syksyyn ja Keisarin suojelusta!

Jos Rayne ja Remus istahtaisivat tuopposille...

Kesätoimintaa

Kesä tuli ja meni hujahtaen, samaten rahat ja elokuvat. Tämän kesäloman aikana ehdin katsastaa lähes kaikki ne toimintamätöt, jotka halusinkin nähdä, osa tuottaen pettymyksiä, toiset taas suuresti yllättäen. Joitakin tuli odotettua enemmän, erään lähdin katsomaan täysin spontaanisti. Tehdäänpä siis tästä postauksesta yhtä tiivis kuin leffakesästäni, joten aloitetaan ensin supersankareilla.

Man of Steel
Tämä oli yksi niistä leffoista joita odotin tappi pystyssä ja hymy huulilla. Henkilökohtaisesti olen aina rakastanut supersankareita, ja pitänyt lähes poikkeuksetta Zack Snyderin sarjakuvamaisesta ohjaustavasta, joka on samaan aikaan tyylikkään raskas ja rosoinen, mutta myös komea ja kiiltävä.

Man of Steelissä rebootataan jälleen kerran Supermanin tarina, tällä kertaa kuitenkin alkaen suoraan Kryptonilta näyttävin visuaalisin tehostein ja koskettavin musiikein, mikä on toimiva ja uudenlainen lähtökohta teräsmiehen tarinaan. Kokonaisuudessaan elokuva on graafisesti ja musiikillisesti messevän tyylikästä katsottavaa ihan kuvaustyöstä tietokonegrafiikkaan. Mitään suuren suurta visuaalista yllätystä tai pärinää lokuvassa ei kuitenkaan ole, ei edes kolmedeenä. Palaan tähän visuaalisuus-aiheeseen alempana...

Näyttelijät hoitavat homman purkkiin täsmällisesti, joskaan ei taaskaan mitenkään yllättävästi. Henry Cavill on tasaisen hyvä valinta, joskaan miehen kyvyt eivät pääse kunnolla esiin näinkin tunnetasolla siloiteltua hahmoa esittäessä. Mitään sinänsä moitittavaa Cavillin näyttelemisessä ei ole, vika on lähinnä ollut vain hahmojen ja näiden välisen vuoropuhelun kirjoittajassa.
Lois Lanea esittänyt Amy Adams oli kuitenkin rankka pettymys, sillä hahmossa ei (kaiken mainostamisen ja alleviivaamisen jälkeenkään) ollut mitään syvyyttä, eikä sitä "voimakkuutta" ja "älykkyyttä", josta oli ollut puhetta ennen elokuvan ilmestymistä. Minulle Adamsin Lane oli elokuvan juonelle täysin turha, keskeneräinen ja heikosti näytelty hahmo, jolla ei ollut niin minkäänlaista yhteyttä Cavilliin. Ihan teki pahaa katsella näiden näyttelijöiden vääntämää siirappista dialogia, kun jännite oli pakkasen puolella. Jopa elokuvan viimeisellä minuutilla näytetyssä sotilastytyssä oli enemmän karaktääriä kuin Lois Lanessa!
Toisaalta, näin kun hahmoihin päästiin, niin elokuvassa parhaimmistoa tämän puolesta ovat juuri sivuhahmot: pääantagonisti, Clark Kentin ottoisä ja -äiti, Lanen lehden pomo, se kryptonialainen hottisnainen, joka pisti Supermania pataan, siis herranjumala katsokaa nyt tätä

what a babe, voi herranjumala

Vaikka kuitenkin paikoin hahmollisesti ja pääosin myös visuaalisesti Man of Steel on ihan onnistunut elokuvasovitus, se ei luo mitään uutta: ei Teräsmieheen, ei elokuvateknilliseen puoleen, ei mihinkään. Yllätyksiä siis ei ole luvassa: Teräsmies auttaa, on kiva ja hymyilee kaikille, pelastaa Manhattanin ja saa lopulta tytön. Cliffhangeriin jäävä lopetus, joka jää huutamaan jatko-osaa. Lopputekstit.
Siinä kaikki. Tässä näkee, että Snyder on nimenomaan visuaalinen elokuvaohjaaja. Ei tarinallinen, hahmollinen eikä dialoginen ohjaaja.

Toinen todella suuri kompastuskivi on juuri tuo alussa mainitsemani visuaalisuus, joka ihan oikeasti vuotaa yli äyräittensä pitkin elokuvaa. Bang, upea avauskohtaus, bang, upea pelastuskohtaus, bang, upea taistelukohtaus, bang, toinen upea taistelukohtaus, bangbangbangbang: visuaalista ilotulitetta, silmänkarkkia ja lavastuspornoa joka puolella. Silmä ei pääse levähtämään, mieli ei pääse levähtämään, katsoja ei pääse levähtämään. Snyder heittää katsojan eteen niin paljon nähtävää, kuultavaa ja koettavaa, että katsoja hukkaa itsensä räjähdyksien, tuhoutuvien rakennusten, valopylväiden ja liehuvien viittojen sekaan. Näin loppua kohden elokuva tuntuu siis todella raskaalta, ja kohtaukset, joiden näennäisesti kuuluisi olla tunteikkaita, ratkaisevia ja näyttäviä, tuntuvatkin perusnitkutukselta, joka ei suoraan sanoen tunnu juuri veden juontia kummallisemmalta. Tämä on suuri sääli. Toivottavasti siis jatko-osassa (jossa myös Batman on nähtävissä) Snyder osaa hillitä visaalisen mielensä.

Lyhyesti:
+ Henry Cavill
+ tarinaa tukevat sivuhenkilöt
+ visuaalisuus
- visuaalisuus, tehostemättö alkaa pahasti puuduttamaan
- Lois Lane
- ei yllätyksiä

= hieman ponneton ja puuduttava superman reboot, jolla on kuitenkin hetkensä, kolme tähtöstä.
Plus paidaton Henry Cavill juoksemassa takapihalla ja pöllimässä vaatteita:

Fun fact: tämä hottis pelaa WoW:ia ja Borderlandsia

World War Z
Muutama viikko myöhemmin Man of Steel-pettymyksen jälkeen veljeni pääsi lomille armeijasta ja houkutteli minut mukaansa katsomaan World War Z:ta, jonka oli lukenut aiemmin myös kirjana. Suostuin pitkin hampain ja sillä ehdolla, että veljeni maksaisi sekä leffalippuni, että popkornit, sillä pelkäsin WWZ:n olevan tavallista Hollywood-draamaa, joka ei seuraisi alkuperäistä kirjaa kuin vain konseptiltaan.

Hyppäsimme sitten elokuvan 3D-ensi-iltaan, ja katsopas ihmettä, tämähän olikin ihan kelpo raina.

Tarina keskittyy näennäisesti tavalliseen amerikkalaiseen perheeseen, jonka isä toimi aikoinaan YK:n niin sanottuna "tiukan paikan lähettiläänä". Tilanteiden pakosta hän kuitenkin joutuu jättämään perheensä taakseen ja hyppäämään taas vaarallisiin tilanteisiin jahdatessaan parannuskeinoa alkuperältään tuntemattomaan raivotautiin, joka saa ihmiset hyökkäämään toisiaan vastaan puremalla ja tappamalla. Toisin sanoen zombiutumaan. Matkatessaan ympäri maailmaa hän kohtaa paitsi erilaisia ihmisiä, kulttuureja ja pelastuskeinoja, myös kiperiä tilanteita, odottamattomia kuolemia sekä tietenkin ikävää ja huolta perheestään.

Dramaturgisesti WWZ on ihan kelvollista tavaraa ja vie sopivan jouhevasti eteenpäin välillä kiihdyttäen ja välillä hidastaen tarinaa. Dialogille ja hahmoille annetaan tilaa, samaten kuin massiivisille joukkokohtauksille ja ammuskelulle. Vaikka eteenkin toimintakohtaukset vilisevät silmissä (kuten melkein nykyään kaikki toimintakohtaukset), ne luovat vahvaa vuoropuhelua valtaville lavasteille, ympäristökuvauksille ja maailmanlopun skenaarioille, jotka ovat visuaalisesti elokuvan parasta antia. Eteenkin se muuri.

Näyttely on perushyvää. Musiikki on perushyvää. Tarina on perushyvä. Teknillisesti elokuva on perushyvä. Mutta siihen se juuri jääkin: perushyväksi.

Monia zombi-elokuvia nähneenä ja lukeneena, olisi ollut kiva, jos WWZ olisi tosiaan luonut jotakin uutta tähän lajityyppiin, esimerkiksi ottanut samanlaisen raporttimaisen tai dokumentaarisen näkökulman kuin alkuperäisessä kirjassakin. Odotin WWZ:lta hieman jotain Contagionin tyylistä kerrontaa, joten jouduinkin sitten hieman pettymään, kun kyseessä oli enemmänkin draama/katastrofi-elokuva kuin dokumentaarinen filmi.

Lyhyesti:
+ peruskiinnostavat hahmot ja näyttelijät
+ kirjan lore on sama, ja se näkyy paikoin
+ sopivan jännä...
- muttei yllättävä, eikä luo mitään uutta ja omaa
- suuri pettymys jos odottaa dokumentaarista elokuvakerrontaa
- nyt saatana loppui se astman tramatisoiminen

= perushyvä zombi-apocalypsemättö ilman sen kummempia ihmeellisyyksiä. Kolme tähteä, plussaa siitä että Brad Pitt on yhä vedossa.

Pacific Rim
Odotin ihan järjettömän paljon Pacific Rimiä, sillä
1) rakastan scifiä ja cyberpunkkia
2) rakastan robotteja
3) rakastan toiminta-draamaa ja maailmanlopun uhkaa.

Kädet tärisivät kun hyppäsin heti elokuvan ilmestymispäivänä (ikävä kyllä) 2D-näytökseen. Kädet tärisivät kun pääsin pois teatterista ja olisi tehnyt mieli repiä paita (tai oikeastaan mekko) pois päältä. Sen verran kovat adrenaliinipärinät elokuvasta jäi.

Lukijoille tiedoksi: tämä ei ole kuin Transformers. Tämä EI ole kuin Transformers. Transformers oli tunnotonta efektipornoa, jonka toimintakohtauksien vilinässä, hahmojen tyhjyydessä ja mechojen kiillotetussa panssarissa ei ollut mitään tarinaa tahi mieltä.
Pacific Rim on on paljon Transformerssia kuluneempi. Pacific Rim on on Transformerssia tarinallisesti syvempi ja uskottavampi. Pacific Rim on synkempi. Ja Pacific Rim on myös hauskempi.

Toisin kuin muut tämän kesän toimintamätöt, PR on puhtaasti originaali tarina, joka ei perustu kirjaan, animeen eikä videopeliin. Vaikka pieneltä imelyydeltä ei tässäkään vältytä, Pacific Rim on todella positiivinen yllätys valtavirran Hollywood-elokuvista.

Rainassa on useampi Hollywood-valtavirrasta erottuva ominaisuus.
Ensinnäkin elokuvassa on useampi tärkeä hahmo, jotka ovat kansalaisuudeltaan jotain muutakin kuin perushotteja amerikkalaisia. Niin paljon erilaisia kansalaisuuksia! Niin paljon erilaisia kulturaalisia värejä! Päähenkilöt toimivat loistavasti, mutta eivät todellakaan vie tilaa vähän karikatyyrisyyteen lankeavilta, mutta kuitenkin hauskoilta ja mielenkiintoisilta sivuhahmoilta, jotka saavat melkein yhtä paljon screentimea kuin päähenkilökaksikkokin. Ylipäänsä tarinan hahmot olivat monella tavalla hyvinkin moniuloitteisia, yllättäviä, samastuttavia ja suloisia, mutta ei päälleliimatun dramaattisesti, vaan juuri sopivalla tavalla, joka jättää tilaa myös katsojan tulkinnalle.

Toisekseen, kaiken tämän apocalypse-synkkyyden keskellä Pacific Rim on raskaasta asetelmastaan huolimatta todella rempseä, mukaansa tempaava ja itsensä kevyesti, jopa hieman ironisestikin ottava elokuva. Cyberpunkin sadetta, ruostetta, hajoavaa tekniikkaa ja epätoivoisia tilanteita pursuaa joka nurkasta, mutta visuaalisesti elokuvaa pehmittää iskevä musiikki, räväkät sivuhahmot sekä hauska dialogi.

Referensseiltä ei voi välttyä. Ylhäällä EVA-00 Neon Genesis Evangelion animesta vuodelta -95.

Yllättävää myös, että draamaa ja toimintaa on ripoteltu tasapuolisesti ympäri elokuvaa ja tarina vie sopivalla vauhdilla eteenpäin, ei junnaa, eikä ryntää eteenpäin. Juonenkääntöjä, vastoinkäymisiä ja vaarallisia tilanteita riittää, samaten kuin mies-ja naiskauneutta, hahmojen välistä kanssakäymistä, draamaa ja dialogia.

Tätä olisi voinut toisaalta olla enemmänkin, hahmojen välistä dramaa siis, sillä olen aina ollut dialogi- ja draamaihmisiä ja tulen aina olemaankin. Mielestäni myös elokuvan huippukohtia olivat juuri päähenkilöiden yhteenotot toistensa ja sivuhahmojen kanssa, puhumattakaan siitä, mitä Jäger-robotin sisällä tapahtuu näitä ohjattaessa. Onkin harmillista, miten vähän Jäger-robottien taustaan sekä hahmojen ajatuksiin syvennyttiin, mutta toisaalta, jostakin elokuvan pituutta täytyy nipsiä pois, sillä muuten tämä parin tunnin näpsäkkä toimintaelokuva olisi venynyt liian puuduttavaksi.

Ehkä sitten jatko-osassa.

Kaikkea siis löytyy jokaiselle katsojalle: jos haluat toimintaa, sitä löytyy. Jos tykkäät enemmän hahmoista, niitä riittää. Kiinnostaako visuaalinen mättö tai musiikki? Ole hyvä. Haetko suoraviivaista tarinaa? Selvä. Haluatko siihen kuitenkin jotain syvällisempää sanomaa? Hoidettu on.
Tälläinen sekä miesten että naisten, eri ikäryhmien ja erilaisten elokuvamieltymysten huomioiminen on Hollywoodissa sen verran harvinaista, että sille on nostettava hattua, eteenkin kun se on tehty näin törkeän hyvin. Reaktioni:



Lyhyesti:
+ ihanan kieli poskella tehty robotti-apocalypse-mättö
+ taistelut pursuavat maskuliinisuutta ja adrenaliinia...
+ mutta KOHTUUDELLA
+ originaali tarina ja söpöt hahmot
+ mieleenpainuva ja naseva soundtrack
- loppu olisi voinut olla räjähtävämpi
- hahmojen välistä dialogia enemmän, kiitos

= kesän suurin yllättäjä ja ehdottomasti paras länsimainen robottimättö ikinä. Neljä tähteä! En malta odottaa jatko-osaa!

Ensi kerralla on vuorossa toivottavasti settiä uusimmasta Star Trekistä sekä juuri ilmestyneestä Elysiumista, jonka menen katsomaan ensiviikon alussa. ja toivottavasti myös R&A-uutisia...

Animesarja-arvosteluita pt 4: Ouran high school host club

Jossain vaiheessa tapahtuu anime-regressio. Minulle se tapahtui muutama kuukausi takaperin, kun innostuttiin kavereiden kanssa puhumaan lounaan aikana animesta. Itse en ole ollut nuoruudessani mikään suuren suuri anime/manga-kuluttajana, mutta niin kuin kuka tahansa animelapsi, myös minäkin sain siitä teinivuosillani osuuteni. Olenkin tässä nyt muutamien viikkojen aikana istunut tietokoneen ääressä ja katsellut läpi muutamia itselleni rakkaita ja tärkeitä animeita, näihin kuuluen muun muassa shojo-söpöily Fruits Basket, toiminta-komedia Full Metal Panic sekä synkeä verimättö Elfen Lied.

Kaarnis myös pakotti minua katsomaan kanssaan Ouran High School Host Clubin, johon en pahimpana animekautena ehtinyt tutustua muuten kuin silmäillen. Ilokseni sarja osoittautuikin kuitenkin ihan passeliksi kokonaisuudeksi.

Ouranin asetelma on hävyttömän simppeli: enemmän tai vähemmän ujo ja sisäänpäin kääntynyt Haruhi löytää itsensä super rikkaiden nuorten lukiosta, ja onnistuu siellä vieraillessaan rikkomaan törkykalliin vaasin. Näin Haruhi pakotetaan maksamaan velkansa takaisin osallistumalla lukion erikoiseen kerhoon, jossa tämän miespuoliset jäsenet hurmaavat naispuolisia asiakkaitaan omalaatuisella karismallaan.
Tarinassa on tosin yksi asioita mutkistava seikka: Haruhi on tyttö, ja se on pidettävä salassa.

Aivan kuin Haruhin sukupuolen salaamisessa ei olisi jo tarpeeksi vaivaa, myös clubin jäsenet tuppaavat olemaan enemmän tai vähemmän hankalia persoonia. Luonnollisesti rauhallinen ja tasapainoinen Haruhi joutuu sitten ratkomaan näiden ongelmia, ja luomaan kutakin kohtaan tärkeän ja syvällisen toveruuden, ellei jopa enemmänkin.

Mitä hahmoihin itsessään tulee, niitä on paljon ja kukin on värikäs omalla tavallaan. Karikatyyrisesti jokainen hahmo esittää tyypillistä anime-arkkityyppiä, täysin jopa hahmojen itsensä tiedostamana. Löytyy kaunista nuortamiestä, viileää älykköä kuin myös rasavilliä kaksostakin.

Arkkityypit jäävät kuitenkin aina arkkityypeiksi. Vaikka kuhunkin hahmoon tuodaan jakso jaksolta vähän muutakin kontekstia, se ei ainakaan itselle jäänyt juurikaan muuksi kuin no, sivutuotteeksi. Syvällistä settiä toki haetaan, mutta siihen se juuri jääkin: hakemiseksi.

Mitä siihen oikeaan syvällisyyteen tulee, niin sekin toki löytyy Ouranissa, mutta sitä ei suinkaan alleviivata, korosteta tai luoda väkisin. Se juuri onkin yksi Ouranin parhaimpia puolia.
Esimerkiksi Haruhin poikatyttömäisyys ei saa sarjassa juuri ollenkaan huomiota, mutta se kuitenkin on läsnä ja täysin hyväksyttynä asiana. Kun sarjassa päästään eteenpäin, ja katsoja pääsee kohtaamaan Haruhin perheen, huomataan taas, miten yleisesti erikoisena pidetty asia niin ikään sivuutetaan ja annetaan vain olla. Asia on läsnä, mutta siihen ei kajota eikä puututa.

Koska eteenkin naisellisuuteen liittyvät normit ovat mitä ovat, on hienoa että Ouran on rempseän huumorin kautta lähtenyt, ei nyt suoranaisesti käsittelemään, mutta ainakin kohtaamaan näiden normien rajoja. Siksi tälläisia animeita, ja miksei ihan länsimaisia elokuviakin, saisi olla paljon enemmänkin: aiheita, jotka käsittelevät naisellisuutta ja naiseutta, niihin liittyvia stereotypioita, käsityksiä ja sanomattomia sääntöjä. Sanottakoon, että tälläinen elokuva (tai sarja) pitäisi luoda vielä siten, ettei näitä teemoja sörkittäisi liikaa, tai että ne ainakin olisivat sen verran taustalla, ettei niihin kiinnitetä huomiota, aivan kuten Ouranissakin.
Siten ainakin tämä animesarja on hyvin onnistunut: se puhuttelee ja kyseenalaistaa, joskaan ei syyllistä tai tuomitse. Ja se tekee sen hyvin.

Näin kokonaisuutena Ouran on yleisesti siis hyvin passeli tapaus. Itse yleinen animaatio on 2000-luvun alun puolellevälille tyypillistä, ei silmäänpistävää muttei rumaakaan. Näin animen tarina, pääsee enemmän oikeuksiinsa, tai oikeastaan sen ennakkoluuloton huumori, täysin kieli poskella väännetty audiovisuaalinen ilme, sekä se tosiasia, miten tarkkaan hahmot itsessään ovat tietoisia omasta ja toisten karikatyyrisyydestä.
Jos kokonaisuutena hauska ja rempseä kokoperheen animu kiinnostaa, suosittelen kyllä Ourania lempeästi.

Huhtikuun puolessa välissä myös yli kaksi vuotta odottamani Evangelion-elokuva, Rebuild of Evangelion 3.33: You can [not] Redo, sai ensi-iltansa Japanissa. Koska olin ehtinyt spoilaantua elokuvasta, ja lisäksi aivan liian malttamaton odottaakseni elokuvaa Rakkautta & Anarkiaa -festareille, latasin elokuvan netistä ja katsoin läpi. Lievästi sanottuna olin elokuvan jälkeen hengästynyt ja voimaton, monestakin syystä.

Suurena Evangelion-fanina odotin uutta leffaa kiihkeästi kaksi ja puoli vuotta. Kun viimein sain rainan ladattua koneelle, hyvänlaatuisena ja vieläpä englannin kielisten tekstien kanssa, sanoin kaverille: "mua jännittää niin paljon... Toivottavasti tää on hyvä." Varasin eteeni kokista ja sushia, ja varauduin tajuntaa räjäyttävälle matkalle, jonka olin aina ja poikkeuksetta kokenut Evangelionin parissa. Yllättäen, jouduinkin pettymään.

Ensinnäkin elokuva oli aivan tajuttoman lyhyt, ja siihen oli isketty aivan liian paljon tavaraa yhteen menoon. Kaikki tuntui vilisevän silmissä, ei vain juoni ja tapahtumat, vaan myös se visuaalinenkin puoli: taistelukohtaukset olivat aivan liian tiiviisti leikattuja että tälläinen verkkainen silmä pysyisi siinä perässä, puhumattakaan siitä miten paljon ja nopeasti ehti tapahtua muutamassa sekunnissa. Tämä teki muuten potenttiaalisista taistelukohtauksista suorastaan vedottomia ja tylsiä. Visuaalisesti Rebuild 3 ei yllätä vaan päin vastoin, jatkuva tietokonegrafiikka jopa puuduttaa.

Lisäksi minua harmitti kuinka alkuperäisen sarjan suurimmat plot twistit (totuus Shinjin äidistä, Rein alkuperä) esiteltiin katsojalle melko laimealla tavalla. Mangassa tämä oli toteutettu mielettömän hyvin, ja kohtaukset kuuluvatkin suurimpiin suosikkeihini, mutta RoE 3:ssa tämä oli melkoinen pettymys. Miten näin suuri asia, voitiin sivuuttaa näinkin kevyesti?

Kyllä RoE 3:lla on tosin hetkensäkin.

Toisaalta, mitään huonoa ei ole ilman myös jotain hyvääkin. Tarina nimittäin lähtee liikkeelle hyvin mielenkiintoisista lähtökohdista, joka osoittautuu ennen pitkää mukavaksi juonenkäänteeksi. Shinjin kapinamielisyys jatkuu, ja elokuva jatkaa tuttuun tapaan hänen näkökulmastaan, aivan kuten muutkin Rebuildit. Ääninäyttely on mielettömän hyvää, musiikki riipivää ja dialogi koskettavaa. Suuria kysymyksiä ja mystiikkaa löytyy, sekä sitä nge:mäistä psykomättöä. Lopulta katsoja kysyykin itseltään, että mitä hittoa minä katson. Ja juuri siitä Evangelionissa on kysymys.

Kaikkein suurimmaksi käänteeksi omalla kohdallani osoittautui kuitenkin tämä naama:

Perkele

Olen tähän asti vihannut henkeen ja vereen Kaworu Nagisan hahmoa. Alkuperäisessä sarjassa hän vaikuttaakin melko sattumanvaraiselta tekeleeltä, jonka tarkoitus oli tuoda Shinjille lähinnä homopaniikkia ja konfliktia itsensä ja tekojensa kanssa. Se tuntui lievästi sanottuna väärältä ja inhottavalta. Mangassa hahmoon ei juuri muita piirteitä tuotu, paitsi se tosiasia, ettei hänellä ollut elämässään valtaa muuhuin kuin sen päättymistapaan: taas kerran päänvaivaa jo muutenkin henkisesti epävakaalle Shinjille. Rebuild of Evangelionin Kaworu eroaa kuitenkin alkuperäisestä hahmosta paljonkin, mikä sai minut... sietämään hahmoa.

Jos alkuperäinen Kaworu on jatkuvasti kierolla tapaa iloinen ja suorasukainen, RoE:n Kaworu on heti ensimmäisenä melankolinen. Hän aavistaa, mitä tuleman pitää, muttei ole siitä iloinen, päin vastoin, häntä pelottaa ja säälittää Shinjin tilanne. Lisäksi Kaworu tuntuu olevan hieman epävarma tulevaisuuden ja oman kohtalonsa suhteen, eikä ole niin itsevarma ja tietäväinen Gendon suunnitelmista, kuten alkuperäisessä animessa/mangassa. Tämä tuo Kaworun hahmoon tiettyä inhimillisyyttä ja mahdollisuutta samastua.

Myös Kaworun ja Shinjin, kyllä, eroottinen suhde, on tuotu esiin RoE:ssa paljon herkemmin, ja siten uskottavammin ja paremmin. Toisin kuten mangassa, sitä ei survota katsojan eteen väkisin, vaan tuodaan esiin pienillä eleillä, ilmeillä... ystävyydellä. Fyysistä kontaktia on vähän, mutta se ei tee hahmojen henkistä kontaktia yhtään vähäisemmäksi. Juuri tässä versiossa Shinjin ja Kaworun suhde on kaikista aidoin, kaikista koskettavin ja siten kaikista surullisin. Siksi itselleni tuli melko kaihoisa olo, kun seurasin elokuvan lopputekstejä ja kuuntelin Utada Hikarun laulamaa päätöskappaletta.

"Everybody finds love in the end..."

Taisi siinä yksi kyynelekin tirahtaa.

Rebuild of Evangelion 3.33:ssa on paljon rasittavia puutteita, ja jättää katsojalle huomattavan paljon kysymyksiä. Itseäni jäivät askarruttamaan edellisissä elokuvissa pyörineiden hahmojen kohtalot, jotka olivat alkuperäisessä sarjassa tärkeissä rooleissa (Toji, Kaji...) sekä sarjaan tuotu uusi EVA-pilotti, jolle ei ole annettu vielä suurta roolia. Siksi odotankin RoE-sarjan viimeistä osaa, joka toivottavasti nähdään vielä ennen vuotta 2015. Itse toivon, että sarjan viimeinen osa täyttää aikaisempien osien juoniaukkoja sekä antaa elokuville näyttävän ja omanlaisensa lopetuksen.

Päädyin myös tekemään Rebuild trilogialle myös AMV:n, jonka lähetin alkukesästä järjestettyn Desuconin animemusiikkivideo -kisaan. Finaaliin pääsin, mutta palkintoja ei tällä kertaa lohjennut. Tällä kertaa.
Video itse löytyy tästä.

Pahoittelen muuten blogini laiskaa päivitystahtia. Koetan parantaa tapani. Jatkossa on luvassa ainakin setitystä uudesta Star Trekistä sekä Man of Steelistä, ja toivottavasti syssymmällä R&A -festareista.
Siihen asti, kuulemiin ja hyvää kesää!

Tuomioni on...

Pyöräytettiin sitten Kaarniksen kanssa leffailtamat ja katsottiin Dredd, viime vuonna väsätty toimintapläjäys, jonka pohjana toimii 70-luvun sci-fi-sarjis 2000 AD ja sen päähenkilö Judge Dredd. Odotin elokuvalta sin citymäistä verimössöä ja sarjakuvamaista kuvaustyyliä, mutta jännä kyllä, jouduin jälleen kerran erehtymään, omaksi onnekseni.

Dreddin pääjuoni on hyvin simppeli: kovimmista kovin sci-fi kyttä Dredd nappaa mukaansa juuri poliisivoimiin pestatun Anderson-tyttösen ja lähtee vetämään tämän kanssa murhakeikkaa, joka osoittautuukin arvioitua hankalammaksi: pilvenpiirtäjän kattohuoneistossa muhii huumediileri Ma-ma, joka täytyy tuomita kuolemaan rikoksistaan. Tuomio-Dreddin ja tämän välissä on kuitenkin 200 kerrosta ja satoja kostonhimoisia kätyreitä aseet tanassa.

Ei siis ihme, että ajattelin elokuvan sisältävän tyypillistä brain-offia eli aseen laulantaa, vakavia ilmeitä, kornia dialogia sekä tietenkin näyttäviä räjähdyksiä. Näitäkään ei Dreddissä toisaalta pihdata, mutta elokuva sisältää paljon muutakin kuin mättöä.

Ensinnäkin raina on kaunis kuin pieni porsas. Visuaalisesti kamera-ajo on sulavaa ja tyylikästä, leikkaus poikkeuksellisen rauhallista toiminta-elokuvalle ja herranjumala ne slow motionit! Kaikki jotka vähänkin tuntevat minua elokuvankatsojana, tietävät miten paljon rakastan äärimmäisiksi hidastettuja (taistelu)kohtauksia, ja jumanviude, että ne näyttävät tässä elokuvassa hyviltä. Kaarnikseltakin pääsi suusta lyhyt, mutta sitäkin todempi kommentti: "tää elokuva näyttää kyllä niin hyvältä."

Unf, laukean tälle grafiikkapornolle.

Visuaalisuus ei ole ainoita Dreddin vahvuuksia. Se on nimittäin myös rytmiltään ja tyyliltään ovela. Vaikka kyseessä onkin puhdas toimintaelokuva, se ei todellakaan heitä väkivaltaa katsojan silmille. Päin vastoin, raakaa toimintaa suorastaan vältellään, ja elokuvan suurin jännitys ja dramatiikka syntyy kaikesta muusta kuin aseen paukkeesta. Tämä oli minulle suuri ja iloinen yllätys.

Vaikka näin lyhyessä elokuvassa ei olekaan aikaa hahmokehitykselle tai syvälle teematiikalle, minusta tuntuu, että sitäkin löytyy. Ehkä sitä joutuu toisaalta hieman etsimään, sillä eteenkin jos teematiikasta puhutaan, Dreddissä ei sitä paljoa alleviivata ja siten sitä voi olla todella vaikeaa huomata. Itse kuitenkin koin, että elokuvassa oli paitsi kyse voimasta ja vallasta, myös tietyllä tapaa inhimillisyydestä ja sen suhteudesta oikeuteen. Tekeekö oikeuden jakaminen toisesta oikeamielistä? Onko oikeuden jakaminen aina oikeutettua?

Tämän kysymyksen eri puolille asettuvat kovanaamainen Dredd, joka jakaa oikeutta poliisina maksoi mitä maksoi, ja sitten metropoliksen poliisityölle uutukainen Rookie Anderson. Näiden kahden hahmon välistä vuorovaikutusta olisin mielelläni katsonut enemmänkin, ja siksi toisaalta toivon, että elokuvalle väsättäisiin jatko-osa, joka syventyisi nimenomaan hahmoihin. Kullakin nimittäin on mielenkiintoinen taustansa, joista mieluusti kuulisin lisää. Sitä paitsi Rookie on niin tavattoman sievä, että kyllähän tytyä sietäisi katsoa jo pelkästään yksinään.

Olet, söpö, oletolet uguu.

Lyhyesti: Dredd on mielenkiintoinen toimintatapaus, joka ikävä kyllä ei päässyt Suomeen saakka teatterilevitykseen. Siitä huolimatta suosittelen rainaa niille, jotka haluavat paitsi nauttia visuaalisesti nätistä elokuvasta ja nasevista hahmoista, myös hieman erilaisesta toimintamätöstä.
Tuomioni Dreddin suhteen siis on...

Hyvä elokuva.

Nyt kun on arvostelut heitetty, pääsen itkemään teille sitä, kuina hidas ja saamaton olen päivittämään blogiani. Koetan petrata asian suhteen. Pysykää kuitenkin kanavalla (tai oikeastaan sivulla), sillä tulossa on pariki animesarja-arvostelua, sekä myöhemmin kesällä analysointia tulevista R&A -festareista.

Ps. tahdon ihan sikana tehdä videon Dreddiin, luultavasti tähän biisiin. Saa nähdä mitä inspiroidun väsäämään...