Synkistelyä Burtonin tyyliin

Ollaan rehellisiä: en ole koskaan kummemmin välittänyt Tim Burtonista nimenä. Suurimmilta osin siksi, koska kaikki ympärilläni tuntuvat aina huudahtelevan ja kiljuvan innoissaan tämän elokuvista, nostattamassa sen taivaisiin kehuillaan, ennen kuin se on edes tullut nähtäväksi elokuvateattereihin: "Se uusi Alice in Wonderland on Burtonin ohjaama! Sen on pakko olla hyvä!" Toisekseen ehkä siksi, etten yleensä kiinnitä huomiota elokuvien ohjaajiin tai muihin tekijöihin, vaan sen sisältöön.

<-- herra itse hipster-laseineen

Ehkä Burton on juuri tämän hehkutuksen takia hieman ärsyttänyt minua, mutta toisaalta noussut korviini myös nimenä. Kun sitten kiinnittää huomiota nimeen, huomio keskittyy elokuvaa katsoessa myös kyseisen ohjaajan tyyliin. Ja Burtonin tyylin huomaavat kaikki. Monesti ajattelenkin: "Ahaa, vai Burtonin leffa. Taas nähdään siis tummia pilviä ja käpristyneitä puita, synkistelyä, joka on varmasti emojen mieleen. Ja tietenkin Johnny Depp." Kieltämättä nämä yksittäiset asiat toistuvatkin Burtonin leffoissa. Poikkeus kuitenkin vahvistaa säännön.

Mikä on tämän postauksen pointti? Pidin viikko takaperin parin hyvän kaverini kanssa leffailtaa ja katsoimme muun muassa Sweeny Toddin, Burtonin väsäämän musikaalin. Tämä sai minut kirjoittamaan lyhyesti muutamasta Burtonin ohjaamasta elokuvasta. Kai minun on myönnettävä, että Burton on hyvä ohjaaja, sillä häneltä kuitenkin löytyy monia niin loistavia elokuvia.

Kaikki tuntevat Edward Scissorhands-klassikon. Tämä on yksi Burtonin vanhimpia, mutta kuitenkin tyyliltään juuri sitä puhdasta itseään: tarina on täynnä draamaa ja emootiota, miljöö joko mustanpuhuva ja synkkä tai teennäisen steriili. Musiikit koskettavat, näyttelijät puolestaan osaavat hommansa paremmin kuin hyvin. Myös yksittäiset kohtaukset (vrt. lumiveistos-kohtaus) on jäänyt pysyvästi monien mieleen, ja pakko myöntää, että Saksikäden lumenveistely-kohtaus on yksinkertaisuudessaan todella kaunis.

Annoin kuitenkin tämän elokuvakokemuksen odottaa monta vuotta, ennen kuin kaverini liki pakotti katsomaan sen viimejuhannuksena. Lähdin katselukokemukseen mukaan melko skeptisesti: taas nähdään sitä burtonimaista emoilua ja nähdään taas yksi elokuva, jota kaikki hehkuttavat, ja joka ei minua itseäni kosketa. Kuitenkaan en voinut olla heltymättä Saksikäden tarinaan, eteenkin kun Johnny Depp osasi näytellä osaansa niin uskomattoman suloisesti. Toisaalta pahaa ei tehnyt katsella myöskään Winona Ryderia.

Huonoja Tim Burton -leffoja eivät ole myöskään Mars Attacks!, joka ei päällisin puolin ole burtonmaisen synkkä, mutta yhtä villi ja sekopäinen kyllä. Nightmare Before Christmasin tietävät kaikki, ja jopa yltiömäisestä hehkutuksesta ja gootti-maineesta huolimatta se on todella suloinen ja liikuttava elokuva, tietyllä aavemaisella höysteellä.

Aavemaisen suloinen onkin Roald Dahlin (btw, erinomainen kirjailija) lastensatuun perustuva Jaakko ja Jättipersikka (eng. James and Giant Peach). Meille luettiin Dahlin kirjoja ääneen, kun olimme nappuloita, ja myös elokuva tuli katsottua pariin kertaan, kun sen sai kätevästi lainattua kirjastosta. Rehellisesti täytyy sanoa, että vaikka kirja ja elokuva onkin suunnattu lapsille, ainakin rainassa oli jotain, mikä piti niskakarvani pystyssä koko katselun ajan. Pikkuveljeni ei edes uskaltanut katsoa muutamaa kohtausta, sen verran jännittävä oli esimerkiksi alkupuolen hai-kohtaus, luuranko-merirosvo -sähläys sekä loppupuolen sarvikuonopilvi.

Aavemaisen suloinen. Aavemainen, koska nukke-animaatio, valon ja varjon herkkä tanssi, musiikit, paikoin synkähkö teematiikka ja todella jännittävä tarinankerronta saavat kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä. Suloinen siksi, sillä nukkemaisuudessa on jotain lapsekkaan ihastuttavaa, ja ylipäätään naivistinen ajatus pienestä ihmisestä ötököiden kanssa reissaamassa Atlantin yli, on kerrassaan viehättävä. Kaikenlisäksi hahmot ovat sanalla sanoen valloittavia, joista jokainen löytää helposti suosikkinsa. Itse pidin fiksusta Heinäsirkasta jo kirjassa, mutta lempeä ja äidillinen Leppäkerttu on myös ollut mieleeni. Avuton ja sekoileva Kastemato on kyllä myös jollain tavalla vedonnut minuun.

"Tavatessasi rakastettusi, aika kulkeekin pirun nopeasti," tuumaa Edward Bloom.

Seuraavaksi haluan ottaa esiin Big Fishin, yhden lemppari draamoistani ja samalla ehdottoman suosikkini myös Burtonin tuotannosta. Meni useita vuosia ennen kuin tajusin tämän elokuvan olevan Burtonin ohjaama, ja kun sain sen tietää, kielsin sen aluksi tyystin. "Eeeei tää voi olla Burtonin! Burtonhan tekee vaan emo-nukke-animaatioita ja Johnny Depp -leffoja!" Tässä kohden jouduin myöntämään, että häiskä tuppaa tekemään erittäin hyviä elokuvia, eteenkin toimivaa draamaa ja dialogia.

Big Fish on paitsi mainio ja koskettava elokuva juoneltaan, myös visuaalisesti hyvin rikas. Kaikkea löytyy hidastuksista nopeutuksiin, klassisiin kauhukartanoihin ja narsissi-peltoihin. Taiteellisesti Big Fish on täynnä kultaisia leikkauksia, suoria ja kauniita linjoja, pehmeitä ympyröitä ja rikottuja kokonaisuuksia, kaikki kuitenkin silmää miellyttävässä harmoniassa. Dialogi on uskomattoman napakkaa ja monesti hauskaa, jota pitkälti tukevat erinomaisesti valitut näyttelijät. Nämä osaavat hommansa pirun hyvin, ja isot kunnianosoitukset menevätkin kohdallani Ewan McGregorille, joka on pitkään ollut lemppari miesnäyttelijäni. Isoja nimiä, kuten Johnny Deppiä tai Helena Bonham Carteria ei tarvita, jotta elokuva olisi näyttelijäkaartiltaan toimiva. Lisäksi, in my honest opinion, McGregor on tavismaisuudessaan Deppiä huomattavasti komeampi. Ottaisinkin Ewanin mielelläni miehekseni, samoin kuin hänen Big Fishissa näyttelemänsä Edward Bloomin. Kuka nyt ei ihastuisi hurmuriin, joka osaa olla romanttinen sekä kertoa uskomattomia tarinoita loppumattomalla verbaalisella lahjakkuudellaan?


Edward Bloom on korviaan myöten ihastunut rakastettuunsa. Itse en ole ihastunut Burtonin Alice in Wonderlandiin tai Charlie & Chocolate Factoryyn, joista kaikki ovat, ihme ja kumma, pitäneet. Jali ja Suklaatehdas oli minusta teknisesti karseannäköinen, eikä ollut lainkaan samanlainen tribuutti alkuperäisteokselleen niin kuin Jaakko ja Jättipersikka. Alice in Wonderland kärsi samantyylisestä teknisestä kökköydestä, sekä myös antautumisesta ns. helpoille näyttelijä-valinnoille, kuten Suklaatehtaassakin. Ei siinä, etteivätkö olisi hyviä valintoja, mutta hieman käytettyjä kuitenkin.

Kaikkia ei voi miellyttää, se on selvää. Itseäni Burtonin kohdalla ei miellytä juuri nuo edellä mainitut seikat, eteenkin kun nykypäivänä kadut pursuilevat lähes tuntemattomia, mutta todella lahjakkaita näyttelijöitä. Omasta mielestäni tietokone-animaatiota ei kannata, edes osittain, käyttää, ellei se ole teknisesti oikeasti kannattavaa ja viusaalisesti häikäisevää. Hyvän elokuvan voi saada ilmankin erikoisefektejä ja hyvinkin pienellä budjetilla, minkä alkupuolen burtonit osoittavatkin. Kolmannekseen turhanpäiväinen emo-gootteilu ei minuun iske.

"Hei Burton! Koska pääsen taas kekkaloimaan johonki sun leffaan?" "Pian ystäväni, pian."

Myönnettäköön, että lisää Burtoneita on nähtävä, en kuitenkaan Burtonin takia, vaan puhtaasti elokuvallisesta mielenkiinnosta. Kaverini on kehunut paljon Beetlejuicea, ja scifin ystävänä Apinoiden Planeetta on must-see. Dark Knightin innoittamana olisi hauskaa katsoa myös Batman Returns. Sen kummempaa enää leffoja luettelematta, taidan hiipiä unien syövereihin. Miten se saa mieleeni jollain kierolla tavalla burtonmaisen aavemaisuuden ja teennäisen sulokkuuden?

Ps. Korjailin muuten yleisesti hieman epäkunnossa olevia linkkejä ja kuvia, lisäsin postauksiin tageja ja korjasin kirjoitusvirheitä.

Ps2. Kaikenlaiset kommentit ovat tervetulleita, oli kyse sitten blogin ulkonäöstä tai sisällöstä. Mistä sinä haluaisit minun kirjoittavan? Onko jotain parannettavaa? Vai haluatko haastaa minut elokuva-aiheiseen postaukseen? Sana ja aihe vapaa, kunhan saat jotain sanottua.

Töihin elokuva-alalle?

Luen parhaillani isosiskoltani yo-lahjaksi saamaa kirjaa. Kyseessä on kahden nuoren toimittajan tekemä opas, nimeltään Nuoren toimittajan eloonjäämisopas. Se kertoo varsin kattavasti journalistin työstä, kuinka toimittajapiireihin pääsee sisään, millaiset koulutusmahdollisuudet alalla on ja niin pois päin.

Olen lukenut kirjasta vasta neljäsosan, kun alan jo epäillä kykyjäni journalismin parissa. Alalle koulutetaan liikaa porukkaa, työnsaanti on vaikeaa, työt stressaavia ja sinun on oltava törkeän hyvä kirjoittaja menestyäksesi. Näiden tosiasioiden valossa moraalini on siis murentunut, ja nyt eteenkin tulevaisuus ja jatkokoulutus mietityttää, enemmän kuin koskaan.

Koska olen taiteellinen ihminen, pidin aluksi taidetta potentiaalisena uravaihtoehtona. Kun kuitenkin kävimme vakavan keskustelun isäni kanssa taidealasta työnä, tulin siihen tulokseen, ettei kannata edes yrittää: sillä työllä hädintuskin elätät edes itsesi. Aloin pohtia seuraavana journalistin uraa, sillä kirjoittaminen oli minulle toinen asia mistä kovasti pidän. Nyt kun tämäkin työ vaikuttaa kuitenkin melko hankalalta saada, rupesin miettimään, voiko elokuvien parissa tehdä töitä.

Listaa riittää sillä saralla. Voit olla elokuvaohjaaja, -kuvaaja, -käsikirjoittaja, -tuottaja tai vaikka osana puvusteiden tai lavasteiden tekemistä. Löytyy lippukassan pitäjää, popkornin myyjää, yksityisyrittäjän uraa vaikka DVD:en maahantuonnin osalta, kääntäjää/tekstittäjää, elokuva-arvostelijaa ja niin edelleen. Kun syssyyn lisätään vielä radio- ja TV -työ, lista paisuu valtaviin mittoihin.

Olisi siistiä ohjata elokuvia tai käsikirjoittaa niitä. Suomessa niillä tosin vain muutama ihminen elättää itseään, ja taas on ongelmana koulutukseen pääseminen. Hanttihommia, kuten tiskin takana istumista ja rahastamista löytyy, mutta tuskin sitä haluaa loppuelämäänsä tehdä. Oma kielitaitoni ei riitä kääntäjäksi, radiotyöhön ääneni tuskin on kovin persoonallinen ja TV-työssä on pitkälti samat ongelmat kuin elokuvienkin tekemisessä: liikaa koulutettua porukkaa, liian vähän töitä. Nyt listalle jäävät siis yrittäjän ura sekä elokuva-arvostelija.

"Mä voin niin kuvitella sut seuraavana Tapani Maskulana," kiusoitteli eräs kaverini minua lempeästi. Olin tästä samaan aikaan otettu että leikkimielisen ärsyyntynyt. Itse kun satun pitämään Maskulaa tajuttoman ärsyttävänä, elitistisenä elokuva-arvostelijana. Tästä minulle kuitenkin heräsikin ajatus: kuinka siistiä olisikaan arvostella elokuvia työkseen sekä mahdollisesti kirjoittaa asiantuntevaa info- tai henkilökuva-tekstiä elokuvista, ohjaajista, näyttelijöistä ja niin edelleen. Se olisi melko lailla unelma-jobini. Kun myös luin yllä mainitsemastani käsikirjasta ns. asiantuntija-toimittajista, huomasin, että niille on itseasiassa aika paljonkin kysyntää (lähinnä kuitenkin tiede- ja talous-puolella). Kirjassa oli Kalle Kinnusen vinkit elokuvatoimittajaksi haluavalle:

- kriikikko voi toimia isenäisesti , mutta erikoistoimittajaksi tähtäävän on tärkeä päästä piireihin.
- kirjoita nettiin.

Toinen osa on tehty (luet sitä juuri), enää siis tulisi hankkia verkostoitumista esimerkiksi netin tai vaikkapa festareiden kautta elokuva-alan kihoihin Suomessa ja muualla maailmassa. Plussana tässä työssä olisi juuri erikoistumisen tuoma tietous sekä todellinen intohimo omaan harrastukseen. Miinuksena kuitenkin palkkaus (kulttuurialalla kun nyt rahaa ei paljoa heru) sekä mahdollisesti taas pyrkijöiden suuri määrä. Itseäni kuitenkin auttavat nuori ikäni (vielä ehtii oppia uutta), tästä johtuen tekniikkatietouteni sekä edes keskinkertaiset kirjoittajakykyni. Niin, ei sitä tiedä.

Joskus koulussa sanottiin, että vanhempien yrittäjyys rohkaisee usein lapsiakin ryhtymään yrittäjäksi. Isäni on ollut automaatioalalla yksityisyrittäjänä liki 20 vuotta, joten on ihan luonnollista, että pidän yrittäjyyttä melko luontevana ja toimivana. Tosissaan en ole kuitenkaan ajatellut yrittäjäksi ryhtymistä kuin vain ajatustasolla.

Taas on kuitenkin sellainen fiilis, että esimerkiksi jonkin pienen leffakaupan ylläpitäjänä voisi olla ihan nastaa olla. Toisin maahan vähän harvinaisempia elokuvia, animaatioita ja animea, sekä myisin tietenkin myös tuttuja ja turvallisia elokuvia esimerkiksi kätevissä paketeissa. Kutkuttava ajatus, vaikkakin haastava, kun ottaa huomioon, että yrittäjän täytyy handlata myös talous-ja byrokratiahommat. Ideahan leffapuodista ei ole sinällään uusi, ei Suomessa (Pieni leffakauppa) eikä muuallakaan maailmassa (Fnack), mutta eivätkös nämäkin markkinat tarvitse kilpailuttajia? Tulevaisuus kuitenkin vasta näyttää, vievätkö tietoni ja taitoni eteenpäin. Motivaatiosta se nimittäin ei ole kiinni.

Elokuvakokemus ulkomailta: check

En ole koskaan käynyt ulkomailla elokuvissa. Nyt on tämäkin kokemus saatu Pariisissa, jossa olen viettänyt aikaa nyt viisi päivää hyvän toverini Neon kanssa. Tällä hetkellä istun Luxembourgin puiston viereisessä nettikahvilassa raakakirjoittamassa tätä tekstiä (hassua kun ei ole ääkkösia ([koto-Suomessa muokkasin äät ja ööt siis kohdilleen] ).

Mutta nyt prassailusta asiaan eli elokuvaan tai oikeammin elokuvakokemukseen. Käytiin tosiaan heti ensimmäisenä lomapäivänä täkäläisessä Le Grand Rex -elokuvateatterissa katsomassa Fast and Furious 5. Kuten monet muutkin isommat eurooppalaiset maat, elokuva oli dubattu ja herätti täten suurta huvia minun ja Neon kesken. Huvia, tai oikeammin suurta hämmennystä, tuotti myös itse elokuvateatteri: sisääntuloaula oli kuin mikäkin palatsi punaisine mattoineen ja ovien vartioineen, mutta itse sali oli suorastaan säälittävä*. Paikkalippuja ei ollut ja penkkirivit olivat toisiinsa nähden samalla korkeudella, ei siis porrastettu. Jännää oli myös se, että "katselunautinto" alkoi elokuva-trailereina seka erittäin hämmentävinä tv-mainoksina (ks. Oranginan mainos).

Machoilua, bromancea ja Vin Dieselin kaljamasu.

Itse Fast & Furious 5:sta on sanottava, että perus toiminta-mättöä. Vaikka elokuva oli dubattu ranskaksi eikä siinä ollut edes tekstityksiä, ymmärsin juonen kielimuurista huolimatta erittäin hyvin: rahaa, naisia ja autoja, kunniaa ja kostoa. Siinä elokuvan pääteemat tiivistäen. Tämä innoitti minua sitten niin sanotusti käsikirjoittamaan oman toiminta-elokuvan päähenkilöineen kaikkineen. Tässä siis oma loistava nykyajan toiminta-elokuvani, johon on tiivistetty kaikki tämän (kaupallisen) genren pääpiirteet.

Elokuvan nimi: mikä tahansa autoihin tai aseisiin liittyvä sana/lause/äännähdys. Numerot lisäävät retrohtavaa ja viileää meininkiä.
Pääjuoni: pääpahiksen tuhoisa terrori-isku koetetaan estää tai tämä ryöstetään. Tuolloin taustalla on vapaus, veljeys ja tasa-arvo. Tai rahanhimo.
Kohtaukset (tässä järjestyksessä): alkuräimintä, väh. 2 takaa-ajo -/auto-kohtausta, fanservice-kohtaus (kylpy, vaatteidenvaihto tm. eroottinen tilanne, johtaa jossain vaiheessa seksikohtaukseen), loppuräimintä + kaksintaistelu.
Henkilöhahmot:
Päähenkilö: iso, kova ja hyvin treenattu urostelija. Näyttelee esim. Vin Diesel, Tom Cruise, Bruce Willis, Collin Farrel. Naistenmies, joka osaa käyttää vihreettömästi autoja ja isoja aseita. Kylmä ja kova äijä.
Päähenkilön kaveri: pitkälti samanlainen kuin päähenkilö, mutta ainoa syy, miksei hän ole elokuvan tähti on se, että hahmolla on enemmän tervettä omatuntoa ja moraalia. Lojaali ja rehti kaveri. Voi olla myös päähenkilön palvelija.
Pääpahis: rikas ja usein ruma/lihava äijä (poikkeustapauksissa överiäs hottis), yli neljänkymmenen. Ei omaa mitään moraalia, tappaa kylmästi vaikka omaa porukkaa. Elokuvan lopussa tälle hahmolle ei kuulu vuodattaa yhtään sympatiaa.
Pääpahiksen apuri: poikkeuksetta hyvännäköinen, voi olla myös nainen. Kylmäverisyydestä riippuen voi kääntyä hyvisten puolelle.
Muut hahmot: vähintään yksi kovisnainen, joka on samalla hottis (näyttelee Michelle Rodriguez). Mukana kuuluu olla mahdollisesti nörtti/tietoteknikko/operator tai tummaihoinen naurattaja-hahmo.

Eikä mitään vattuilua ole tässä. Eihän?
Ei siinä tosiaan mitään, toiminta-elokuvat voivat olla sellaisinaan hyvinkin viihdyttäviä, enkä kiistä, että jotkin action-elokuvat ovat oikeasti vauhdikkaita ja omalla tavallaan koukuttavia ja kiinnostavia (esim. SWAT). Kun kuitenkin voin pitää itseäni hieman älykkäämpien ja "vaikeampien" elokuvien ystävänä, toiminta-mätöt ovat minulle puhdasta brain-off tavaraa, joita voi katsoa ison porukan kanssa kliseille nauraen. Tosissaan niitä en ota, ja toivon ettei kukaan muukaan.

Ranskasta tuli ostettua enimmäkseen animea, mm. molemmat Rebuildit sekä eräs erittäin kauniisti animoitu anime-elokuva 5cm per Second. Ylioppilaslahjaksi sain Neolta kolme elokuvaa, Elephant man, Solaris ja Lahjomattomat: kaikki elokuvia joita en ole koskaan nähnyt. Lisäksi sain isosiskoltani jo pari postausta takaperin luettelemani DVD:t. Nyt olen sitten niin sanotusti pulassa DVD-hyllyni kanssa: kaikki tila on uhkaavasti täytetty. Tämä taitaa olla näitä keräilijöiden kirouksia. Kirous on myös sinällään kysymys; milloin ja missä porukassa katson nämä reilut 30 DVD:tä.

* ilmeisesti kyseisessä elokuvateatterissa kuitenkin on yksi jumalattoman isokin sali (ks. kuva). Ei vain käynyt tuuria, että olisi siihen päässyt. Jos vain oltaisiin päästy katsomaan sitä X-Men: Firstclassia... Se vasta olisikin ollut hupaisa dubattuna!

Who watches the Watchmen? I do!

"Pidän elokuvista, missä toivo on jo menetetty. Watchmen on sellainen elokuva." Näin siteerasin itseäni vuodelta 2009, juuri Watchmenin ensikatsomisen jälkeen. Tämä tapahtui kirjeystävälläni, kun olimme käyneet vuokraamassa Makuunista muutaman elokuvan, ja toverini Neon suosittelemana kouraani tarttui myös Watchmen. Kirjeystäväni Idaan elokuva ei iskenyt, oma reaktioni oli sen sijaan täysin päinvastainen.

Olin täysin typertynyt elokuvasta, nimenomaan positiivisesti. Olin mykistynyt sen sisältämästä sanomasta, hahmoista, mielenkiintoisesta juonesta sekä upeista visuaalisista kohtauksista sekä totta kai, väkivallasta. Heti ensinäkemästä rakastuin elokuvaan päätä pahkaa. "Ilmeisesti Watchmenista on tullut yksi niistä elokuvista, jotka vaikuttavat syvästi herkkään psyykkeeseeni." Tällä en tähdänny pelkästään elokuvan tuottamaan suureen haluun nähdä se yhä uudelleen ja uudelleen, puhua siitä jatkuvasti ja samastua siihen, vaan myös johonkin muuhun, jota ei ole sanoin selitettävissä.

Watchmen tosiaan pohjautuu samannimiseen sarjakuvaan 80-luvulta, jota en ole ikäväkseni pahemmin lukenut. Sen verran olen kuitenkin Mooren albumia tutkaillut päällisin puolin, että voin sanoa mikä siinä on erilaista elokuvaan nähden. Oikeastaan elokuva on pitkälti lähes suora kopio sarjakuvasta, kuvakulmia myöten. Oikeastaan suurimmat eroavaisuudet löytyvät muutamissa erinäisissä kohtauksissa, jotka on jätetty tekemättä elokuvaan kokonaan tai muutettu tarinan lyhentämiseksi. Näitä kohtauksia löytyy kuitenkin Watchmenin Directors Cutissa (mikä on sääli, etteivät ne mahtuneet itse elokuvaan, sillä ne ovat kaikenkaikkiaan hyviä ja olennaisia kohtauksia [vrt. Nite Owl I:n kuolema]). Oikeastaan ainut häiritsevä eroavaisuus omasta mielestäni, sarjakuvaan kummemmin perehtymättömänä, on Silk Spectre II:n puku, joka on 80-luvun versiossa vielä melko säädyllinen, kun taas elokuvassa suoranainen paljastelu/herutus-lateksi-ihme. Nami, kyllä sarjisnörtit tykkää.

Palaten kuitenkin takaisin elokuvaan. Suurin tarinan hohto on nimenomaan sen hahmoissa ja miljöössä. Eletään siis kylmän sodan aikaa, ydintuhoa symboloiva kello on neljää vaille kahtatoista. Ajat ovat synkeät ja rikollisuutta on kaikkialla. Supersankarit on kriminalisoitu. Silti muutama naamioveikko yrittää viedä loppuun sen, mihin tavallinen poliisi ei pysty. Tapahtumaketju lähtee käyntiin vanhan supersankari Koomikon murhasta. Tätä lähtee setvimään etsitty naamiomies Rorschack, joka on varma, että taustalla on nimenomaan naamiosankareita vainoava murhaaja. Loppujen lopuksi tarina päättyy ihmissuhdedraamojen, tappeluiden, paranoian ja tuskan kautta suurimpaan jäynään, mikä ihmiskunnalle on koskaan tehty.

Vaihtoehtoishistoriat ovat aina mielenkiintoista katsottavaa, eteenkin jos niiden taustalla on uskottava tarina. Watchmenin taustat ovatkin nimenomaan realistiset aina naamiosankareiden nousuun, näitä vastaan käyvään vastarintaan aina Keene-lakiin (laki, joka kieltää naamiosankaroinnin) sekä yleiseen teknologian kehitykseen saakka. Paljon kerrotaan, mutta jonkin verran jätetään myös katsojan oman tulkinnan varaan.

Visuaalisesti elokuva on nannaa katsottavaa, Zack Snyderin kädenjälki pääsee taas oikeuksiinsa. Slow-motioneita on paljon ja ne ovat näyttävän näköisiä. Räjähdyksiä on paljon ja ne ovat rikollisen hienoja. Tappeluita on paljon ja nekin ovat upeita ja väkivaltaisia, sekä hyvässä että pahassa. Audiovisuaalisesti elokuva on myös erittäin toimiva, sillä pitkin rainaa on kuultavissa laidasta laitaan jos jonkinlaisia klassikko-kappaleita, muun muassa 99 Luftballoons, Sound of Silence ja Halleluja. Kappaleet yhdistettyinä niiden kohtauksiin ovat paikoin ylivetoja, eteenkin viimeiseksi mainitun kohdalla. Elokuva on siis komea aistipuolella, mutta saa ansionsa kerättyä myös historiallisella ja miljööllisellä arvollaan. Kun tarinaan lisätään vielä raskaita teemoja, muun muassa sotaa, oikeudenmukaisuuden ja moraalin välistä suhdetta, henkistä pahoinvointia ja ihmiselämän pienuutta on hyvä elokuva hahmoja vaille valmis.

Watchmen on hahmoiltaan niitä elokuvia, joissa jokainen yksilö on enemmän tai vähemmän sekaisin. Rorschack on kylmä, paatunut ja traumatisoitunut "sosiopaatti", joka setvii ongelmia mieluiten tappelemalla kuin puhumalla. Yksinäinen nero Adrian kärsii ulkopuolisuuden tunteesta, Laurieta painaa elektra-kompleksi sekä ihmissuhdedraamat. Löytyy inho-realistisuutta, yli-seksuaalisuutta, patoutuneita tunteita, ikäviä muistoja ja traumoja. Kukin hahmo käsittelee tunteitaan eritavoin, päästävät ne eritavoin esiin.

Kaikista hahmoista itseäni kuitenkin kosketti eniten Dr. Manhattan, joka on naamiosankareista ainoa, jolla on oikeita yliluonnollisia supervoimia. Tällä saralla supervoimat ovat enemmän kirous kuin lahja, sillä voimiensa kauttaUSA:n supervaltio käyttää häntä hyväkseen muun muassa sodissa, ja näin Manhattan saa harteilleen koko maailman tulevaisuuden. Hahmo on yltiö-rationaalinen ja melankolinen, mikä on aina vedonnut minuun hahmollisella, mutta myös samastumisen tasolla. Myös erikoinen ulkonäkö herätti minussa heti kiinnostusta, eikä tällä ole mitään tekemistä sen kanssa, että hän on yli puolet elokuvasta ilkialasti (vaikken toki sitä pahakseni panekaan). Aiheesta onkin tehty paljon pilkkaa interneteissä.

Vaikea sanoa, minkä takia samastuin juuri Dr. Manhattaniin. Vaikka olemme ihmistyyppeinä hyvin erilaiset, meissä on kuitenkin hyvin paljon samankaltaisia piirteitä, juuri järjen voittoa tunteista, ulkopuolisuuden tunnetta ja niin edelleen. Toisaalta myös ihannoin Manhattanin kaikkivoipaisuutta. Hän nauttii epävarmuudesta, elää jatkuvasti paikallaan. Tämä tietty rauhallinen ikuisuus, kaikkivoipaisuus ja kuolemattomuus kiehtoo minua tavattomasti ja haluaisin samat piirteet itsellenikin. Nimenomaan juuri kyky vaikuttaa kaikkeen, matkata tilassa ja ajassa miten haluaa sekä elää ikuisesti, ovat voimia, jotka haluaisin kovasti itselleni. Kerran päiväkirjaani jopa kirjoitin: "minua harmittaa, että olen kuolevainen". Juuri samassa merkinnässä kirjoitin Dr. Manhattanista sekä siitä kuinka paljon haluaisin olla kuin hän.

No niin. Itseisanalyyseista seuraavaan asiaan...
Upeita visuaalisia kohtauksia, hyviä juonen koukkuja, ajatuksia herättäviä kohtauksia ja mielenkiintoisia hahmoja. Mitä muuta hyvä elokuva, muka vaatisi? Ei minun mielestäni juuri mitään, minkä takia pidänkin Watchmenia yhtenä lempparielokuvistani. Toisaalta Watchmeniin liittyy paljon myös mukavia katselukokemuksia kavereiden kanssa, ensimmäisen kerran juuri pari vuotta takaperin kirjeystävälläni, myöhemmin kahdestaan toverini Soo-chin kanssa, sitten isommalla ja meluisammalla porukalla, samalla läppää heittäen. Vaikka elokuva on synkkä, katselukerrat nimenomaan porukassa ovat olleet kukin hyvin mukavia. Ehkä sekin on syy, miksi pidän niin paljon Watchmenista.

Ps. Aluksi Silk Spectre II:ksi ajateltiin Natalie Portmania. Nom nom, ajatelkaapas sitä ilmestystä lateksi-asussa :p Alla muokkaamani kuva tästä visiosta.

Surkimuksen isku

Tasan viikko ja taas ollaan nauttimasta elokuva-kulttuurista, missäs muuallakaan kuin elokuvateattereissa. En tiedä kestääkö niukka budjettini tätä menoa, mutta paskat. Elokuvien eteen tulee uhrautua. Eteenkin hyvien sellaisten.

Olin tosiaan perjantai-iltasella toverini Lazzun kanssa katsomassa Suckerpunchin. Nyt-liite oli antanut kyseiselle rainalle törkeän huonot arvostelut: tuomio oli yksi tähti. Ajattelinkin, että nyt ollaan menossa katsomaan täysin mautonta brains-off -tavaraa, jonka tarkoitus ei ole muu kuin fanservice ja näyttävät toimintakohtaukset. Pääosin olinkin oikeassa: Suckerpunch on täynnä fanservicea ja näyttäviä toimintakohtauksia. Se on sanalla sanoen "nollaa aivosi"-elokuva. Kaikesta logiikasta poiketen, tämä toimintaleffa ei kuitenkaan ole mauton tai surkea.

Suckerpunchin juoni on melko simppeli. Päähenkilö Babydoll lavastetaan syylliseksi siskonsa murhaan ja joutuu mielisairaalaan, missä koko pytingin pitäjä kiduttaa nuoria potilaitaan fyysisesti ja henkisesti. Tytöt alkavat tanssin kautta löytää pakotietä pois kurjuudesta, ja alkavat löytämään tästä toisesta ulottuvuudesta avaimia konkreettiseen pakotiehen itse mielisairaalasta. Toisessa maailmassa kaikki onnistuu ja toimii loistavasti, ja hidas valmistautuminen pakoon alkaa näyttää hyvältä. Lopulta kaikki kuitenkin menee päin helvettiä.

Juuri tämä ero todellisuuden ja mielikuvitusmaailman välillä on tehty tyrmäävän hyvin. Todellisuus on karu, julma ja ankea, kun taas eskapistinen toinen maailma häikäisevän kaunis, vaikka onkin scifistisen apykalyptinen (voiko noin edes sanoa?). Teknisesti todellinen maailma on luonnollisesti realistinen, vaikka sarjakuvamaisia vaikutteita ei voi olla huomaamatta muun muassa kameran kuvakulmista sekä yleisesti sarjakuvamaisesta kerronnasta ja ilmeestä. Tältä osin Zack Snyderin ohjauskyvyt tulevat hyvin näkyviin, mikä muistuttaa mukavalla tavalla Watchmenista ja 300:sta. Toinen maailma on kuvattu pääosin tietokonekrafiikalla, pehmeillä värisävyillä ja, tottakai, mielettömillä taistelukohtauksilla. Pariin otteeseen olin laueta visuaalisesta täydellisyydestä. Slow-motionit ovat niin tyrmäävän ihania.

Tyrmäävyyttä löytyy myös näteissä tytöissä, joita Suckerpunchissa kuhisee. Eteenkin elokuvan toinen päähenkilö,jos niin voi sanoa, Rocket (ks. kuva) oli mieletön ilmestys ihan noin henkilökohtaisessa mielessä. Lyhyet hiukset, tiivis sisarussuhde ja uhrautuvainen olemus saivat minut hieman samastumaan kyseiseen hahmoon. Kaiken kaikkiaan elokuvan fanservice toimii, sitä ei siis venytetä mauttomiin mittoihin. Naisena pystyin oikein hyvin seuraamaan nättien tyttöjen tanssahtelua lavalla ja taistelu-areenalla.

Noin yleisesti Suckerpunch jätti kyllä hyvän fiiliksen. Vaikka elokuvan lopetus olikin vähän kliseinen loppuselostuksineen, se oli tietyllä tavalla realistinen ja täten yllättävä: toimintaleffoissa kun harvemmin realistisiksi heittäydytään.

Olen muuten tässä kesällä saamassa isosiskoltani kasan DVD:tä, ihan puhtaassa lahjoitusmielessä (suurkiitos siis hänelle). Suurin osa niistä on minulle tuntemattomia, mutta osan olen jo kauan halunnut katsoa ja ennen kaikkea omistaa. Lista näistä elokuvista on alla:

~24h Party people
~Caligula
~Eastern Promises
~Female Perversions
~The Fountain
~A History of Violence
~The Machinist
~The Other Boleyn Girl
~Sabrina
~South Park: the movie
~Secretary
~Sweeney Todd
~Täältä tullaan elämä

Kuolema ja rakkaus

"Tekis mieli mennä kattomaan toi Never let me go."

"Jos mulla ois rahaa, niin voisin tulla kaveriksi. Tai no, enköhän mä jotain löydä."
"Hei, kiva, mennäänkö nyt?"
"Mennään vaan."

Näin äkkiä lähdin siis kaverini Oddjobin kanssa katsomaan tuon Ole luonani aina-elokuvan. Meinattiin myöhästyä näytöksestä, joten oltiin viimeiset paikalle tulleet. Mutta ei siinä mitään, elokuva nähtiin ja se oli sen arvoista, vaikka kiire olikin. Sikäli vain oli mielenkiinen näytös, että leffa katkesi noin viideksi minuutiksi kokonaan: pimeni siis ihan täydellisesti (teknisiä vikoja?). Lisäksi oli hauskaa huomata kaverini ilme kun ilmoitin, että kyseessä on romanttinen draama.

Tarina perustuu samannimiseen kirjaan, ja olikin fanien joukossa todella odotettu elokuva. En tiedä itse kirjan lukeneiden mielipidettä elokuvasta, mutta omasta mielestäni se oli ihan kelpo draama. Ei kyllä mikään loistava, mutta katsomisen arvoinen kuitenkin. Lyhyesti sanottuna kaikki toimii, aina näyttelijöistä kuvaukseen ja siitä itse tarinaan ja juonen kuljetukseen.

Juonesta puheenollen, elokuvan trailerista ei saa siitä sitten mitään tolkkua. Kun ensimmäisen kerran näin elokuvan trailerin, eniten jäi mietityttämään juuri se, mistä tarina ylipäätään kertoo. Ehkä juuri tämä tietämättömyys ja siitä lähtöisin tuleva koukku sai minut kiinnostumaan elokuvasta ja lopulta katsomaan sen. Ehkä myös yksinkertaisesti romantiikan/draamannälkäni saivat minut leffateattereihin. Palaten siis juoneen, ymmärrän hyvin minkä takia trailerissa sitä ei pahemmin paljastettu. Juttu on nimittäin hyvin yksinkertainen, toisaalta karu ja väistämätön. Yllättäen tämä pieni seikka on myös tärkein elokuvan draaman rakentaja. Kuoleman läheisyys ja väistämättömyys, sen hyväksyminen ja elämän eläminen täysillä ovatkin elokuvan pääteemoja, rakkauden oheella tietenkin. Ihan vain pienenä spoilauksena, juoni muistuttaa hieman The Islandia, tosin ilman sitä räiskimistä.

Lapsinäyttelijät tekevät uskomattoman hyvää työtä, kiitos britti-laadun.

Mikä osittain minua suuresti kiehtoi elokuvassa, oli juuri kuoleman jatkuva läheisyys. Olen itse pelännyt kuolemaa pikkulapsesta saakka, enkä ole vieläkään kyennyt ymmärtämään, saati hyväksymään, että jonain päivänä tämä kaikki tulee päättymään. Kun tarinan hahmot kuitenkin kohtaavat tuomionsa suhteellisen rauhallisesti jo lapsina, herää ajattelemaan, että onko omassa pelossa mitään järkeä. En sentään ole läheskään samassa jamassa kuin elokuvan hahmot.

Ylipäänsä kuoleman hyväksyminen tapahtuu ihmisillä niin monin eri tavoin. Toiset eivät ole sitä kummemmin ajatelleet, toiset ajattelevat asiaa luonnollisena ympyrän sulkeutumisena tai turvautuvat esimerkiksi uskontoon. Tämä on minusta tavallaan hyvin kiehtovaa, mutta samalla saa tuntemaan itseni kovin avuttomaksi. Tuntuu kuin olisin ainut maailmassa tämän syvän pelkoni tai pikemminkin pakokauhuni kanssa. Pitkään olenkin toivonut eläväni ikuisesti. Lisäksi olen kauan pitänyt mielessäni lausumaa "olen onnellisimmillani silloin, kun en huomaa eläväni" eli toisin sanoen huomaa, että olen kuolevainen ja kaikki tulee vielä päättymään.

Toinen elokuvan teemoista, rakkaus, on mietityttänyt minua myös viimeaikoina. Sekin on abstrakti asia, johon ihmiset suhtautuvat vaihtelevin reaktioin ja uskomuksin. Omalla kohdallani olen ollut pitkään skeptinen tai suorastaan välttelevä sen suhteen, mutta hiljattaen olen alkanut suhtautua siihen jollakin tavapaa hieman eri tavalla (vaikea sanoa miten). Asiaan ovat luultavasti vaikuttaneet hyvän toverini ja ihastukseni kanssa vietetty aika ja erinäiset vaikeudet, jotka siihen liittyvät. Monet asiat repivät minua kahtaalleen, eikä sitä tiedä mitä oikein tekisi. Tulisiko ajatella omia halujaan, toista osapuolta, tulevaisuutta vai mahdollisuuksia?

Täten ehkä tunsin etäisesti samastumani tarinan päähenkilöön Kathyyn. Hän on ulkopuolelta rauhallinen, mutta hänen sisällään kuohuu jatkuvasti. Hän rakastaa syvästi ihmistä, jota ei saisi rakastaa, mutta toisaalta ei mahda tunteilleen mitään. Kun sitten viimein onnen luulisi koittavan, eteen tulevatkin elämän ankarat ja joustamattomat rajat. Onko järkeä olla rakastamansa ihmisen kanssa, jos kaikki tulee muutenkin katoamaan hyvin pian?

Elokuvan viimeiset minuutit saivat jo kovan palan kurkkuuni. Jos draamaa ja viulun vingutusta oltaisiin venytetty vielä lisää, olisin varmasti ruvennut itkemään. Lähdin teatterista tyytyväisenä, mutta päässäni kaikui pitkään elokuvan viimeiset lauseet.

"We all complete. Maybe none of us really understand what we've lived through, or feel we've had enough time."
- Kathy H. / Never let me go

Ps. Katsoin vkonloppuna Stuart Littlen. Se toi paljon hyviä ja nostalgisia muistoja mieleen.

Kultainen floppi

Myönnän olevani toisinaan hyvinkin eskapistinen ihminen. Lapsena pakenin ikävää todellisuutta kirjojen ja itse keksimieni tarinoiden maailmaan. Yksi tärkeimmistä ja rakkaimmista tälläisistä kirjoista oli, ja on yhä edelleen, Philip Pullmanin Tomu Trilogia (eng. His Dark Materials). Sain trilogian ensimmäisen osan joskus syntymäpäivälahjaksi naapuriltani, mutten osannut tuolloin vielä arvostaa kirjoja lahjoina. Kun kuitenkin pääsin viimein lukemaan, olin täysin äimistynyt kirjan tarinasta, hahmoista, miljööstä... Aivan kaikesta. Rakastuin kirjaan päätä pahkaa, vaikka suurin osa siitä oli 12-vuotiaalle tytölle hepreaa.

Samastuin vahvasti sarjan vahvaan päähenkilöön Lyraan, ja halusin olla kuten hän: vahva, itsenäinen, rohkea. Ihastuin myös sarjassa pyöriviin daimoneihin, eläinmuodossa kulkeviin hahmoihin, jotka edustavat ihmisen sielua. Koetin aina tylsyyksissäni nähdä toisten daimoneita, ja kuvittelin yksinäisinä hetkinäni itsellenikin puhuvan eläinhahmon. Kirja-sarjassa esiintyy myös ehkä kultuurisesti maailman kiinnostavin esine, aletiometri: instrumentti, joka kertoo totuuden.

Kirjasarjan ensimmäinen osa Kultainen Kompassi, menee tiivistettynä näin: on siis olemassa useita universumeita, joita kaikkia sitoo yhteen mystinen Tomu. Lordi Asriel on ensimmäinen ihminen, joka uskoo pystyvänsä kulkevan maailmojen halki, mistä Magisterium, maan suuri uskonnollinen auktoriteetti, ei tykkää hyvää. Tarinaan sotkeutuu Lyra Belaqua ja hänen daimoninsa Pantalaimon, kun he saavat mentoriltaan ja holhoojaltaan, Jordan Collegen rehtorilta, Aletiometrin. Pian Lyra on temmattu keskelle tapahtumien ketjua, tajuamatta kuinka tärkeä hän itse lopulta on kaikkien universumien tulevaisuudelle.

Sarjan seuraava osa kertoo Lyran matkasta toisessa maailmassa, jossa hän tapaa Will-pojan, joka pitää halluussaan veistä, jolla voi kulkea maailmojen halki vaivatta. Kolmas osa on koko trilogian huipennus, joka ratkaisee kaiken Tomusta, maailmojen välisestä sodasta ja hahmojen välisistä suhteista. Kaiken kaikkiaan sarja on todella kaunis, koskettava, koukuttava sekä symbolisuudessaan ja raamatullisessa referenssissään mielenkiintoinen.

Kuulostaa siis melko kiinnostavalta fantasialta, mystiikka ja scifi -ulottuuvuuksineen? Sitä se onkin. Ikävä kyllä 2007 tehty kirjaan perustuva elokuva on kaikkea muuta kuin sitä. Sain tänään inspiraatiota piirrokseeni, ja referenssiä etsiessäni eksyin Tomu Trilogian, ja täten Kultainen Kompassi -elokuvan äärelle. Mieleeni muistui tämä katkera pettymykseni rainaan, joten puhun suuni puhtaaksi tästä totaalisesta flopista. Puhun flopista, koska 1) se ei ole teknisesti kovin kummoinen 2) monet loistavat ja olennaiset kohtaukset sössittiin/muutettiin/ohitettiin kokonaan 3) trilogia jätettiin törkeästi kesken.

Mainittakoon alkuun elokuvan hyviä puolia. Alun miljöö-kuvaukset ovat suloisia, visuaalisesti herkullisia ja viattomia. Näyttelijöiden puolelta kaikki tarinan sivuhahmot (Roger, Lee Scoresby, Serafina Pekkala) toimivat mutkattomasti, ilman teennäisyyttä. Positiivinen yllätys oli Iorek-panssarikarhua ääninäytellyt Ian McKellen, jonka ääni sopii täydellisesti urhealle, ylväälle ja komealle hahmolle. Musiikit menettelevät kokonaisuutena.

Loppu elokuvasta onkin sitten sössitty. En puhu tästä ainoastaan kirjan intohimoisena fanina, vaan myös tekniseltä puolelta. Ensinnäkin on mainittava esimerkiksi daimoneiden ja muiden tietokoneella tehtyjen hahmojen selkeä erotettavuus ja kökköisyys (vuorovaikutus vaikuttaa todela keinotekoiselta). Lisäksi esimerkiksi noitien lennosta näkee selvästi, että ne on toteutettu vaijereilla. 2007-vuoden teknologialla oltaisiin pystytty siis huomattavasti parempaankin. Sitten on valitettava näyttelijöistä: Dakota Blue Richards tekee Lyrana sinällään hyvää työtä, mutta itse koin jatkuvasti että hän yrittää liikaa, ja lankeaa siksi mielestäni ylinäyttelyyn. Suurin murheenkryyni näyttelijöissä on Nicole Kidmanin rooli rouva Coulterina, mikä saa hahmon vaikuttamaan yksiuloitteiselta, pelkältä kauniilta kasvolta. Lisäksi harmittaa hahmon ulkonäkö, sillä kirjassa Coulterilla on mustat, ei blondit hiukset (mutta nyt mennään jo pikkutarkkuuden puolelle, vai?) Noh olkoon: Daniel Graig sopii hyvin Lordi Asrielin rooliin, vaikka onkin ehkä hieman liian tunnettu näyttelijä, jotta saisi hahmon tuntumaan uskottavalta. Lisäksi Lyran daimoni äänineen kaikkineen on tavattoman suloinen ja herkkä, juuri sellainen kuin odotinkin hänen olevan.

Luulisi, että valittaminen loppuisi tekniseen toteutukseen ja näyttelijätyöhön. Ikävä kyllä ei. Miksikö? Noh. Elokuvassa kaksi tärkeää kohtausta vaihtavat paikkaa keskenään. Tämä johtuu täysin siitä, että elokuva lopetetaan puolitiehen, näin ikään "onnellisesti", ajatellen jatko-osien alkukoukkua. Fanien odottamat eeppiset taistelut/ draamat jääkentillä Lyran ja tämän vanhempien välillä sekä varmasti visuaalisesti tyrmäävännäköinen portaikko toiseen maailmaan, jäävät siis näkemättä kokonaan. Kaiken kukkuraksi jatko-osia ei ole edes tulossa. Ensimmäinen syy on puhtaasti taloudellinen, Kultainen Kompassi menestyi huonosti Jenkeissä ja maailmalla. Toinen syy ovat elokuvan symboliset vihjaukset kristinuskon vastustamisesta, mistä uskonnolliset ryhmät eivät pitäneet,ja käytännössä kielsivät New Line Cinemaa tekemästä jatko-osia. Se on suuri sääli, sillä ensimmäisen osan jättämät pettymykset ja flopit oltaisiin voitu hyvittää monella tapaa jatko-osassa. Näillä näkymin jatko-osia, eli Salaperäistä Veistä ja Maagista Kaukoputkea ei tulla tekemään koskaan, vaan Kultainen Kompassi jää yksittäiseksi kohellukseksi, mikä ei totisesti tee hyvää alkuperäisteokselle.

Olen ärtynyt ja pettynyt yli neljän vuoden jälkeenkin elokuvasta sekä sen aiheuttamasta kohusta, jonka kautta tarina ei pääse kulkemaan loppuun saakka. Uskomattoman kaunis ja moniuloitteinen tarina sivuutetaan täysin. Tätä suurta turhautumista olenkin pyrkinyt vuosien mittaan helpottamaan simppelillä fan-artilla. Mutta niin, kaipa jokainen vaatii jonkin elokuvan, johon ei ole tyytyväinen, vaikka haluaisi olla. Monilla se on esimerkiksi Harry Potterin tai Taru Sormusten Herrasta -kirjojen elokuvasovitukset. Omalla kohdallani se on Tomu Trilogia.

Kasvitieteellinen puutarha, -10.
Perustuu Maagisen kaukoputken viimeiseen lukuun.