Hiatus

Olen tässä hiljan tullut siihen tulokseen, että pistän leffablogini toistaiseksi tauolle.

Yksinkertaisesti minulla ei ole enää niin paljon aikaa kun aikoinani blogia perustaessa (joka oli, hyvänen aika, neljä vuotta sitten), ja on kurjaa, kun en pysty antamaan blogille enää sitä panosta, jonka sille aikoinani annoin. Koska kuitenkin vihaan muutosta, ja tykkään takertua pieniin, ja eteenkin niihin miellyttäviin asioihin, en ole poistamassa blogia kokonaan. Kuka tietää, jos jostakin saan taas innostusta ja aikaa kirjoittaa taas useamman kerran kuukaudessa tai peräti viikossa, kuten alkuaikoinani. Onhan ne elokuvat kuitenkin niin iso osa meikäläisen elämää.

Sitä ei muuta mikään.

Toistaiseksi siis heilautan teille kätöstä, ja pistän leffablogini muhimaan ja odottamaan parempia aikoja.

Ps. olen hauduttamassa ideaa sen sijaan video-/roolipeli -blogista. Mikäli se on syntymässä, tulen mainostamaan sitä täällä.

DVD:tä myytävänä!!

Koska liki 200 DVD:n kokoelma alkaa silloin tällöin huimata päätä, on aika hieman karsia valikoimaa ja saada tilaa uusille tuttavuuksille. Oheessa lista leffoista, joista olen valmis luopumaan pilkkahintaan.

Kaikki seuraavat leffat saat yhdellä eurolla:
- 24h Party people
- Ben Hur
- Cardcaptor Sakura: the movie
- the Chernobyl Diaries
- Female Perversions
- Magic Mike
- the Mist
- Mr. and Mrs. Smith
- The Other Boleyn Girl
- Secretary
- Shoot 'em Up
- Solaris (2002)
- Täältä tullaan elämä

Myös leffavaihdot sopivat minulle hyvin, eli jos et halua/viitsi/kehtaa/uskalla maksaa erkkimerkeillä, otan ihan mieluusti DVD:n DVD:tä vastaan. Tällä hetkellä eniten kutkuttaisi saada kokoelmiini The Fall, Prometheus, the Pianist, Detachment, Spiderman 2, mikä tahansa Hitchcock-leffa, mikä tahansa Ghibli, mikä tahansa Tarantino (paitsi Paskiaiset), Star Wars 2 ja/tai 3, LotR 2 ja/tai 3, THG: Catching Fire. Ei itse-ladattuja/piratoituja leffoja kiitos, vaan ihan kaupasta hommattua kunnon kamaa.

Pistä kommenttia alle jos olet kiinnostunut. Jos asut kulmilla, niin annan DVD:n sinulle henkilökohtaisesti, jos taas asut hieman kauempana, niin voin postittaa DVD(t) pientä korvausta vastaan.

Monenlaista monsterimättöä

Kävin eilen katsastamassa elokuvateattereihin varkain antautuneen Godzillan. Mitään tekemisen puutetta syvempää syytä elokuvan katsomiselle ei ollut taustalla, sillä en ole koskaan ollut erityinen hirviöfani, saati Godzillan, ja vielä vähemmän veljeni, joka oli siis leffaseuranani (hän oli pienenä niitä lapsia, jotka piilottelivat sohvan takana ja pelkäsivät kaikkea mahdollista aina möröistä jättiläisiin). Tulipahan siinä kuitenkin vietettyä ihan mukava iltapäivä, ihan viihdyttävän elokuvan parissa.

Godzilla-elokuvista täysin tietämättömänä en edes yritä lähteä vertaamaan 2000-luvun hirviöliskoa 50-luvun klassikkoon ja sieltä aina 90-luvun jenkkiversioon. Sen kuitenkin tiedän, että kaikkien hirviöiden äiti (tai siis isä) on Godzillan re-makessa entistäkin isompi. Ja tällä kertaa tarkoitan isoa. Todella isoa.

Elokuvan juoni on sikäli hyvin katastrofi-elokuvan peruskauraa, että en lähde siihen puuttumaan. Re-maken linjaus on kuitenkin hieman erityisempi, joskaan sekään ei eroa monien muiden hirviöelokuvien uusintaotoksista sekä lähivuosien maailmanloppumätöistä. Kyse on hirviön tai muun uhkan inhimillistämisestä, ja lempeyden näyttämisestä.

Peter Jacksonin King Kong esitettiin yksinäisenä ja väärinymmärrettynä herkkiksenä. Rise of the Planet of the Apes toi oman inhimillisen näkökulmansa 60-luvun klassikkotarinaan. Shaun of the Dead, Zombieland ja Warm Bodies tuovat oman säväyksensä zombi-rellestysten joukkoon, tuoden katastrofin keskelle huumoria ja romanssia. Ei siis ole mikään ihme, että myös Godzilla, ehkä populaarikulttuurin ikonisin hirviö, on joutunut saman kulmienpehmennyksen kohteeksi. Godzilla ei olekaan enää tuhoa ja kuolemaa kylvävä aivoton hirviö, vaan luonnontasapainon palauttava jumalolento. Tämä ei ole välttämättä paha asia, sillä inhimillisempi, jopa sankarillinen monsteri, on aina mielenkiintoinen näkökulma. Joskaan ei mikään uusi.

Siitä kuitenkin plussaa, että uusi Godzilla ei ole enää niin t-rexmäinen kuin 90-luvun jenkkiversiossa, vaan kulkee kankeasti ja hitaasti pystyasennossa kuin japanilaisten alkuperäinen Gojira. Hirviöiden valtava koko näkyy ja tuntuu, ja sekä luonto että ihminen kärsii siitä ihan mukavasti. Elokuvan loppukohtauksen apokalyptiset maisemat ja tummat pilvet ovat tyylikästä katseltavaa, ja elokuvan soundtrack vahventaa tunnelmaa kiitettävästi.
Ihan kiva juttu on myös se, ettei Manhattania lähdetä tuhoamaan suinpäin elokuvan alussa, vaan vasta elokuvan viimeisellä puolituntisella. Hollywood ja amerikkalaisuuden kitkerä maku kuitenkin kirvelee elokuvan läpi alusta loppuun saakka, vaikka muiden valtioiden mailla pyöritäänkin. Se on sääli, sillä elokuvassa olisi ollut suuri potentiaali Pacific Rimin kaltaiseen monikultuurisuuteen.


Uusi Godzilla ei siis tarjoa tarinallisesti tai hahmollisesti mitään uutta muiden hirviötarinoiden joukkoon, puhumattakaan uuden luomisesta tai yllättävyydestä. Visuaalisesti elokuva on kieltämättä komea, ja sanalla sanoen iso, mutta verrattain viime vuoden mecha-leffaan Pacific Rimiin ja tämän vuoden puolella tulevaan uuteen Transformers, Gojira-re-make ei juurikaan erotu edukseen. Robottien tilalla on vain hirviöitä.

Pacific Rimin hirviöihin verrattuna Godzilla ei näytäkään enää niin isolta

Onneksi en joutunut maksamaan elokuvasta täyttä hintaa, sillä sitä se ei todellakaan ansaitse. Jos kuitenkin haluaa tylsyyksissään viettää pari tuntia leffateatterin viileydessä klassisen katastrofi/toiminta-elokuvan parissa, voi Godzilla olla ihan hyvä aivojentyhjennys-leffa. Ja tietenkin, jos sattuu pitämään hirviöistä.

Näin monsterimättöihin liittyen, sain myös katsottua Kaarniksen kanssa pitkästä aikaa Prometheuksen, sekä Aliens:in, josta jälkimmäistä en ollut harmikseni vielä nähnyt, vaikka Alien-trilogia -DVD-boksi onkin muhinut isäpuoleni kaapissa ties kuinka pitkään. Hämmästyksekseni Alienin kakkososa oli yllättävän hyvä, sekä tarinallisesti että visuaalisesti. Dialogi oli tiivistä, hauskaa ja nasevaa, toimintakohtaukset pitivät otteessaan ja ottaen huomioon elokuvan vanhan iän, se näyttää edelleen todella tyylikkäältä.

I ship it

Siitä heräsikin kysymys, että mitä elokuvateollisuudessa on tapahtunut parinkymmenen vuoden aikana monsteri-kauhuun liittyen? Onko mahdollista, että kaikki on jo keksitty ja näytetty? Että hyviä ja oikeasti jännittäviä hirviö-elokuvia, ei enää nykypäivänä tehdä? Vai onko kyse vain siitä, että katsoja itse (eli minä) on kyynistynyt ja tylsistynyt? Jos meikäläinen palaa mielummin hirviökauhun klassikoihin kuten Alieniin tai Romeron zombi-leffoihin kuin tuijottaa kuvaputkelta 2000-luvun hirviötekeleitä, niin missä vika: nostalgiassa vai Hollywoodin yksitoikkoisuudesta?

Ehkäpä tämän takia katson mielummin psykologisia trillereitä, scifi-jännäreitä tai luonnonkatastrofi-elokuvia, jos haluan kokea jotain perus jännitys-kihelmöintiä suurempaa. Yliluonnolliset ilmiöt, siinä missä monsterit, eivät meinaan minua pahemmin kuumota. Tästä ehkä saadaan hyvä aasinsilta kauhuelokuviin ja suhteestani niihin. Siitä siis ensikerralla!

Loppuun vielä uuteen (tai miksei vanhoihinkin) Godzillaan minun ja veljeni keksimä juomapeli!

GODZILLA-JUOMAPELI
- ota hörppy, kun Godzilla (tai muu vastaava hirviö) karjuu. Tuplahörppy, jos ihminen kiljuu perästä.
- jos päähenkilö pysyy paikallaan tai muuten erottuu valtavasta liikkuvasta ihmisjoukosta, ota hörppy
- ota hörppy, jos ihmismassa tuijottaa Godzillaa hiljaisuuden vallitessa
- juo siemaus jos päähenkilö tuijottaa hiljaa ja merkitsevästi Godzillaa. Tyhjennä lasi, jos Godzilla katsoo takaisin
- jos kohtauksen isona elementtinä on vesi, juo
- ota hörppy kun rakennusta menee palasiksi. Tuplahörppy jos kyseessä on jokin tunnettu monumentti.
- ota tuplasiemaisu jos ihminen jää monsterin jalan alle
- aina kun joku sanoo "asia X ei onnistu/toimi/tehoa", ota hörppy
- tyhjennä lasi kun armeijan iso kiho ei usko tiedemiestä
- ota hörppy kun ihminen osoittaa hyödyttömästi Godzillaa (tai muuta vastaavaa hirviötä) tavallisella aseella
- juo lasillista niin kauan, kun ruudulla näkyy Amerikan Yhdysvaltojen armeijan taidonnäytteitä, esim. hieno rivi tankkeja tai kauniisti muodostelmassa lentäviä hävittäjäkoneita
- juo lasillista niin kauan, kun päähenkilö piilottelee aivan Godzillan (tai muun vastaavan hirviön) katseen tuntumassa
- aina kun ruudulla näkyy söpö pikkulapsi tai koira, ota hörppy. Tyhjennä lasisi jos lapsi tai koira jää eloon.

Elokuvamusiikista ja lempparisäveltäjistä

En pidä itseäni mitenkään erityisen musikaalisena ihmisenä. Levyjä olen ostanut elämässäni ehkä kahdesti, ja koneeltani löytyy ylipäänsä musiikkia hädintuskin sitä tuhatta kappaletta enempää. En juurikaan harrasta festareita, live-bändejä, karaokea tai muita musiikkitempauksia. En soita mitään instrumenttia, ja laulaminenkin jää lähinnä sinne suihkun puolelle. Vaikka rytmitajua, lauluääntä ja musiikin visuaalista hahmotuskykyä minulta löytyykin, olen ehdottomasti sisaruksiini verrattuna se kaikista vähiten musikaalisin.

Mutta se ei tarkoita, ettenkö nauttisi musiikista.

En tiedä kuinka kauan sydäntäni on ollut lähellä erityisesti elokuvien (ja pelien) soundtrackit ja orkesterimusiikki. Kai juuret menevät niinkin kauas, kun olin vielä vaahtosammuttimen kokoinen, ja hoilotin mukana Disney-piirrettyjen parissa, aivan niinkuin sadat muutkin ikäiseni. Tykkäsin laulamisesta. Opin esimerkiksi juuri Disney-leffojen laulujen lyriikat nopeasti, ja muistin ne todella pitkään, itseasiassa vielä tänäkin päivänä. Muistan joskus innostuneeni Tuhkimon soundtrackista niin paljon, että vaadin vanhempiani etsimään kaapista juhlamekkoni, jotta voisin pukea sen ylleni ja pyörähdellä parketilla kuin Tuhkimo. Muistan eläneeni mukana Leijonakuninkaan biisien tahdissa, hyppinyt ilmaan ja laulanut mukana Babe-possussa, taistellut lelu-valosapeleilla Duel of the Fatesin soidessa taustalla, ja tuntenut oloni harvinaisen cooliksi kävellessäni kadulla ja kuunnellessani Matrixin soundtrackia. Mikään ei motivoi paremmin liikkeelle kuin räjähtävä toimintamusiikki, puhumattakaan siitä, jos laittaa soittoääneksi pomonsa tai äitinsä kohdalle jotakin erityisen kohtalokasta. Mennessäni töihin minulla on napit korvilla. Kävellessäni kauppaan minulla on napit korvilla. Tullessani kotiin ja piirtäessäni kuuntelen musiikkia, kokoan soittolistoja ja haen inspiraatiota juurikin elokuvamusiikista.

Olen siis lievästi sanottuna musiikkiin vahvasti eläytyvä henkilö, ja eteenkin juuri elokuvien tyypillinen orkesteri-musiikki on iskenyt, ja tulee aina iskemään minuun kaikista koviten. Kuka sitten tietää, onko kyseessä useiden instrumenttien välisestä harmoniasta ja kokonaisuudesta, yleisestä voimasta ja adrenaliinista joka kuohuu soundtrackeista, vai niihin liittyvistä elokuvakokemuksista.

Oli niin tai näin, soundtrackeja kuunnellessa minulle tulee lähes poikkeuksetta eeppinen olo, niin ikään kuin irtoaisi todellisuudesta ja astuisi oman elämänsä fiktioon. Laittaessani silmät kiinni, näen musiikin tahtiin liikkuvia dynaamisia hahmoja, valoja, värejä ja liikettä, vauhtia, meininkiä ja draamaa. Kävellessäni kadulla se pieni valonpilkahdus pilvien tai kerrostalojen takaa tuntuu merkitykselliseltä, askel toisensa jälkeen tarkoituksenmukaiselta ja oikealta. Koko elämä tuntuu erilaiselta, ja nimenomaan mielekkäältä.

Lyyrisyydestä viis, tähän väliin onkin hyvä rakentaa aasinsilta asiallisempaan tekstiin, ja kysymykseen, että kukas nyt on sitten lempparisäveltäjäni. Tähän on hankala vastata yhdellä henkilöllä, sillä se vastaisi samaa kuin pitsan ja pastan vertaamista toisiinsa: molemmat ovat yhtä herkullisia sopivana hetkenä ja sopivassa fiiliksessä. Sama koskee myös elokuvasäveltäjiä: niillä on kaikilla omat hetkensä ja paikkansa.

John Williams
En muista kenen kanssa juttelin elokuvasäveltäjistä, mutta kun kävi ilmi ettei tämä kyseinen henkilö tunnistanut John Williamssin biisejä, olin melko lailla tyrmistynyt. Rupesin suu vaahdossa huutamaan hänelle herran tunnetuimpia kipaleita: "Sanooko Star Warssit mitään? Imperial March, Duel of the Fates? Indiana Jonesin tunnari! Haloooo, kai sä olet ekat kolme Potteria nähny?" Tyyppi tuijottaa minua suu pyöreänä: "Ai se on tehny musat noihin vai?" Jokin pieni sisälläni kirkuu hiljaa.

John Williamssin sävellystyyli on puhdasta ja klassista, sopivaa niin fantasiaan kuin herkkään draamaan modernissakin maailmassa. Tyypillistä John Williamssia ovat useat korkeaääniset torvet, reippaat yläsoinnut, sekä herkät viulut. Sopii niin toimintaan kuin herkistelyynkin, voimakkaista tunteista aina seesteiseen maisemakuvaukseen, jossa on kuitenkin ripaus "sitä jotakin". Williamssin musiikissa on tiettyä kuolemattomuutta, hentoja yksityiskohtia, joilla on kuitenkin niin paljon merkitystä.

Clint Mansell
Iloisesta ja veikeästä Williamssista on ilahduttavaa palata melankoliseen ja alavireiseen Clint Mansellin musiikkiin. Herran tuotantoon kuuluu muun muassa. Requiem for a Dreamin, The Fountainin, Moonin, Black Swanin sekä Mass Effect 3:n soundtackit. Jos jossakin musiikissa on uhkaavan kohtalon tuntua, se on juurikin Mansellin musiikissa. Uhkaava kohtalo ei tosin Mansellin tapauksessa ole suinkaan fyysinen vaara, ei esimerkiksi sota, pistoolilla osoittava ryöstäjä tai kostonhimoinen maailmojen tuhoaja. Uhkaava kohtalo olet sinä itse, ja se, mitä piilee oman pääsi sisällä voi ihan yhtä lailla sekä pelastaa että tuhota sinut. Vilkaisehan noita ylläolevia elokuvia, jotka mainitsin. Jep, oma mielihän siinä on päähenkilön suurin vihollinen.

Juurikin siksi Mansellin musiikki on lähellä sydäntäni, sillä siinä missä monet muut säveltäjät nojaavat valkokankaan fyysisiin tapahtumiin, uhkiin ja rytmiin, Mansell osaa pureutua pintaa syvemmälle ja tuoda esiin sen mitä rakastamme, pelkäämme ja vihaamme eniten. Sen päänsisäisen, yksinäisen mutta kokonaisvaltaisen maailman, josta meillä itsellämme ei ole koskaan täydellistä otetta.

Hans Zimmer
Ei siinä, että valkokankaan fyysisiin tapahtumiin reagoiminen olisi paha asia. Vauhdin hurma, fyysinen voima, räjähtävät rakennukset ja kuperkeikkaa heittävät autot eivät olisi puoliksikaan yhtä messeviä ellei niissä olisi eeppistä musiikkia taustalla. Juuri Hans Zimmerin musiikkia voisi kutsua tälläiseksi toiminnan ja voiman musiikiksi, joka samaan aikaan voimaannuttaa ja pistää lihakset liikkeelle, mutta voi toistaalta myös jähmettää ja nostattaa niskakarvat pystyyn.

Zimmerin tyyli on eteenkin viimevuosina tullut hyvin tunnetuksi: aluksi tiivistunnelmaista jousimusiikkia, hidasta nousemista korkeampiin säveliin ja voimakkaampiin instrumentteihin, joista viimeisenä voimakkaat torvet ovat Zimmerin tunnusmerkki. Niin rajua kuin hulvatontakin meininkiä on nähty Zimmerin kipaleiden tahdissa aina piraateista supersankareihin ja sieltä historiallisiin hahmoihin ja tapahtumiin.

Monet ovat tästä monipuolisesta tarjonnasta huolimatta sanoneet, että Zimmerin musiikki on aina samanlaista, ja torvien jatkuvat toitotukset alkavat pitemmän päälle puuduttamaan. Itse totean tämän vain olevan kiinni Zimmerin omasta tyylistä tehdä musiikkia. Siinä missä monet tunnetut säveltäjät tunnistaa jostakin tietystä elementistä, sointujen samankaltaisuudessa tai dominoivista soittimista, myös Zimmerillä on oma tyylinsä. Siitä ei ole pakko tykätä, mutta kuten sanoin, tilanne on omalla kohdallani vähän sama kuin vertaisi pitsaa ja pastaa. Joskus Zimmer maistuu erittäin hyvältä, joskus taas hieman vähemmän. Siinä kaikki.

Shiro Sagisu
Siinä missä tykkään todella paljon Joe Hishaisin, eli Ghibli-elokuvien musiikeista tunnetun japski-herran sävellyksistä, itseäni on koskettanut enemmän Shiron Sagisun musiikki. Tästä syytän kokonaan ja täysin puhtaasti yläasteella elämääni suuresti vaikuttanutta animea, Neon Genesis Evangelionia. En edes teeskentele tuntevani tai tietäväni mistään muusta Sagisun tuotannosta, sillä en ole siihen kummemmin tutustunut lukuunottamatta Berserk-remaken soundtrakia sekä Cassehern-elokuvaa. Minulle vain yksinkertaisesti riittää Evangelionin originaalin TV-sarjan OST, puhumattakaan re-make -elokuvien annista.

Tämän pitemmittä puheitta, menen tästä kokoamaan viikonlopun Hunger games -pen & paper -roolipelin soittolistaa sekä tulevan kesän Dark Heresy -ropen taustamusiikkeja... Luultavimminkin juuri näiltä kyseisiltä säveltäjiltä.

Ps. Pahoittelen blogini inaktiivisuutta. Olen ollut järkyttävän kiireinen, ja roolipelaaminen, siinä missä työharjoitteluni ja erinäiset lukuiset taiteelliset harrastukset ovat vieneet elämäni. Leffojen oheella tietenkin.

Ps2. Ostin itselleni Gravityn ja Batman Beginssin. Viikonloppuna saan sisareltani lisää leffoja, joita hän ei enää huoli itselleen, esimerkiksi Mulholland Driven. Jes.

Jäätävä pettymys

Sunnuntai-maanantai välisenä yönä tulivat sitten, veljeni sanoja lainaten, "lammasgaala lammaselokuville" eli vuoden 2014 Oscar-gaala. Olisin mokoman katsonutkin, ellei televisiostani olisi kadonnut signaali samana päivänä, ja jos minulla ei olisi maanantaiaamuna alkanut työharjoittelu. Oli miten oli, tsekkasin töissä voittajat, ja tumblerin kautta pääsin osaki pukuloiston ihmettelyä ja Ellen Degeneresin pitsa-kaitsemista.

Olin melkolailla tyytyväinen siihen, miten oscarit tänävuonna jakautuivat. Suurin pettymys oli luultavasti, se ettei DiCaprio saanut taaskaan kultaista miekkosta kätösiinsä, vaikka oli The Wolf of Wallstreetissä tehnyt ihan mielettömän hyvän roolisuorituksen joka olisi ehdottomasti ansainnut oscar-pystin. Iloisena, joskin odotettuna yllätyksenä puolestaan, sain todeta että Gravity, joka ehdottomasti lukeutui yksiin parhaimpiin leffateatterikokemuksiin, voitti useammat oscarit ja juuri niistä ehdokkuuksista, jotka halusinkin. Hyvä hyvä.

Mukavaksi yllätykseksi muodostui myöskin parhaan elokuvan voittaja, 12 Years a Slave, joka oli kyllä kokonaisuutena ihan pystin arvoinen raina, joskin meikäläisen katseelle ehkä himpun verran liian hidas. Her voitti alkuperäisen käsiksen pystin, mitä olin toivonutkin. "Let it Go" voitti parhaimman kappaleen oscarin, josta saammekin mukavan aasinsillan Frozeniin, sekä siihen faktaan että katsoin leffan tässä ihan hiljattaen.

Ja petyin.

Frozen on saanut maailmalla mielettömän suosion: lipputuloja rahisee Disneylle miljoonittain juuri tälläkin hetkellä, puhumattakaan siitä että täällä Suomessa Frozenin näytökset ovat olleet lähes joka kerta täpötäynnä. Tumblr on tulvillaan kyseiseen koko perheen animaatioon liittyvää fanitaidetta, photosettejä ja ympäri internettiä pyörii Let it Gosta tehtyjä covereita. Elokuva on ollut monella tapaa nähtävissä ja kuultavissa, ja siksi odotin että leffa todellakin tarjoaisi jotain syvällistä, ellei jopa ilmiömäistä. Mutta ikävä kyllä en kokenut lähellekään sellaista, mikä olisi ansainnut näin valtavan hypetyksen.

Frozenin tarina on pohjimmiltaan yksinkertainen niinkuin lasten elokuvan kuuluukin: enemmän tai vähemmän tuhoisia jäävoimia omaava Elsa sulkee itsensä ulos valtakunnastaan ja sisar lähtee hakemaan tätä takaisin. Matkalla törmätään niin hauskoihin kuin vaarallisiinkin tilanteisiin sekä opitaan todellisen rakkauden ja välittämisen arvo. Teematiikka on siis puhdasta ja tyypillistä disniä, eikä siihen sikäli ole mitään puuttumista. Kyse on siitä, kuinka teematiikkaa ja tarinaa lähtee kertomaan.

Internetissä on vaahdottu siitä, kuinka Elsan ja Annan hahmot ovat hyvin monisyisiä ja antavat sekä lapsille että aikuisille tulkittavaa ja samastuttavaa. Siinä missä Anna on reipas, aktiivinen mutta hieman sinisilmäinen, Elsa on sulkeutuva ja varautunut. Klassinen ekstrovertti ja introvertti siis. Mitään jäätävän syvällistä en kyllä lähtisi kummastakaan hahmosta repimään: sisarukset ovat hyvin karikatyyrisiä, yksinomaan intro-tai ekstroverttiytensä määrittämiä eikä diversiteettiä näy juuri muissakaan hahmoissa, joita ei toisaalta ole kuin kaksi tai kolme lukutavasta riippuen: on hieman kummallinen mutta lempeä mieshahmo sekä lastennaurattajina lumiukko- ja porohahmot. Ainoa hiemankin ihan oikeasti kiinnostava hahmo oli elokuvan pääpahis, jonka pahuus tuli ilmi melkolailla nurkan takaa ja ainakin omasta mielestäni kehnosti, hieman liian suorasukaisesti selitettynä.

Hieman laiskaa hahmosuunnittelua siis. Ihan vaikka mennessä pari vuotta taaksepäin Disneyn historiassa, voi huomata että hahmoilla on huomattavasti enemmän persoonaa kuin Frozenissa. Tangledin Tähkäpäästä löytyy sekä intro- että ekstoverttiä ja Eugenessä itsekästä kusiaista että lempeää romantikkoa. Tälläisiä ovat oikeatkin ihmiset, eivät läheskään niin ääripäihin meneviä tapauksia kuin Frozenin Elsa tai Anna. Tämä on toisaalta vain minun mielipiteeni.

En tiedä oliko sillä jotakin tekemistä asian kanssa, että katsoin leffan yksinäni, mutta pitkin leffaa minusta tuntui että se lähinnä raahasi itseään eteenpäin. Frozen toki etenee melko jouhevasti eteenpäin ja antaa kohtauksilleen oman aikansa ja temponsa, mutta tietynlainen kunnon vire tai jännite tuntui elokuvasta puuttuvan. Jännittäviksi tai toiminnallisiksi tarkoitetut kohtaukset jäävät hieman laimeiksi  ja loppujen lopuksi myös turhiksi, ja elokuvan päätös, jonka kaikkien dramaturgisten opetusten mukaan tulisi olla se näyttävin ja tyylikkäin kohtaus, on sanalla sanottuna laimea: pelkkää pöllyävää puuterilunta.

Tästä voidaan hyvin jatkaa Frozenin tekniseen toteutukseen, pääasiassa animaatioon ja hahmosuunnitteluun. Lyhyesti sanottuna juuri näihin elementteihin olin kaikista eniten pettynyt, pääasiassa siksi, että Frozeninsta huomasi että Disney on pahasti laiskistunut.

Sama vai eri elokuva?
Huomatkaa kasvojen, silmien, nenien ja kulmakarvojen muodot, jotka ovat lähes identtiset.
Monet sanovat tätä "Disneyn uudeksi tyyliksi", mutta menevätkö sinulta sekaisin esimerkiksi Belle ja Jasmine, vaikka molemmat elokuvat (Kaunotar & Hirviö, Aladdin) ovat tulleet lyhyellä aikavälillä?

Otetaan esimerkiksi Anna ja Elsa, tarinan päähenkilöt. Kun ensimmäisen kerran näin Annasta noin vuosi sitten aikaisia concept artteja, totesin ääneen: "tuohan on kuin Tähkäpää, mutta vain eri tukalla." Vaikka ohitettaisiin tämä ärsyttävä yhdennäköisyys, en voinut olla hämmentymättä kun ensikertaa näin photosettejä ja giffejä Annasta ja Elsasta, sillä luulin että kyseessä oli yksi ja sama hahmo. Sen verran samalta hahmojen kasvot näyttävät, ettei niissä silmämääräisesti ja nopeasti katsottuna ole muuta eroa kuin hiusten tyyli ja väri. Tähän Disneyn on turha todeta, että "no nehän on samannäköisiä koska ne on sisaruksia", sillä sisarissa on AINA selkeitä fyysisiä eroja, ellei kyseessä sitten ole identtiset kaksoset. Frozenin tapauksessa ei ole.

Ympäristöt on verhottu pääasiassa lumen peittoon, taustat pilviin ja lumisateeseen sekä lumipuruun: juurikaan hahmoja pitemmälle katsoja ei voi tämän takia nähdä. Linnojen ja kaupunkien sisätilat ovat äärimmäisen pelkistettyjä: en esimerkiksi muista nähneeni koko elokuvassa yhtäkään pöytää, joka olisi ollut ihanan kukkuroillaan kirjoja, papereita, vaatekappaleita tai edes niitä herkkuja. Elsan lasipalatsi oli toki tyylikäs, muttei kovinkaan käytännöllinen. Olisin niin mielelläni halunnut nähdä enemmän eläviä jää- ja lumihahmoja tai edes liikkuvia seiniä, portaita, jäisiä mäkiä ja kaarteita. Yhtäkään eeppistä lumiliukua ei elokuvassa nähty myöskään,  jossa olisi voitu hyödyntää 3D-lasien tekniikkaa.

Teknisesti Frozen on siis melko laiskasti toteutettu, eikä esimerkiksi lumen esittäminen koko animaatiossa herättänyt juuri mitään tunteita,. Sen sijaan Disney oli pistänyt rahaa ja aikaa Elsan hiusten animointiin: tytön valkoisissa hiussuortuvissa oli enemmän yksittäisiä hiuksia kuin Tähkäpäällä, ja tätä varten hiusten animointiin piti luoda kokonaan uusi ohjelma. Tästä huolimatta Let it Go:n aikana nähdään räikeä animointivirhe juuri Elsan hiuksissa. Katso giffistä tarkkaan kuinka letti liukuu Elsan vasemman olkapään/käsivarren lävitse tämän siirtäessä lettiään eteenpäin.

*syvä huokaus*

Frozenia voin suositella toki lapsiperheille, mutta pääasiassa (esi)teineille, jotka vielä etsivät itseään. Aikuisille Frozen ei juurikaan tarjoa mielenkiintoisia elementtejä, eikä pahemmin teknistä silmänkarkkiakaan, joten en ainakaan itse menisi maksamaan elokuvasta 10-14 euroa.

Tähän loppuun ilmeeni, kiitos tästä Nicholson.

Oscar-toiveita

Viime viikolla julkistettiin tämän kevään oscar-ehdokkaat. Suuria pettymyksiä tai yllätyksiä joukkoon ei mahtunut, mutta mielenkiintoisia valintoja kyllä. Ihan jännittää mitä keväällä oscar-akatemia mahtaa valita voittajiksi. Itse toivoisin ainakin seuraavia:

Paras elokuva
Her tai Wolf of Wallstreet
Her vaikuttaa idealtaan (= täysinteraktiivinen kotitekoäly piristää yksinäisen miehen elämää) mielenkiintoiselta elokuvalta, mutta koska en ole rainaa vielä nähnyt, on pakko toivoa voittajaksi Wallstreetin Sutta. Elokuva oli kaiken kaikkiaan niin viihdyttävä pläjäys nasevaa dialogia, tapahtumien värikästä helminauhaa ja tasaisen hyvää näyttelytyötä, että olisi todella sääli jos leffa jäisi ilman palkintopystejä. Scorsese osaa tehdä leffoja, joten annetaanpa siitä herralle vähän tunnustusta oskarin muodossa, hm?

Paras miesnäyttelijä
Leonardo DiCaprio (The Wolf of Wallstreet)
Mitään huonoa ei ole toisaalta Christian Balessakaan (American Hustle), mutta jokainen joka on vähänkin Leon hommia seurannut, tietää kyllä, että siinä on mies joka on jo pitkään odottanut itselleen kuuluvaa oscaria. Itse ainakin todennäköisesti pillahdan itkuun jos tältä lutuiselta herralta jäisi taaskin palkinnot saamatta näinkin pitkän ja maineikkaan näyttelijäuran jälkeen.

Paras miesnäyttelijä, sivuosa
Michael Fassbender (12 Years a Slave)
Eilen tulin katsomasta 12 Years a Slavea, ja pakko myöntää, että pariin kertaan kävi kylmät väreet selkäpiissä ja inhon virnistys huulilla kun seurasi Fassyn tulkintaa julmasta ja ankarasta plantaasinomistajasta. Classy Fassy hoitaa hommansa aina tasaisen hyvällä ja ammattimaisella tyylillä, hallitsee sekopäiset ja julmat mieshahmot, mutta osaa luoda heihin myös jotakin särkyvää ja inhimillistä kerta toisensa jälkeen. Esimerkiksi Fassyn Magneto oli alusta saakka yksi suurista suosikeistani herran hahmorepertuaarissa, ja tulee aina myös olemaan.

Kuvaus, musiikki, (äänitehoste-)editointi, visuaaliset tehosteet
Gravity
Luulen että melkein jokainen voisi allekirjoittaa sen, että Gravity oli viime vuoden yksiä näyttävimpiä tapauksia nimenomaan visuaalisella puolella. Vaikka juoni ei välttämättä ehkä ollut tavallisuudesta poikkeavaa, ellei jopa perus hollywood-kamaa, elokuvan jännite ja tunnelma pysyi kasassa nimenomaan juuri upean äänimaailman, musiikin ja visuaalisten tehosteiden myötä. Kerrankin elokuva joka ainakin yrittää ottaa huomioon avaruuden fysiikan ja painovoiman! Kerrankin elokuva, jossa avaruudessa on edes paikoin hiljaista! Kerrankin elokuva joka toimii 3D:nä! Siinä noin pari syytä muutaman palkintopystin puolesta.

Puvustus
The Great Catsby
Koska kamoon, olihan kaikki ne klassiset bilepuvut modernilla säväyksellä todella näyttäviä ja oivaltavia!

Ohjaus
Martin Scorsese (The Wolf of Wallstreet)
Vaikka Wallstreetin Susi on pituudeltaan muutaman minuutin liian pitkä, herra Scorsese hallitsee jouhevan ja otteessaan pitävän tarinankerronnan, joka fyysisesti ehkä puuduttaa pakarat, mutta ei turruta kuitenkaan mieltä. Hallinnassa pysyvä kokonaisuus näkyy paitsi elokuvan onnistuneessa kokonaisuudessa, myös näyttelijöiden napakassa otteessa sekä tiiviissä dialogissa, joka ei kangertele eikä töki missään vaiheessa.

Lyhytfilmi
Pitääkö mun kaikki hoitaa?
Ihan vain siksi koska "Suomi mainittu!"

Käsikirjoitus
The Wolf of Wallstreet (sovitettu käsikirjoitus)
Her (alkuperäinen käsikirjoitus)
Ks. syyt yllä.

Kokonaisen oscar-ehdokaslistan voit löytää täältä.

Noin yleisesti gieman kyllä huolettaa tämän suomalaisen takapajulan Oscar-gaala -tarjona, sillä vuodesta toiseen elokuvagaalalle uskollinen Nelonen totesi ettei aio tänä vuonna esittää oskareita.

No johan on kelli.
Meikäläinen kun oli jo valmiina valvomaan sängyssä töllön ääressä, toisessa kädessä kokis ja toisessa kaukosäädin. Kyllä siinä omanlaisensa tunnelma kärsii, pakko myöntää, mutta onneksi on internetin ihmemaailma, joka voi tarvittaessa korvata töllöttimen. Mutta olisihan se toki mukavampaa rötvätä sängyllä kuin kovalla sohvalla, ainakin omassa tapauksessani.

Sekä hyvässä että pahassa, vuoden 2014 oscarit tulevat kyllä olemaan mielenkiintoiset.
Niitä siis odotellessa...

Ps. Jos joku erityisesti toivoo arvostelua viimeaikoina nähdyistä elokuvista, niitä saa vapaasti toivoa. Mikäs sen parempi tapa olla tuhlaamatta rahaa nihekään elokuvaan kuin katsotuttaa se ensin jollakulla toisella, joka luulee tietävänsä elokuvista jotakin, ja on vielä niin hyväuskoinen, että vielä kirjoittaisi kokemuksistaan jotain!

Koska kosto on aina suloinen (animesarja-arvosteluita pt. 5: Berserk reboot)

Olin etsiskelemässä tulevaan roolipelikampanjaani taustamusiikkeja kun törmäsin erääseen japanilaiseen säveltäjään, joka on ollut jo hyvän aikaa yksiä suosikeistani: Shiro Sagisuun. Kävi ilmi, että herra oli säveltänyt paitsi lempianimeni, Neon Genesis Evangelionin musiikit, myös huippusuositun Bleach-animen, sekä vuosina 2012-2013 ilmestyneen Berserk-rebootin originaalin soundtrackin. Lähdin sitten kuuntelemaan jälkimmäisen anime(-elokuva)n kipaleita ja pakko myöntää: olihan se melko päräyttävä.

Siinä totesin sitten keskenäni, että onkohan tämä reboot edes kelvollinen. Originaali Berserk-manga lähti alunperin käyntiin jo 80-luvulla (edelleen kesken), anime ilmestyi 90-luvun alussa. Suomessa sarja ei ole missään vaiheessa saanut suuren suurta suosiota, mikä on näkynyt Berserk-DVD:en harvinaisuutena ja naurettavan halpana hintana. Kuitenkin yleisesti sarjakuva/manga-piireissä Berserkkiä on pidetty yhtenä tärkeimmistä seinen-sarjojen (aikuisille miehille suunnatun mangan) kulmakivistä. Miksi? Koska siinä on kaikkea, mitä nuori mies (tai minä) tarvitsee viihtyäkseen: messevää tappelua, verta ja suolenpätkiä sekä kauniita naisia.

Kaarniksella oli joskus ollut koko 90-luvun Berserk-anime DVD-boksilla, mutta oli hylännyt sen hyllyyn pölyttymään niinkin yksinkertaisesta syystä kuin: "se näyttää rumalta, ei huvita katsoa." Pakko myöntää, eihän se todellakaan mitenkään imertelevalta näyttänyt, eteenkin jos verrataan mangan häkellyttävään piirrostyyliin. Kun sitten puhtaasta mielenkiinnosta katsoin läpi tämän Berserk-rebootin trailereita, toteisin että "ei helvetti, täähän näyttää törkeen mageelta. Mitäpä jos katsoisin läpi…" Kadun katkerasti päätöstäni, sillä en tarvinnut taas yhtä anime-sarjaa, jonka perään huutaa, itkeä ja asetella levotonta sydäntään aloilleen.

Berserk: The Golden Age Arc I-III on visuaalisesti todella näyttävä, silmiähivelevä tapaus. Heti ensi minuuteista lähtien, jokainen hahmoanimointi, taustalla kohoava rakennus ja edustalla vavahteleva ruohonkorsi on tehty huolella. Mielenkiintoisen lisäelementin elokuvaan tuo 3D-grafiikan käyttäminen sekaisin piirretyn jäljen kanssa, joka ainakin omasta mielestäni toimii kohtalaisen hyvin. Muutamassa kohdassa tietokonegrafiikka tosin näyttää hieman liian kiilloitetulta ja puhtaalta Berserkin raakaan maailmaan, mutta visuaalinen ilme ehtii onneksi muuttua klassiseen piirrosjälkeen ennen kuin 3D alkaa tosissaan hyppimään silmille.

Elokuvat ovat näin ollen siis sanalla sanoen kauniita. Värit ovat yleisesti animemaisen puhtaita, vivahteikkaita ja kirkkaita, ensimmäisissä elokuvissa valoisia ja yleisesti miellyttäviä katsella. Hahmot on animoitu kuva kuvalta huolellisesti ja elävästi, ja niiden liikehdintää on ilo katsella eteenkin teräväpiirtona. Visuaalisena ihmisenä Berserkin rebootti löi siis kyllä läpi sataprosenttisesti, ja pitäisin pelkästään jo visuaalista (myös audiovisuaalista) puoliskoa elokuvista katselemisen arvoisena. The Golden Age Arc ei kuitenkaan vain näytä tyylikkäältä, vaan siinä on myös erittäin mukaansatempaava, moninaisilla tavoilla vetävä, koskettava ja raaka tarina.

Aukeama mangasta kun paska osuu tuulettimeen.

Jokainen kolmesta, reilu puolitoistatuntisesta elokuvasta, seuraa originaalin sarjan päätarinaa aina alusta loppuun saakka. Koska en ole pahemmin tutustunut originaaliin animeen, en uskalla mennä sanomaan kuinka onnistunut tämä tiivistys on, mutta se vähä mitä olen sarjaa pätkittäin katsonut (ja mangaa selannut), elokuvat onnistuvat tiivistämään olennaisen ja korostamaan oikeita asioita sopivissa määrin. Vaikka pääpaino elokuvassa onkin näyttävillä taistelukohtauksilla, tilaa on jätetty reilusti hahmoille ja näiden kehitykselle, ja ennen kaikkea vuorovaikutukselle. Berserkin tarinassa on näet yksiä animemaailman tunnetuimpia ja traagisimpia kolmiodraamoja.

Tiivistäen juonen, palkkasoturi Guts värvätään tämän tahtomatta vallankumoukselliseen palkkatappajaryhmään Band of Hawkiin, jonka päähahmoksi on noussut lumoavan kaunis ja mystinen mies, Griffith. Mies haluaa välittömästi hieroa toveruutta kuumaverisen ja itsepäisen Gutsin kanssa, joka välittää enemmän vihollisten kuin ystävien määrästä. Hiljalleen miesten välille kuitenkin muodostuu syvä toveruus, jota seuraa kateellisena vierestä Griffithin ykkösmies, tai oikeastaan -nainen, Casca. Tarina saa ensimmäisen käänteensä, kun Guts joutuu vastakkain demonin kanssa, joka ennustaa Gutsille synkkää tulevaisuutta, jos hän jatkaa toveruuttaan Griffithin kanssa. Varoituksesta piittaamatta Guts jatkaa voitokkaita taisteluretkiään Band of Hawkin ja Griffithin kanssa, kunnes ryhmän voittoputki katkeaa lyhyeen. Ystävyys muuttuu syväksi katkeruudeksi, ja yllättäen muutaman ihmisen käsissä on tuhansia ihmishenkiä ja lopulta koko maailman kohtalo.

Spoilaamatta tarinaa sen enempää, Berserkin teematiikka pyörii vahvasti oman tien kulkemisen, syvien ihmissuhteiden ahdistavan sitovuuden sekä lopulta syvän katkeruuden ja koston ympärillä. Tarina vilisee seksuaalista sisältöä: hahmoja raiskataan ja riisutaan puolialastomiksi melko huoletta, joten hiemankin herkemmille katsojille tätä lihanläiskintää ei voi suositella. Ihminen riisutaan Berserkissä myös ihostaan, ylpeydestään ja inhimillisyydestään, jonka seuraukset ovat lopulta raskaat. Näin tarinaan saadaan myös psykologisia ulottuvuuksia ja raskaita hahmokohtaisia kysymyksiä: kuinka pitkälle olet valmis menemään saavuttaaksesi päämääräsi?

The Golden Age Arcin päätettyäni vajosin itsepohdiskeluun, kuten aina hyvän elokuvan jälkeen.
Vaikka yleisesti olenkin hyväntuulinen ja naurava ihminen, olen aina rakastanut tarinoita, joissa synkkyydessä ei turhia kitsastella. Berserk tarjoilee roiman annoksen henkistä ja fyysistä väkivaltaa, lapsuuden traumoja, ihmisjauhelihaa, kiduttamista, riipiviä avunhuutoja ja raskauttavan koston. Näin ollen päädyin viimehetkillä rakastamaan hahmoja, joista en aluksi pitänyt, ja leimaamaan naiiviksi niitä, joista aluksi pidin. Olen aina pitänyt härkäpäisistä hahmoista kuten Guts, lojaaleista ja vahvoista naisista kuten Casca, mutta myös kostonhimoisista, julmista ja omaa etuaan tavoittelevista hahmoista.

Ehkä siksi, että minussa itsessänikin on näitä samoja piirteitä: minusta kosto on suloinen ja oikeutettu, eteenkin silloin kun vastassa on joku, joka on sinulle se kaikkein läheisin. En tiedä. Minusta täydellisen koston, täydellisen takaisinmaksun idea on vain jotakin, joka on jo pitkään jaksanut kiehtoa minua.

Lyhyesti.
Jos lukijaa kiinnostaa tuhota elämänsä visuaalisesti ja tarinallisesti upealla sarjalla, suosittelen tutustumista Berserkkiin juuri The Golden Age -saagan kautta. Suosittelen kuitenkin varovaisuutta sillä seksuaalisesti provosoivat kohtaukset, voivat olla rajua katseltavaa herkemmille ja alle 18-vuotiaille katsojille. Jos kuitenkin tietää nauttivansa verimätöstä, upeasti rakennetusta tarinasta sekä päähenkilön lopumista henkisistä ja fyysisistä koittelemuksista, anna palaa.

Arvatkaahan kaksi kertaa teenkö näistä elokuvista tribuutti-videon...

Vuosittainen "kulunut elokuva-vuosi [insert vuosiluku tähän]" -kysely

Paras vuonna 2013 tehty elokuva?
Pacific Rim

Paras kuluneena vuotena nähty uusi elokuva (kotona tai leffateattereissa)?
The Fall.

Katsoitko vuoden 2013 Oscar-gaalan? Jos katsoit, millainen fiilis jäi siitä?
Täytyypä myöntää, että gaalat jäi konkreettisesti seuraamatta, mutta tumblerin ihmeellisen maailman ansiosta pysyin perillä ehdokkaista, lavoilla kompuroinneista, puheista ja tietenkin voittajista.

Kenen kanssa katsoit eniten elokuvia kuluneen vuoden aikana?
Kaarnis, perkele, you need to stop.

Piditkö leffamaratoneja (teemallisia tai ilman)?
En juuri elokuviin liittyviä, ikävä kyllä, mutta kesällä tuli itse maratoonattua läpi parit animesarjat, sekä vuoden alussa ilmestynyt Attack on Titan -anime (josta varmasti kirjoitan jossain vaiheessa lisää, kun olen katsonut sarjan läpi uudemman kerran). Lisäksi katsoimme Kaarniksen kanssa Pushing Daisiesia useamman jakson putkeen.

Montako elokuvaa ostit vuonna 2013? Mitkä?
Muutaman, joskin luultavasti vähemmän kuin koskaan aikaisemmin (kiroan opiskelijaelämän täten syvimpään helvettiin). Dredd, Magic Mike, Chernobyl Diaries. Lisäksi tilasin Ruotsista The Fifth Elementin (täten toteuttaen viimevuoden uuden vuoden lupauksen) sekä Blade Runnerin.

Saitko lahjaksi elokuvia? Mitkä?
Veljeltäni Pacific Rimin (jes).

Hauskoin/mukavin/ihanin elokuvakokemus vuonna 2013?
Voisin heittää tähän sen kun katsoin The Fallin, mutta variaation vuoksi voisin mainita sen, kun katsoimme yhdessä Kaarniksen, Mimaksen ja Evcen kanssa Dreddiä, söimme lettusia ja joimme kokista. Kyse ei ollut pelkästään erinomaisen elokuvan seuraamisesta (jota minä ja Kaarnis toista kertaa katsovina jaksoimme kehua minuutti toisensa jälkeen), vaan ylipäänsä mukavasta seurasta ja kepeästä tunnelmasta. Sekä tietenkin letuista, jotka sattuvat olemaan yksiä lempiherkuistani.

Entäpä kalsein/tylsin/ärsyttävin?
Jännä kyllä, mieleen ei tule juurikaan yhtään esimerkkiä. Jos nyt näin äkkiseltään jotain tulisi kuitenkin keksiä, niin voisin mainita uusimman Die Hardin ensinäytöksen, jossa minulle ja O:lle sähistiin että "olkaa vittu hiljaa". En kuitenkaan ymmärtänyt miksi, koska emme todellakaan pitäneet kovaa tai edes keskikovaa meteliä. Taisi vain olla kaverilla adrenaliinihuurut päässä ja käpy perseessä.

Saitko uuden elokuva-/näyttelijä-/hahmo-ihastuksen?
Sain: Olivia Thirlbyn. Ei puhuta siitä sen enempää. *raskasta hikoilua* Lisäksi ohimennen voisi mainita myös Karl Urbanin, Chris Pinen, Michael Fassbenderin ja Lee Pacen, joskin kaikista näyttelijöistä pidin jo aikaisemminkin. Nyt vain huomio kiinnittyi herrojen ulkoiseen olemukseen.

Elokuva-odotuksia vuodelle 2014?
Uusin X-men, tottakai! Lisäksi vuoden alussa on tulossa R&A-festareilla esitetty espanjalainen kauhu Insensibles, joka kiinnostaa sekä muistaakseni helmikuussa tuleva uusi Michael Fassbender-leffa.

Elokuviin liittyvä lupaukseni vuodelle 2013 on:
hommata The Fallin DVDlle.

Top-5 parhaimmat vuonna 2013 ilmestyneet elokuvat:
1. Pacific Rim
2. Gravity
3. Django
4. Silver Linings Playbook
5. Catching Fire

Erityishuomio:
- Selviytyminen

Erilaista nälkäpeliä

Palaten taaksepäin noin kuukausi, kävin katsomassa uusimman Nälkäpeli-rainan eli Catching Firen. Kuten melkein aina kakkososien suhteen, lähdin teatteriin melkolailla skeptisin mielin, tai ainakin kriittisin. Elokuva oli tuolloin vasta ilmestynyt, enkä ollut kuullut keneltäkään mielipiteitä tai ennakkovaroituksia Vihan liekkien suhteen, joten jälleen kerran mielipide tuli muodostaa oman pepputuntuman kautta.
Hyvinhän siinä kuitenkin kävi.

Koska en ole lukenut Nälkäpeli-kirjoja (vieläkään), enkä luultavasti aiokaan, aion arvostella elokuvan puhtaasti sen mukaan, mitä olen valkokankaalla nähnyt. Muutamaa kirjan lukenutta kaveriani kuitenkin haastatelleena, voin kuitenkin sanoa heidän sanojaan lainaten, että Catching Fire-kirja on sovitettu elokuvaksi erittäin toimivasti: turha sälä on poistettu ja oikeita asioita korostettu, kokonaisuus toimii ja hahmot vaikuttavat juuri siltä kuin pitääkin. Hyvä näin.

Näin juonesta puheen ollen, Vihan liekkien tarina sijoittuu jonkin matkan päähän edellisen elokuvan tapahtumista, jossa päähenkilö Katniss ja tämän kotikontujen pojo Peeta, voittavat yhdessä Nälkäpelin, julman lasten ja nuorten välisen fight to the death -ottelun, joka langetettiin valtion piirikuntien ylle rangaistukseksi vuosisatoja sitten käydystä kapinasta, muistuttamaan kansalaisia siitä, mikä heidän todellinen paikkansa on. Ironista kyllä, näin Katnissista tulee tahtomattaan kapinan kipunan ikoni, josta presidentti Snow ei ole mielissään. Sen kummempia spoilaamatta, Snow pistää pystyyn uuden nälkäpelin, jossa kunkin piirikunnan vanhat tribuutit, edellisten Nälkäpelien voittajat, kasataan yhteen ja heitetään areenalle tappamaan toisiaan. Elokuvan keskiössä pyörii edelleen Katniss, joka poliittisen jännitteen ja kahtiajaon lisäksi joutuu taistelemaan myös omien tunteidensa kanssa. Kuka on oikea vihollinen?

Kylläpä juu sytyttääpi.

Elokuva on kokonaisuutena jouheva. Juoni antaa itse itselleen aikaa, ei anna mitään selviönä ja jättää näin suurimman ajattelutyön katsojalle. Visuaalisesti Cathing Fire on kaunis, aina luonnollisen vihreistä ja sinisistä sävyistä hienostomaailman räikeän värikyllästettyyn loistoon. Kuvaustyö on näyttävää ja monipuolista, leikkaus yleisesti rauhallista, joskin muutama toimintakohtaus ehti vilistä silmissä, joskaan ei häiritsevästi.

Teematiikka pelaa upeasti kohtauksesta toiseen, ei heitetä katsojan kasvoille, mutta korostetaan sen verran että asia tulee selväksi. Yleisesti elokuvan tunnelma pysyy edellisen elokuvan tyyliin jännittävänä, ellei jopa riipivänä, joskin itse nälkäpelin jännitys on elokuvassa jo ihan toista luokkaa, enemmänkin toiminnan tuottamaa räminä-jännitystä kuin edellisen elokuvan puskissa kykkimis-kuumotusta. Tämäkin kuitenkin toimii, sillä nälkäpelin venyttäminen elokuvassa, jossa kyttevä kapina ja jännittynyt poliittinen tilanne ja kieroutuneisuus on pääosassa, olisi ollut melkoinen virhe.

Näytteleminen toimii, juurikaan kenenkään kohdalla en tuntenut myötähäpeää tai inhotusta (paitsi niiden jätkien kohdalla, joiden piti olla mukamas hottiksia). Erityisen suuren plussan voi huoletta antaa Jennifer Lawrencelle, joka osaa tehdä Katnissin ehkä muutoin latteasta hahmosta toimivan ja monisyisen, sekä tietenkin syötävän suloiselle Josh Hutcherssonille, joka hallitsee Peetan herkän ja sentimentaalisen hahmon alusta loppuun saakka sydäntäsärkevän luontevasti. Ihan mielenkiinnolla odotan, mihin näyttelijät vievät hahmonsa tulevissa elokuvissa.

Cathing Firen ainoita huonoja puolia ovat muutaman sivupäähenkilön latteus ja teennäisyys (en esimerkiksi pahemmin pitänyt Johannan hahmosta, joka on saanut fandomilta valtavasti huomiota), sekä elokuvan naurettavan nopeasti tuleva lopetus. Tämä elokuvan loppupuoliskon nopeus loi ainakin minun kohdallani kuvan tunnelmallisesti alaspäin kulkevasta juonesta, kun sen päin vastoin tulisi kulkea ylöspäin kohti räjähtävää lopetusta ja/tai kathrasista. Ehkäpä tässä tilanteessa tuo "räjähtävä lopetus" onkin elokuvan viimeminuuteilla paljastettu totuus, joka itseäni jäi kyllä enemmän ärsyttämään kuin kutkuttamaan.
Noh, ohjaajan valintahan tämä on, sekä tapa saada katsojat maksamaan jatko-osasta, joka on luultavasti tulossa muutaman vuoden sisällä.
Sitä siis odotellessa.

Hieman erilainen nälkäpeli jatkui toisen elokuvan parissa tämän kuun puolissa välin, kun pärisimme Kaarniksen kanssa Fassbenderistä. "Mä oon aina halunnu kattoa tän Hungerin! Katotaan tää, se on varmaan hyvä!" Ja voihan nyt juman kellit: miksi kerta toisensa jälkeen kuuntelen tätä ihmistä, ja uskon pääseväni katsomaan jotain oikeasti piristävää ja hilpeää elokuvaa.

Hunger kertoo tositarinan Bobby Sandsista, joka protestina ja mielenosoituksena ryhtyy muiden vangittujen IRA-jäsenten kanssa nälkälakkoon. Ensimmäinen puolisko elokuvasta kertoo yleisesti kyseisen irtlantilais-vankilan kirjaimellisesti paskamaisista oloista ja tavoista käsitellä vankejaan, toinen puolisko itse nälkälakkoa ja sen ikonia.

Ette halua tietää, mitä tuo seinillä oleva ruskea mönjä on...

Ystävällinen ehdotus numero 1: älä katso tätä elokuvaa lruokailun lomassa.
Ystävällinen ehdotus numero 2: älä katso tätä elokuvaa välittömästi ruokailun jälkeen.
Ystävällinen ehdotus numero 3: älä katso tätä elokuvaa myöskään nälkäisenä.

Jos kykenet toteuttamaan kunkin ystävällisen ehdotuksen, sekä sietämään enemmän tai vähemmän ihmisestä tulevia ruumiineritteitä, henkistä ja fyysistä väkivaltaa, pistäviä luita ja lievää bodyhorroria, niin hienoa: saatat ehkä nauttia tästä elokuvasta! Yleisesti itse kyllä pidin Hungerista, joskin edellä mainitut elementit saivat minut kyllä pariin otteeseen irvistämään inhosta, mikä on minunkaltaiseltani paatuneelta elokuvankatsojalta iso saavutus. Kaarniksella oli vaikeampaa: hän jopa luovutti viimeistelemättömän pizzansa viipaleet minulle, sillä ei kyennyt niitä itse syömään.

Elokuva on leikkaukseltaan ja kuvaukseltaan hidas, Hollywoodiin verraten jopa verkkainen. Yleensä nautin juuri tälläistä elokuvista, joskin ikävä kyllä juuri Hungerin kohdalla elokuvan kulun verkkaisuus ja vähäinen dialogi erehdytti minut pariin otteeseen pulputtamaan Kaarniksen kanssa, kuin keskittymään itse elokuvaan. Ne harvat kerrat kun elokuvassa kuitenkin puhutaan ovat vangitsevia ja immersiivisiä, eteenkin yksi todella pitkä dialogi (joka kesti yhteensä varmaan 20-30 minuuttia), joka otettiin käytännössä vain kahdella kamera-ajolla/otolla. Tälläiset elokuvateknilliset toteutukset, jotka pistävät näyttelijät oikeasti olemaan ja elämään uskottavasti omassa hahmossaan intensiivisesti minuutista toiseen ovat kaikkein upeimpia. Kyseinen kohtaus jaksoi hämmästyttää vielä hyvän aikaa elokuvan katsomisen jälkeenkin.

Vaikka Hunger ei muutoin ole elokuvateknillisesti, hahmollisesti tai edes juonellisesti mitenkään järjettömän poikkeava tapaus, se kyllä herättää ajatuksia. Hiemankin empatiaan tai sentimentaalisuuteen taipuvassa katsojassa se herättää varmasti myös tunteita, lähinnä sääliä ja inhoa. Tästä voisi päätellä elokuvan olleen onnistunut, sillä kyseessä ei ole niinkään rahan tahkoamista varten tehty Hollywood-muotti- raina, vaan poliittista puhetta ja mielipiteitä kiihoittava elokuva. Mikäli sattuu mieltymään sentimentaalisiin, mutta tavallista hitaimpiin elokuviin sekä raskaaseen irkku-aksenttiin, kannattaa katsastaa Hunger.
Itse en ainakaan kadu.

Näin mennessä muihin asioihin, joulu alkaa jo kolkutella oville, sytytellä tunnelmakynttilöitä, esilämmittää uunia ja kahisuttaa kuusen alusta. Itse pääsin eilen joululomille ja toivon, että ehdin tämän parin viikon aikana toteuttaa useamman piirroksen (lähinnä kavereille lahjana) sekä jatkaa keskeneräistä videoprojektia. Sekä siivota ja käydä alennusmyynneissä. Toivotaan että joulu toisi mukanaan edes pari uutta DVD:tä ja leffalippua. Mistä tuli mieleen eilen veljeni kanssa käyty lyhyt puhelinkeskustelu, joka meni sanasta sanaan juurikin näin:

veli: moi
minä: no moi
veli: onks sulla Pacific Rimiä tai Into Darknessia DVDllä?
minä: ei, ei mulla oo Pacific Rimiä tai Into Darknessia DVDllä
veli: okei
minä: okei
veli: *katkaisee puhelun*

Voipi olla että saan ihan jepan joululahjan veikalta tänä vuonna.

Painovoimapärinä

Superpäivänä löysin itseni katsomasta Gravitya. Vihdoinkin. Olin odottanut leffaa siitä saakka kun näin sen Pacific Rimin trailereissa, pohjimmiltaan siksi, että kaikenlaiset scifiin ja avaruuspornoon liittyvät elokuvat ovat aina olleet lähellä sydäntäni. Asetelma vaikutti mukavan avoimelta ja visuaalinen ilme komealta. Lisäksi kaikki amerikkalaiset kaverini, jotka olivat nähneet elokuvan jo muutamaa viikkoa ennen minua, olivat kehuneet rainan kuplille.

Eikun siis vaan parhaat paikat tottuneesti isoimmasta salista, ylimmältä riviltä ja täsmälleen keskeltä, popparit syliin ja kaveri kuumottamaan viereen.

Ja olihan se hyvä elokuvakokemus.

Sen kummemmin spoilaamatta, Gravity kertoo tarinan astronauteista, jotka tekevät tyypillistä NASAn (?) sateliitin korjauskeikkaa, kun paska osuu tuulettimeen. Tai oikeastaan avaruusromu. Rikkoutuneista sateliiteista noussut, kymmenien tuhansien kilometrien nopeudella kulkeva romu iskeytyy pahaa-aavistamattomien astronauttien korjaustöiden keskelle ja näin alkaa henkeäsalpaava selviytymismatka avaruusasemalle. Tilannetta ei juuri helpota kaikkien puheyhteyksien katkeaminen Maahan tai pääprotagonistin syvä inho ja pelko avaruuden kylmyydestä ja äärettömyydestä.

Otetaan puheeksi ensin se olennaisin, nimittäin elokuvan mielettömän huolella toteutettu audiovisuaalinen kokonaisuus. Gravity on kevyesti tämän vuoden taidokkainta visuaalista ilotulitusta, aina maapallon kauniin sinisestä pinnasta taidokkaasti mallinnettuihin avaruusasemiin sekä avaruuden mustuuteen. Missään elokuvassa et ole varmasti nähnyt näin paljon tähtiä yhdellä kertaa!

Ylipäänsä visuaaliset tehosteet ovat Gravityssä henkeäsalpaavan upeita, aina kameran kieppumisesta rauhallisiin lähikuviin ja jopa taiteellisesti tarkasti mietittyihin referensseihin. Leikkaus ei vilise silmissä, mutta sen sijaan kuvakulma pyörii ja kieppuu niin kuin painottomassa avaruudessa kuuluukin. Itse ainakin hieman avaruuden fysiikkaa tuntevana voin sanoa, että fysikaalisesti Gravityn avaruus, sen painottomuus, armottomuus, hapettomuus ja kylmyys, olivat todella uskottavia, ja on todella vaikeaa uskoa että elokuvaa oli ylipäänsä kuvattu vaijereissa tai vedessä. Myös ensimmäisenkuvakulman otokset ovat niin immersiivisiä, että katsoja todellakin voi upottautua mukaan tarinaan ja päähenkilön tuntemuksiin, jos ei nyt emotionaalisella niin ainakin erittäin toimivalla visuaalisella tasolla.

Koko elokuva on alusta loppuun miellyttävän sinisävyinen ja tyylikyydestään huolimatta kulunut ja rosoinen. Tekniikka näyttää vuosikymmeniä vanhalta, jota on käytetty ja kulutettu, ja joka on korjauksen tarpeessa.

Musiikki on Gravityssä toimivaa, joskin suureksi harmikseni ennakoi melko paljon tulevia kohtauksia. Joskus täysi hiljaisuus on paljon parempi kuin pauhaava orkesterimusiikki, oli kyseessä sitten rauhallinen avaruudessa kelluminen tai siellä villisti kieppuminen. Muutoin äänitehosteet toimivat Gravityssä miellyttävästi: tunnetusti avaruudessa vallitsee tyhjiö, joten siellä ääntä ei kuulu ja liike on ikuista. Tämä on huomioitu muun muassa siten että lähes kaikki elokuvan äänitehosteet, metallista lähtevä kolina, toisten ihmisten puhe, moottoreiden suhina ja tietenkin räjähdykset, kuuluvat katsojalle siten kuin pääprotagonistikin sen kuulisi avaruuspukunsa sisältä: kumeana, kai'unomaisena ja vaimeana.

Teknisesti Gravity on siis loistava tapaus, ehdottomasti Oscar-materiaalia. Suosittelen myös lämpimästi 3D:tä tämän elokuvan kanssa, sillä kyllä, se on ehdottomasti sen arvoista. Kuten kaikki Suomen kansalaiset, myös minä inhoan vielä lapsen kengissä olevaa 3D-lasitekniikkaa, mutta Gravityssä se toimii pirun hyvin, mikä on todella hämmentävää, sillä elokuvaa ei oltu alunperin edes kuvattu 3D-tekniikkaa ajatellen.

Juonikaan ei ole pöllömpi, ensinnäkin sen takia, että elokuvan traileri ei kerro elokuvasta aivan kaikkea. Tälläinen avoimuus ja arvoituksellisuus on aina mukavaa. Tieteiselokuvana Gravity on toimiva, mutta vielä paremmin se toimii katastrofi-tyylisenä kauhuelokuvana. Ja kauhuahan riittää, aina siitä avaruuden äärettömyyden ja vihamielisyyden pelosta ihan klaustrofobiaan, korkeiden paikkojen kammoon sekä tulen, veden ja kylmyyden ahdistavuuteen. Itse olin, näin kielikuvia käyttäen, täysin penkkiin liimautunut, joskin hermostuneena tai jännittyneenä istun kaikkea muuta kuin kiinni penkissä: hytkytin jalkaa, vaihdoin asentoa, räpläsin kynsinauhoja ja purin huulta. Pääsi meikäläiseltä suusta muutama kireä SSSSHHHHhhhhhhh-äänne suupielistä, koska elokuvan tunnelma piti niin törkeän hyvin otteessaan.

Avaruus on kauhistuttava ja petollinen paikka, eikä tämä elokuva todellakaan anna armoa sen suhteen. Jos sinulla sattuu olemaan pienintäkin avaruuden ja äärettömyyden pelkoa, niin tulet aivan varmasti rutistamaan kätesi nyrkkiin ja hampaat yhteen, sillä niin meikäläiselle ainakin kävi.

Mutta noh...
Haluan siltikin mennä joskus sinne avaruuteen.
ei siitä mihinkään pääse

Näin sivumennen sanoen, minulla on työn alla The Falliin liittyvä videotribuutti, hieman trailerinomainen. Julkaisen sen toivottavasti vielä tämän vuoden puolella. Noin muuten arki, toisin sanoen koulu, työharjoittelupaikan etsiminen ja erinäiset taideprojektit, pitää minut kiireisenä. Minulla on kuitenkin muutamia ideoita tulevia kirjoituksia ja arvosteluita (Cathing Fire pitäisi muun muassa nähdä) varten, joten sinnitelkää kanssani!

Valoa ja painovoimaa pimeneviin päiviin!

Päätös

Kaarnis ehdotti, että katsoisimme yhden hänen lempielokuvistaan, The Fall. Rainan nimen olin kuullut muutamaan otteeseen, mutten tiennyt elokuvan sisällöstä mitään muuta kuin sen, että sen kerrottiin näyttävän hyvältä. "Katotaan tää, tää on sellanen vähän outo, mut hyvä ja hauska kuitenkin."

Jumalauta, ei olisi pitänyt kuunnella.

Elokuva kertoo tarinan sairaalaan joutuneesta pikkutytöstä, joka putosi poimiessaan appelsiineja ja mursi vasemman kätensä. Tämä törmää sattumoisin nuoreen mieheen Royhin, joka kertoo tytölle pudonneensa sillalta. Mies alkaa kertoa tytölle värikästä ja tapahtumarikasta tarinaa kostosta ja rakkaudesta, pyytäen tytöltä vastapalvelukseksi jotakin: purkillisen morfiinia.

Tämän enempää spoilaamatta kyse on lyhyesti tarinasta, joka kertoo rakkaudesta, kostosta sekä kuolemasta, nimenomaan halusta kuolla ja inhosta elää. Näin voidaan puhua myös tietynlaisesta taistelusta omia mielihaluja, toisten mielihaluja sekä maailman epäoikeudenmukaisuutta vastaan.

Olen järkyttävän herkkä elokuville, jotka käsittelevät kuolemaa, säröilevää mielenterveyttä sekä itsemurhaa. Kun tälläinen elokuva yhdistetään vielä visuaalisesti henkeäsalpaavaan kokonaisuuteen, järkyttävän hyvään musiikkiin ja ilmiömäiseen näyttelytyöhön, voidaan sanoa, että kyseessä on takuuvarmasti meikäläisen uusi lempielokuva.

En keksi The Fallista juuri mitään muuta ikävää sanottavaa kuin sen, että se oli ehkä muutaman minuutin liian pitkä. Kun kyseessä on kuitenkin näin totaalisen kaunis ja koskettava elokuva, en kuitenkaan pitäisi tätä suurena virheenä: joskus elokuvalle täytyy antaa aikaa ja mahdollisuus vetelehtiä, sillä pakko myöntää, kyllä näitä maisemia kelpaa toljotella pitempäänkin.

The Fall on yksinkertaisesti täydellinen kokonaisuus visuaalisena elokuvana. Se ei kiirehdi eikä hypi silmille, vaan antaa katsojalle tilaisuuden katsoa kuvaa kaikessa rauhassa. Laajat kuvakulmat, pitkät kamera-ajot ja upeat ympäristökuvaukset ovat henkeäsalpaavan upeita. Mielettömintä se, että kaikki on elokuvassa kuvattu oikeilla kuvauspaikoilla (yhteensä yhdeksän), eikä missään ole käytetty lainkaan tietokonegrafiikkaa. Myöskin kohtauksesta toiseen kulkevat vaihdokset ovat pariin kolmeen kertaan niin järkyttävän upeita ja mielenkiintoisia, että ne kummittelevat vielä hyvän aikaa elokuvan jälkeenkin.

Musiikkia käytetään sopivasti ja klassinen orkesterimusiikki sopii eeppisiin maisemiin ja suureleiseen tarinaan hyvin. Leikkaus toimii ja tarina etenee yleisesti sopivalla vauhdilla, keskittyen välillä päähenkilöihin nykyhetkessä ja välillä Royn kertomassa tarinassa. Hahmojen dialogi on nasevaa ja liikuttavaa, mutta ennenkaikkea aitoa. Myös näyttelytyö on raastavan kaunista katsottavaa, aina surusilmäisestä ja ihanasta Lee Pacesta syötävän söpöön ja suloiseen Catinca Untaruun, jonka täytyy olla yksiä parhaimpia lapsinäyttelijöitä mitä tiedän.

Voi että miten söötti olet :3

Sitten tunteisiin, sillä niitä on paljon. Ehdin itkeä elokuvan aikana kahdesti, ja olisin itkenyt huomattavasti enemmänkin jos Kaarnis ei olisi läsnäolollaan pitänyt minua kuosissa. Taisi hänkin tosin kyyneleitä nieleskellä ja myöhemmin kertoikin vollottaneensa itsensä tärviölle kun oli nähnyt elokuvan ensimmäisen kerran vuosia sitten. Ymmärrän hyvin, sillä elokuva on surullisuudessaan, ehdottomuudessaan, koskettavuudessaan ja loppupuolen katharsiksessaan todella itkettävä.

Joten, pillitin elokuvan aikana ja hieman sen jälkeen, niin kun nyt hyvän ja koskettavan elokuvan jälkeen kuuluukin. Mutta sen jälkeen vajosin pieneen alakuloon vähäksi aikaa. Kaarniskin kyseli, että mitä hän voi tehdä piristääkseen minua. Totesin vain, että anna vain hetki aikaa, kyllä tämä tästä. Vajosin mietteisiini ja pohdiskelin, miksi ihmeessä nyt rupesin masistelemaan. Sitten ymmärsin.

Olen melkein puolet elämästäni tapellut masennuksen parissa, ja vaikka teoriassa terve nyt olenkin, joudun yhä edelleen elämään yltiömäisen ahdistuksen, paikoittaisen alakulon ja itse-epäilyksen sekä syvien luottamusongelmieni kanssa. Vaikka elämä onkin paikoin rankkaa, se ei ole enää ylitsepääsemättömän vaikeaa. Ja ennen kaikkea, en halua enää kuolla.

Vielä sohvalla kyynelehtiessäni tajusinkin ajattelemaan, että niin, en tosiaankaan ole halunnut kuolla yli kahteen vuoteen. Ajatus oli todella hämmentävä, monessakin mielessä, ensinnäkin tämän tosiasian helpottavuuden ja sen jälkeen ylipäänsä itsemurhan konseptin takia: eihän se mitään ratkaise.

Masentuneen ihmisen mielestä kuitenkin ratkaisee eikä tässä Roy ole poikkeus. Katsoja voi huutaa, itkeä, maanitella ja vakuuttaa Royta yhä uudelleen ja uudelleen olematta tappamatta itseään. Tämä voi kuunnella, muttei ymmärtää. Vasta jokin, hyvin pienikin asia, ehkäpä pieni ihminen, voi muuttaa sanat ymmärrykseksi. Mutta senkin on Royn tehtävä omin avuin: muuttaa sanat ymmärrykseksi, löytää halu elää.

Masennuksessa vaikeinta on juuri tehdä tuo päätös. Tehdä päätös siitä, että nousee vielä kerran ylös vedestä, iskee hukuttajaansa nokkaan, nousee rannalle, syleilee siellä odottavaa ihmistä ja elää elämänsä siten kuin sen haluaa elää. Muutos lähtee itsestä. Muutos lähtee hyvin pienistä asioista. Siinä missä mies, nainen, ihminen voi haluta kuolla, niin tämä voi haluta myöskin elää.

Tämä muistuttaa minua Ilpo Tiihosen runosta, jonka äitini kirjoitti minulle 20-vuotissyntymäpäiväkorttini taakse. Liikutuin sen viimeisistä lauseista hyvin voimakkaasti, sillä mikään runo ei ole kuvannut senhetkistä elämäntilannettani paremmin.

"Ja sinä aivan yksinkertaisesti

tänäänkin hengität.

Jokin elää. Kuulet äänet, monet äänet

kuulet ainakin lähimmät.

Tarvitset lujan päätöksesi,

sen, minkä olet tehnytkin –

että täällä minä elän

enkä käänny takaisin."

The Fallissa itkettävin on juuri tuo kaiken kulminoiva päätös, sillä mikään ei ärsytä kyynelkanaviani niin paljon kuin tuskaisen hahmon lopulta kokema muutos ja helpotus omaan tuskaan. The Fall on näin todella kaunis kuvaus siitä, miten surumielinen, yksinäinen ja kuolemaa kaipaava ihminen voi löytää lohduttomuuden seasta myös jotakin hyvää, jotakin sievää ja vilpitöntä. Kuvaus siitä lujasta päätöksestä. Siksi The Fall iski minuun niin kovaa, eteenkin kun tajusin, että olen omassakin elämässäni kokenut tuon hetken. Ja omalla tapaa, sellaisen ajatuksen tajuaminen on todella helpottavaa, todella ratkaisevaa ja todella liikuttavaa.

Oman elämän katharsis.

Star Trek vs. Star Wars

Sain viimein katsottua veljeni kanssa Star Trek Into Darknessin. Olin odottanut leffaa jo todella pitkään, ja vielä enemmän olin odottanut näkeväni sen elokuvateattereissa tänä kesänä. Toisin kuitenkin kävi, sillä halusin ehdottomasti mennä katsomaan tämän rebootin toisen osan veljeni kanssa, joka oli mukana katsomassa ensimmäistäkin Trekkiä. Intti kuitenkin menee tälläisten hupien edelle, ikävä kyllä.

Istuttiin kuitenkin alas illan ratossa, syötiin tacoja ja nachoja ja seurattiin leffaa. Itse jo elokuvan enemmän tai vähemmän spoilanneena tiesin mitä tulisi tapahtumaan, mutta silti huusin, nauroin, kommentoin, ja lopulta myös itkin elokuvan mukana. Veli pysyi hiljaa. Tyypillistä.

Tarina lähtee käyntiin kun itsensä Star Fleetin sisältä paljastuu terroriteon aiheuttanut agentti, joka pakenee alueelle, jonne kenenkään Star Fleetin sisältä ei kuuluisi mennä: klingoneiden kotiplaneetalle Kronokselle. Uhkarohkealle tehtävälle ilmoittautuu ylemmän johdon kanssa enemmän tai vähemmän ongelmiin joutunut Kirk sekä tämän miehistö, jonka moraali on laskenut ja jota henkilökohtaiset kiistat ja erimielisyydet syövät. Tilannetta ei juuri paranna aluksen tekninen temppuilu, erinäiset vastoinkäymiset sekä se tosiasia että heidän etsimänsä agentti onkin paljon vaarallisempi kuin he aluksi ajattelivat.

Elokuva lähteekin käyntiin vauhdilla ja tahti pysyy tasaisena, muttei suinkaan kuluttavana koko parituntisen leffan aikana. Kerronta etenee tasaiseen tahtiin ja antaa itselleen sopivasti aikaa. Paikoin kuitenkin tuntui, että tarina olisi voinut olla yleisesti hieman hitaammin rakentuva, sillä paikoin tarina eteni niin vauhdikkaasti ja alleviivaavasti, että joutui kysymään itseltään että "luuleeko ohjaaja minua ihan nyt ihan typeräksi".

Pari muutakin juttua sai otsasuonen pullistumaan, muun muassa se, miten Uhuraa käsiteltiin pitkin elokuvaa: huolestuneena, tunteellisena love intrestinä. Mihin oli kadonnut se topakka ja itsenäinen nainen, joka piti puolensa eikä ottanut paskaa keltään? No, ilmeisesti juuri siihen ykkösosaan. Toisekseen minua harmitti miten vähän hahmojen välistä vuorovaikutusta, konfliktia ja kränää oli, ottaen huomioon kuinka kireä tunnelma koko USS Enterprisella oli. Ensimmäinen Star Trek oli juuri hahmojensa puolesta upea kokonaisuus, joten minua jäi harmittamaan että tämä elementti oli lähes kokonaan poistettu Into Darknesissa. Kolmas suuri kysymysmerkki oli kiva-aksenttinen pimu, jonka nimeä en muista ja jonka tarkoituksesta elokuvassa en saanut sitten ollenkaan kiinni. Paitsi tämän takia:

Näyttely oli kuitenkin yleisesti hyvää ja visuaalisesti Into Darkness oli JJ:n tyyliin sinisävytteinen, tyylikäs ja valoisa (lue: niin paljon lens flareja). Kunnioitettavasti taistelukohtaukset eivät vilisseet silmissä ja suurin osa elokuvan jännityksestä ja kuumotuksesta sijoittui räminän ja tappelemisen ulkopuolelle, mikä on aina iso plussa. Leffa piti otteessaan ja loppu heitti kyyneleet silmäkulmaan, joskin elokuva loppui jotakuinkin seinään, siis aivan liian nopeasti ja kiireisesti.

Veikkaan että kolmososa on tulossa lähivuosina.

Muistan erittäin kirkkaasti kun näin ensimmäisen Star Trekin vuonna 2009. Olin lukiossa, ja leffan nähtyäni ja siitä hyvin suurissa määrin hypetettyäni Soo-chi kysyi minulta "noh, kumpi on parempi: Star Wars vai Star Trek?" Totta puhuen en osannut edes vastata hänen kysymykseensa joten sanoin: "anna mun miettiä tota hetki."

Näin vuosia jälkeenpäin, en vieläkään osaa vastata hänen kysymykseensä.


Parina viimevuotena olen tykästynyt Star Trekkiin todella paljon. Osittain syytän puhtaasti tumbleria, tyylikkäitä gif-settejä ja Kirk/Spockia, ah, tuota slash-paritusten kiistantota kuningasta, mutta en voi kieltää etteikö kyse olisi myös elokuvista ja myös originaalista sarjasta itsestään. Olen ikäväkseni hyvin vähän katsonut Star Trek: The Original Seriesiä tai Next Generationssia, mutta yksittäisiä videopätkiä, juonitiivistelmiä ja kuvakokoelmia selanneena tiedän että pitäisin sarjasta, sen hahmoista, teematiikasta ja tarinan dynamiikasta, joka ei nojaa raakaan toimintaan vaan nimenomaan dialogiin, tieteisiin ja ajan/paikan kanssa leikkimiseen.

Star Trekissä on paljon enemmän syvyyttä, tieteellistä pohjaa ja järkeä kuin Star Warssissa. Siinä on raskaampia teemoja, kiinnostavampaa filosofiaa ja ennen kaikkea, moniuloitteisempia hahmoja ja tapahtumia, paljon politiikkaa ja tieteellistä löpinää. Se on enemmän scifiä, joka on nimenomaan suunnattu vähän vanhemmille katsojille. Star Wars puolestaan, on enemmänkin fantasiaa kuin puhdasta scifiä, täynnä karikatyyrisiä, värikkäitä maailmoja, hahmoja ja tapahtumia joihin voi upottautua uudelleen ja uudelleen, oli fiilis, sukupuoli tai vuosikymmen mikä tahansa. Star Warssissa on jotakin, joka lämmittää mieltä kerta toisensa jälkeen, ja minun tapauksessani, täyttää valtavalla nostalgialla.

Minun olisi todella helppoa vastata, että Star Wars on parempi kuin Star Trek. Tähtien sotaan minulla on ollut lapsesta saakka todella vahva side, ei pelkästään sarjaan ja sen hahmoihin, vaan nimenomaan muistoille, jotka keskittyvät sen ympärille.

Muistan kuinka veljeni kavereiden kanssa keräännyimme olohuoneeseen ja katsoimme elokuvia läpi, emme tajunneet niistä mitään, mutta nautimme niistä silti, kuinka pelasimme tunti tolkulla putkeen Star Warssiin liittyviä pelejä ja nauroimme katketaksemme. Muistan minun ja veljeni yhteiset leikit Star Warssiin liittyen, sen kun luimme yhdessä saagaan liittyviä kuvitettuja oppaita, Jedioppilas-sarjaa ja niin edelleen. Star Wars vei minut paikkaan, joka oli kaukana kouluelämän ja koulukiusauksen kurjuudesta, kaukana kodin ahdistavuudesta ja yksinäisyydestä. Star Warssin parissa saatoin upottautua paitsi suureen, inspiroivaan ja kauniiseen maailmaan, myös siitä nauttivien ihmisten pariin. Ja meitä oli monta. Ja noina hetkinä olin aivan tavattoman onnellinen. Enkä ollut yksin.

Star Warssiin liittyy kohdallani siis valtava emotionaalinen lataus, jonka vain itse voin ymmärtää. Siitä huolimatta, pidän myös Star Trekistä tavattoman paljon, luultavasti juuri siksi että se puhuttelee minua juuri sillä tieteellisemmällä, syvällisemmällä puolellaan.

Kuten sanoin: syvällisemmällä.