Mistä on hyvät genret tehty?

Otsikon kysymykseen on varmasti paljon yksilökohtaisia vastauksia. Aionkin nyt käsitellä omaa subjektiivista kokemustani hyvistä elokuva-genreistä siis suomalaisittaen sanoen, elokuvalajeista tai -tyypeistä. Samalla saan myös ylipäätään kategorisoitua elokuvan lajit, sillä (kontrollifriikki kun olen) rakastan asioiden lajittelua ja järjestelemistä luokkiin. Pitäkää kuitenkin mielessä, että elokuvissa voi olla sekoitettuna useampia genrejä keskenään, ja on elokuvia, jotka eivät sovi mihinkään genreen. Jätän tällä kertaa pienemmät genret, esimerkiksi dokumentin ja eeppisen/historiallisen elokuvan, väliin.

Loistavaa scifiä ja fantasiaa
Sisältää paljolti osia kauhusta (vrt. Alien), eeppisestä elokuvasta, toiminnasta ja niin edelleen
On myönnettävä suoraan ja sanottava, että olen tieteiselokuvien ystävä. Olen kaiken kaikkiaan ollut pienestä saakka kiinnostunut avaruudesta ja tekniikasta, joten on luonnollista että pidän myös elokuvataiteessa niiden kuvaamisesta. Mutta mikä on hyvää scifiä?

Hyvässä scifissä on luonnollisesti meille ennestään tuntematonta tekniikkaa. Tekniikan ei tarvitse olla hi-techiä, riittää ettemme tunne sitä. Toinen tärkeä asia on kuvaus vieraasta maailmasta, sivilisaatiosta tai ajasta. Scifiä parantavat uskottava historiikki, miljöö, tekniikan yksityiskohtaisuus sekä visuaalisesti näyttävät tehosteet/lavasteet/puvustus tai vastaava. Samat ominaisuudet koskevat pitkälti fantasia-elokuvaakin.

Esimerkki hyvästä scifistä on tietenkin klassikkojen klassikko Star Wars, jossa on paljon yllämainittuja hyviä piirteitä. Toinen loistava elokuva on 2001: Space Odysseia, joka oli aikoinaan uskomattoman taitava ja visuaalisesti ennennäkemätön kuvaus avaruudesta. Scifi-lemppareihini kuuluvat mm. Matrix, I'Robot ja District 9, jotka ovat kuitenkin huomattavasti enemmän toimintapainoitteisia kuin edellä mainitut klassikot. Hyvää fantasiaa on esimerkiksi Tolkienin kirjoista väännetyt Taru Sormusten Herrasta -leffat.

Huonoa scifiä löytyy paljon 20-50 -luvun B-elokuvien joukosta. Ne ovatkin enemmän surkuhupaisia ja halpoja kuin tajunnanräjäyttäviä kuvauksia vieraista kulttuureista. Epäonnistumisia nähdään kuitenkin myös lähempänä nykyaikaa. Yksi suorastaan humoristinen scifi-tapaus on 90-luvun lopun Starship Troopers. Elokuvan lopussa esiintyvä "pääpahis" nimeltään Aivo-ötökkä on jo itsessään hauskaa, mutta ennen kaikkea häiritsevää katseltavaa (ks. kuva). Mitä elokuvan suunnittelijoilla oli oikein mielessään, kun elokuvan lopuksi keihäs työnnetään väkivaltaisesti ötökän vagin-- tarkoitan suuhun.

Pakahduttavaa draamaa
Sisältää osittain myös romanttiset komediat
Hyvän draaman ainekset ovat omalla kohdallani yksinkertaiset: päähenkilö(ide)n tulee kärsiä niin paljon kuin on ikinä mahdollista, mieluiten kaikilla kärsimyksen tasoilla (fyysinen, psyykkinen, henkinen). Mitä suurempi tuska, sen vapauttavampi katharsis saadaan elokuvan loppuun. Katharsiksenkaan ei kuitenkaan tarvitse olla onnellinen. Se voi olla myös avoin tilanne/kohtaus, looppi tai hahmon itsemurha. Pääasia on kuitenkin selvä, mitä enemmän hahmo kärsii ja mitä paremmin tämä kärsimys tuodaan esille, sen parempi. Draamassa hahmojen uskottavuus ja täten helppo lähestyttävyys ovat tärkeitä. Samastuminen, uuden luominen ja syvällinen teema tai sanoma ovat myös tärkeitä.

Asia erikseen ovat romanttiset komediat, joista en liiemmin välitä elokuvina niiden naiivisuuden ja epäuskottavuuden takia. Ne kulkevat aina samoja kaavoja pitkin, eivätkä edes yritä luoda mitään uutta, toisin kuin syvällinen draama. Romanttiset komediat tai draamat ovatkin naisille suunnattuja toimintaelokuvia, toisin sanoen päätöntä viihdettä.

Hyvää draamaa edustavat esimerkiksi Big Fish, The Fountain tai Geishan Muistelmat. Kaikissa rainoissa hahmot joutuvat kohtaamaan esteitä esteitä, joita hahmo (ja täten myös katsojat) joutuvat käymään läpi. Emotionaalista tuskaa nähdään elokuvissa enemmän tai vähemmän, ja kaikkiin liittyy se kuuluisa rakkaustarina. Titanic ei ole huono draaman edustaja sekään, puhumattakaan romanttisten elokuvien äidistä eli Tuulen Viemästä.

Huonoa draamaa löytyy television saippuasarjojen lisäksi myös romanttisista komedioista, joita en rupea sen kummemmin käymään läpi.

Vauhdikasta toimintaa
Sisältää supersankarielokuvat, toiminta-painotteiset draamat/fantasiat/parodiat sekä sotaelokuvat
Toiminta-elokuvien nimenkin perusteella on selvää, että niissä kuuluu olla actionia. Aseiden paukkuminen, slow-motionit, ankarat takaa-ajokohtaukset ja yleisesti tappelukohtaukset ovat must. Juonen musta-valkoisuus ja yksinkertaisuus on toiminta-elokuville myös tyypillistä.

Itse rakastan slow-motioneita, niitä ei yksinkertaisesti voi olla liikaa. Lisäksi yleiset tappelukohtaukset, eteenkin nyrkeillä tai melee-aseilla (miekat, nuijat, keihäät) käytävät taistelut ovat mieleeni. Kamppailulajien seuraaminen toimintaelokuvissa on mielenkiintoista, mukavaa vaihtelua tyypillisen ase-räiskinnän lisäksi. Visuaalisuus ja vauhti ovat tärkeitä elementtejä toimintaelokuvissa, mutta niiden vääränlainen luonti (liikaa räjähdyksiä, kovat äänet, liian nopea leikkaus) vie oman kiinnostukseni ihan muualle.

300, useat sotaelokuvat sekä lähes kaikki supersankarielokuvat ovat mieleeni käypiä toimintaelokuvia. Tappelua ja mässäilyä löytyy, mutta elokuva saa sisältönsä muustakin kuin tappamisesta. Huonossa toimintaelokuvassa ei voikaan olla ärsyttävämpää kuin kaikkivoipa miespuolinen toimintasankari, joka lyö satapäisen armeijan parilla panoslippaalla ja syö lyijyä kuin leipää. Realismi siis käteen, kiitos.

Ei näin, Arska, vaan "less is more".

Kutkuttavaa jännitystä ja hyytävää kauhua
Sisältää (psykologiset) trillerit, salapoliisikertomukset, kauhun alalajit (gore, splatter jne.)
Pidän jännityselokuvista. Eteenkin psykologiset trillerit ovat yksi suosikki genreistäni juuri niiden intensiivisyyden, mielenkiintoisuuden ja usein uuden näkökulman vuoksi. Kauhu on tähän astisilla kokemuksillani ollut surkuhupaisaa: ylipäätään en kykene ottamaan yliluonnollista ja perustelematonta örkkimönkiäistä tosissani. Ajatus siitä, että ihminen on itselleen pahin vihollinen on minusta paljon pelottavampi uhka kuin kauhussa esitetyt randomit sarjamurhaajat, piinaavat demonit ja saatanan nouseminen maan pinnalle.

Trillereiden ja muiden jännittävien elokuvien tärkeänä osana on paitsi musiikillinen, lavasteellinen (esim. pimeät nurkat) ja kuvallinen toimivuus (esim. käsivarakuvaus), myös hahmoon helppo samastuttavuus. Omalla kohdallani jännityksen luomisessa tietty epävarmuus, paranoija ja kierolla tavalla perusteltu tai luonnollinen uhka ovat hyviä. Itseeni eivät vetoa verellä mässäily, uskonnolliset kauhuelementit tai epämääräinen olento ilman kunnollista motiivia käytökselleen. Toki tietty epävarmuus ja tarinan aukkoisuus on hyvä tehokeino, mutta liian yliluonnollinen setti ei voita uskottavuutta minulta.

Hyvää jännitystä on esimerkiksi The Cubessa, Uhrilampaissa ja Inceptionissa. Kauhun puolelta mielen ei ikävä kyllä tule yhtään hyvää esimerkkiä. Ehkäpä pitäisikin tutustua enemmän kyseiseen genreen. Ainakin Blair Witch Project kiinnostaisi nähdä, ja sitä onkin kehuttu todella jännittäväksi. Goren (?) puolelta Saw vaikuttaa näkemisen arvoiselta.

Railakasta komediaa
Sisältää parodiat, mustan komedian, katastrofikomedian, crazy- ja teini-komediat.
Nykyään hyvää komediaa on hankalaa tehdä. Ainakin itsestä tuntuu siltä, että kaikki hyvät komediat on tehty 80-90-luvuilla. Itseäni ainakin naurattavat kovasti sellaiset komediat kuin Hot Shots, Mies ja alaston ase sekä Austin Powers. Maku komedian suhteen on kuitenkin todella subjektiivinen, joten käyn läpi vain ne asiat, jotka itse pidän hyvän komedian merkkinä.

Ensinnäkin intertekstuaalisuus eli toisiin asioihin viittaaminen on asia jolle hajoan kerta toisensa jälkeen. Tähän riittää elokuvassa ihan yksittäinen symboliikka tai repliikki, mutta myös kokonaiset parodiat ovat usein kiinnostavia. Stereotypioilla leikittely, hahmojen kärjistetyt luonteet tai grazy-komedia tyyppinen remellys on kohtuudella käytettynä hauskaa katsottavaa. Lisäksi pidän kielellä leikkimisestä ("Don't call me Shirley"). Sääli vain, että käännöksissä ne eivät usein toimi. Ylipäätään älykäs läpänheitto, ironia ja sarkasmi puree omalla kohdallani. Välillä kuitenkin voidaan taipua härskiyteen, esimerkiksi kaksi ensimmäistä American Pietä ovat pervoudessaan loistavia. Huono komedia toistaa samaa vitsiä yhä uudelleen, lankeaa yksinkertaiseen tai turhan alatyyliseen läppään tai on kokonaisuudessaan vaivaannuttava.

Ihastuttavaa piirrettyä
Sisältää lasten piirros-ja tietokone-animaatiot sekä anime-elokuvat
Piirrettyjen tai animaatioiden kohdalla on selvää, että visuaalisuus on ykkösenä. Kun elokuva hivelee esteettistä silmää on jo yksi osa hyvästä piiretystä elokuvasta täytetty. Toinen puolisko tulee sitten itse tarinan juonesta ja hahmoista, jotka sinällään vaihtelevat laidasta laitaan aina suloisesta hössötyksestä rankkaan mättöön. Omalla kohdallani on loistavaa, jos romanttinen söpöys ja rankka realismi yhdistyvät samassa elokuvassa. Symbolisesti tätä on paljon vanhoissa Disney-elokuvissa sekä pitkälti myös animen puolella.

Huonoja Disney-leffoja ei ole, ainakaan jos mennään 2000-luvun tuolle puolen. Kuusi vuotta takaperin taso alkoikin laskea huomattavasti, enkä osaakaan pitää enää nykyisiä Disneyn tekemiä animaatioita samassa luokassa vanhojen klassikkopiirrettyjen kanssa. Omasta mielestäni animaatioiden tekeminen olisi pitänyt jättää Dreamworksille, joka osasi homman alunperin teknisesti paremmin (mikä ei kyllä näy enää nykyaikana).

Vaikka visuaalisuus ei olekaan kaikki kaikessa, se on suurena apuna herättelemään näinkin paatuneen Disney-nostalgisoijan katsomaan uuden sukupolven disnejä. Esimerkiksi uusi animaatio Tangled (suomennettuna Kaksin karkuteillä) houkuttaa meikäläistä juuri upean ulkonäkönsä takia. Animaatioon tarkemmin tutustuttuani sen pinnallisen ulkokuoren takana saattaa olla jotain ihan helmeäkin. Kuka haluaa siis lähteä leffaan kanssani?

Disney ja Disney. Visuaalinen taso eri, mutta viehätys yhä sama.

Parantumattomia haavoja

Tulin juuri katsomasta Black Swania. Kuten aina hyvien elokuvien jälkeen, on jotenkin hauras, mutta silti epätodellisen voimallinen olo. Elämä tuntuu ikuisuudelta, jokainen hetki on ainutlaatuinen. Uskoo pystyvänsä mihin tahansa.

Toisinaan elokuvien tuomaa voimaa tarvitsee elämän kriisitilanteissa. Ostin perjantaina Gamestopista viisi elokuvaa (teki yhteensä 11 euroa), ja katsoin samana iltana Ihmeperheen, jonka olin juuri em. kaupasta hakenut. Tuo elokuva, vaikkei se sinällään ole mitään rymistelyä kummempaa, muistutti minua ensimmäisestä keväästä, kun vanhempani olivat eronneet. Siellä oltaisiin tarvittu voimaa ja jaksamista.

Black Swan oli hyvä elokuva, mutta ilmeisesti se ei tuntunut vastaavan kaikkia odotuksiani, minkä takia se jäi minulle osittain laimeaksi. Päähenkilöön keskittyvä käsivarakuvaus on kuitenkin toimiva ja tanssikohtaukset todella kauniita ja mukaansatempaavia (propsit Portmanille upeasta tanssityöstä). Juonellisesti tarina on ehkä hieman ennalta-arvattava, eikä tuo psykologisesti mitään uutta esille. Hahmot ovat kuitenkin kiinnostavia, aina härskistä baletti-ohjaajasta, hyysäävään äitiin ja tarinan toiseen naispäähenkilöön, joka on Portmanin esittämän Ninan täydellinen vastakohta. En spoilaakaan sen enempää itse tarinaa...

Näen sekä Ninassa, että tässä avoimemmassa päähenkilössä itseäni. Toisaalta olen perfektionisti, joka ei koe mitään niin ahdistavana kuin epäonnistumista tai häviämistä. Unelmani olisikin kuolla tyytyväisenä, kuolla täydellisen ja täyttävän elämän jälkeen. Kuitenkin näen itseni myös takomassa järkeä itseäni herkempiin ja hauraampiin ihmisiin, yllyttämässä heitä, haastamassa itseään. Sikäli elokuva olikin kiinnostava, kun kykenin yhden hahmon sijaan samastumaan useampaankin henkilöön. Ehkäpä tämä oli yksi syy, miksi Black Swan oli ehdolla vuoden parhaaksi elokuvaksi.

Mikä kuitenkin vei minut lapsuuteni äärelle oli juuri tuo Ihmeperhe. Kaiken kaikkiaan muistan pitäneeni elokuvasta sen ilmestymisaikana todella paljon. Tarina on hauska, toiminnallinen, muttei mässäile liikaa tappelemisella eikä liian nopealla leikkauksella (johon turvaudutaan nykyään liian usein). Eniten kuitenkin pidin elokuvasta juuri sen perhe-teeman takia.

Ihmeperheessä on pääosin kyse perheen kohtaamista kriisistä ja erimielisyydestä: kiistasta siitä, ollako oma itsensä vai pukeako itselleen naamari itsensä suojaksi.
Tarinassa onkin, ikävä kyllä, tämä päällisin puolin täydellinen perhe, jolla on toki omat ongelmansa ja kriisinsä, mutta jotka kuitenkin elokuvan loppuun mennessä saadaan selvitettyä.

Muistankin liikuttuneeni juuri elokuvan täydellisestä lopusta, jossa kaikki antavat toisilleen anteeksi, ja jatkavat elämää yhdessä. Elokuva ilmestyi pian vanhempieni eron jälkeen, ikää minulla oli 11-vuotta. Tajusin silloin, että se, mitä tapahtuu elokuvissa, ei tapahdu tosielämässä. Vanhempani eivät tule koskaan sopimaan riitojaan tai palaamaan yhteen. Heillä tulee aina olemaan erimielisyyksiä.

Tämän lisäksi Ihmeperheessä minua liikutti perheen vanhin tyttölapsi, joka muistutti minua kaikinpuolin minusta itsestäni. Veljeni sanoikin heti elokuvan nähtyään "se tyttö on siinä elokuvan alussa ihan niinku sä!" Ja se oli totta: olin pitkään se hiusteni takana piilotteleva ujo, itseään epäilevä tyttö, joka mielummin halusi kadota väkijoukkoon kuin tulla huomioiduksi. Kuitenkin tämä pidättyväisyys purkautui kotona, aivan kuten elokuvassakin. Piikittely, riitely, nenäkäs äänensävy, vastaanväittäminen... Ne kuuluivat liian usein jo muutenkin rasittuneen perheemme arkeen.

Rakastan elokuvia, niiden tuomaa rentoutunutta mieltä, huumoria, nostalgiaa ja muistoja. Kuitenkin, niin kuin jokaisessa monisyisessä asiassa, elokuvat herättävät joskus myös ikäviä muistoja. Juuri monet Disney-leffat, kuten esimerkiksi juuri Ihmeperhe, muistuttavatkin minua (kliseisesti sanoen) haavoista, jotka eivät ole vielä täysin parantuneet. Toisaalta, joskus on hyvä repiä rupiset arvet auki, tarkastella niitä tyynenä, ja antaa niitten sitten parantua rauhassa.

Ps. Ihmeperheen suomi-dubissa Esa-poikaa ääninäyttelee veljeni vanha tuttu.
Ps2. Pahoittelen angstista äänensävyä. Ajatelkaa sitä vaikka vaihteluna entiseen analyyttiseen tekstiin!
Ps3. Pitäisi saada katsottua lähiaikoina Iron Man. Sitä ennen kuitenkin yo-kokeisiin tuskailemaan! Toivottakaa onnea!

Uudelleen arviointia

Lukuloma jatkuu edelleen: reaalikirjat on luettu, nyt alkaa yksityiskohtaisempi pänttäys. Sosiaalisella puolella sujuu myös: on treffailtu pariin otteeseen ja pyöritty muun muassa baarissa. Elokuvien suhteen on tietenkin myös ollut toimintaa: olin melkein ostamassa Kill Bill vol. ykkösen, katsoin Oscarit ja hihkuin innosta Natalie Portmanin puolesta. "Umm, umm, umm" -kiitospuhe oli kiusallisella tavalla söötti. Olenkin menossa katsomaan Black Swanin toverini kanssa lähiaikoina.

Edellisistä hankalista lauseenrakenteista onkin parempi siirtyä kahteen elokuvaan, jotka katsoin sunnuntai-iltana televisiosta. Kyseessä olivat Kuka viritti ansan, Roger Rabbit sekä paljon puhuttu ja hehkutettu Twilight. Koska aion vaahdota Twilightista vähän enemmänkin, puhun ensin Roger Rabbitista.


Tämä elokuva on ennen kaikkea lapsuuden elokuva. Ei tietenkään samassa mittakaavassa kuin esimerkiksi Disney-elokuvat tai Star Wars, mutta lähellä sitä. Muistaakseni tutustuin nappulana tähän elokuvaan täysin vahingossa: olin etsimässä jotain tiettyä nauhotettua filmiä, ja törmäsin tähän hulvattomaan elokuvatapaukseen. Ja tietenkin nautin siitä, vaikken elokuvasta mitään ymmärtänytkään.

Lainaten suoraan Helsingin Sanomia: "Äksy yksityisetsivä (Bob Hoskins) uskaltautuu piirroshahmojen kaupunkiin Robert Zemecksin kreisikomediassa, joka yhdisti näytelmäelokuvaa ja animaatiota historiallisen onnistuneesti." Elokuva on 80-luvulta, joten siihen nähden visuaalinen puoli on elokuvassa ilmiömäinen. Piirroshahmojen ja oikeiden ihmisten vuorovaikutus on todella uskottavaa ja hyvännäköistä (, ja ne parit kökköiset kohdat voidaan antaa anteeksi). Hahmot ovat äärimmäisyyksissään loistavia, juoni toimiva ja niin edelleen. Roger Rabbit on lyhyesti sanottuna erittäin toimiva ja hyvä kokonaisuus.

Kreisikomediaksi en silti menisi elokuvaa nimittämään. Myönnettäköön, että leffa on "kreisi", ja siinä on ehdottomasti paljon komedian aineksia, mutta en silti menisi yhdistämään näitä kahta termiä keskenään. Kreisikomediat koostuvat lähinnä päättömästä hekottelusta ja melko yksinkertaisesta huumorista, kun taas Roger Rabbitissa huumori on nimenomaan pisteliästä, intertekstuaalista ja paikoin synkkääkin. Musta komedia olisi siten parempi termi. Kuitenkin, elokuvan piirretystä puolesta ja K-merkinnästä (K11) poiketen, en menisi nimittämään tätä myöskään lasten elokuvaksi. Lapsena en käsittänyt leffan juonesta puoliakaan, keskitin ajatukseni vain ärsyttävään Roger Rabbittiin, pelottavaan pääpahikseen ja seksuaalisesti todella häiritsevään Jessica Rabbittiin (ks. kuva). Kysyinkin joskus hiljattaen isältäni: miksi annoitte meidän katsoa noinkin ad-hd -tyylistä elokuvaa, jossa tietoisesti mässäillään myös väkivallalla ja seksillä? En saanut vastausta, mutta perjaatteessa elokuva ei ole suoranaisesti sitä itseään, vaan ironiaa, sekä kannanotto piirrettyjen stereotypioihin. Siinä Roger Rabbit onnistuukin penteleen hyvin. Sääli vain, että nuoremmat katsojat eivät tätä sanomaa välttämättä kosketa.

Mutta hitto soikoon, tuota Jessica Rabbittia! Olin aikoinani ala-asteella ja piirretty naishahmo sai minut jo silloin himon valtaan (tietenkin täysin minun tietämättäni)! Nytkin hahmoa katsellessani en voinut muuta kuin ajatella: "seksikkäin piirretty hahmo ikinä. Panisin." Ja näin panemisesta onkin hyvä siirtyä Twilightiin.


Menin katsomaan Twilightin häpeäkseni kaksi kertaa elokuvateattereihin (osittain kavereiden painostuksesta, mutta silti). En ollut lukenut Stephenie Meyerin kirjaa, en ollut koskaan välittänyt vamppyyreista ja kauhu-romantiikasta. Olin silti viikon tai pari aivan Twilightin, tai oikeastaan, Edwardin kaunopuheisten sanojen kourissa. Onneksi hypetys meni ohi ja pystyin katsomaan elokuvaa ja siihen liittyvää ilmiötä kriittisemmin.

Muistan kuinka kehuin ensimmäistä Twilight-leffaa. Lainaten itseäni IRC-Galleriassa: "Pitäisi kyllä ehdottomasti lukea nuo kirjat! Hienolta vaikuttaa. Intensiivistä ainakin! Mm, romanssia.. *Q* -- Nyyh, haluan oman romanttisen-intensiivisen suojelijani ;___; " Kuten näkyy, en kyennyt objektiiviseen ajatteluun. Elokuva oli minusta intesiivinen ja visuaalisesti/tarinallisesti toimiva. Nyt kun kuitenkin katsoin Twilightin uudelleen pitkän ajan jälkeen, en voinut muuta kuin katsoa elokuvaa surku-hupaisissa merkeissä.

Sanottakoon elokuvan hyvät puolet: se noudattaa melko kunnioitettavasti kirjaa, ei venähdä tajuttomiin mittoihin ja on näyttelijätyöltään kohtalaista, mitä tulee sivuroolien esittäjiin. Musiikki on kaunista.

Päähenkilöiden, eli siis Bellan ja Edwardin, näyttelijätyö on kuitenkin aivan karmeata katsottavaa. Steward vastaa melkein äitini kuvaamaa Harrison Fordia: "hänellä on kaksi ilmettä: suu auki ja suu kiinni." Ikävä kyllä Stewardilla on vain yksi ilme: suu hieman raollaan, silmät tuijottaen muka-romanttisen-kaipaavasti tyhjyyteen. Saanen havainnollistaa tätä kuvasarjalla (ks. vasemmalla). Tuskin tarvitsee sanoa mitään.
Paljon parempi ei ole Pattinssonkaan, hänelläkin on vain yksi typerä ilme. Liittyi tämä kivikasvo-näyttely sitten hahmon luonteeseen kuinka paljon tahansa, en jaksa enkä viitsi antaa sitä anteeksi. On kaiken kaikkiaan sääli, että tälläiset nuoret näyttelijät menevät hukkaan, sillä kulissien takana tuntuu läppä ja hymy lentävän. Sääli ettei sitä vain näy elokuvassa, sillä kyllä melankolinen ja tyly hahmo voi olla värikäs!

Surkeaa näyttelytyötä ei pelasta kankea visuaalinen toteutus (vrt. kiipeily-ja juoksukohtaukset), jotka pahenevat entisestään jatko-osiin mennessä. Tarina oli jo kirjassa kliseinen ja epäuskottava, mikä korostuu elokuvassa entisestään. Eteenkin jatko-osien kolmiodraama ja halpa Romeo & Julia -kopioiminen on turhauttavaa katsottavaa. Twilightin jatko-osat tuhosivat senkin osan ykkösosasta, mikä oli jo hyvää. Itseasiassa New Moon kamppaili osasta Potter kutosen kanssa "huonoimmasta vuoden 2010 elokuvasta" omassa mielessäni. Eilisen katsomisen perusteella ennen kolmen tähden elokuva putosi Nyt-liitteen antamaan kahteen tähteen, ja hyvistä syistä: tönkkö näyttely, tönkkö tarina, tönkkö toteutus.

Twilight-ilmiönä ei koskettanut minua elokuvien tullessa leffateattereihin, eikä kosketa edelleenkään muuta kuin negatiivisessa mielessä. Minkä takia juuri tämä rakkaustarina on noussut teinityttöjen simissä niin uskomattoman ihanaksi? Ennen pidettiin oikeasti toimivista romantiikka-draamoista, vaikkapa Tuulen Viemästä tai Titanicista. Miksi juuri tämä emo-sävytteinen vamppyyri-kopio sai, ja saa edelleen, niin paljon huomiota? Liittyykö asiaan nuorten viehätys masokistiseen rakkauteen, angstisiin hahmoihin ja näiden toivottomaan tilanteeseen? Jos asia on näin, niin olen huolissani nykyajan nuorisosta. Siksi Twilight-ilmiö saakin vereni kiehumaan, sillä se muistuttaa minua niin monesta surkeasta ihmisrauniosta, jotka enemmän tai vähemmän ovat ottaneet Twilightin tarinan liian raskaasti, ja soveltavat sitä omaan elämäänsä takertumalla epätoivoisesti toimimattomaan "rakkauteen".

Ärtymykseni on todennäköisesti turhaa, ja ehkä siihen liittyy vain pelko siitä, etten tule itse koskaan tapaamaan omaa hurmuri-Edwardiani. Ehkäpä se on suurin syy, miksen pidä eteenkään romanttisista komedioista, missä tavistyttö saa hottispojan: se saa minut ajattelemaan omaa saamattomuuttani. Ennen kuin vajoan totaaliseen angstiin, paistan itselleni lettuja ja uppudun hedonistiseen nautintoon. Nam nam :)

Oscar-gaala 2011 yms.

Olen ollut jo viikon lukulomalla. Aikaa on kulunut itse lukemisen sijaan turhan paljon elokuvien parissa. Nähty on nyt muun muassa Signs, Star Trek sekä kolme Ghibli-leffaa. Suunnitelmissa olisi katsoa nyt illalla Scream-putki, joka alkaa tuossa kymmenen aikaan teevee viidellä. Lisäksi minua ja veljeäni kutkuttaisi katsoa Jurassic Park. Tämä videonpätkä on siihen syynä:

http://www.youtube.com/watch?v=K_QzmMLvYOU

Mutta nyt viikonlopun kuumottavimaan aiheeseen elokuvapiireissä, nimittäin Oscar-gaalaan! Noh, totta puhuen, en ole ollut mikään suuren suuri oscareiden katselija. Itse asiassa en ole nähnyt koko bailuja koskaan televisiosta, hyvä jos olen törmännyt edes kooste-ohjelmiin. Tänä vuonna aion kuitenkin katsoa oscarit, sillä koen sen kuuluvani yleissivistykseeni (ja lisäksi ei tarvitse pelätä aikaisia kouluaamuja, kun on lukuloma), eteenkin nyt, kun elokuvat esittävät melko suurta roolia elämässäni.

Myönnettäköön, että Oscar-gaala on rahvaiden pröystäilyä suljetuissa piireissä, jonne rahaa hukkuu enemmän kuin olisi tarvis, ja jota monet tuhannet tv-kanavat näyttävät miljoonille ihmisille. Ekologisesti ja kulttuurisesti oscarit ovatkin suurta höpönpöppöä, mutta olkoon. Viihde on viihdettä.

Koska en ole kuitenkaan mikään elokuva-ekspertti saati elitisti, en aio spekuloida sitä kuka aikoo kustakin Oscar-kategoriasta viedä minkäkin palkinnon. Myönnän suoraan olevani siihen liian kokematon. Aion kuitenkin käydä nämä minun tietämykseeni riittävät kategoriat läpi, ja heittää omia ehdotuksiani, mikä tai kuka sen tulisi omasta mielestäni voittaa. Aloitetaan siis!

Paras elokuva
Ehdokkaina: Black Swan, The Fighter, Inception, The Kids Are All Right, The King's Speech, 127 Hours, The Social Network, Toy Story 3, True Grit, Winter's Bone
Yllä olevista elokuvista olen nähnyt itse vain kaksi (Inception, Toy Story 3), mutta olen toki kuullut noista kahdesta ensimmäisestäkin. Vaikken olekaan nähnyt Black Swania, se vaikuttaa juoneltaan todella kiinnostavalta ja on visuaalisesti myös upeannäköinen. Propsit myös Portmanille, joka itse siis tanssii elokuvan tanssikohtauksissa. Psykologisia trillereitä ei ole myöskään koskaan liikaa, joten menköön oscari tälle rainalle. Noin yleisesti kyllä veikkaan, että Fighterille menee tämä pokaali, mutta uskon ettei Inceptionkaan jää huonoille sijoille.

Paras naispääosa
Ehdokkaina: Annette Bening, Nicole Kidman, Jennifer Lawrence, Natalie Portman, Michelle Williams
Koska miespääosan ehdokkaat olivat minulle melko tuntemattomia, niin skippaan tähän osioon. Luulen, että kantani tähän on erittäin selvä: NATALIE PORTMANILLE OSCARI!! Haloo! Neito on odottanu tätä palkintoa jo tovin, ja on todella sääli, ettei hän ole vielä sitä saanutkaan, sillä on on ilmiömäinen näyttelijä ja älyttömän kaunis. Olisi haaskausta jättää tämä nuori näyttelijätär taas kerran huomiotta ja antaa pysti esimerkiksi Kidmanille, joka saisi minun puolestani jo vetäytyä täydellisen kivinaamansa kanssa pois Hollywood-piireistä.

Paras miessivuosa
Ehdokkaina: Christian Bale, John Hawkes, Jeremy Renner, Mark Ruffalo, Geoffrey Rush
Heitän ihan piruittani Christian Balen, sillä hän oli ensinnäkin loistava Dark Knightissa, mutta luultavasti myös hieno myös The Fighterin roolissaan. Kuka tietää, ehkä hän voisi jopa napsaista tämän palkinnon. Paras naissivuosa on minun kohdallani jälleen kerran melko auki, sillä en ollut nähnyt yhtäkään elokuvaa, missä kyseiset naiset näyttelevät. Yhtenä ehdokkaana oli kuitenkin Helena Bonham Carter, joten luulen että suosionsa kautta hän vie tämän pystin kotiinsa.

Paras animaatio
Ehdokkaina: Kuinka koulutat lohikäärmeesi, The Illusionist ja Toy Story 3
Tämänkin kohdalla oma mielipiteeni on selvä: kauan odotettu, rakastettu ja loistavasti toteutettu Toy Story 3 on totisesti ansainnut tämän kategorian palkinnon. Jos tämän nimittäin voittaa jokin muu animaatio, niin silloin alan kyllä kirkumaan, sillä ainakin Suomessa flopiksi lässähtänyt lohikäärme-pelleily ei todellakaan ansaitse oscarin arvoista kunniaa. Oscar vaan oikeaan osoitteeseen, niin voidaan saattaa tämäkin klassikko tyytyväisin mielin nostalgian maailmoihin.

Paras kuvaus
Ehdokkaina: Black Swan, Inception, The King's Speech, The Social Network, True Grit
Tähänkin voisin laittaa tuon Black Swanin, sillä Inceptionissa kuvaus oli minusta paikoin vähän liiankin kiivasta ja poukkoilevaa. Sen sijaan (mitä ainakin olen traileria seurannut), Black Swanin kuvaus vaikuttaa juuri sopivalta trilleri-tyyliin: paljon lähikuvaa ja yksityiskohtia. Mutta no, kuka tietää, ehkäpä tästä pysti menee tuolle The King's Speechille, joka on ehdokkaana todella monessa kategoriassa.

Paras musiikki
Ehdokkaina: Kuinka koulutat lohikäärmeesi, Inception, The King's Speech, 127 Hours, The Social Network
Ehdottomasti Inception. Tätä ei voi perustella muulla kuin linkillä:
http://www.youtube.com/watch?v=0JGHI4TAC5U
Pitkästä aikaa yksi eeppisimmistä ja hienoimmista musiikkikokonaisuuksista. Ja muutenkin: Hans Zimmerin musiikki ♥

Parhaat erikoistehosteet
Ehdokkaina: Liisa Ihmemaassa, Potter 7 (part 1), Hereafter, Inception, Iron Man 2
Jaa. Mielenkiintoista. Täytyypä sanoa, että Liisa Ihmemaassa ei kyllä visuaalisesti säväyttänyt minua (elokuva oli kokonaisuutenakin huono), ja uusin Potterkin oli minusta myös aika peruskauraa verrattuna ainakin ensimmäisten Potter-elokuvien visuaaliseen tasoon, mikä oli todella mykistävä ja tarkka jäljennös itse kirjoista. Inception oli kyllä hienon näköinen, mutta ollaanpas nyt vähän erilaisia ja heitetään tähän Iron Man 2. Eräs toverini kehui elokuvaa nimittäin todella paljon, juuri visuaalisuutensa puolesta. Että itse ehkä luovuttaisin oscarin sitten tälle jatko-osalle, osittain myös siksi, että supersankari-leffat ansaitsevat tunnustusta.

Kaikenkaikkiaan toivon, että kaikki näkemäni hyvät elokuvat (eli juuri Toy Story 3 ja Inception) sekä tuo hyvältä vaikuttava Black Swan saisivat mahdollisimman paljon kerättyä Oscareita itselleen. Katsotaan mitä sunnuntai-maanantai välinen yö tuo tullessaan: monessakin mielessä!

Näin muihin asioihin mennessä...
Ajattelin, että Youtube Channelini tarvitsi jonkinlaisen aloitus/esittely-videon, joten loin sellaisen tässä iltapäivän aikana. Klipeissä olen käyttänyt enimmäkseen jo editoimiani videoita, mutta nokkelimmat voivat havaita myös uutta materiaalia, mitä eivät edes perheenjäseneni ole nähneet (viitaten videon loppupuoleen, missä on itse kuvaamiani pätkiä)! Toivottavasti ihmiset saavat channelissani käydessään jonkinlaisen kuvan siitä, millaisia videoita pääasiassa teen ja editoin. Ainakin itse olen suhtellisen tyytyväinen tähän videoeditointiin. Mielipiteitä saa heitellä joko blogin kommentteihin tai ihan tuonne Youtuben puolelle. Ylipäänsä, jos siellä on lukijoita, niin ilmoitelkaa ihmeessä itsestänne! Olisi ilo kuulla teidänkin ääntänne!


Lisäksi muokkailin yleisesti blogin ulkoasua. Lisäsin tämän väsäämäni kuvan tuohon otsikon alle koristeeksi, sillä en pitänyt siitä harmaasta palkista, mikä siinä ennen oli. Kuvassa on tosiaan lempinäyttelijäni: Ewan McGregor ja tanssahteleva Natalie Portman. Taas pääsen näyttämään photaus-skillejäni! He he!

Epäinhimillisyys

Nyt viikonloppuna olen saanut katsottua pari erittäin hyvää elokuvaa, jotka kukin kertovat omalla tavallaan epäinhimillisyydestä, syrjinnästä sekä ihmisarvoa alentavasta kohtelusta. Perjantai-iltana televisiosta tuli Teemalta Sofien Valinta ja tänään Maikkarilta Notre Damen Kellonsoittaja. Kumpainenkin ovat aivan todella kauniita ja hienoja elokuvia.

Kuten Disneyn Notre Damen, olin nähnyt myös Sofien valinnan aikaisemmin televisiosta. Tällä kertaa katselukerta jäikin todella pinnalliseksi, sillä harrastin pitkin iltaa sekalaista kanavasurffailua (Neloselta tuli myös täysin turha Nicolas Cage elokuva Face/off). Tällä kertaa sain Sofien Valinnasta katsottua vain ne "parhaimmat palat" eli ne kaikkein järkyttävimmimmät.

Elokuva on todella koskettava kuvaus juutalaisvainoista ja sen tuottamista traumoista. Tarina ei ole mukavaa katseltavaa: se on kylmä, raaka ja todella epäinhimillinen. Juuri tämä puhdas epäinhimillisyys tekeekin elokuvasta kauniin. Draama on sydäntäsärkevää ja Sofien tarina todella koskettava. Itselleni herää joka kerta ajatus, että miten tämä hahmo ylipäätään jaksaa olla elossa, kun on kokenut elämässään niin paljon vastoinkäymisiä, hirveyksiä toisinsa jälkeen. Sanotaan, että läheisen kuolema ja oman hengissä selviämisen syyllisyys ovat yksi pahimpia kokemuksia elämässä. Sofie joutuu kokemaan näitä tilanteita useammankin kerran, ja mikä traagisinta, kokee sen jopa oman lapsensa kautta.

Sananen näyttelijöistä: ne ovat kaikki loistavia. Ei ole ihme, että Meryl Streep saikin roolistaan Oscarin, se nimittäin todella kuuluu hänelle. Minusta on ihmeellistä, että hän puhuu elokuvassa tajuttoman hyvää saksaa, ja mitä nyt itse kuuntelin, niin ei se puolakaan hullummalta kuulostanut. On todella sääli, että tälläisiä kieliosaajia on amerikkalaisissa näyttelijöissä hirveän vähän, ja on tajuttoman karmeaa kuulla, kun jokin näyttelijä yrittää väkisin vääntää itselleen vierasta kieltä. Esimerkkejä on liian monia, alkaen Kill Billin Uma Thurmanin japanista Tom Cruiseen. Ainoa nykyajan "kielimies" lienee Leonardo DiCaprio, joka on oman muistini mukaan puhunut ainakin saksaa.

Tarinan "valinta" eli pakotettu päätös kahden lapsen välillä (kumpi jää henkiin ja kumpi viedään krematorioon) on omasta mielestäni yksi elokuvahistorian hirveimpiä kohtauksia. Yksinkertaisuudessaan se on suorastaan järjetön. Itselläni herää vielä henkilökohtainen kokemus siitä, että jos oma äitini olisi vastaavassa tilanteessa, hän lähettäisi minut tapettavaksi veljeni sijasta.

"Valinta" ei jää tässäkään elokuvassa vain valinnaksi kahden lapsen hengissä selviämiseen, vaan se keskittyy myös rakkauteen. Ottaako Sofie nuoren ja hellyyttävän Stingon vai karsimaattisen hullun? Kaikenkaikkiaan elokuva on kannanotto natsien hirveyksiin, ylipäänsä sodan kauheuksiin ja traumoihin. Tarina ei suinkaan ole myöskään tylsä, vaikka kerronta onkin paikoin laiskaa. Lisäksi: vaikka tarinan lopussa Stingo saakin haluamansa, elokuvan loppu ei ole onnellinen, ja siitä annan isot pisteet. Traaginen hahmo vaatii traagisen lopun.

Notre Damen suhteen minua harmittaa, ettei kyseinen elokuva ole kuulunut lapsuuden Disney-leffoihin. Tämä elokuva on nimittäin todella kaunis paitsi visuaalisesti, myös sanomaltaan. Itse ainakin koen teematiikan eli rumuuden itselleni tärkeäksi, sillä itse olen kokenut olevani ruma ties kuinka kauan ja ollut syrjittynä omien piirteitteni vuoksi.

Vaikka suomalaisen version sovitetut laulut eivät oikein sovikaan omalle korvalleni, ääninäyttelijät toimivat ja sopivat hahmoille hyvin. Ja no, myönnettäköön että pääpahis Frollon "NUO LIEKIT! NUO LIEKIT!" -laulu on todella voimakas kokemus! Ylipäänsä yksi lemppari Disney-pahiksista on juuri Frollo, ja yksi seksikkäimmistä naisistakin esiintyy tässä Disney-kalssikossa. Nimittäin Esmeralda. Kaikenkaikkiaan hahmot ovat todella koskettavia, ja hieman stereotyypistään poikkeavia. Esmeralda on tummaihoinen ja voimakasluonteinen nainen, Quasimodo herkkä ja alistuva, jonka sisällä asuu kuitenkin suuri rohkeus. Myös tarinan hottismiehellä (joka on must jokaisessa Disney-leffassa) on tavallisesta poikkeava rooli. Lipevä ja rohkea sotilas onkin tarinassa loppujen lopuksi se "neito pulassa".


Hottiksesta puheen ollen, Notre Damen Phoebus tosiaan on sitä! Ah, ehdottomasti hyvännäköisin ja persoonallisin Disney-mies ikinä! Katsokaa nyt tuota vinoa maireaa hymyä, hyvää vartaloa (hiuksia/kulmakarvoja/partaa!) sekä tämän riemastuttavan lipevää persoonaa! Vastaa ainakin omaa miesihannettani. Tälle jopa Mulanin Shang Li jää toiseksi, vaikka komia sotilas on hänkin.

Ja näin lopuksi, Quasimodo keksi parqourin. Ainakin mitä sai selville kaikesta siitä kekkuloimisesta Notre Dame -kirkon torneissa ja rakennelmissa.
Nyt minä kuitenkin kipitän yöllisen hämyisään bussiin, sillä olen menossa viettämään kaverini syntymäpäiviä baariin. Oi, kuinka syntistä.

Uusia leffoja, visioita ja avaruusolentoja

Kävin tänään ytv:n törppöilyiden kautta sitten Jumbossa kaverini Milyn kanssa. Kierreltiin vähän kauppoja, ja omaankin käteen tarttui sitten uuden koululaukun lisäksi myös kolme DVD:tä. Kaikki sattuivat olemaan Top Tenissa "ota kolme, maksa kymppi"- tarjouksessa. Kyseessä oli poikkeuksellisesti pelkkää komediaa: Hei, me lennetään!, Austin Powers 2 ja Scary Movie 3. Nyt minusta tuntuukin, että kaikki haluamani komediat ovat likipitäen kasassa. Hyvä niin.

Jouduin näiden ostosten kautta sitten ihan kunnolla järjestelemään tuota minun kirjahyllyäni, missä on siis keskimmäinen hyllykkö omistettu vain ja ainoastaan DVD:lle. Lyhyessä ajassa sain luotua sinne kiitettävästi uutta tilaa, mutta jossain vaiheessa on alettava keksimään parempi sijoituspaikka. Odotan sitä hetkeä puolittain kauhulla, osittain mielenkiinnolla.

Unelmoinkin jo Milyn kanssa, että kun saan aikuiselämässä vakituisen työpaikan ja lokoisan talon jostain mukavasta lähiöstä, olisi upeaa, jos tuossa talossa olisi yksi huone kokonaan omistettu pelkille elokuville. Olisi suuri hylly, jossa olisi ainoastaan elokuvia, järjestettynä genren, värin ja valmistusvuotensa mukaisesti, sekä tietenkin täydellinen kotiteatterijärjestelmä. Rahaahan siihen uppoaisi tolkuttomasti, mutta ainahan saa unelmoida.

Kotiteatterijärjestelmistä puhuen, katsoimme eilen nuorisoporukalla Disneyn Lilo & Stich -leffan. Ennen sitä jouduttiin kyllä pitkään säätämään uuden DVD-laitteiston kanssa, joka ei suostunut antamaan "ääniä" eli siis kaijuttimista kuuluvaa movie surround -soundia. "Ääniä" ei saatu toimimaan, sen sijaan television äänet olivat hetken aikaa varmaankin puolta matalammassa nuotissa. Onneksi ongelma saatiin korjattua, mutta kieltämättä ainakin itseäni jäi kismittämään tuo uusi DVD-laite, joka on näppäimiltään muutenkin todella jäykkä ja hidas. Mitä vikaa edellisessä oli?

Stitch hakee apua indentiteettikriisiinsä klassikkosadusta

Tosiaan, katsottiin viikonloppuna Lilo & Stitch. Näin kyseisen elokuvan ensimmäisen kerran ihan leffateattereissa, ja olihan kyseinen elokuva meillä myös videollakin. Kerran kauniina päivänä VHS-laite päätti terrorisoida kyseisen videon, ja roskiskamaahan siitä tuli. Kyllä harmitti. Nyt kuitenkin pääsin taas pitkästä aikaa tämän vekkulin, mutta omalla tavallaan todella ahdistavan Disney-leffan pariin.

Juonessa ei ole kummoista sanottavaa, perus Disney-kamaa: kaksi outolintua kohtaavat toisensa ja etsivät yhdessä omaa paikkaansa hajanaisesta maailmasta. Perhe yhdistää, ja lopussa eletäänkin sitten rikkaina ja onnellisina. Jee jee. Huumori kuitenkin puree ja tarinakin on liikuttava: tälläkin kertaa meinasi tulla tippa linssiin, sillä onhan se perhe herkkä asia.

Mikä minua kuitenkin nyt kypsemmän ihmisen näkökulmasta kiinnosti, oli Lilon ankeat kotiolot, sekä tämän isosiskon suuri vastuu hoitaa kaikki talouden asiat sekä lapsenkasvatus itse. Vanhemmiten Lilon isosiskon rooli tuntui nyt tavallista läheisemmältä, ja antoi uutta vinkkeliä koko elokuvaan. Lisäksi yleinen ajatus lapsen huostaanotosta, rikkinäisestä perheestä, riidoista ja köyhästä elämästä muistuttivat minua siitä, että tämä on surullisen monelle tosielämää, jopa Suomessa.

Porukalla ihan sitten ihmeteltiin, että "enpäs huomannutkaan, että toi Lilo olikin noin pimeä". Ja sitähän se rassu onkin. Sitä ei vain tajunnut lapsena, vaan piti sitä yleisenä hupsuutena. Nyt kun tajuaa suuremman kaavan, vanhempien kuoleman, sosiaaliviranomaisten ahdistelun sisarustaistelun ja niukan talouden keskellä, huomaakin, että eipä ihme, jos lapsi pöpiksi tulee. Kun juttuun tulee mukaan vielä Lilon "kavereiden" aiheuttama syrjintä, ei ole ihme jos Lilon hahmo on paikoin jopa masentunut. Tämä syrjintä-teema kyllä on näkynyt minulle jo pienenä, sillä olin itse koko peruskoulun ajan koulukiusattu ja pystyin siten samastumaan Lilon tilanteeseen sillä saralla.

Teknisesti Lilo & Stitch on mukavaa katseltavaa. Huomaa kyllä, että elokuvan tuloaikana elettiin juuri tuota tietokonekrafiikan mullistusta. Tehosteita käytetään Lilossa ja Stitchissä juuri niissä olennaisimmissa kohtauksissa, eli alun ja lopun lentokohtauksissa, eikä niillä mässäillä turhia. Ikävä kyllä pian tämän jälkeen, eli vuodesta 2003 eteenpäin, Disney alkoi yhä enemmän ja enemmän käyttää tietokonekrafiikkaa elokuvissaan, ja nyt ollaan pisteessä, joka ei kunnioita perinteistä tyyliä enää ollenkaan. Harmittaa, mutta onneksi vanhat klassikot eivät katoa.
Palaten visuaalisuuteen: kaikki olennainen on paikallaan, sointuu yhteen ja näyttää hyvältä.

Lyhyesti: kiva leffa kaikin puolin, muttei kuitenkaan mitään über-klassikon tasoa. Plussana kuitenkin ehdottomasti Disneyn-kauneusihannekaavasta poikkeava Lilon isosisko (mm, nuo muhkeat sääret, noms) sekä suloisen valloittava Stitch.

Karu tyttö, karu mies

Puhuin viimeksi siitä, kuinka arvostelen ja pisteytän elokuvat. Nyt on siis aika ryhtyä arvostelemaan. Olen tässä viimeaikoina katsonut useita elokuvia, mutta niistä parhaiten analysoitaviksi ovat jääneet Tyttö nimeltä Nikita ja Last Samurai. Aloitetaan karun tytön arvostelusta.


Olen nähnyt Nikita-leffan aikaisemminkin, mutta silloin sen alkuasetelma jäi minulta kokonaan välistä. Minulla ei ollut hajuakaan päähenkilön, eli siis Nikitan intresseistä ryhtyä valtion salamurhaajaksi. Onneksi sain tällä kertaa katsottua elokuvan alun, kun se muutama viikko sitten tuli telkkarista. Se nimittäin avasi paljon niitä kysymyksiä, jotka olivat minua mietityttäneet.

Elokuva on uskottava, tulkoon siitä ensimmäiset pari pistettä. Valtio antaa rappiolliselle narkkarille uuden mahdollisuuden, sillä näkee tässä potentiaalia. Tyttö-rassu suostuu, sillä vaihtoehtona on "rivi 8, paikka 30" eli hautapaikka. Asetelma on pysäyttävä ja päähenkilön kohdalla hän on nurkkaan ajettu: vaihtoehtoja ei ole, ja se turhauttaa.

Hahmot ovat melankolisella tavalla kauniita. Itse pidin paljon Nikitan hahmosta, joka muun muassa tulisella luonteeltaan ja ulkonäöltään muistuttaa erästä sarjakuvani hahmoa. Nikitan mentor vaikuttaa katsojalle aluksi lempeältä, mutta hänestäkin alkaa huomata hiljalleen piirteitä, jotka Nikitan epätoivon kasvaessa paljastuvat kokonaan. Romantiikkaan ei olla satsattu paljoa, mikä on hyvä, sillä toiminta/draamassa turha mässäily kannattaakin jättää vähemmälle. Tunteet välittyvät muuta kautta: itkuna, hiljaisuutena.

Sikäli jännä, että muistin Nikitan loppuneen aivan eri tavalla kuin olin muistanut. Luulin, että elokuva päättyi epätoivoisen Nikitan itsemurhaan. No, konkreettista itsemurhaa ei tapahtunut, mutta katsojan silmissä lopussa tilannettaan pakeneva Nikita on kuollut. Tämä tietty tarinan avoimuus on ehdoton plussa, jota arvostan kaikissa elokuvissa.

Neljä tähteä, ehkä jopa neljä ja puoli. Tämä pieni epäonnistumisen osa saattaa johtua ehkä väkivallasta, jota elokuvassa esitetään. Tiedän, että tämä kulttielokuva on tunnettu juuri nimenomaan räimivästä väkivallasta, mutta jossain menevät myös rajat. Vaikka Nikita ei olekaan mitään uskomatonta aseitten paukuntaa, ainakin alussa itseltäni meni hetkeksi uskottavuus tilanteesta. Sen sijaan Nikitan tarkka-ampumakohtaus lukitun vessanoven takana on loistava, sillä jännitys siinä ei tule ampumisesta, vaan kiinnijäämisen pelosta.


Nikitassa esiintynyt Jean Reno on kova jätkä. Kuten aina. On liikuttavaa, miten jokaisessa elokuvassa hän osaa olla samaan aikaan hyytävä äijä, mutta myös lämminsydäminen ja rakastava. Vaikka hänen hahmonsa ovat melkein joka elokuvissa hyvin samoja, minusta jokaisessa Renon esittämässä kovanaamassa on eroja, joka saa minut melkein joka kerta ajattelemaan "aww". Ah, että tekisi mieli katsoa León.


Tämäkin leffa, eli Viimeinen Samurai, on nähty. Muistan katsoneeni siitä pätkiä, kun se tuli televisosta, mutta viimeksi näin sen kokonaan jokunen vuosi sitten. Päätin sitten tylsyyksissäni katsoa tämän rainan uudelleen, aluksi hyvin skeptisin elkein. Muistin elokuvasta vain sen huonot puolet: paikoin liialliseksi venyvät taistelukohtaukset, Tom Cruisen sekä hänen japaninsa.

Mutta loppujen lopuksi leffa ei suinkaan ollut huono. Ei edes keskinkertainen tai ookoo. Se oli hyvä, noin lyhyesti sanottuna. Sen verran hyvä, että sen voisi ostaa joskus DVD:llekin. Tämän kautta tällekin elokuvalle voisi siis antaa about neljä tähtöstä.

En tiedä Meiji-restauration yksityiskohtia, joten en voi sanoa, onko siinä perää, että amerikkalaiset olivat mukana teurastamassa samuraita ja oliko mukana myös sellaisia takinkääntäjiä jota Cruise esittää. Oli niin tai näin, en liiemmin jaksanut välittää faktoista. Sen sijaan keskityin katsomaan elokuvan maisemia, jotka ovat (kuten kuvassakin näkee), todella kauniita. Kun elokuvassa puhutaan tapahtumiin keskittyvässä japanilaisesta samurai-kylästä ja sen hengellisyydestä, siihen todella saa kosketuksen. Loppupuolen kirsikankukka-kohtaus oli visuaalisesti kaunis: kuka nyt ei voisi vastustaa vaaleanpunaisia kukkasia?

Hahmollisesti tarina on klassikko. Löytyy elämästä piittaamatonta renttua, josta lopulta tulee kunnollinen soturi, mentori-hahmo, vihamies, kaunis nainen, söpöjä pikkulapsia ja hassu kulttuuri-hössöttäjä. Vaikka näin sanottuna hahmot kuulostavat stereotyyppisiltä, ne toimivat, eikä Tom Cruisekaan tässä elokuvassa niin periamerikkalainen ole, että se ärsyttäisi. Vain hieman käytetty lähinnä. Plussat näyttelemisestä menee taas Ken Watanabelle, joka on aina jaksanut koskettaa minua. Herralla on niin ihanan hillitty karisma, josta kuitenkin uhkuu jotain itämaista voimaa. Pitäisi joskus kirjoittaa hänestä kokonainen postaus.

Vaikka elokuva on pitkä (kuten melkein aina eeppisiin/historiallisiin tapahtumiin perustuvat elokuvat), sen jaksaa katsoa, ja pidän siitä miten esimerkiksi sen aikaista tavallista japanilaista elämää on kuvattu. Kylässä tapahtuva draama sekä tappeluharjoittelut ovat ilo silmälle. Loppupuolen räminät kyllä alkoivat kieltämättä kyllästyttämään, mutta heti kun pistin leffan pyörimään kaksinkertaisella nopeudella, niin tuli siinäkin sitten vähän virnisteltyä. Eteenkin ratsastaminen oli varsin hupaisan näköistä :DD

Kaikinpuolin ihan onnistunut elokuva, miinuksena venytetyt räiminnät ja turhaan tunteellisuuteen lyssähtävä loppu. Cruisen olisi pitänyt kuolla muiden samuraiden mukana. Piste.

Näin nopeasti mainitsen vielä muista aiheista... Sain nimittäin Tubessa subbaamaltani henkilöltä videon, jossa oli "koe-esiintymiset" erääseen MEP-ryhmään, jossa pääteemana on rakkaus. En ihan tarkkaan osaa määritellä MEP:in käsitettä, mutta käytännössä kyse on ryhmästä, joka tekee yhdessä videoita tietyn teeman mukaisesti, usein siten, että yksi henkilö editoi omalla tyylillään yhden pätkän. Lähetin koe-esiintymiseen tämän A.I.-videon, jonka aiheena on tietyllä tapaa myöskin rakkaus, yksipuolinen sellainen, pojan ja äidin välillä (vaikka näennäisesti robotti-lapsella ei ole oikeita vanhempia). Toivottavasti pääsen mukaan tähän ryhmään, jotta pääsen tekemään taas lisää videoita. Minä kun niin tykkään editoida :3




Video on editointityyliltään hieman kliseinen, eikä ehkä mitään parhaimpia luomuksiani, mutta kelvannee nyt kuitenkin. Ainakin tunne välittyy voimakkaasti.

Näin lisäksi, sain upattua Tubeen myös uuden animevideon sarjasta Serial Experiments Lain. Sarja on 90-luvulta tälläinen ei-niin-suosittu anime, todella vähän tunnettu, jos tarkkoja ollaan, mikä on todella sääli, sillä se on lyhyydessään todella loistava. Tarina kertoo noin pintapuolisesti selitettynä tytöstä, joka uppoutuu tietokonemaailmaan niin paljon, että hän ei pian pysty enää hahmottamaan mikä on totta ja mikä ei. Anime keskittyy siis olemassaolon selittämiseen, ja on psykologisesti todella raskasta katseltavaa. Itse ihan suoraan sanoen masennuin sarjaa katsoessani. Pitäisi joskus katsoa koko sarja taas läpi, sillä vaikka olen katsonut sen noin kolme kertaa, sen on minulle edelleen todellinen mysteeri. Tarina on mutkikas ja vaikea, lievästi sanottuna japanilaiselle animaatiolle tyypillistä mind-fuckia :DDD

Piip piip.

Mutta nyt on ruokailun aika. Myös lemmikkisiililleni pitäisi paistaa jauhelihoja.